Part 14

Makedonian Philippoksen poikaa ympäröi sädekehänä nuorekas tarmo ja valoisa helleeninen poikamaisuus. Hän on maailman suurin seikkailusankari ja hän on niitä historian valiohenkilöitä, jotka aina pysyvät nuorina. Hän on yli-ihminen, jossa älyn ja tahdonvoiman panokset ovat harvinaisen sopusointuisesti tasapainossa. Tahtominen merkitsi hänelle toimimista. Mutta kaikkeen tähän valoisaan ja vapauttavaan yhtyy tässä verrattomassa nuorukaishahmossa intohimoinen piirre, jonka hän on perinyt äidiltään, _Olympiaalta_.

Olympias oli vuorisen, Epeiroksen kuninkaan tytär, samaa verta kuin meidän aikamme urhoolliset mutta kostonhimoiset albanialaiset.[50] Epeiroksen kuten Traakiankin naiset olivat kuuluisia hurjista uskonnollisen hurmion kohtauksistaan Dionysoksen juhlissa, joita heidän syrjäisillä vuoriseuduillaan vietettiin. Ja Olympias, joka oli kiivas ja intohimoinen nainen, tuntuu olleen erikoisen altis tällaiselle uskonnolliselle kiihtymykselle. Hänen kerrotaan harrastaneen loitsuja ja taikamenoja ja huvikseen tanssineen antaen käärmeitten kiemurrella kaulansa ja päänsä ympärillä. Hän oli, käyttääksemme erään saksalaisen historioitsijan kuvausta, »aito barbaarityyppi, naarassusi, joka suuttuessaan näytti hampaitaan.» Perimätiedon mukaan hän polveutui itse Akhilleuksesta.

Ei ole ihme, jos hänen miehensä ajanmittaan arveli hänessä olevan sisua liiaksikin. Ja kun toinen nainen, eräs ylhäinen makedoniatar, sekaantui peliin, tämä nainen sai helposti aikaan sen, että Philippos hylkäsi Olympiaan. Mutta tästä teosta aiheutui ankaria ristiriitoja Philippoksen ja hänen poikansa välillä. Philippoksen ja hänen toisen puolisonsa häissä — siihen aikaan, jolloin kuningas varusteli Persianretkeä — syntyi uhkaava kohtaus, kun uuden kuningattaren setä oli kyllin tahditon rukoillakseen juomamaljan ääressä jumalia, että uudesta avioliitosta syntyisi Makedonian valtaistuimen _laillinen_ perijä. Aleksanteri huudahti silloin raivoissaan: »Vai nimität sinä minua julkisesti äpäräksi!» ja heitti juomapikarinsa vasten edellisen puhujan kalloa.

Suunniltaan raivosta Philippos ryntää silloin pystyyn ja syöksyy paljastetuin miekoin omaa poikaansa kohti, mutta kun hänen järkensä on juominkien sumentama, hän horjahtaa kumoon. Se pelastaa Aleksanterin hengen ja kohtaus päättyy nuoren ruhtinaan lausumiin katkeriin sanoihin: »Siinä nyt makaa mies, joka varustautuu lähtemään Euroopasta Aasiaan, mutta ei edes kykene kulkemaan pöydästä toiseen vakavin askelin.»

Aleksanteri lähti nyt Makedoniasta yhdessä äitinsä kanssa. Myöhemmin isä ja poika kuitenkin tekivät sovinnon. Mutta Olympias ei milloinkaan unohtanut, että hänet oli hylätty ja häväisty, ja hän yllytti sekä veljeään että poikaansa Philipposta vastaan.

Ilman äidiltä perimäänsä intohimon synkkää suonta Aleksanterista ei olisi tullut sitä nerokasta persoonallisuutta, mikä hän oli; ilman sitä hänen miltei yli-inhimilliset saavutuksensa historian näyttämöllä olisivat selittämättömiä. Mutta vielä tänä päivänä hänestä lausutaan vaihtelevia mielipiteitä aina sen mukaan, kiintyykö arvostelijan huomio enemmän hänen olemuksensa valoisaan vai synkkään puoleen.

Philippos antoi pojalleen parhaan kasvatuksen, mikä siihen aikaan oli saatavissa. Hän valitsi itsensä Aristoteleen perehdyttämään kolmentoistavuotiasta nuorukaista helleeniseen sivistykseen. Monipuolinen tiedemies herätti oppilaassaan rakkauden kreikkalaiseen runouteen, ennen kaikkea Homerokseen, mikä ilmeni Aleksanterissa hänen koko ikänsä. Sotaretkillään nuori sankari kuljetti mukanaan Iliasta kultaisessa lippaassa, jota hän öisin säilytti päänalusensa alla miekkansa vieressä.

Aleksanteri oli erittäin kiintynyt opettajaansa ja sanoi pitävänsä häntä yhtä suuressa arvossa kuin omaa isäänsä, sillä kuningas Philippos oli tosin antanut hänelle elämän, mutta Aristoteles oli opettanut häntä elämään arvokkaalla tavalla.

ALEKSANTERI LUJITTAA VALTAISTUIMENSA.

Isänsä äkkiä kuollessa Aleksanteri oli vain kaksikymmenvuotias. Tällöin ei ollut kysymys ainoastaan isän jättämän perinnön vastaanottamisesta — nuorukaisen täytyi osoittaa, että hänellä oli kylliksi tarmoa ja voimaa säilyttääkseen kuningaskruununsa. Monissa osissa Kreikkaa ilmeni näet pyrkimyksiä käyttämään hallitsijanvaihdoksen tarjoamaa tilaisuutta Makedonian johtovallasta vapautumiseen. Näitten pyrkimysten keskipisteenä oli Ateena. Khaironeian taistelun jälkeinen, Philippoksen jalomielisyyden herättämä innostus oli siellä pian haihtunut, ja Demostheneen oli onnistunut saada mieliala muuttumaan. Mutta Philippoksen eläessä kansankiihoittajien täytyi koreasti pysyä nahoissaan. Se oli Kreikan monille riitapukareille vaikeata aikaa. Heiltä oli riistetty kaikki mahdollisuudet keskinäisiin kahakkoihin. »Tyranni» ylläpiti häikäilemättä maanrauhaa.

Mutta eräänä päivänä Ateenaan saapui ilosanoma: »Philippos on murhattu!» Makedonian valtiollinen merkitys oli, kuten kerran Theban, perustunut yhteen ainoaan mieheen. Nyt nähtiin, oliko tämä ainoa saanut arvoisensa seuraajan, vai oliko Makedonian johtovalta tuomittu kukistumaan samoista syistä kuin Thebankin. Useimmat arvelivat näin käyvän. Etenkin Demosthenes toivoi, että sijalle saataisiin Ateenan hegemonia. Heti saatuaan tiedon Philippoksen kuolemasta hän saapui juhlapukuisena kansankokoukseen, onnitteli maanmiehiään, jotka olivat vapautuneet vaarallisimmasta vihollisestaan, ja ylisti »tyranninmurhaajan» urotyötä pilviin saakka. Sitten hän alkoi herjata Aleksanteria, käytti hänestä nimeä Margitēs — kreikkalaisen kansantarun tyhmä ja omahyväinen henkilö — ja julisti maanmiehilleen, että »tyhmän nulikan» taholta ei vaara voinut uhata. Näin ainakin Aiskhines kertoo. Mutta on muistettava, millaisessa suhteessa tämä todistajamme oli Demostheneeseen.

Kaikissa Kreikan valtioissa pidettiin samanlaisia kokouksia ja puheita, ja päätöksiä tehtiin Makedonian tyrannivaltaa vastaan.

Mutta salaman nopeudella Aleksanteri hyökkäsi Boiotiaan keskelle politikoivia tasavaltalaisia. Ennenkuin nämä ennättivät tulla tajuihinsa, oli »penikka», joksi Demosteneksen myöskin kerrotaan häntä nimittäneen, osoittanut olevansa nuori leijona. Se ei karjunut — se vain kohotti käpälänsä valmiina iskemään seuraavassa hetkessä. Silloin vapisivat kaikki, jotka olivat aikoneet nousta kapinaan nuorta hallitsijaa vastaan. Makedoniasta luopumisen ajatuskin oli hävinnyt, ja ateenalaiset huomasivat parhaaksi pyytää häneltä nöyrin sanoin anteeksi. Sen jälkeen hän kutsui helleenisen liiton edustajat koolle Korinthokseen ja vahvistutti henkilökohtaisen johtovaltansa. Ainoastaan sparttalaiset pysyivät poissa nyt kuten ennenkin.

Aleksanterin oleskellessa Korinthoksessa kreikkalaiset osoittivat monin tavoin ihailuansa nuorta sankaria kohtaan. Sinne saapui joka taholta valtiomiehiä, filosofeja ja taiteilijoita, jotka tungeksivat hänen ympärillään saadakseen kuulla sanan hänen suustaan tai edes nähdäkseen vilahduksen hänestä. Ainoastaan kyynikko Diogenes pysytteli välinpitämättömänä tynnyrissään kaupungin ulkopuolella. Mutta kun hänellä ei ollut halua lähteä katsomaan Aleksanteria, tulikin Aleksanteri hänen luokseen.

Nuori kuningas oli perinyt isänsä suuren suunnitelman ryhtyä loppuratkaisuun idän vihollisen kanssa. Mutta ennenkuin hän pani toimeen tämän suuren aikeensa, hän tahtoi saada täyden varmuuden siitä, ettei hänen kimppuunsa hyökätty selkäpuolelta. Makedonian länsi- ja itäpuolella, Illyriassa ja Traakiassa, asui näet kansoja, jotka aina olivat olleet hieman uskottomia naapureita. Heti saadessaan tiedon Philippoksen kuolemasta ne alkoivat liikehtiä. Näitä kansanheimoja vastaan Aleksanteri lähti sotaretkelle, joka ulottui aina Tonavaan asti. Vieläpä hän eräänä yönä kulki tämän suurimman siihen asti tunnetun Euroopan joen yli. Sekä jalka- että ratsuväki kuljetettiin veneillä toiselle puolelle. Täten hän herätti joen toisella rannalla asuvassa väestössä sellaista kauhua, että se pakeni jättäen kaiken omaisuutensa vihollisen käsiin. Aleksanteri osoitti jo tällä sotaretkellä kaikkia niitä sotapäällikön ominaisuuksia, jotka sitten tekivät hänestä Aasian voittajan: valmistusten ja tiedustelujen perusteellisuutta, joka on harvinaista niin tuliselle luonteelle, mestarillista maaston hyväksi käyttöä, yllättävän nopeita sotaliikkeitä ja — kun hetki oli tullut — hyökkäyksissä keskitettyä voimaa. Ja täällä nuorukainen oli yksinään johtajana. Sotia kokenut Parmēnion, hänen isänsä uskollinen apulainen, joka Aleksanterin kanssa jakaa kunnian Aasian voitoista, ei ottanut osaa Balkanin sotaretkeen — hän oli Vähässä-Aasiassa.

Aleksanterin sotatoimet herättivät kaikkialla niin suurta kauhua, että kaikki ne Traakian kansat, joita ei vielä oltu kukistettu, lähettivät hänen luokseen lähettiläitä, jotka tarjosivat lahjoja tai veroa ja pyysivät rauhaa. Ja Aleksanteri otti heidät armoihinsa. Hän oli tyytyväinen saatuaan nämä kansanheimot sellaisen pelon valtaan, että ne eivät uskaltaneet kapinoida, kun hän oli lähtenyt kauas Aasiaan. Varmuuden vuoksi hän valitsi äsken kukistettujen naapurikansojen ylimyksistä tarmokkaimmat ja otti heidät mukaansa Aasiaan.

Aleksanterin maine oli nyt tunkeutunut aina kelttien asumiin vuoriseutuihin saakka Adrian meren pohjoispuolelle. Muuan silloinen silminnäkijä kertoo heistä, että he »olivat kasvultaan kookkaita ja heillä oli suuret ajatukset itsestään.» Koska he olivat vihoissa Adrian meren koillisrannikolla asuvien illyrialaisten kanssa, jotka Aleksanteri oli voittanut, he lähettivät nyt lähettiläitä päästäkseen mahtavan kuninkaan ystäviksi. Aleksanteri kestitsi heitä loistavasti ja kysyi pidoissa, mitä he eniten pelkäsivät. Hän tietenkin toivoi saavansa kuulla kaunopuheisia sanoja siitä kauhusta, jota hänen urotyönsä kaikkialla olivat herättäneet. Mutta sen sijaan hän sai ylpeän vastauksen: »Me emme pelkää ketään ihmistä emmekä mitään vaaraa paitsi yksin sitä, että taivas putoaa päällemme.» Kuitenkin lähettiläät olivat samalla kyllin valtioviisaita ymmärtääkseen yskän ja lisäsivät: »Mutta sinun kaltaisesi sankarin ystävyyttä me pidämme kaikkein suurimmassa arvossa.» Aleksanteri nimitti heitä silloin ystävikseen ja liittolaisikseen ja antoi heille jäähyväisiksi runsaita lahjoja.

Mutta joka tapauksessa hän arveli, että keltit olivat aikamoisia suunsoittajia.

* * * * *

Juuri saavutettuaan sotaretkensä päämäärän Aleksanteri saa tiedon, että Kreikassa on puhjennut vaarallinen kapina. Helleenien keskuuteen on kulovalkean tavoin levinnyt huhu, että Aleksanteri on kuolettavasti haavoittunut ja hänen joukkonsa tuhoutunut. Demosthenes on jälleen astunut puhujalavalle ja alkanut puoltaa Kreikan kansojen vapautta. Thebalaiset ovat julistautuneet itsenäisiksi ja piirittävät parhaillaan linnansa makedonialaista varusväkeä. Kaikki vuoret ja laaksot kajahtelevat vihaa makedonialaisia vastaan. Nämä ovatkin monin paikoin tehneet itsensä syypäiksi mielivaltaan ja loukkauksiin harjoittaessaan uutta valtaansa. Kapina, joka oli uhannut puhjeta Philippoksen kuoleman jälkeen, on nyt leimahtanut ilmi liekkiin.

Dareios oli kaiken takana lietsoen tyytymättömyyttä. Jakelemalla rahoja, joitten välittäjänä suureksi osaksi toimi Demosthenes, oli Persian kuninkaan onnistunut yllyttää thebalaiset kapinaan. Pelopidaan päivien muistot heräsivät heidän keskuudessaan uudelleen eloon.

Kapinalliset näkivät pian, että Aleksanteri eli. Äkkiä hän on vahvoine joukkoineen Theban muurien ulkopuolella. Hän tarjoutuu ottamaan kaupungin asukkaat jälleen armoihinsa ja liittoonsa, jos kapinan alkuunpanijat luovutetaan hänelle. Mutta hän saa ylimielisen ja ivallisen vastauksen: thebalaiset vaativat, että Aleksanterin päinvastoin on luovutettava kaksi sotapäällikköään, ja he kehoittavat yhtymään liittoonsa jokaista, joka yhdessä heidän ja Persian kuninkaan kanssa tahtoo vapauttaa Kreikan sen hirmuvaltiaasta.

Sitä vastausta Aleksanteri ei ikinä voinut antaa anteeksi. Nyt hän päästi sodan ukkosen valloilleen Theban ja sen asukkaitten tuhoksi. Syttyi verinen taistelu. Makedonialaisia raivostutti itsepäinen vastarinta, mutta vielä pahempaa jälkeä tekivät heidän apujoukkonsa, jotka olivat kotoisin muista osista Kreikkaa ja Boiotian pikkukaupungeista, sillä ne paloivat halusta saada vuorostaan kostaa kaiken, mitä olivat muinoin kärsineet thebalaisten ylimielisyyden vuoksi. Ainoakaan thebalainen, joka kykeni käyttämään aseita, ei pyytänyt armoa. Mutta sodan kauhut kohtasivat kaikkia ikään tai sukupuoleen katsomatta. Eivät edes temppelit suojanneet verenvuodatukselta. Liittoutuneet kreikkalaiset vaativat vihoissaan, että Theba oli hävitettävä maan tasalle ja kaikki sen asukkaat, miehet, naiset ja lapset myytävä orjiksi. Ja Aleksanteri noudatti heidän toivomustaan. Ainoastaan runoilija Pindaroksen talo jätettiin kuninkaan käskystä koskematta ja hänen jälkeläisensä säästettiin. Laulajan ylistämien kuningasten jälkeläinen ja ihailija osoitti täten kunnioitustaan suurelle runoilijalle.

Kansa, joka tuskin miespolvea aikaisemmin oli ollut Hellaan valtiaana, oli joutunut kaamean kohtalon uhriksi. Epaminondaan ja »pyhän joukon» kotipaikka oli pyyhitty pois maan pinnalta. Milloinkaan ei Hellasta ollut kohdannut niin hirvittävä onnettomuus, ja se teki kaikkialla järkyttävän vaikutuksen. Tuntui siltä, sanoi muuan sen ajan kaunopuhuja, kuin Zeus olisi temmannut kuun taivaankannelta. Hellaan aurinko, Ateena, säteili tosin vielä, mutta kuka saattoi sanoa, kuinka kauan?

Juuri Ateenasta Aleksanterin oli etsittävä ne, jotka olivat hoidelleet thebalaisten kapinan johtolankoja. Sen hän tiesikin aivan hyvin, mutta hän toivoi kuten aikaisemmin isänsä voivansa säästää Hellaan auringon ja sivistyskehdon. Hän _voikin_ sen tehdä, sillä ateenalaiset eivät onneksi olleet vielä ehtineet julkisesti osoittaa vihamielisyyttään häntä kohtaan — niin yllättävän nopeasti Theban tuho oli tapahtunut. Kun ateenalaiset sitten olivat niin valtioviisaita, että lähetystön kautta onnittelivat Aleksanteria Traakiasta paluun ja Theban kapinoitsijain kukistamisen johdosta, niin tämän kauniin kunnianosoituksen esine voi näytellä tyyneyttä. Hän antoi kaiken anteeksi sillä ehdolla, että hänelle luovutettaisiin Demosthenes ja muutamia muita makedonialaisvastaisen politiikan tärkeimpiä johtomiehiä. Ja kun ateenalaiset kieltäytyivät tästä, Aleksanteri lopuksi luopui siitäkin vaatimuksestaan ja tyytyi siihen, että tuo leppymättömistä leppymättömin mies ajettiin maanpakoon. Demosthenes lähti silloin Aasiaan ja antautui Dareioksen palvelukseen.

Kun Aleksanteri nyt oli varma siitä, että hänen selkäpuolensa oli turvattu, hän palasi Makedoniaan jatkamaan varustuksiansa Persiaa vastaan.

KREIKKALAISTEN KOSTORETKI PERSIAAN.

Vuonna 334 Aleksanteri meni yli Hellespontoksen, meni koskaan palaamatta. 35-tuhantinen sotajoukko mukanaan hän lähti sotaan vapauttaakseen helleenit suurkuninkaan valtiollisesta holhouksesta. Valtakunta, jonka kimppuun Aleksanteri kävi, oli ainakin viisikymmentä kertaa niin suuri kuin hänen omansa, ja sen asukasmäärä oli varmasti noin kaksikymmenkertainen. Se ulottui Hellespontoksesta Intian viiden virran maahan, Aral-järvestä Niilin katarakteille. Siinä oli jäätävän kylmän ja hehkuvan kuuman seutuja ja kaiken rotuisia, kaiken kielisiä ja uskoisia ihmisiä. Suurkuninkaan tahto oli ainoa näitä maita yhdistävä side.

Vähäiset olivat ne voimat, mitkä kreikkalaisilla oli asettaa suurkuninkaan äärettömiä kansanjoukkoja ja ehtymättömiltä näyttäviä rikkauksia vastaan. Mutta toiselta puolen Persian puolustusjoukoilla oli suuret heikkoutensa: niillä ei ollut ollenkaan sitä eheyttä ja keskinäistä lujaa yhteyttä, mikä makedonialaisille joukoille oli ominaista, ja asekuntoisuudessa ne eivät läheskään vetäneet näille vertoja. Persialaisten muonituslaitoksen järjestelyssä oli samoin paljon toivomisen varaa. Tässä suhteessa Persian valtakunnassa ylipäänsä oli suuria puutteita. Jättiläiset ovat taistelussa raskasliikkeisiä ja kankeita. Odysseus veti pitemmän korren kykloopin kanssa taistellessaan, ja Daavid voitti Goljatin. Jättiläisvaltakunnan, joka on lähes Euroopan kokoinen, on vaikea koota voimansa yhteen kohtaan ja vielä vaikeampi suojella kaikkia rajojaan. Maailmanvaltakunnan strategisena voimana sitävastoin olivat viholliselle näköjään voittamattomat maastovaikeudet: hehkuvankuumat erämaat ja pilvenkorkuiset vuorijonot, jotka tuntuivat ilkkuvan jokaista ajatusta kuljettaa siellä suurehkoja sotajoukkoja. Babylonista nähtynä Dareioksesta sentähden tuo maahan hyökkääjä näytti kääpiöltä, jonka suuruudenhulluus oli vallannut. Kuten nukkuva jättiläinen lepäsi hänen suuren suuri valtakuntansa kaikessa rauhassa. Jättiläinen ei edes hätkähtänyt, kun helleenit — »ryövärijoukot», kuten Dareios heitä nimitti — astuivat Aasian maankamaralle.

Vaarallisin Aleksanterille oli kuitenkin persialaisten ylivoimaisuus merellä, sillä aina oli olemassa vaara, että heidän laivastonsa voisi purjehtia Kreikkaan, nostattaa kapinoita ja siten pakottaa Aleksanterin keskeyttämään sotatoimet Aasiassa, aivan kuin Agesilaos oli saanut tehdä kuusikymmentä vuotta aikaisemmin. Aleksanteri koetti estää suunnitelmainsa tuon takia myttyyn menemisen panemalla toimeen nerokkaan strategisen perusajatuksensa: _ensin ottaa valtaansa kaikki Persian Välimeren rantamaat ja vasta sitten tunkeutua sisämaahan_. Tätenhän Persian laivastolta riistettiin sen toiminnan tukikohta, se joutui kodittomaksi ja satamattomaksi ja siten sen oli mahdotonta saada uutta miehistöä ja hankkia kaikkinaisia tarpeita. Ratkaiseva taistelu oli käytävä maalla. Maalla saataisiin voitto myös suurkuninkaan laivastosta johdonmukaisesti toimeenpannun mannermaansulkemuksen avulla. Aleksanteri ei ainoastaan pyrkinyt voittoon, hän teki, mikäli mahdollista, edeltäkäsin tyhjäksi jokaisen häviön vaaran. Täten hän osoitti suurenmoista todellisuustajuntaa, näytti, että hän ei ollut ainoastaan kunnianhimoinen nuorukainen, vaan myös nerokas reaalipoliitikko.

Persian laivaston passiivinen asenne jo alussa, kun Aleksanteri oli aikeissa viedä joukkonsa yli Hellespontoksen, kuitenkin ihmetyttää. Hän sai toimia aivan häiriytymättä sen johdosta, että Aasian puoleinen ranta oli jo Philippoksen sinne lähettämän[51] etujoukon miehittämä. Kuitenkin olisi varmasti Persian laivastolle, jos se olisi ajoissa tullut paikalle, ollut helppo lyödä hajalle makedonialainen sotalaivasto ja tehdä mahdottomaksi kreikkalaisten joukkojen ylivieminen. Oliko tämä persialaisen ylipäällikön ensimmäinen erehdys, vai luultiinko, että tuo rohkea maahanhyökkääjä olisi paljon helpompi murskata, kunhan vain hän oli varmasti Aasian maaperällä kotimaastaan eristettynä? Tämä suunnitelma oli joka tapauksessa Persian armeijan etevimmällä sotapäälliköllä, kreikkalaisella _Mémnōnilla_: Hän kehoitti välttämään taistelua, jota varmasti voi olettaa Aleksanterin toivovan. Eiväthän kreikkalaiset voineet olla varustettuja elintarpeilla kuin vain lyhyttä aikaa varten. Paras keino heidän lannistamisekseen olisi sentähden, että Persian sotajoukko peräytyisi samalla hävittäen omaa maataan ja houkuttelisi vihollisen perässään hävitettyihin seutuihin, missä tällä ei olisi mistä elää. Samaan aikaan Persian laivaston tulisi katkaista kaikki yhteys Aleksanterin kotimaahan ja siirtää sota sinne. Mutta sotaneuvostossa Vähän-Aasian persialaiset satraapit hylkäsivät peräytymisajatuksen häpeällisenä ja kuiskailivat toisilleen, korvaan, että Memnon vain halusi pitkittää sotaa tullakseen suurkuninkaalle yhäkin tärkeämmäksi. Ja oman maan, hävittäminen — sehän merkitsi satraappien tulojen vallan arveluttavaa kutistumista, niin, voisipa käydä kuten Agesilaoksen aikoihin, että »satraapit eivät voineet hankkia itselleen kunnollista päivällistä omassa maassaan». »Ei», selitti, eräs heistä, »minä en salli poltettavan ainoatakaan taloa satraappikunnassani.»

Päätettiin siis odottaa Aleksanteria Graneikos-virralla; tämä on pieni joki, joka saa alkunsa Ida-vuorelta ja virtaa pohjoista kohti Marmaramereen. Graneikos oli niin matala, että sen yli voi kahlata useissa kohdin sen paikan lähellä, minne persialaiset olivat asettuneet. Mutta itäranta oli sangen jyrkkä tarjoten hyökkäävälle viholliselle vaikeuksia. Persialaiset kuitenkin tekivät sen virheen, että, asettivat ratsumiehensä lähimmäksi joenäyrästä, mistä, nämä eivät voineet tehdä hyökkäyksiä. Ratsuväen taakse he asettivat jalkaväkeä, jonka muodostivat kreikkalaiset palkkajoukot. Tästä johtui, että näitä, sotajoukon parasta osaa, ei voitu käyttää taistelun ratkaisevana hetkenä.

Parmenion neuvoi Aleksanteria antamaan sotilastensa levätä yön, mutta nuori kuningas ei tahtonut kuulla puhuttavankaan viivytyksestä, mikä voisi heikentää kreikkalaisten rohkeutta ja vahvistaa vihollisen luottamusta. Ja niille, jotka pitivät aivan liian uskaliaana kulkea vihollisen nähden yli joen, hän sanoi: »Hellespontos häpeäisi, että päästi meidät ylitseen, jos me arastelisimme tätä puroa.» Hän päätti marssikolonnista heti kehittää taistelurintaman. Tälläkin kertaa »vino rintama» oli tuottava voiton. Makedonialaisen ratsuväen etunenässä hyökkäyssivustalla Aleksanteri itse riensi yli joen ja ryntäsi vastustamattomalla voimalla jyrkkää rantaa ylös. Missä taistelun tuoksina oli kiivain, siellä hänen valkean kypäräntöyhtönsä nähtiin hulmuavan. Ankarassa kamppailussa hänen keihäänsä meni pirstoiksi, ja tuskin hän oli saanut uuden, kun eräs persialainen ruhtinas, Dareioksen oma vävy, ratsumiesten etunenässä syöksi hänen kimppuunsa ja haavoitti häntä olkapäähän. Mutta keihääniskulla Aleksanteri kaatoi hänet maahan. Silloin ryntäsi kaatuneen veli paikalle käyrämiekka korkealle lyöntiin kohotettuna ja halkaisi Aleksanterin kypärän, mutta kuningas surmasi hänet työntämällä keihään suoraan läpi haarniskan. Samassa hetkessä tuli muuan persialainen satraappi takaa ja heilautti miekkansa surmaniskuun, mutta eräs kuninkaan sotapäälliköistä, uskollinen _Kleitos_, syöksyi paikalle ja irroitti yhdellä iskulla persialaisen käsivarren vartalosta.

Aleksanterin esimerkki innosti hänen väkensä ihmetöihin, kun taas persialaisia ei ollut kiihoittamassa heidän kuninkaansa silminnäkijänä. Kuuman taistelun perästä kreikkalaisten lopulta onnistui tehdä aukko persialaisten riveihin ja lyödä vihollinen pakoon. Persialaisten takana taistelivat heidän kreikkalaiset palkkajoukkonsa kuolemaa halveksuen, mutta heidän kohtalonsa oli, että suurin osa hakattiin maahan. Ne kaikki, jotka otettiin vangeiksi, pantiin kahleisiin ja lähetettiin Makedoniaan tekemään työtä orjina. Ankaraa kohteluaan Aleksanteri perusteli sillä, että he olivat kantaneet aseita omia kansalaisiaan vastaan ja olivat Kreikan yhteisen asian pettäjiä.[52]

Graneikos-virralla kreikkalaiset ratsujoukot olivat ensikerran taistelussa voittaneet perialaisen ratsuväen, aselajin, missä persialaiset siihen asti olivat olleet helleeneille ylivoimaiset. Tässä suhteessa taistelu muodostaa käännekohdan sotahistoriassa.

Yllättävän ja voimakkaan hyökkäyksen takia Aleksanterin vauriot olivat sangen vähäpätöiset. Ja kuitenkin hänen voittonsa oli ratkaiseva. Persian sotajoukko oli suureksi osaksi hävitetty, loput hajoitettu. Tällä puolen Taurusta ei ollut enää sotavoimaa, joka olisi kyennyt tekemään lujaa vastarintaa. Aleksanteri voi pitää jo itseään Vähän-Aasian läntisen osan herrana.

Itse voitto taistelutantereella oli kuitenkin vain puoleksi tehty työ ja tuskin sitäkään. Nyt oli aseonnen tulos vakiinnutettava.

Lähimmän taistelun jälkeisen ajan Aleksanteri käytti ottaakseen haltuunsa tärkeimmät paikat Vähässä-Aasiassa. Hänen täytyi näet olla varma, että selkäpuoli oli vapaa, kun hän kerran kulkisi edelleen kohti itää.[53] Vähän-Aasian kaupunkien asukkaathan suureksi osaksi olivat kreikkalaisia, ja ne hän sai omiin pyyteisiinsä liittymään asettamalla jälleen voimaan kansanvaltaisen hallitusmuodon ja vapauttamalla heidät suurkuninkaalle menevistä veroista. Vähän-Aasian kreikkalaiset saivat jälleen hengittää aidon helleenisen vapauden ilmapiirissä. Vähän-Aasian satraapeiksi Aleksanteri nimitti hänen erikoisen luottamuksensa omaavia makedonialaisia upseereja.