Part 7

Löytö tehtiin vallan odottamatta vuonna 1888. Kaivaessaan ikivanhoista tunkioista lannoitusta pelloillensa muuan talonpoikaisnainen löysi joukon lahonneita puuarkkuja täynnä savitauluja. Se oli parempaa kuin lanta, sillä egyptiläiset tiesivät, että matkailijat maksoivat runsaasti muinaislöydöistä, ja saadakseen mahdollisimman suuren hyödyn löydöstään he särkivät suurimmat taulut pikku palasiksi. He eivät lainkaan käsittäneet sitä, että he siten hyvin suuresti vaikeuttivat kirjoitusta ymmärtävien tulkintaa.

Mutta Egyptin hallitus sai pian vihiä löydöstä ja tarttui asiaan. Suurin osa löytöä — kaikkiaan noin 350 taulua — saatiin pelastetuksi Lontoon, Kairon ja Berliinin museoihin.

Diplomaattisessa sanonnassaan nämä kirjeet ovat aina mitä mairittelevimpia, ja heidän majesteettinsa nimittävät aina toinen toistansa nimellä »veljeni». Naapurisopua lujitettiin siten, että faarao liittyi aviollisin suhtein toisiin ruhtinassukuihin. Niinpä Amenhotep III sai — joskin vasta hyvin hellittämättömäin kosiskelujen perästä — puolisokseen prinsessan eräästä ylisen Eufratin varrella pohjoisessa Mesopotamiassa sijainneesta valtakunnasta. Kuusi kertaa hänen oli täytynyt pyytää hänen kättänsä — ainakin, jos saa uskoa, mitä Amenhotep IV:lle kirjoittamassaan kirjeessä väittää prinsessan veli, jolla oli helähtävä nimi Dusratta. Kaikissa tapauksissa kosintain lukumäärä oli yhtä pienempi, kuin mitä saman Dusrattan väitteen mukaan Amenhotep III:n isältä oli vaatinut hänen tätinsä sydämen voittaminen. Myöhemmin vanhoilla päivillään Amenhotep III sai myöskin yhden Dusrattan tyttäristä vaimokseen,[42] ja kun Amenhotep pian sen jälkeen kuoli, periytyi nuori leski puolisoksi poikapuolelleen Amenhotep IV:lle.[43]

Ystävyys appiukon ja vävyn välillä pohjautui kuitenkin lopultakin siihen vankkaan perustaan, jona ovat lahjat ja vastalahjat — siis itse asiassa vaihtokauppaan. Kun tulisia hevosia ja kauniita vaunuja, kallisarvoisia vaatteita ja kankaita, hopeaa, jalokiviä ja koristuksia saapui lahjoina Eufratin maista, odotettiin siellä yhtä upeita vastalahjoja. Jos nämä kuivuivat vähiin, ei jäänyt saapumatta muistutuksia ja vakuutteluja, että lisää lahjoja ei tule, ennenkuin toinen puoli on pusertanut omansa esille. Ennen kaikkea aasialaiset hallitsijat osoittivat määrätöntä halua saada Egyptin kuninkailta kultaa. Kuningas Dusratta oli kuullut lähettiensä kertovan, että Egyptissä oli »yhtä paljon kultaa kuin maan tomua», mikä oli hiukan liioiteltu kuvaus siitä tosiasiasta, että Nubian kultakaivokset olivat tuohon aikaan hyvin tuottavia. Kun Amenhotep III kosi hänen tytärtään, kerjäsi tuleva appi senvuoksi jokaisessa kirjeessä kultaa, kultaa ruhtinasten välisen ystävällisen suhteen osoitukseksi ja kultaa morsiamen hintana. Hän pyytää saada »kymmenen kertaa niin paljon kultaa kuin isäni» ja muistuttaa, että faarao kuitenkin oli lähettänyt »hyvin paljon kultaa isälleni: suuria kultaisia uhrimaljoja ja suuria kulta-astioita ja niin suuren kultalaatan, kuin olisi se ollut kuparia.» Mutta — myöhemmin kirjeessä sanotaan — »tulkoon nyt vähän tai paljon! Jos tulee niinkin vähän, että se voidaan laskea (!), minä olen oleva siitä ylen iloinen.»

Tämä ei estä lainkaan, että heti perästä aito itämaalaisella logiikalla sanotaan: »Osoittakoon veljeni minulle paljon suurempaa ystävyyttä, kuin mitä isäni sai osakseen, ja lähettäköön minulle kultaa niin paljon, ettei sitä voida laskea!»

No, tulivat sitten faaraon lahjat ja Dusratta »iloitsi suuresti», kuten hän kirjoittaa. »Siitä päivästä ja siitä yöstä minä tein ilojuhlan.» Mutta kun hän koko hovinsa läsnäollessa avasi lahjojen sinetit, niin »niissä ei ollut kultaa! Silloin kaikki itkivät katkerasti ja sanoivat, niinkuin totta oli: 'Eihän tämä ole kultaa', ja sanoivat edelleen: 'Egyptissähän on kultaa enemmän kuin tomua maassa, ja rakastaahan Egyptin kuningas niin ylenmäärin!'» Voiko siis olla oikein, että faarao menetteli noin. Tuleva appi-parka oli itsekin »tuntenut tuskaa sydämessään ja nureksinut veljeänsä». Ja luonnollisestikaan hän ei voinut lähettää tytärtänsä Amenhotepille, ennenkuin faarao hyvitti tapahtuneen ja rikkailla lahjoilla »ylisti veljeänsä hänen alamaistensa edessä».

Tulos tästä kirjeestä tuli ylen virkistäväksi Hänen Majesteetilleen Dusrattalle. Kun hän seuraavan kirjeen kirjoittaa, hän on suunniltaan ihastuksesta faaraon osoittamasta auliudesta morsiamen ostossa. Nyt toimitettiinkin tytär tuossa paikassa Thebaan. Ja faarao »riemuitsi sydämessään, kun hän näki hänet».

Niin oli kaikki jälleen hyvin, ja kun Amenhotep, joka nyt oli vanha, sairastui, lähetti appi hänelle — tavan mukaan, minkä tunnemme muista samanlaisista tapauksista — assyrialais-babylonialaisen Astarte [Ishtar]-jumalattaren kuvan, rakkauden ja elämän jumalattaren, tuon suuren auttajan hädässä ja sairaudessa. Dusratta lausui samalla toivomuksen, että jumalatar antaisi vävyn elää satatuhatta vuotta. Amenhotep ei saisi kumminkaan unohtaa lähettää jumalatarta takaisin, sillä — niin appi huomauttaa vielä kaiken varmuuden varalta — »Astarte on minun jumalani, mutta veljeni jumala hän ei ole.»

Amenhotep III oli myöskin luvannut lähettää apelleen myöhemmin vielä kaksi puhtaasta kullasta tehtyä kuvapatsasta sekä joukon muita kalleuksia tyttären hintana, ja tulevan apen lähettiläälle faarao oli näyttänyt sen kullan, josta ne piti valettaman. Ja kun patsaat oli valettu, lähettiläs omin silmin vakuuttautui siitä, että ne olivat virheettömiä ja — täysipainoisia.

Amenhotep III kuoli kuitenkin, ennenkuin patsaat oli ehditty lähettää, ja Theban hovissa käytettiin tätä hyväksi, pidettiin kalleudet ja lähetettiin niiden asemesta kaksi puista, kullalla päällystettyä patsasta. Tapahan on tuttu Amenhotep III:n päiviltä! Eikä Dusratta saanut nähdä vilaustakaan siitä muiden »kultatavaroiden paljoudesta, joiden määrällä ei ollut rajoja». Ne hänen väitteensä mukaan Amenhotep III myöskin oli näyttänyt hänen lähettiläälleen ja luvannut lähettää ne appiukolle. Luonnollisesti Dusrattan ja Amenhotep III:n seuraajan, Amenhotep IV:n välillä syntyi kirpeä kirjeenvaihto siitä kauppakepposesta, millä faarao — jos syy nyt lienee ollut hänen[44] — oli koettanut »loukata veljeään», kuten sanat sen ajan korkean ylhäisessä kielessä kuuluivat; ja noista kullatuista kuvapatsasparoista jankutettiin yhä ja yhä aina kyllästymiin saakka. Tulokseen Dusrattan valitukset ja pontevat kehoitukset eivät kumminkaan johtaneet — ei ainakaan niin pitkälti kuin me voimme kirjeenvaihtoa seurata, ja mieliala hallitsijain välillä kävi yhä kylmemmäksi.[45]

Kun tuntee tämän liikepuolen, ymmärtää paremmin apen ylitsevuotavan surun Amenhotep III:n kuoleman johdosta. Hän kirjoitti silloin Amenhotep IV:lle: »Kun minulle sanottiin, että veljeni Amenhotep oli kuollut, minä itkin koko sen päivän. Yötä päivää minä istuin syömättä ja juomatta ja olin murheissani. Ja minä sanoin: 'Oi, jospa minä olisin mieluummin kuollut, ja veljeni, jota minä rakastin, vielä eläisi!'»

Myöskin Babylonian hovissa Amenhotep III oli kosiskellut ja saanut sieltä myöntävän vastauksen sillä ehdolla, että Babylonian kuningas vuorostaan saisi puolisokseen egyptiläisen prinsessan ja että faarao heti lähettäisi hänelle kultaa, »kaiken mitä oli», esimerkiksi huomenlahjaksi prinsessalle, niin että kuningas voisi arvokkaalla tavalla koristaa palatsin, jota hän parastaikaa rakensi. Mutta faarao oli ylpeä ja vastasi »veljelleen», että »ei koskaan vielä Egyptin kuninkaan tytärtä ollut annettu ulkomaiselle vasallille». Ei ihmettelemistä, että hänen babylonialainen majesteettinsa tuli pahalle tuulelle ja ilmaisikin sen! Mutta samalla kertaa hän vallan avosydämisesti selitti, että hän voisi tyytyä muuhunkin kauniiseen egyptiläisnaiseen, kunhan vain faarao tahtoisi vakuuttaa, että hän oli kuninkaantytär — sillä silloin ei kukaan sitä epäilisi. »Mutta», sanotaan kirjeessä edelleen, »jos et lainkaan lähetä minulle egyptiläistä naista etkä toimita minulle heti kultaa, silloin voit odottaa menettäväsi sekä veljeyden että ystävyyden, ja silloin minä olen täällä pidättävä sen naisen, joka oli sinulle lähetettävä». Ja jos faarao lähettäisi kullan liian myöhään, siitä ei olisi apua, olipa sitä sitten vaikka 3.000 talenttia.[46] »Minä en ottaisi», hänen babylonialainen majesteettinsa sanoo, »niitä vastaan, vaan palauttaisin ne, ja tytärtäni minä en antaisi sinulle puolisoksi».

Ne olivat kovia sanoja. Faarao kiiruhtikin lähettämään »veljelleen» rikkaita lahjoja, sänkyjä ja nojatuoleja ja muita huonekaluja, runsaasti kullattuja ja hopeoituja, uutta palatsia varten ja lupasi lähettää vielä paljon enemmän — »kaikkea, mikä on arvokasta silmissäsi», hän kirjoitti — niin pian kuin prinsessa oli Babylonista hänelle saapunut.

Ystävyys Babylonian kuningasten kanssa joutui kuitenkin usein kovalle koetukselle, kun he eivät saaneet faaraolta niin paljon kultaa kuin halusivat, tai kun faaraon lähettämä kulta ei kestänyt sulatusuunin koetta, vaan kenties antoi ainoastaan neljännen osan siitä, mitä oli ilmoitettu olevan. Eihän tuollainen ollut kaunista menettelyä, ja faaraon pitäisi itsensä ymmärtää, että hänen oman etunsa mukaista oli, että hän oli kultarikkaan maineessa, sillä muutoin ympäristön ruhtinaat eivät välittäisi hänestä eivätkä katsoisi häneen arvonannolla.

El Amarna-kokoelman kirjeiden joukossa on myöskin Amenhotepin alaruhtinaiden ja vasallien kirjelmiä. He käyttävät kaikki tilaisuutta vakuuttaakseen uskollisuuttaan, ja heidän kirjeensä ovat tulvillaan matelevaa faaraon imartelua, jonka nimityksenä on »jumalani», »elämäni henkäys» y.m. samanlaista. He »heittäytyvät hänen jalkojensa juureen seitsemän kertaa vatsallensa ja seitsemän kertaa selällensä» ja käyttävät itsestänsä nimityksiä: »maa, jota sinä poljet», »tomu sinun sandaaliesi alla», »valtaistuin, jolla sinä istut», »jalkojesi astinlauta», »tallirenkisi», niin, vieläpä »sinun koirasi».

Muuan faaraon palestiinalainen alaruhtinas kirjoittaa: »Vaikkapa faarao olisi pyytänyt vaimoani, kuinka minä olisin voinut häntä häneltä kieltää? Niin, vaikka faarao olisi kirjoittanut minulle: 'Iske pronssinen tikari sydämeesi ja kuole!', minä varmasti olisin täyttänyt kuninkaan käskyn.»

Aivan toisen kuvan näistä hartaan uskollisista sieluista saa kuitenkin surullisen usein, kun lukee toisten alaruhtinasten ja vasallien faaraolle lähettämiä kirjeitä. On melkein sääntönä, että rakas »veli» ja virkatoveri maalataan faaraon kavalaksi viholliseksi. Amarna-kirjeissä voi siis saada nähdä saman asian kuvattuna kahdella aivan vastakkaisella tavalla. Useasti totuus on pääasiallisesti syyttäjän puolella, ja toisen asiallisen matelevat uskollisuudenvakuuttelut ovat näytteitä mestaruudeksi kehitetystä teeskentelystä.

* * * * *

Amenhotep III oli valtava rakennuttaja. Suuri Luksorin temppeli, joka on egyptiläisten pyhättöjen kauneimpia, on hänen työtänsä. Ja Niilin vasemmalle rannalle vastapäätä pääkaupunkia hän rakennutti itselleen kuuluisan kuolintemppelin, jonka hän koristeli sellaisella komeudella, että sanat puuttuvat sen kuvailemiseksi. Tämä ihana taideteos on kumminkin maanpinnalta poispyyhitty niinkuin kaikki muutkin kauniit temppelirakennukset ja ylväät kuningaspalatsit, jotka kerran täyttivät melkein koko Thebaa vastapäätä olevan tasangon Niilin ja Libyan vuorten välillä. Amenhotepin suuren kuolintemppelin revitytti puolitoista vuosisataa myöhemmin toinen faarao, joka käytti rakennusaineen omaan kuolintemppeliinsä. Tämän temppelin raunioista suuri englantilainen arkeologi Flinders Petrie löysi muistokiven, joka alkujaan oli kuulunut Amenhotep III:n temppeliin. Se kertoo, kuinka ihana oli kerran tuo rakennus, »jonka vertaista ei koskaan ole ollut aikojen alusta alkaen. Se on», niin siinä kerrotaan, »rakennettu hiekkakivestä kaikkialla esiintyvin kultaupotuksin. Lattia on hopealla päällystetty ja kaikki pääovet elektronilla»,[47] Muistokivi kertoo myöskin, että temppelissä oli joukko kuningasten patsaita, ja meidän aikamme arkeologiset retkikunnat ovatkin löytäneet parikymmentä sellaista.

Kuinka kauniisti ja kallisarvoisesta tuollainen muistomerkkirakennus voi olla sisustettu, siitä voi saada aavistuksen museoissa olevista lukuisista egyptiläisen taidekäsityön tuotteista. Ihmeellisen kaunistekoiset kulta- ja hopeavadit, kristallimaljakot ja siniupotuksiset fajanssiesineet[48] todistavat siitä.

Ainoa, mitä nyt on jäljellä Amenhotep III:n muistorikkaasta kuolintemppelistä, on kaksi hyvin rapautunutta kuninkaan jättiläispatsasta, n.s. Memnonin patsaat, jotka kerran vartioivat temppelin sisäänkäytävän suuta. Niin valtavia ovat nämä kolossit, että tavallinen ihminen hyvin mahtuisi niiden yhteen käteen.[49] — Mitä työtä onkaan vaatinut sellaisten jättiläisten hakkaaminen yhdestä ainoasta järkäleestä ja niiden kuljettaminen 14 penikulman päähän kivilouhimolta!

Nykyisen nimensä patsaat ovat saaneet kreikkalaisilta, jotka toiseen niistä liittivät kauniin tarun Memnonista, joka sai sankarikuoleman Troian edustalla ja sitten joka aamu tervehti äitiänsä Eosta, aamuruskoa, hauraalla, melkein kuiskaavalla, valittavalla äänellä. Taru on syntynyt siitä omituisesta ilmiöstä, että kun auringon ensimmäiset säteet aamulla loistivat patsaaseen, kerrottiin kuuluneen siitä heikon, aivan kuin valittavan sävelen. Tämän omituisen akustisen ilmiön selitys on kai siinä, että ääni syntyi eräässä kiven halkeamassa, kun se vielä oli niin hiuksenhieno, että sen seinät koskettivat toisiansa kiven äkkiä laajetessa erämaanauringon lämmön vaikutuksesta. Monta sataa vuotta Memnonin patsaat vetivät puoleensa hämmästyksen valtaamia matkailijoita. Vieläkin voi patsaan jalassa lukea roomalaisten turistien piirtokirjoituksia, jotka ihastuksissaan todistavat kuulleensa jättiläispatsaan laulavan auringonnousun ylistystä. Mutta kun Rooman keisari Septimius Severus hyvää tarkoittaen antoi korjata entiselleen »laulavan Memnoninpatsaan», lakkasi sen valitus.

* * * * *

Amenhotep III:n 36-vuotinen hallitus, joka päättyi. 1375 e.Kr., oli enemmän rauhallinen kuin sotaisa ja se on Egyptin historian onnellisimpia aikakausia, joskin sen loppupuolella esiintyi merkkejä siitä, että Egyptin suurvalta-asema oli sivuuttanut huippukohtansa. Mutta nämä merkit kävivät ilmeisiksi vasta hänen seuraajiensa aikana.

Kirjallisuutta:

Jörgen Alexander Knudtzon, Die El Amarna-Tafeln.

Carl Niebuhr, Die Amarna-Zeit (»Der alte Orient» 1902).

KERETTILÄISKUNINGAS EKHNATON, »HISTORIAN ENSIMMÄINEN PERSOONALLISUUS».

Omituinen vallankumouksellinen hahmo Egyptin ikivanhoillisen kansan vanhoillisten hallitsijoin joukossa on Amenhotep IV, omituisimpia ja arvoituksellisimpia persoonallisuuksia, mitä koskaan on valtaistuimella istunut, tunteellinen, haaveksiva luonne, sydämellinen ja onnellinen perhe-elämässänsä. Häntä kiinnostivat enemmän filosofia ja teologia kuin valloitukset ja valtiollinen toiminta. Hänen elämänsä pyrkimyksenä oli egyptiläisten monijumalaisuuden lopettaminen. Polyteismi[50] oli täällä oikeastaan muistoa esihistorialliselta ajalta, jolloin Egyptissä oli joukko pikkuvaltioita, jokaisella oma suojelusjumalansa, jota tavallisesti palveltiin ja kuvattiin jonkin eläimen muotoiseksi. Varhain egyptiläiset kuitenkin alkoivat osoittaa jumalallista palvelusta myöskin auringolle, ja vähitellen kaikki eniten palvellut paikallisjumalat rinnastettiin auringonjumalan _Ran_ kanssa. Luonnollinen jatko tälle kehitykselle olisi ollut, että monet paikallisjumalat olisivat sulaneet yhdeksi ainoaksi jumalaksi. Mutta tällaisen kehityksen voimakkaana esteenä olivat papit. Olihan jokaisella jumalalla rikkaat temppelinsä ja omat papistonsa, jolla oli voimakkaat hierarkkiset[51] ja taloudelliset etunsa valvottavana. Ja kuta mahtavampi jokin papisto oli, sitä taipumattomampi se oli kaikkeen, joka olisi voinut riistää siltä sen suositun erikoisaseman.

Mahtavin pappisvalta oli Thebassa. Kun tästä kaupungista tuli faaraoiden hallituskaupunki, oli sen jumala Amon samalla tullut Egyptin mahtavimmaksi jumalaksi. Häntä ei ainoastaan rinnastettu auringonjumalaan, vaan hän suli vähitellen tämän kanssa yhteen yhdeksi jumaluudeksi: Amon-Raksi. Hänen pappinsa olivat kaikkien monoteististen pyrkimysten vannoutuneita vastustajia, jolleivät nämä pyrkimykset olisi tehneet heitä itseänsä vieläkin mahtavammiksi. Mutta tekemällä Amon-Ran ainoaksi jumalaksi Amenhotep IV ei pyrkinyt lakkauttamaan monijumalaisuutta. Päinvastoin yksi vaikuttimista — monien mielestä kenties voimakkain motiivi — hänen monoteistisissä harrastuksissansa oli pyrkimys nujertaa thebalainen hierarkia, joka uhkasi kehkeytyä vaaraksi valtakunnan yhteydelle, ja vahvistaa kuninkaan valta-asemaa peruuttamalla temppelien omaisuutta kruunulle.

Sitä jumalaa, jonka ympärille Amenhotep tahtoi koota koko Egyptin kansan, symbolisoi aurinko, »suuri _Aton_», kaiken elämän lähde. Atonin kunniaksi hän hylkäsi Amenhotep nimensä, joka merkitsee »Amon on tyytyväinen», ja otti nimekseen Ekh-n-Aton, »Atonille on mieluista».

Kun nyt Theban nuori reformaattori katseli kaikkia niitä valtavia temppeleitä ja muistomerkkejä, joita hänen isänsä ja esi-isänsä olivat rakentaneet Antonille, hän tunsi »mielensä masentuneeksi». Ja hän päätti rakentaa Atonille uuden kaupungin, josta oli tuleva myöskin kuninkaan hallituskaupunki. Hän valitsi tähän tarkoitukseen 20 penikulmaa Thebasta pohjoiseen olevan paikan, joka nyt tunnetaan El Amarnan nimellä. Tänne hän rakensi temppelin auringonjumalalle ja itsellensä palatsin. Nämä hän sisusti sellaisella loistolla ja komeudella, että sitä nykyisin voi vain heikosti aavistella. Uutta kaupunkia hän nimitti »Taivaanrannan kaupungiksi» tai Atonin asunnoksi.

Ekhnaton ei palvellut jumalaansa samalla tavoin kuin Amonin papit, jotka toimittivat uhrinsa temppelin kaikkein pyhiin massa, jonne päivänvalon sädekään ei päässyt tunkeutumaan. _Hän_ sitävastoin uhrasi alttarilla, joka oli pystytetty paljaan taivaan alle, itsensä auringon edessä, joka symbolisoi _hänen_ jumalaansa. Eikä koskaan Ekhnaton sallinut tehdä kuvaa siitä jumalasta, jota hän palveli. Atonia esitti vertauskuvallisesti ainoastaan auringonkehrä, jonka elämääantavat säteet päättyivät kukin ojennettuun käteen. Ihmiset eivät koskaan ennen olleet ajatelleet jumalaa kuvittelematta häntä ihmisen tai eläimen muotoiseksi. Kun juutalaiset jotakin vuosisataa myöhemmin pääsivät tietoon yhdestä ainoasta jumalasta, he ajattelivat hänet kävelemässä illan viileydessä huvipuistossaan, kasvot ja jäsenet kuin ihmisellä — sillä olihan hän luonut ihmisen »omaksi kuvakseen».

Atonin jumala oli hyvyys itse, »rakkaudesta rikas isä sille, minkä hän oli luonut». Hänen rakkautensa riitti pienimmällekin oliolle; hänen korvansa kuuli yksin »kananpoikaakin, joka piipittää munassa». Ei koskaan kuulla, että Aton voisi vihastua kuten Jahve ja puhua ukkosen jyrinässä. Aton oli rauhan lempeä jumala. Ekhnaton oli maailmanhistoriassa ensimmäinen, joka saarnasi ihmisyyttä toisia kansoja kohtaan, ja hän saarnasi sitä valtaistuimelta.

Eräästä El Amarnan haudasta on löytynyt temppelihymni Atonin kunniaksi, joka kuuluu ylevähenkisimpiin koko antiikin kirjallisuudessa. Kaikki viittaa siihen, että Ekhnaton on sen itse sepittänyt. Esitämme tässä osan siitä:

Ihanasti säteilet Sinä taivaanlaella, oi elävä Aton, kaiken alku! Kun Sinä nouset itäisellä taivaanrannalla, sinä täytät kaikki maat kauneudellasi, sillä kaunis olet Sinä, suuri ja loistava korkealla maan yllä. Sinun säteesi syleilevät maita, jotka Sinä kaikki olet luonut.

Kun Sinä lasket läntiselle taivaanrannalle, maailma vajoaa pimeyteen, kuin olisi se kuollut. Kaikki leijonat tulevat esille luolistaan, kaikki käärmeet pistävät; pimeys vallitsee, maata verhoaa hiljaisuus. Hän, joka on sen luonut, on laskeutunut levolle taivaanrannalla.

Mutta valoisaksi käy maailma, kun Sinä nouset näkyviin. Kun Sinä säteilet päivisin kuin Aton, niin pimeys kaikkoaa. Kaikki karja käy riemuiten laitumella, kaikki puut ja taimet kukoistavat, linnut leijailevat ulos pesistään kohottaen siipensä Sinua palvelemaan. Kaikki karitsat hyppivät kuin tanssien, kaikki siivekkäät lentelevät. Ne elävät, koska Sinun valosi loistaa niille. Laivat purjehtivat myötä- ja vastavirtaan; kaikki tiet ovat avoinna, kun Sinun sarastuksesi aika on tullut. Virran kalat hypähtelevät Sinun edessäsi, sillä veden syvyyksiinkin Sinun säteesi tunkeutuvat. — — —

Kuinka moninaiset ovatkaan Sinun työsi! Ne ovat kätketyt meiltä. Oi Sinä ainoa jumala, jonka valtaa ei kellään muulla ole, Sinä loit maailman mielesi mukaan, kun Sinä yksin olit olemassa: ihmiset, kaikki eläimet, suuret ja pienet, kaiken, mitä maan päällä on ja jalkojensa varassa liikkuu, kaiken, mitä korkeudessa on ja siipiensä kannattamana lentää, Syyrian ja Nubian maat ja Egyptin maan. Sinä asetat kunkin hänen paikallensa ja annat hänelle, mitä hän tarvitsee. Kullakin on, mikä hänen omaansa on, ja hänen päivänsä ovat luetut. Kansat puhuvat moninaisia kieliä, ja heidän muotonsa ja värinsä ovat erilaiset, sillä Sinä erotat ihmiset toisistansa. Sinä loit Niilin manalaan[52] ja ohjaat sitä Sinun mielesi mukaan, että se tuottaa elämää ihmisille.

Sinä olet luonut Niilin taivaaseenkin, että se ihmisten päälle lankeaisi ja tekisi joet vuorille, vuolaat kuin suuri meri, ja kastelisi heidän peltojansa heidän kaupunkiensa välillä. Kuinka viisaasti oletkaan kaiken järjestänyt, oi ikuisuuden Herra!

Me voimme kuvitella, että tätä uskonharrasta laulua oli tapana harpun säestyksellä laulaa Atonin temppelissä auringon noustessa ja laskiessa.

Jos vertaa tätä ylistyslaulua vanhempiin egyptiläisten hymneihin Osirikselle ja muille jumalille, käy ero huimaavaksi. Nämä laulut ovat miltei yksinomaan yksitoikkoisia luetteloita jumalan lukemattomista nimistä ja lisänimistä ja hänen monista pyhätöistään, kaikki sekoitettuna täyteen jumalaistarullista abrakadabraa.[53]

Verrattomasti paljon korkeammalla ovat sen sijaan auringonjumalan Ran vanhat hymnit, jotka osaksi ovat peräisin vanhan valtakunnan ajalta. Niihin Atonin hymni aivan ilmeisesti osittain pohjautuu, noihin ikivanhoihin kuvauksiin, miten kaikki elävät olennot riemuitsevat auringon noustessa, ennen kaikkea — egyptiläisten käsityksen mukaan — auringonjumalan pyhät eläimet, babiaanit, jotka ojennetuin käsin tervehtivät nousevaa taivaankappaletta.[54] Näiden hurskasten ja viisaiden eläinten lavoin ihmisenkin tulee käyttäytyä ja sanoa nousevalle auringolle: »Me palvomme sinua, oi Ra, sinun noustessasi ja sinun laskeutuessasi. Sinä nouset ja säteilet jumalain kuninkaaksi kruunattuna. Sinä olet taivaan ja maan herra. Sinä loit Niilin, sinä teit veden ja annoit elämän sille, mitä siinä on, sinä rakensit vuoret ja sait ihmiset ja karjalaumat syntymään.»

Toisessa hymnissä Rata verrataan kauniiseen nuorukaiseen. »Kun hän nousee, ihmiset saavat uutta elämää ja jumalat tervehtivät häntä riemuiten. Häntä babiaanit palvovat, ja kaikki villit eläimet häntä ylistävät. Ja jumalaa rukoillaan sanoen: »Ne, jotka ovat Sinun venheessäsi[55], riemuitsevat Sinusta, ja Sinun laivamiehesi iloitsevat. Ja sydämesi, oi Sinä jumalain herra, iloitsee niistä, jotka olet luonut, sillä he osoittavat Sinulle kunnioitustansa. Taivaan jumalatar loistaa sinenä Sinun vierelläsi ja taivaanjoen jumala tanssii Sinun edessäsi säteillänsä. Kuule minuakin, että minä saisin nähdä Sinun kauneutesi!»

Ja kun Amon egyptiläisten uskonnossa sulautui yhteen auringonjumalan kanssa ja tuli Amon-Raksi, häntä ylistettiin hymnissä siksi,

»joka tuo yrtit karjan syötäväksi ja hedelmiäkantavat puut ihmisille, joka antaa joen kaloille ravinnon ja taivaan linnuille ruoan, joka antaa munassa olevalle kananpojalle elämän ja pitää elossa madon toukat, joka antaa hiirille, mitä ne loukoissansa tarvitsevat, ja elättää puitten linnut.»