Part 8

Mutta huolimatta tällaisista yhtäläisyyksistä Ralle omistettujen hymnien ja Atonin hymnin kesken, niiden välillä on kuitenkin suuri juopa. Sillä Rankin hymneissä mytologiset viittailut sekaantuvat tavantakaa itsensä jumalan ylistykseen. Atonin hymni sitävastoin on täysin vapaa kaikesta mytologisesta painolastista. Siinä on raikasta luonnoniloa, ja ennen kaikkea hymnin sepittäjä on toteuttanut jumalykseyden käsitteen, kun sitävastoin Ralla on muita jumalia alaisinansa ja rinnallansa.

Lähempää sukua Atonin hymni on psalttarille. Vertailu osoittaakin monta osittain vallan täydellistä yhtäläisyyttä Daavidin 104:nnen psalmin kanssa.

Joka voi korkeinta olentoa kuvailla niin hurmioitunein sanoin kuin Atonin hymneissä, hän on varmasti luonnostaan jumalarmoitettu profeetta. Mutta mistä tämä ihmeellinen näkemys on hänessä herännyt aikana, jolloin ihmiskunta oli vajonnut taikauskon ja epäjumalanpalveluksen pimeyteen? Tämä kysymys vie meidät alalle, missä ymmärryksemme lakkaa vastausta antamasta ja mystillinen, tutkimattomissa oleva alkaa. Sillä Ekhnatonilla, kuten kaikilla profeettaluonteilla, oli yksinomaisena opastajanansa hänen omat sisäiset elämyksensä. »Oi Herra, kuinka monet ovatkaan sinun työsi!» nuori auringonpalvoja tavantakaa huudahtaa. Ja niinkuin heprealainen psalmista lauloi: »Herra on minun paimeneni; ei minulta mitään puutu», niin Ekhnatonkin huudahti sydämensä kyllyydestä: »Sille, jonka sydämessä Sinä olet, ei köyhyyttä ole olemassa.»

Ekhnaton hankki oppilaitakin uudelle uskonnollensa. Amarnan haudoissa on useita piirtokirjoituksia, jotka kertovat, miten kuningas keskusteli ystäväinsä kanssa uskonnollisista asioista. »Jo varhain aamulla hän opetti minua», monet hänen ylimyksistänsä sanovat. Ympäristöänsä valitessaan tämä vallankumouksellinen luonne osoittautui hyvin ennakkoluulottomaksi. Hän ei suuria välittänyt aristokraattisista perintätavoista, vaan valitsi monet ystävistänsä talonpoikain joukosta. Ekhnatonista sanottiin, että hän »teki vähäpätöiset ruhtinaiksi». Hänelle oli tärkeintä, että he tunsivat kiinnostusta »oppiin», kuten uutta aurinkouskontoa nimitetään El Amarnan hautakirjoituksissa. Ekhnaton osoitti huomiota erityisesti niille virkamiehille, jotka olivat »noudattaneet oppia».

Alkaa kumminkin hiukan arveluttaa, mikä oikeastaan oli syvin syy asianomaisten kääntymykseen, kun tarkemmin tutkiskelee hautojen seinäin kuvia ja näkee siellä usein haudan omistajan kuvatuksi seisomassa Ekhnatonin edessä vastaanottamassa runsaita lahjoja: kultaisia kaulaketjuja, sormuksia ja muita kultakoristeita. Haudassa, jossa uuden opin kannattaja lepää, saamme lukea: »Herrani on antanut minulle korkeita kunniapaikkoja, koska olen seurannut hänen oppiansa elämässäni, ja minä kuulen hänen sanojansa alati.» Proselyytit[56] eivät väsy vakuuttamasta, kuinka vilpitön heidän uskonsa on, kuinka he ovat »totuuden täyttämiä ja vihaavat valhetta.»

* * * * *

Sama kuningas, joka tahtoi toimia _uskonnollisena_ reformaattorina, halusi vapauttaa myöskin _taiteen_ niistä kahleista, joihin ikivanha tapa ja traditio sen oli sitonut.

Virallinen egyptiläinen taide oli jäykässä liikkumattomuudessaan aina alkuperänsä leimaamaa. Se oli nimittäin alusta alkaen hauta- ja temppelitaidetta: siitä sen juhlallisen yksitoikkoinen muoto. Taiteilijan tehtävänä oli ensi sijassa koristaa vainajan lepopaikka kuvilla, joiden tarkoituksena oli luoda uusi maailma hänen ympärilleen.

Mutta mitä apua oli kaikista noista kuvista, kun manallemenneet eivät saaneet levätä rauhassa julkeilta haudanhäpäisijöiltä! Niitä vastaan ei näyttänyt olevan mitään turvaa. Heidän väkivallantekonsa oli varmaan lähinnä syynä siihen, että heräsi ajatus varustaa vainajan ruumis sijaisella. Hautoihin ja kuolintemppeleihin asetettiin siis yksi tai useampia vainajan kuvapatsaita, joille papit maagillisin menoin juhlallisesti antoivat elämän ja muuttivat ne sielun pakopaikoiksi. Siten egyptiläinen veistotaide ei alkujaan ole syntynyt esteettisestä luomisilosta, vaan uskonnollisista vaikuttimista.

Ankarain sääntöjen sitoman virallisen taiteen rinnalla oli kumminkin vapaampia taidesuuntia, jotka ovat sukua sille taiteelle, joka vanhan valtakunnan aikana loi sellaisia erinomaisen todellisuustuntuisia kuvapatsaita kuin »Kylävouti» ja »Kirjuri». Mutta näitä vapaampia taidesuuntia ei pidetty hienoudessa lainkaan viralliseen taiteeseen verrattavina, ennenkuin kuningas Ekhnaton otti ne kuninkaalliseen suojaansa.

El Amarnassa on äskettäin kaivettu esille kuningas Ekhnatonin palatsin jätteitä, ja muinaisen »Taivaanrantakaupungin» edustalta on löytynyt kuninkaallisen huvilinnan rauniot sekä keinotekoisin järvin varustettuja puistoja, missä lootuksen ja liljojen juuret kertovat, kuinka ihanan kauniita ne kerran ovat olleet. Itse palatsista on löytynyt lattiapäällystää, jossa on hyvin kiintoisia maalauksia. Japanilaisia mestareita muistuttavalla varmuudella taiteilija tuo ilmi pikku vasikan leikkisät ruumiinliikkeet, kun se virmana hyppelee punakukkaisella nurmella, lintujen siivenräpytyksen, kun ne kohoavat lentoon, ja niiden lepatuksen laskeutuessa. Kasvitkin vaikuttavat siinä eläviltä, ja kukat taivuttavat vanojansa sillä ihmeellisellä sulolla, joka on elämälle ominaista.

Näin uuden faaraon henki on ulottanut vallankumouksellisen vaikutuksensa myöskin taiteeseen, vapauttanut sen tradition ehkäisevistä kahleista ja antanut sille ilmaa siipien alle. Sama elävä, todellisuustuntuinen taidesuunta kohtaa meitä El Amarnan hovi- ja virkamiesten haudoissa. Kaikki kuvat on täällä omistettu uuden auringonjumalan ja kuninkaallisen perheen ylistykselle. Mutta se tapahtuu kokonaan uudella tavalla. Ennen oli tapana kuvata kuningas puolijumalaksi, uhraamassa jumalille tai tuhoamassa vihollisiansa tai järkähtämättömän arvokkaana istumassa valtaistuimellaan. Näyttää, kuin hymyily ei koskaan olisi väreillyt kuninkaallisilla huulilla, joiden ainoa tehtävä oli käskyjen jakeleminen. Tällä ei kumminkaan ole tahdottu sanoa, ettei tyyliä olisi myöskin egyptiläisten jättiläispatsaiden järkkymättömässä levossa ja niiden ryhdin ankarassa yksinkertaisuudessa. Siten ne on nimittäin viritetty sopusointuun niiden levollisten ja ylevien piirteiden kanssa, jotka ovat ominaisia niille rakennuksille, joiden yhteyteen ne kuuluvat. Perinnäisillä egyptiläisillä taideteoksilla on oma erityinen tunnelma-arvonsa.

Mutta El Amarna-taide on meitä nykyajan ihmisiä suunnattoman paljon lähempänä, sillä siinä korostetaan faaraon puhtaasti inhimillisiä puolia. Kun hänet kuvataan vaunuissansa seisoen ohjaamassa tulisia varsojansa, pääsevät hänen vaimonsa ja pikku tyttärensä mukaan vaunuihin. Pikkuinen on saanut tehtäväkseen pidellä isän nuolikoteloa, ja kuningatar ei anna näyn julkisuuden peloittaa itseänsä ilmaisemasta ihastustansa suudelmassa.

Ekhnatonilla on aina vaimonsa ja lapsensa ympärillänsä, ja kernaasti hän suo meille silmäyksen onnelliseen kotielämäänsä. Huoneessa, jonka kattoa kannattavat sirot papyrusmuotoiset pilarit, kuningas ja kuningatar istuvat leikkien pikku tyttöjensä kanssa. Ekhnaton pitää itse vanhinta prinsessaa käsivarsillaan ja suutelee häntä. Toinen pikku tyttö istuu jokeltaen äidin polvella nuorimman leikkiessä kuningattaren kruunusta riippuvilla koristuksilla. Ei koskaan ennen eikä jälkeenpäin ole uskallettu näin kohottaa sitä huntua, joka kunnioittavasti on vedetty faaraon yksityiselämää verhoamaan.

Toinen El Amarnan hautakuva esittää meille kuninkaan ja kuningattaren ruokailemassa. Kuningas syö paistettua kyyhkystä, joka hänellä on kädessään, ja kuningatar juo herkullisen muotoisesta kupista. Valitettavasti maalaus on niin rikkoutunut, ettemme voi erottaa siitä muita yksityisseikkoja.

Kolmannessa kuvassa näemme kuninkaan ja kuningattaren juomassa kauniista kulta-astioista pikku prinsessojen innolla käyttäessä hyväkseen kukin koristetulla pöydällä olevaa hedelmälautasta. Yksi heistä seisoo äidin jakkaralla ja pitää häntä kädestä pistäessään luumua suuhunsa. Taikka me näemme kuningattaren ojentavan puolisonsa haisteltavaksi tuoksuvaa kukkaisvihkoa, niin, saammepa nähdä hänet istumassa miehensä kuninkaallisella polvella ja hellästi painautuvan häntä vastaan. Toisessa kuvassa taasen pikku lapset ovat asettuneet tyynylle äidin jalkojen juureen ja hyväilevät toisiaan kaikessa ikänsä viattomuudessa. Pieni herttainen pystykuva esittää kuningasta, joka istuu keinutellen polvellansa pikku tyttöstänsä ja suudellen häntä.

Yksin niin juhlallisessa tilaisuudessa, missä kuningas valtionarvomerkit kädessään kulkee kullatussa loistokantotuolissa ottamaan vastaan Syyriasta, Aithiopiasta ja muista alusmaista tulevia veroja, arvokkuus sallii sellaisen välittömyyden piirteen, että kuningatar ihastuttavan suloisesti kietoo kätensä hänen vyötäisilleen kaiken maailman nähden. Ja kun he sitten ovat asettuneet paikoilleen kaksoisvaltaistuimelle, kuningattaren oikea käsivarsi on jälleen kiertyneenä puolison vyötäisten ympärille vasemman käden pitäessä hänen kädestänsä. Pikku prinsessat ovat valtaistuimen ympärillä. Eräs heistä pitää käsissään nuorta gasellia ja toinen pikku prinsessa hyväilee sen päätä.

Sellaisissa virallisissa kuvissakaan, jotka esittävät kuningasta palatsissansa jakamassa virkamiehillensä suosionosoituksina kallisarvoisia kaulavitjoja, taiteilija ei voi pidättyä siitä luontevan ilon suomasta virkistyksestä, jota edustavat pikku prinsessat, jotka niin somasti ilmaisevat lapsellista ihastustansa, ja palvelijat, jotka hyppelevät ilon huumassa.

Rakkaus kotielämää ja auringonpalvelusta kohtaan loistaa esiin kaikkialta uuden taiteen luomista ja se antaa sille samalla kertaa hartaan ja hienostuneen leiman.

Tämän uuden taidesuunnan _realistinen_ piirre ilmenee myöskin kuninkaan kuvaamisessa. Taiteilijat esittävät hänen kuvansa juuri sellaisena, jollaisena he hänet näkevät, ilman ihannoimista, mikä aikaisemmin kuului hyvään sävyyn. Koskaan Egyptin kuningasta ei ole kuvattu niin arkailemattoman muotokuvamaisesti. Näyttääpä välistä siltä, kuin olisi tahallaan liioiteltu piirrettäessä hänen kapeaa, kurotettua kaulaansa, pitkää leukaa ja hintelän degeneroitunutta hahmoansa ohuine pohkeineen, mutta sitä täyteläisempine reisineen. Ja faarao itse hyväksyi tämän arkailemattoman suorasukaisen tavan, millä käsiteltiin kuninkuutta, tavan, joka ennen Ekhnatonin aikaa oli ollut luvallista vain »tavallisiin ihmisiin» nähden. Tässä on tapahtunut taiteessa samanlainen demokraattinen kumous kuin sosiaalisellakin alalla. Ei enää ihannoituna, persoonattomana puolijumalana, vaan ihmisenä »auringonjumalan poika» esiintyy siinä meille. Me näemme hänet edessämme yksilönä, kuin muotokuvassa. Uusi taidesuunta on syntynyt uuden uskonnonperustajan vaikutuksesta.

* * * * *

Ekhnatonin voimakkaat aatteelliset harrastukset eivät kuitenkaan olleet yksinomaan onneksi enemmän hänelle itselleen kuin hänen kansalleenkaan. Kenen on hallittava maata ja valtakuntaa levottomina aikoina — ja sitähän ovat enemmän tai vähemmän kaikki ajat tässä tulivuorimaailmassa — hän tarvitsee sitkeää, ulospäinsuuntautuvaa voimaa, paljon suurempaa, kuin mitä oli tässä kuolevan kuningassuvun hienostuneessa vesassa. Ekhnatonin harrastukset olivat, joskaan eivät kokonaan, niin kuitenkin suurimmaksi osaksi suuntautuneet sisäänpäin, uskonnollisiin ja esteettisiin arvoihin. Missä määrin hänen uudistusintoonsa liittyi politiikkaa, on, kuten edellä on viitattu, mahdotonta mennä varmasti sanomaan. Varmaa on vain, että hän todellisella kiihkolla vainosi vanhoja paikallisjumalia, kuten Osirista ja Hathoria, mutta ennen kaikkea Antonia. Hänen nimensä ja kuvansa Ekhnaton koetti kaikkialta hävittää temppelimuureista, pystykuvista ja muista pikku esineistä, joihin se oli piirretty. Vieläpä vainajain lepokammioihin Ekhnatonin miehet tunkeutuivat kuninkaan käskystä kostamaan vihatulle Antonille. Syvälle Nubiaan ulottui jumalan temppelipiirtokirjoitusten vainoaminen. Mutta tällä tavoin Ekhnaton oli saanut Amonin mahtavan papiston verivihollisekseen. Ja kun tämän lisäksi voimakkaat ulkonaiset viholliset hyökkäsivät Egyptin alusmaiden kimppuun, niin »kerettiläiskuninkaan» uudistuspyrkimykset olivat tuomitut juoksemaan hiekkaan.

Sillä uskonnollisissa ja esteettisissä harrastuksissaan Ekhnaton löi laimin ulkopoliittiset tehtävänsä. Tämä oli sitäkin vaarallisempaa, kun Vähässä-Aasiassa oli syntynyt voimakas valtakunta, _heettiläisten_ perustama, merkillisen kansan, joka on yksi maailmanhistorian suuria kansatieteellisiä kysymysmerkkejä. Seemiläisiä he eivät olleet, eivät myöskään indoeurooppalaisia, vaan luultavasti sekakansaa, jonka kieli näyttää olleen indoeurooppalaista. Vasta aivan viime aikoina on kyetty tulkitsemaan tätä kieltä — kuitenkin vain pääpiirteissään —, mikä onnistui lukuisissa savitauluissa olevain piirtokirjoitusten avulla, joita vuosina 1906—1907 kaivettiin esiin heettiläisten muinaisesta pääkaupungista, nykyisestä Vähän-Aasian sydämestä, vaikeapääsyisessä vuoristossa sijaitsevasta Bogasköistä ja muista muinoisista heettiläisten kaupungeista. Bogasköissä tavattiin muun muassa heettiläisten valtionarkisto, ja onneksi asiakirjat oli kirjoitettu babylonialaisella nuolenpääkirjoituksella. Muutoin ei vielä tänä päivänäkään tiedettäisi, mitä ne sisältävät, koska heettiläisten omat kirjoitusmerkit, jonkinlaiset hieroglyfit, kaikista selityksistä huolimatta yhäkin ovat selvittämättä ja siis tekevät mahdottomaksi sen rikkaan ainehiston käyttämisen, mikä koossa ollen voisi valaista heettiläisten sivistyshistoriaa.

Yli puolen vuosisadan ajan teräväpäiset tutkijat ovat vaivanneet aivojansa näiden kirjoitusmerkkien selitysyrityksillä. Onnetonta on, ettei ole löytynyt sentapaista avainta, mikä auttoi kielentutkijat lukemaan hieroglyfi- ja nuolenpääkirjoitusta, nimittäin rinnakkaistekstiä jollakin ennestään tunnetulla kielellä.

Heettiläiset olivat hyvin pelättyjä sodassa, varsinkin sen kauhean hävityksen vuoksi, mitä heidän nopeasti kiitävät sotavaununsa aikaansaivat. Jo 20:nnellä vuosisadalla e.Kr. he olivat levittäneet pelkoa ja kauhua Babyloniaan. Nyt he uhkasivat myöskin Egyptin suurvalta-asemaa. Se oli kauhistavin vihollinen, mitä Egyptillä koskaan oli ollut, sillä heettiläiskansalla oli tuohon aikaan koko Aasian vahvin sotavoima, ja heillä oli rautaisia aseita, kun egyptiläiset sitävastoin vielä olivat pronssikauden asteella.[57] Egyptin kuninkaan pohjoisessa Syyriassa olleista vasalleista heettiläiset ahdistivat toista toisensa perästä. Ja heettiläisten vallatessa faaraon alusmaita Syyrian pohjoisosissa, heprealaiset virtasivat erämaista Syyrian eteläosaan.

Monet ahdistetuista alaruhtinaista pysyivät mahdollisimman kauan uskollisina faaraolle, mutta Ekhnatonin rauhanrakkauden tuntien useat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja luopuivat. Senluontoiseen väkeen ei vaikuttanut kunnioitusta herättävästi jumala, joka oli lempeä ja hyvä kaikkia ihmisiä kohtaan. He eivät tahtoneet tietää muusta jumalasta kuin siitä, joka voi johtaa heitä taistelussa ja voittaa toisten heimojen jumalat. Raivoava Baal, kauhistava Ishtar, kas ne olivat heidän mieleisiänsä jumalia. Kuinka he halveksivatkaan sitä jumalaa, jota Ekhnaton sanoi »Ainoaksi»!

Ne syyrialaiset kaupunkiruhtinaat, jotka pysyivät faaraolle uskollisina, tämä jätti avutta, jota he niin liikuttavin sanoin anoivat. El Amarna-arkisto antaa puhuvia todistuksia heidän epätoivostaan. Niinpä kirjoittaa faaraon vasalli, jolta vihollinen oli riistänyt kaikki kaupungit kahta lukuunottamatta, joista toisessa hän on piiritettynä: »Katso, niinkuin lintu, joka riippuu ansassa, niin olen minä Gublassa. Ja talonpoikien pellot ovat niinkuin nainen, jolla miestä ei ole — niin ovat ne hedelmättömiä ja autioita. Niinpä kuule, herrani, palvelijasi sana ja lähetä minulle pian apua! Muuten minun on luovutettava kaupunki ja poistuttava sieltä.» Lopuksi, sittenkuin hän lukemattomia kertoja on rukoillut apua faaraolta, hänen täytyy valittaa: »Minä olen kirjoittanut kuninkaalle, minun herralleni, mutta hän ei ole tahtonut kuulla sanojani.» Mutta tulosta ei ollut enemmän tästä valittelusta kuin siitä sanomastakaan, joka hänen pian sen jälkeen täytyi lähettää faaraolle, että hänellä oli nyt vain yksi kaupunki jäljellä. Pian oli senkin antauduttava.

Ja Jerusalemin ruhtinaalta kuuluu seuraava valitus: »Tietäköön kuningas, että kaikki maat sortuvat ja että minua vastaan vallitsee viha! Niinpä huolehtikoon kuningas maastansa! Gazri, Askalon ja Lakis ovat antautuneet heprealaisille ja antaneet heille ruokaa, öljyä ja kaikkea, mitä he tarvitsevat. Lähettäköön siis kuningas sotajoukkoja taistelemaan niitä kansoja vastaan, jotka ovat menetelleet häpeällisesti kuningasta, minun herraani vastaan!»

Sillä aikaa Egyptin pääkaupungissa temppelit kaikuivat ylistyslauluista maailmanvaltakunnan uuden jumalan kunniaksi — mutta itse tätä maailmanvaltaa ei enää ollut olemassa.

Kun verot jäivät tulematta Aasiasta, heikkeni faaraon taloudellinen asema sekä ulospäin että omassa maassa. Kun hän ei enää voinut tuhlailla armonosoituksia kannattajilleen, laimeni näiden into. Sen sijaan hänen valtakunnansisäiset vihollisensa tunsivat asemansa sitäkin varmemmaksi. Faaraolla ei ollut nyt yksinomaan Theban papisto vastassaan, vaan kun hän antoi käskyn, että kaikkien muidenkin jumalain nimet piti hävitettämän kuten Amonin, piti melkein koko Egyptin kansa kuningasta »kerettiläisenä». Jokaisella maankolkallahan oli oma jumalansa, jolle kansa oli tottunut uhraamaan ja rukouksensa kantamaan. Mutta tämä Aton, jota faarao oli käskenyt kansan palvella, oli jossakin äärettömän kaukana. »Hän ei istunut heidän kanssansa lieden ääressä padassa kiehuvaa ruokaa vartioimassa; hän ei soittanut huilun suloisia säveleitä rannan kaislikossa, hän ei tuonut kauniita lahjoja äskensyntyneille lapsille», käyttääksemme erään Ekhnatonin aikaisen kuvauksen sanoja.

Laajat kansankerrokset eivät _uskaltaneetkaan_ erota vanhoista jumalistaan, varsinkaan ei Osiriksesta, joka oli auttaja ja suojelija kuolemanvaltakunnan synkässä maailmassa. Hänessä he riippuivat hartaasti kiinni, eikä mikään muu jumala voinut heidän silmissään korvata häntä. Ekhnaton sai kokea, kuinka mahdotonta on yhdellä iskulla muuttaa kokonaisen kansan tavat ja sen syvälle juurtunut usko. Aton-opista ei koskaan tullut muuta kuin idealisti Ekhnatonin ja häntä kannattavan pienen hovipiirin lempiaate. Egyptin kansan uskontoa siitä ei koskaan tullut.

Pian ottivat vanhain jumalain mahtavat papit kansan johdon käsiinsä, ja heihin liittyi myöskin sotajoukko, joka harmikseen näki, miten sotakunnia oli taantumassa. Kaikki nämä yhteiskuntaluokat yhtyivät toivomukseen saada valtaistuimelta kukistetuksi kuningaspalatsin vihattu uneksija. Ekhnatonin onnistui tosin pitää puolensa heitä vastaan, mutta hänen viimeinen aikansa oli huolta täynnä. Hän kuoli noin 1360 e.Kr. seitsemäntoista vuotta hallittuaan.

Palavana kumoajana ja rohkeana uudistajana Ekhnatonin kiintoisa hahmo kohtaa meitä traditiolle uskollisten, persoonallisesti värittömien faaraoiden pitkästä rivistä ja esittää ajatuksia, jotka kohoavat hänen aikalaistensa näköpiiriä hyvin paljon korkeammalle. Vasta heprealaisten keskuudessa, seitsemän tai kahdeksan vuosisataa myöhemmin, eivät sellaiset miehet enää ole yksinäisiä ilmiöitä. Ekhnaton on maailmanhistorian ensimmäinen idealisti ja ensimmäinen persoonallisuus.

Mutta tämän henkilön muiston hänen vihollisensa koettivat tyystin hävittää Egyptin historiasta. Tuskin tämä rohkea uudistaja oli poistunut ajasta, kun jo vanhan jumalaisuskon kannattajat papit etunenässä alkoivat rynnäkön hänen työtänsä vastaan ja pakottivat hänen vävynsä ja toisen seuraajansa, Tutankhamonin, jättämään »kerettiläiskuninkaan» kaupungin autioksi.

Vuonna 1907 tavattiin syrjäisessä kalliononkalossa Kuningasten laaksossa muumio, joka oli niin kosteuden turmelema, että ainoastaan luuranko oli jäljellä. Koska sieltä löytyi myöskin osa kuningatar Tejen hautavarustuksia, luultiin aluksi, että oli löydetty hänen jätteensä; mutta nykyisin kallistuvat useimmat asiantuntijat enemmän siihen mielipiteeseen, että se on Ekhnatonin muumio, jonka Tutankhamon on sinne vienyt turvaan, kun hänen itsensä täytyi jättää »Taivaanrantakaupunki».

Kirjallisuutta:

Arthur Weigall, Farao Achnaton, den förste individen i historien (ruotsinnos englannin kielestä).

H. Schäfer, Religion und Kunst von El Amarna.

Eduard Meyer, Reich und Kultur der Chetiter.

Hugo Winckler, Nach Boghasköi! (»Der alte Orient» 1913.)

Johannes Friedrich, Die hethitische Sprache. (»Zeitschrift der Deutschen morgenländischen Gesellschaft» 1922.)

Johannes Friedrich, Aus dem hethitischen Schrifttum. (»Der alte Orient» 1925.)

E. Farrer, Die Inschriften und Sprachen des Hattireiches. (»Zeitschrift der Deutschen morgenländischen Gesellschaft» 1922.)

TUTANKHAMON.

Ekhnaton oli hyvin hienostuneen, mutta sammumaan tuomitun suvun viimeinen miehinen vesa. Hänen isänsä oli sairaalloinen, ja kaikki hänen sisaruksensa näyttävät kuolleen nuorina. Itse hän sai ainakin kuusi tytärtä, mutta ei ainoatakaan perintöön oikeutettua poikaa. Häntä seurasi järjestyksessä kaksi vävyä, jotka kumpikin hallitsivat vain lyhyen ajan. Toinen järjestyksessä oli alkujaan nimeltään Tut-ankh-Aton, »joka elää Atonissa». Mutta pian Amonin papit pakottivat hänet palaamaan Amonin palvelukseen ja muuttamaan nimensä Tut-ankh-Amoniksi: »joka elää Amonissa». Hänen täytyi myöskin hylätä auringonjumalan kaupunki ja muuttaa hallitus takaisin Thebaan.

Lähtö näyttää tapahtuneen mitä suurimmassa kiireessä. Kuninkaan palatsin raunioista on löytynyt kolmisenkymmentä kuninkaan vinttikoiran luurankoa, mikä viittaa siihen, että eläimet on jätetty nälkään nääntymään, ja kuolleita nautaeläimiä on samoin tavattu kuninkaallisesta karjatarhasta, minne ne oli jätetty. Kuningasperheen mukana seurasivat kaikki virkamiehet ja muut, joilla oli ollut toimeentulonsa hovista. Pian Atonin ihana kaupunki oli autiona. Sen temppelit, palatsit ja muut rakennukset raukesivat raunioiksi, ja erämaan hiekka levisi nietoksina niitten yli. Enemmän kuin kolmen vuosituhannen unhotuksen jälkeen tämä Egyptin Pompeji oli jälleen heräävä eloon todistamaan merkillisimmästä aikakaudesta faaraoiden maan historiassa.

Thebassa Tutankhamon oli täydellisesti pappispuolueen käsissä. Vihatun kerettiläiskuninkaan nimi hakattiin nyt pois kaikkialta, ja sekä hänen että hänen kannattajansa haudat tuhottiin. Koetettiin hävittää jokainen tieto siitä, että Ekhnaton kerran oli ollut olemassa.[58]

Arnon oli voittanut! Hänen pappinsa riemuitsivat vihollisen kukistumisesta.

Kun Tutankhamon vain muutaman vuoden hallittuaan kuoli, ei nuorella leskellä ollut poikaa. Hänestä on poliittisessa historiassa puhuttu enemmän kuin hänen puolisostaan. Bogasköistä löydetyt savitaulut paljastavat meille pienen huvittavan vehkeilyn, jossa nuori kuningatar esittää pääosaa. Jottei häntä syrjäytettäisi valtaistuimelta, hänen täytyi mahdollisimman pian koettaa hankkia itselleen vaikutusvaltainen puoliso, ja senvuoksi hän kirjoitti heettiläisten kuninkaalle[59] seuraavansisältöisen kirjeen: »Minun puolisoni on kuollut ja poikaa ei minulla ole. Minulle sanotaan, että sinulla on useita täysi-ikäisiä poikia. Lähetä yksi heistä minulle, niin minä tahdon tehdä hänet puolisokseni, ja hän on oleva Egyptin kuningas!»