Part 6

Siitä ruhtinaasta, jonka onnistui karkoittaa hyksot Egyptistä, tuli 18:nnen dynastian kantaisä ja hän teki Theban Egyptin pääkaupungiksi. Täten alkoi uuden valtakunnan aika, rikkaan sivistyksellisen kukoistuksen kausi, jolloin tehtiin myöskin suuria sotaretkiä naapurikansoja vastaan koillisessa aina Eufratiin ja etelään päin syvälle Sudaniin saakka. Pitkäaikainen hyksoja vastaan käyty vapaussota oli muuttanut Egyptin luonteeltaan rauhallisen talonpoikaiskansan sotureiksi ja valloittajiksi. Ja itse faaraoidenkin silmissä on nyt sotainen kunnianhimo kaikkein ensimmäisiä hallitsijahyveitä. Kun faarao saa kuulla, että »beduiiniheimojen päälliköt ovat lyöttäytyneet yhteen ja halveksivat kuningaspalatsin lakeja, niin Hänen Majesteettinsa riemuitsee siitä. Hän on iloinen, kun häntä vastaan noustaan, ja hänen sydämensä ilahtuu, kun hän näkee verta. Hän hakkaa pään pois kapinoitsijoilta ja rakastaa tunnin taistelua enemmän kuin kokonaisen päivän juhlahumua», kuten eräässä Karnakin temppelin piirtokirjoituksessa sanotaan. Ja Egyptin viholliset sanovat, siinä jatketaan: »Katso faaraota! Hän on kuin tulen lieska, kun se leviää eikä vettä ole sen sammuttamiseksi. Hän on kuin Nutin poika;[Osiris] ei mikään maa voi häntä vastustaa!»

Egyptistä tuli nyt sotilasvaltio, jossa armeijalla oli määräävä asema yhteiskunnassa. Sotavoima aseistettiin hyvin, ja egyptiläiset jousimiehet saivat maineen, joka niillä säilyi myöhään kreikkalaisajalle. Eikä siinä kyllin: hyksojen aikana oli Aasiasta tuotu hevonen, mutta tätä tulista eläintä ei käytetty ratsastukseen,[38] vaan se valjastettiin sotavaunujen eteen. Kussakin vaunussa seisoi kaksi miestä: ajaja ja soturi, joka taisteli jousella tai keihäällä ja miekalla. Sotavaunut olivat kepeitä, ja varmaan vaadittiin suurta taituruutta pysyäkseen niissä tasapainossa, kun ne tärisyttivät hypellessään yli kivisen ja epätasaisen maan.

THOTMES I.

Kaikkein ensiksi 18:nnen hallitsijasuvun faaraot kohdistivat ponnistuksensa Nubian takaisin valloittamiseen, jonka maan egyptiläiset olivat menettäneet hyksojen aikana. Pian Egyptin eteläraja oli toisen kataraktin kohdalla. Mutta nuori kunnianhimoinen Thotmes I ei tyytynyt tähän. Taistelunhaluisena »kuin raivoisa pantteri» hän riensi joukkojensa edessä kauemmas etelään. Ensimmäinen nuoli, jonka hän ampui, lävisti vihollisten päällikön niskan, ja johtajan kaaduttua oli maa kolmanteen kataraktiin saakka helposti kukistettu. Eräällä kolmannen kataraktin saarella on vieläkin jätteitä linnoituksesta, jonka Thotmes rakensi. Samalle saarelle hakattiin kallioon kirjoitus, jossa kuninkaan urotekoja ylistetään värikkäin sanoin. Kerrotaan kuinka hän »tunkeutui läpi kalliorotkojen, joita hänen diadeemi-otsaiset esi-isänsä eivät koskaan olleet nähneet, ja kukisti kaiken vastarinnan, niin että koko maailma nyt on tullut hänen jalkojensa astinlaudaksi.»

Vielä merkityksellisempi oli Thotmes I:n sotaretki pohjoiseen Syyriaan. Sinne ei aikaisemmin ainoakaan egyptiläinen sotajoukko ollut päässyt tunkeutumaan. Mutta nyt suotiin faaraon »pestä sydämensä barbaarien maassa». Vastarintaa kohtaamatta hän tunkeutui sitten aina Eufratin yläjuoksun varsille. Täällä hän sai suuren voiton ja hakkautti joen itäiselle rannalle kiveen kertomuksen tästä todistamaan silloiselle ja tuleville sukupolville.

Kaikesta uudesta, mitä egyptiläiset saivat nähdä tässä maailman osassa, oli Eufrat ihmeellisin. Siihen saakka he eivät koskaan olleet nähneet muuta suurta jokea kuin Niilin. Nyt he olivat tulleet toisen valtavan vesijakson varsille, ja vesi virtasi täällä päinvastaiseen suuntaan, niin että voi jättäytyä virran vietäväksi pohjoisesta etelään sen sijaan, että vesi virtasi Niilissä etelästä pohjoiseen. Kotiinpalaavat soturit eivät voineet koskaan kyllin kertoa tästä eriskummallisesta joesta, ja »takaperoinen vesi» tuli suorastaan Eufratin egyptiläiseksi nimeksi.

Nuori Thotmes voi kotiinpalattuaan kehua, että hänen valtakuntansa ulottui etelässä kolmanteen kataraktiin ja pohjoisessa aina Eufratiin. Itse asiassa hänen herruutensa Syyriassa oli vain tilapäistä laatua. Ruhtinaat ja kaupungit olivat kylläkin tunnustaneet faaraon, kun hän saapui hyvin järjestetyn egyptiläisen joukon etunenässä; mutta tuskin hänen joukkonsa olivat jättäneet maan, kun vasallit jo lakkasivat lähettämästä veroa Thebaan ja sen sijaan varustautuivat vastarinnan tekoon.

Noin vuonna 1500 ennen meidän ajanlaskuamme Thotmes I päätti päivänsä. Hän ei ollut aikaisempien faaraoitten Lapaan rakennuttanut itsellensä hautapyramidia. Kaikista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta julkeat haudanryöstäjät olivat häirinneet vainajien rauhaa noissa valtavissa mausoleumeissa. Muuan keskimmäisen valtakunnan kuningas oli siihen Abydoksen hautausmaan osaan, missä hänen isänsä hauta oli, piirrättänyt kahteen pilariin kiellon astumasta hauta-alueelle. Mutta sellaiset kiellot eivät riittäneet. Siinä uhattiin kyllä, että kenet näiden rajapilareitten toisella puolen tavattaisiin, häneen poltettaisiin merkki tulisella raudalla. Ja yhtä vähän apua oli uhkauksista, jotka loistivat hautojen seiniltä asiaankuulumattoman silmiin hänen yrittäessään tunkeutua kuoleman asunnoihin; hän sai lukea: »Minä olen vangitseva hänet niinkuin kesyttömän linnun; suuri Jumala on hänet hänen pahasta työstänsä tuomitseva.»

Turvatakseen itsensä haudanhäpäisijöiltä Thotmes valitsi itsellensä kalliohaudan Niilin vasemmalta rannalta Thebaa vastapäätä villistä, luoksepääsemättömästä Libyan vuoristoseudusta. Se on tunnettu »Kuningasten laakson» nimellä, ja tähän nimeen sisältyy kuoleman majesteettia ja suuren yksinäisyyden romantiikkaa. Sinne johtavat vain muutamat ahtaat vuorisolat, ja ne kaikki suljettiin vartiostoilla, joiden majoista raunioita vieläkin on jäljellä. Täällä piti toki vainajan saada olla rauhassa.

Thotmes I:n esimerkkiä faaraot seurasivat sitten neljän vuosisadan aikana. Täten luovuttiin myöskin yleisestä tavasta yhdistää hauta ja temppeli. Egyptiläinen temppeli oli nimittäin saanut alkunsa hautakammiosta, jonne vainajan omaiset toivat hänelle uhrilahjoina ruokaa ja juomaa. Thotmes I rakennutti kuolintemppelinsä kauas haudasta, aivan niinkuin myöhempänä aikana on erotettu toisistaan alkujaan yhteenkuuluneet kirkko ja »kirkkomaa». Lähempänä jokea olevissa kallionseinämissä 18:nnen hallitsijasuvun mahtimiehet saivat viimeisen leposijansa. Haudat on sinne hakattu kallioihin pitkiin riveihin niin lähelle toisiansa, että mustat suuaukot piirtyvät keltaista kalkki kiviseinää vasten kuin kennot mehiläispesässä. Mitä ne mahtavat miehet, jotka tänne haudattiin, kerran eläessään ovat suorittaneet, sen voimme lukea seinillä olevista kuvista, joiden eloisuus ja väriloisto ovat omiansa herättämään ihmettelevää ihailua vielä tänäkin päivänä. Me näemme kuninkaan virkamiehiä tuomassa hallitsijansa luo kukistettujen kansojen edustajia, jotka tulevat valtaistuimen eteen tuoden veroina maansa tuotteita. Me näemme peltoja kynnettävän ja satoa korjattavan ja ahkeroita käsityöläisiä rakentamassa temppeleitä ja kallisarvoisia pyramideja jumalille; me näemme soittoniekkoja ja tanssijattaria sulostuttamassa muinaisten egyptiläisten elämää, mutta me näemme myöskin elämän katoavaisuuden ja lopun: hautajaisia ja niihin yhdistyviä kuolinjuhlia. Siellä lepäsivät Egyptin maan muinaiset mahtavat kallioseinien takana syvän vakavuuden leimaamassa ympäristössä. Se on kuolleitten kaupunki, joka suurenmoisen ylväässä vaikutuksessaan on vertaistaan vailla maailmassa. Niin, he »lepäsivät» — sillä täällä yhtä hyvin kuin pyramideissa ja mastabeissa ovat haudanryöstäjät riehuneet. Vainajain kultakoristeiden ja jalokivien houkuttelemina jumalattomat ryövärit ovat murtaneet auki sarkofagit ja vieneet pois muumiot. Eivät mitkään varovaisuustoimenpiteet ole voineet suojella manalle menneitä faaraoita. Ne yhteensä tuhansia metrejä pitkät sokkelokäytävät, joita faaraot rakentelivat kallioihin, eivät kyenneet eksyttämään saaliin etsijöitä.

Kirjallisuutta:

Walter Wreszinski, Atlas zur altægyptischen Kulturgeschichte.

HATSHEPSUT.

Thotmes I:n lähin perintöön oikeutettu lapsi oli Hatshepsut, kuningattaren hänelle synnyttämä tytär. Eräästä toisesta puolisostaan hänellä oli poika Thotmes. Mutta kun Thotmes nuoremman äiti oli alempaa säätyä kuin Hatshepsutin, ei prinssi ollut perintöön oikeutettu, vaan sai tyytyä kuningattaren puolison asemaan. Hänen isänsä naitti nimittäin sisarpuolet keskenään. Tätä ei pidetty lainkaan sopimattomana maassa, missä läheinen sukulaisuus ei ollut minkäänmoinen avioliiton este, pikemminkin päinvastoin. Myöhemmin, kun Egypti oli Rooman alusmaa, sisarusten väliset avioliitot olivat tavallisempiakin kuin muut naimiskaupat. Kreikkalainen historiankirjoittaja Diodoros, joka eli noihin aikoihin, sanoo: »Egyptissä oli, vastoin kaikkien muiden kansojen kesken olevaa tapaa, laissa sallittua, että veli ja sisar menivät naimisiin keskenänsä.» Selityksensä tämä saa fellahille kaikkina aikoina ominaisesta ahneudesta: hän tahtoi säilyttää perheen omaisuuden mahdollisimman jakamattomana.[39] Kuningasperheen keskuudessa tällaiset sisarusavioliitot riippuivat kai halusta säilyttää kuninkaallinen veri sekoittumattomana. Kuninkaallista sukua pidettiin alkuperältään jumalallisena ja siis aivan liian ylhäisenä sekoittumaan tämän maailman lapsiin.

Hatshepsutin puolisona Thotmes nuoremmasta tuli isänsä lähin seuraaja Thotmes II:n nimisenä. Kun hän kuoli, Hatshepsut otti hallitusvallan. Hän oli ensimmäinen nainen faaraoitten valtakunnassa. Hänet kuvataan miehen puvussa, ja hänen kasvojansa koristaa tavallisesti samanlainen paraatiparta kuin faaraoilla.

Hatshepsut oli kaunis ja lahjakas nainen. Hän on itse kirjallisissa muistomerkeissään kuvaillut itseänsä kauniiksi neidoksi, koreaksi ja kukoistavaksi kuin kedonkukkaset. Hänen vartalonsa ihanuus oli kuin jumalattaren. Hän on ensimmäinen huomattava nainen, jonka kohtaamme historiassa. Totta puhuen tiedämme kumminkin hänen henkilöllisyydestään hyvin vähän. Toiset pitävät häntä tavattoman voimakastahtoisena naisena, »Egyptin Elisabetina», toisten mielestä hän oli vain heikko välikappale vallanhimoisten ylimysten käsissä. Isänsä sotia hän ei ainakaan jatkanut, ja senvuoksi menetettiin Syyriassa tehdyt valloitukset. Mutta sen sijaan hänen hallitustaan ylistettiin merkillisen, Punaisen meren rannalla olevaan satujen verhoamaan Puntin maahan, suitsukkeen kotimaahan tehdyn retken johdosta. Ennen vanhaan egyptiläiset olivat ulottaneet matkansa sinne, mutta vuosituhat oli kulunut siitä, ja Punt tunnettiin vain kuulopuheista. Kuningatar lähetti nyt pienen laivaston jälleen etsimään tuota kultarikasta maata ja harjoittamaan vaihtokauppaa sen asukkaiden kanssa.

Purjehdittuaan Niilistä Punaiseen mereen johtavaa kanavaa ja sitten merta myöten egyptiläiset saapuivat onnellisesti perille siihen kylään, jossa kultamaan alkuasukkaat asuivat. Siellä oli mehiläispesän tapaisia majoja, jotka oli rakennettu korkeiden paalujen päälle, niin että niihin oli kavuttava tikapuita myöten.[40]

Ensin egyptiläisten oli osoitettava, että he tulivat rauhallisin aikein. Sen he tekivät samalla tavoin kuin meidän päiviemme löytöretkeilijät tuomalla rannerenkaita, helminauhoja, tikareita, kirveitä ja muuta, mikä voisi houkutella epäluuloisia alkuasukkaita. Ja kun tuttaviksi oli tultu, alkoi vilkas vaihtokauppa. Egyptiläisten aluksiin lastattiin kultaa, hopeaa ja jaloja kiviä, ebenholtsia ja muita jaloja puulajeja, norsun torahampaita sekä pantterin ja leopardin nahkoja. Ja ylinnä kaiken istuivat apinat ja tähystelivät vakavasti tutkivin silmin sitä maata, jonka ne nyt ainaiseksi jättivät. Merkillisintä koko lastista oli kuitenkin suitsuke-hartsi; ja voidakseen kotonakin saada aikaan suitsutusta egyptiläiset veivät mukanansa kolmisenkymmentä mirhamipuuta, suuri maamöhkäle kunkin puun juuren ympärillä.[41] Ne Hatshepsut istutti Aminille Niilin vasemmalle rannalle vastapäätä Thebaa rakennuttamansa ihmeen kauniin temppelin edustapenkereille. Ja temppelin seiniin hän kaiverrutti kertomuksen merkillisestä Puntin matkasta.

Mutta ei käynyt päinsä esittää matkaa vallan yksinkertaisesti ja koruttomasti kauppamatkaksi. Mahdotonta! Kuinka faarao voisi _ostaa_ jotakin barbaarikansalta, hän, jolle kaikki maat toivat lahjojansa. Niinpä sanotaankin egyptiläisten ostamaa suitsuketta »Puntin ruhtinaan faaraolle maksamaksi veroksi», ja egyptiläisten siitä ja muista Puntin tuotteista suorittama maksu on uhri Hathor-jumalattarelle, egyptiläisten rakkaudenjumalattarelle ja »Puntin valtijattarelle». Ja Puntin kansan päämiehet esitetään »kumartunein päin ja maata suudellen alamaisuuttansa osoittamassa kuningattaren edessä, jolta he anovat rauhaa.»

Hatshepsutin kalliotemppeli on egyptiläisen rakennustaiteen jaloimpia luomia. Vallan ihmeellinen on aivan valtavan vuorijyrkänteen juurella kohoavain ylvään suhteellisten pilaririvien tekemä vaikutus.

Hatshepsut pystytti myöskin pääkaupunkiinsa suurimmat obeliskit, mitä siihen saakka oli Egyptissä nähty. Toinen niistä on vieläkin pystyssä kaikkien matkailijain ihailun esineenä. Se on lähes 30 metriä korkea ja painaa noin 350 tonnia.

THOTMES III.

Thotmes II:n kuoleman jälkeen Hatshepsut oli mennyt uudelleen naimisiin erään toisen Thotmeen kanssa, joka oli joko Thotmes I:n tai Thotmes II:n jonkun toisen naisen kuin Hatshepsutin kanssa saama poika. Tämä Thotmes III, joka Hatshepsutin kuoltua tuli hänen seuraajakseen, oli siis kerran ollut naimisissa joko sisarpuolensa tai tätinsä kanssa — viimeksi mainittu otaksuma näyttää muuten todennäköisimmältä.

Thotmes III on loistavin ilmestys kaikista Egyptin kuninkaista. Seitsemällätoista Syyriaan ja useilla Nubiaan tekemillänsä sotaretkillä tämä »Egyptin Napoleon» palautti valtakuntansa suurvaltamahdin pohjoisessa aina Eufratin seuduille ja neljänteen kataraktiin asti etelässä. Viimeisen sotaretkensä aikana hän todennäköisesti oli yli seitsenkymmenvuotias.

Ensimmäisen kataraktin luona on kallio, johon Thotmes on kaiverruttanut kertomuksen siitä, mihin hän ryhtyi sanoman saapuessa Nubian villien kansojen alkamasta kapinasta. Hän sanoo siinä itse: »Kun faarao kuuli tämän, hän oli kuin raivostunut pantteri ja sanoi: 'Minä vannon kautta Ran [Auringonjumala], joka rakastaa minua, ja isäni Antonin nimessä, jumalain kuninkaan, joka on molempain maiden, Ylä- ja Ala-Egyptin hallitsija, että ainoatakaan miehensukuista en kapinallisten joukosta ole eloon jättävä.' Sitten Hänen Majesteettinsa lähetti paljon sotaväkeä Nubiaan. Ja kuninkaan soturit tulivat kurjien kapinantekijäin maahan ja voittivat perin pohjin villin kansan; ja kuninkaansa käskyä seuraten he eivät jättäneet eloon ainoatakaan miespuolista paitsi yhtä maan viheliäisen ruhtinaan poikaa, joka otettiin vangiksi ja vietiin muutamain palvelijainsa keralla kuninkaan eteen.»

Toisen merkittävän piirtokirjoituksen Thotmes piirrätti Eufratin rannalle merkiksi siitä, että Egyptin muinaiset rajat nyt oli palautettu. Tämä muistomerkki oli saman kiven vieressä, johon Thotmes I oli hakkauttanut kertomuksen _omista_ urotöistään.

Näillä seuduin faarao työnsä hyvin suoritettuaan huvitteli norsunmetsästyksellä. Noihin aikoihin oli nimittäin vielä Syyriassa noita eläimiä suuret laumat. Thotmes kaatoi kokonaista 120 kappaletta noita uhkeita otuksia. Mutta kerran faarao oli menettää henkensä. Muuan norsu hyökkäsi raivostuneena häntä kohti, ja hän olisi ehdottomasti ollut kuoleman oma, jollei hänen paras ystävänsä sotapäällikköjen joukosta olisi rientänyt herransa avuksi ja miekallansa katkaissut elefantin kärsää.

Merellä Thotmes ulotti valtansa yli koko itäisen Välimeren aina Aigeian meren saariin saakka, ja Kyproksen kuninkaasta tuli hänen vasallinsa.

Oikeata merikansaa egyptiläisistä ei kumminkaan koskaan tullut. Sellaiselta kehitykseltä puuttuivat molemmat välttämättömimmät edellytykset: laivanrakennusaineet ja merimiehet. Kömpelöitä Niilinveneitä voitiin korkeintaan käyttää pitkin rannikoita kuljettaessa, mutta avomerellä ne eivät kelvanneet. Ja kelvottomia merimiehiä teki egyptiläisistä rohkeuden puute. Tämä ominaisuus ei esiintynyt yksin koko heidän vähemmän sotaisessa luonteenlaadussaan, vaan myöskin heidän erityisessä kauhussaan lähteä merelle, »suurelle vihreälle», jonka synkissä syvyyksissä saatanallinen maailmankäärme vaani. Tämä selittää sen, että egyptiläiset jättivät melkein kaiken meriliikenteen maansa kanssa vieraille aluksille, varsinkin foinikialaisille.

Kaukaisistakin maista virtasi nyt erikoisia tuotteita Egyptiin: kultahiekkasäkkejä, kultasormuksia ja jaloja kiviä, norsunluuta ja ebenholtsia, suitsuketta, kallisarvoisia foinikialaisia kankaita ja tulisia hevosia kuninkaan talliin. Myöskin neekeriorjia ja syyrialaisia sotavankeja vietiin Egyptiin laumoittain faaraon orjuuteen. Nämä eriskummallista kieltä puhuvat ja merkillisesti esiintyvät mies-parat joutuivat kansan pilan esineiksi, ja taiteilijat kuvasivat mielellään noita omituisia tyyppejä seinämaalauksiin, joilla kuninkaan virkamiehet koristuttivat hautakammioitansa. — Niin Egyptin maailmaahallitseva asema oli vihdoinkin vahvistettu. Etelän neekerit ja pohjan aasialaiset olivat faaraon astinlautana, ja pitkissä piirtokirjoituksissa, voitonriemuisissa kuvissa ja hymneissä ylistettiin hänen voittojansa. Kun Thotmes III vietti hallitsijana-olonsa kolmikymmenvuotisjuhlaa, hän pystytti sen muistoksi obeliskin. Sitten toistui tämä juhla joka kolmas tai neljäs vuosi» ja joka kerta pystytettiin uusi obeliski. Tällaisia muistomerkkejä syntyi koko joukko, koska hänen hallituksensa kesti enemmän kuin puoli vuosisataa. Neljä näistä obeliskeista on vielä tallella, mutta mikään niistä ei ole alkuperäisellä paikallansa. Ne ovat hajautuneet kaikkiin ilmansuuntiin. Yksi niistä on Konstantinopolissa, jonne sen kuljetutti keisari Konstantinus; yksi vietiin melkein samoihin aikoihin Roomaan ja koristaa nyt Lateraanin edustalla olevaa paikkaa. Kaksi muuta vei keisari Augustus Aleksandreiaan, missä arabialaiset myöhemmin antoivat niille uuden nimen: »Kleopatran silmäneulat», vaikka niillä ei ollut mitään yhteyttä kauniin ja vietteleväisen Egyptin kuningattaren kanssa. Egyptin hallitsija Muhammed Ali lahjoitti toisen niistä Englannin hallitukselle, ja se on nyt Thamesin rannalla, Lontoon kivihiilisavun mustuttamana. Toinen niistä kulkeutui New Yorkiin. Niin nämä neljä valtavaa kivipilaria julistavat nyt »maailmanvalloittaja» Thotmes III:n kunniaa neljässä vanhan ja uuden maailman pääkaupungissa ja täyttävät vielä vuosituhansien perästä faaraon toivomuksen, että »hänen nimensä säilyisi iankaikkisesta iankaikkiseen.»

Vuonna 1447 e.Kr. Thotmes III sulki ainaiseksi silmänsä. Ei ole epäilystäkään, että hän oli suurin faaraoista ja paljon enemmän ansaitsee nimen Suuri kuin Ramses II, joka myöhemmässä perimätiedossa on saanut osakseen myöskin Thotmes III:n uroteot.

Thotmes III:n persoonallisuus esiintyy meille selvempänä ja elävämpänä kuin minkään muun muinaisen Egyptin kuninkaan, lukuunottamatta Ekhnatonia. Hän esiintyy meille väsymättömän tarmokkaana hallitsijana, viisaana poliitikkona ja historian ensimmäisenä suurena sotapäällikkönä. Koskaan ennen eivät yhden miehen aivot olleet ratkaisseet niin monien ihmisten kohtaloita, ei koskaan ennen hallitsija niin mestarillisen järjestelmällisesti käyttänyt hyväksensä sotilaallisia ja rauhallisia mahdollisuuksiansa. Se todistaa samanlaista neroutta kuin Aleksanterin ja Napoleonin. Thotmes loi ensimmäisen todellisen maailmanvaltakunnan. Sukupolvesta sukupolveen hänen nimensä mainittiin kunnioituksella ja pelolla Aasian ja Afrikan kansojen keskuudessa. Oli tapana vannoa valoja hänen nimeensä, ja vielä vuosisatoja sen jälkeen kuin hänen valtakuntansa oli hajonnut pirstaleiksi, tämä mahtava nimi kirjoitettiin tehoavana suojeluskeinona taikakaluihin. Faaraolle omistetuissa hymneissä ylistettiin kuninkaan sotaisia urotekoja. Niitä kuvatessaan kuningashymnit voivat kohota todellakin suurpiirteisiin kuviin kuten mainittaessa faaraota nimeltä »leijona, voittoisa, kun se tulee ja menee, kun se karjuu ja kiljahtelee mahtavasti antilooppien vuoristoluoliin».

Kirjallisuutta:

Georg Steindorff, Die Blütezeit des Pharaonenreichs.

W. Max Müller, Die alten Ägypter als Krieger und Eroberer in Asien (»Der alte Orient» 1903).

AMENHOTEP II JA AMENHOTEP III.

Tuskin Thotmes III oli jättänyt ajallisuuden, ennenkuin myrsky puhkesi. Syyrian kukistetut kaupunkiruhtinaat kohottivat kapinalipun hänen poikaansa ja seuraajaansa, _Amenhotep_ II:ta vastaan. Mutta uusi kuningas kävi heitä vastaan isänsä tarmoa osoittaen. Samoinkuin isä niin hänkin johti henkilökohtaisesti sotureitansa, antautui itse käsirysyyn ja löi vihollisen pakoon, kuten hän itse kertoo Karnakiin pystytetyssä muistokivessä. »Hänen Majesteettinsa oli kuin raivoava leijona» ja otti eräässä taistelussa omin käsin vangiksi 18 miestä ja 16 hevosta.

Amenhotep oli myöskin mahtava soturi. Temppelipiirtokirjoituksissaan hän kehuu olevansa »niin voimakas käsivarreltaan, ettei ole miestä, joka jaksaa jännittää hänen jousensa, sillä hän on voimakkaampi kuin kukaan muu kuningas, mitä konsanaan on ollut.» Kuninkaan jousi todistaakin sanat tosiksi — se on nimittäin löytynyt hänen haudastaan.

Seitsemän kapinallista aasialaista ruhtinasta otettiin vangiksi, ja triumfaattorina Amenhotep palasi maahan. Kun hänen aluksensa laski Thebaan, riippuivat vangitut ruhtinaat laivan etumastossa päät nuokuksissa. Omin käsin hän uhrasi »viheliäiset» kapinoitsijat Amonille. Yhden ruumiin hän lähetti Nubian pääkaupunkiin ja ripustutti sen kaupungin muurille herättämään pelkoa faaraon mustissa alamaisissa. Näyttää siltä kuin Amenhotepin ei sen koommin olisi tarvinnut lähteä sotaretkelle kukistamaan sisäisiä levottomuuksia.

Hänen pojanpoikansa ja toinen seuraajansa, _Amenhotep_ III ei ollut soturi. Hän piti parempana puolisonsa Tejen rinnalla nauttia rauhan siunauksesta ja hienostuneesta kulttuurista. Hän voi sen tehdä huoletta — niin kauan kuin faaraon nimi vielä oli mahtava kansojen keskuudessa. Rauhantila oli suotuisa tavaranvaihdolle ja kulttuuriyhteyksille muiden maitten kanssa. Viidestoista vuosisata e.Kr. on ensimmäinen jakso _maailman kaupan_ historiaa. Nyt kohtaavat ensimmäistä kertaa toisensa Niilinmaa ja Eufrat-Tigrismaiden kulttuurimaailmat. Toisella taholla ulottui egyptiläinen sivistysvaikutus yli itäisen Välimeren saarimaailman aina Kreikan mantereelle. Egyptiläinen arkkitehtuuri ja egyptiläinen taidekäsityö vaikutti voimakkaasti sekä Kreetan saarella että Mykeenessä, ja Kreetan esihistorialliset kirjainmerkit osoittavat samoin egyptiläistä vaikutusta.

Kaikista vanhan maailman maista virtasi rikkauksia Egyptiin ja elämän loisteliaisuus kohosi siellä määrättömästi. Theba muuttui muinaisajan suurenmoisimmaksi kaupungiksi. Yhä vilkkaammaksi käyvistä kauppasuhteista seurasi itsestään, että faaraot luopuivat ylväästä eristyneisyydestään toisiin maailman mahtajiin nähden. Meillä on hyvin kiintoisia todistuskappaleita, jotka puhuvat vilkkaasta diplomaattisesta yhteydestä toiselta puolen Amenhotep III:n sekä hänen poikansa ja seuraajansa Amenhotep IV:n ja toiselta puolen Babylonin ja Niniven kuninkaitten sekä muiden Aasian ruhtinaiden välillä, joiden kanssa faarao halusi elää rauhassa ja ystävyydessä. Tällaisia asiakirjoja ovat heidän välillänsä vaihdetut kirjeet, kuuluisat _El Amarna-kirjeet_. Ne ovat savitauluille kirjoitettuja babyloniankielisiä nuolenpääkirjoituksia ja ovat saaneet nimensä siitä, että ne on löydetty El Amarnasta Keski-Egyptistä. Tähän paikkaan, 30 penikulmaa Kairosta etelään siirsi Amenhotep IV hallituskaupunkinsa. Kun hän muutti sinne Thebasta, hän näyttää ottaneen myötänsä myöskin osan isänsä valtionarkistoa.