Part 5

Ei ainoakaan kansa — ainakaan ennen sitä aikaa, jolloin roomalais-katolinen kirkko kiirastuli- ja sielumessuopillaan sai lujan otteensa ihmisten sieluihin — ole sellaisella innolla kuin egyptiläiset käyttänyt työvoimaa ja maallista omaisuutta kuolemanjälkeisen olemassaolon turvaamiseksi. Eikä tämä tapahtunut yksin balsamoimisella ja suurenmoisilla hautarakennuksilla: niin kuninkaat kuin yksityiset henkilötkin hankkivat jo elinaikanaan kokonaisen pappisesikunnan, jonka oli huolehdittava siitä, että he viimeisessä leposijassaan saivat asiaankuuluvat kuolinuhrit ja kunnianosoitukset. Näille papeille taattiin oikein sopimuskirjalla elatus jostakin vainajan kiinteän omaisuuden tuotteista. Eräskin neljänteen hallitsijasukuun kuuluneen kuninkaan poika varasi kahdestatoista kaupungista kertyvät tulot kuolinpalvelukseensa; muuan hovimies valitsi kahdeksan pappia tekemään palvelusta hänen haudallansa. Siten Egyptissä kuten roomalais-katolisissa maissa suurin osa kansallisomaisuutta joutui tuottamattomaksi sellaisin seurauksin, että valtio perin köyhtyi ja kävi kykenemättömäksi tehtäviänsä täyttämään.

* * * * *

Ennen kuin tämä ja muut epäkohdat olivat saaneet valtoihinsa Niilinmaan, oli kuitenkin Memfiksen ajanjakso rikkaan sivistyksellisen kukoistuksen aikaa. Valtakuntaa piti kiinteästi koossa voimakas, lujasti keskitetty hallitus, jonka kaikki langat juoksivat lopuksi faaraon käteen. Hänen alaisinansa maaherrat hallitsivat kukin lääniänsä, vastasivat järjestyksen säilymisestä siellä samoinkuin siitä, että verot saatiin kokoon määrätyissä luonnontuotteissa.

Koko valtiotalous oli luonnontaloutta. Raha oli Egyptissä vielä tuntematon. Valtion piti kussakin paikassa olla ottamassa osuutensa maan tuotteista, puiden hedelmistä ja karjan antimista ja kuljetuttaa sitten kaikki tyynni valtion varastoaittoihin. Sieltä tavarat sitten joko siirtyivät hovin ylläpitoon tai jaettiin virkamiehille tai vietiin maasta vieraista maista saatujen tuotteiden maksuksi. »Tuskin voimme», sanoo tanskalainen egyptologi H.O. Lange, »kuvitellakaan sitä virkavaltaista koneistoa, mitä tuli käyttää tähän tarkoitukseen. Papyruksessa on meille säilynyt jätteitä manttaali- ja veroluetteloista, palkkauslistoista, varastoluetteloista ja Egyptin valtionarkistoista annetuista kertomuksista, joista saamme sen käsityksen, että muinaisegyptiläinen byrokratia on säästänyt paperia yhtä vähän kuin nykypäiväinenkään.»

Korkealla kannalla oli _taidekin_ vanhan valtakunnan aikana. Sitä todistavat n.s. kylävoudin ja kirjurin kuvapatsaat, joissa molemmissa on kiintoisaa se hämmästyttävän selväpiirteinen todellisuustaju, jonka taiteilija on saanut esille.

Kuinka mainio onkaan tuo kelpo työnjohtaja akaasiakeppi kädessään arvonsa merkkinä! Tanakka vartalo, lyhyt, paksu kaula, jokapäiväisen, mutta tarmokkaan muotoinen pää ja tärkeä, itsetietoinen ilme, sanalla sanoen koko mies kiireestä kantapäähän on kuin kunnon keskinkertaisuuden perikuva. Varmalla kädellä ja mahdollisimman luonnonmukaiseksi taiteilija on hänet muovaillut.

»Kirjuria» kelpaa myös katsella. Se on erinomainen silmänräpäyskuva, otettu juuri sillä hetkellä, jolloin malli on asettunut istuvaan asentoonsa. Pirteät silmät odotusta täynnä, melkein hartaina sanelijan suuhun kohdistettuina, hän istuu siinä valmiina sieppaamaan ensimmäisen sanan, joka suusta on lähtevä, piirtääkseen sen kynällänsä papyruslehteen, joka hänellä on edessänsä kirjoituslaudalla.

Kun näkee nämä teokset, jotka on synnyttänyt nuoruudenraikas, välitön luomisvoima, jota myöhemmillä egyptiläisillä taiteilijoilla ei ole, silloin nimitys »vanha» valtakunta ei voi johtaa siihen väärään käsitykseen, että tämän ajan taiteella olisi vanhuuden leima. Tämän ajan kuvanveistotaiteen mestariteokset samoinkuin hautojen seinäkuvatkin todistavat päinvastoin nuorekasta, elämäntuoretta luomisintoa eikä niissä lainkaan ilmene väsymyksentuntua, joka olisi niihin lyönyt leimansa, jos vanha valtakunta olisi ollut faaraoitten sorron ja orjuuden aikakautta. Vanhan valtakunnan ajalle ominaista on samantapainen luomisilo, joka ilmenee kreikkalaisten kulttuurisuorituksessa pari vuosituhatta myöhemmin. Siten »vanhat» egyptiläiset näyttävät meistä lahjakkaalta, henkisesti vireältä kansalta, joka oli herännyt tietoiseen kulttuurityöhön ja valppain silmin tarkasteli maailmaa aikana, jolloin vielä melkein kaikki muut kansat maan päällä, sivistyksellisesti nähtynä, uinuivat horrostilassa.

* * * * *

Jo vanhan valtakunnan aikana faaraot alkoivat kiinnittää huomionsa kataraktin toisella puolella olevaan maahan. Kuudennen hallitsijasuvun aikana putous kanavoitiin, niin että pienemmät alukset voivat kulkea siitä. Samalta ajalta on peräisin mahtavan maaherran hautaan kaiverrettu kertomus siitä, miten vainaja kerran oli ollut kuningas Pepi I:n mukana sotaretkellä, jonka kuningas teki »hiekkakansaa» vastaan — egyptiläisten beduiineista käyttämä nimitys —, joka asui Egyptin rajoilla sekä pohjoisessa että etelässä kataraktin yläpuolella. »Hänen majesteettinsa», sanotaan siinä, »varusti monikymmentuhantisen sotajoukon, ja se palasi onnellisesti hävitettyään hietikon asukkaitten maan, kaadettuaan heidän viikunapuunsa ja viinitarhansa, pantuansa tuleen heidän laihonsa ja surmattuaan monta kymmentätuhatta miestä sekä otettuaan valtavan määrän vankeja.»

Sinne lähetettiin myöskin rauhallisia retkikuntia, jotka toivat mukanansa kotiin kalliita lasteja Nubian tuotteita, kuten norsunluuta, ebenholtsia ja kultahiekkaa. Näitä retkikuntia johtivat tavallisesti egyptiläiset mahtimiehet, jotka vallitsivat Elefantine-saarta ja muita kataraktin lähialueita. Ne olivat faaraon vasalleja ja rajavartijoita, joilla sen vuoksi oli mahtava arvonimi »valtakunnan eteläisen portin vartija».

Ei ollut suinkaan helppoa ohjata karavaani Nubian halki ja tuoda se takaisin vahingoittumattomana kalliine lasteineen villien tummaihoisten niillä main asuvien kansanheimojen keskitse. Monet kuninkaan Elefantine-saaren vasalleista jäivät sille tielleen, ja heidän ja heidän seuralaistensa luut valkenivat erämaan hiekassa. Vastapäätä Elefantineä, Niilin vasemmalla rannalla olevissa kalliohaudoissa, missä muinaisilla rajaseudun maaherroilla on viimeinen leposijansa, on piirtokirjoituksia, jotka ylpeästi kertovat niistä pelottomista miehistä, jotka kuninkaansa käskystä ensimmäisinä valkoihoisina historiallisella ajalla tunkeutuivat sisä-Afrikkaan.

Muuan Herkhuf-niminen Elefantinella vallinnut faaraon vasalli on nykyisen Assuanin lähellä olevan hautakammionsa seinissä kertonut neljästä retkestä, jotka hän teki Nubiaan. Ensimmäinen kesti seitsemän kuukautta, toinen kahdeksan. Kolmannella retkellään hän keräsi niin suuret määrät suitsutusaineita, norsunluuta, ebenholtsia, pantterin ja leopardin nahkoja ja muita kalliita tuotteita, että tarvittiin 300 aasia niitä kuljettamaan. Kun hän teki neljännen matkansa Nubiaan — noin v. 2550 ennen meidän ajanlaskuamme — oli faaraoitten valtaistuimella seitsenvuotinen poika, Pepi II. Tämän nuoren kuninkaan hallituskausi oli tuleva pisimmäksi, mitä koko maailmanhistoriasta tunnetaan — se kesti nimittäin, jos saa luottaa egyptiläiseen traditioon, vähintään yhdeksänkymmentä vuotta.

Kun karavaani palasi takaisin, sillä oli mukanaan jotakin, josta pikku faarao iloitsi enemmän kuin kaikista Egyptiin tuoduista kalleuksista — pieni tanssiva kääpiö. Tiedämmehän, että meidän aikamme löytöretkeilijät ovat Keski-Afrikan aarniometsistä löytäneet kääpiökansan. Pepi-kuninkaan aikana tämä ihmisrotu eli otaksuttavasti lähempänä Egyptiä. Herkhufin oli onnistunut saada kiinni tällainen pikku mies ja hän vei hänet mukanansa huvittamaan kuningasta tansseillaan ja ilveillään.

Kun Pepi sai kuulla puhuttavan pienestä kääpiöstä, hän tuli aivan villiksi ihastuksesta. Hän kertoi itse kirjeessä Herkhufille, kuinka iloinen hän oli, ja pyysi häntä kaikin mokomin pitämään huolta, ettei pikku miehelle tapahtuisi mitään pahaa matkalla. »Kun hän astuu sinun kanssasi alukseen», faarao kirjoittaa, »valitse luotettavimmat miehet hänen vierellensä, aluksen molemmin puolin, ja pidä huoli, ettei hän putoa veteen! Kun hän nukkuu öisin, niin aseta luotettavaa väkeä nukkumaan hänen viereensä telttaan ja tarkasta kymmenen kertaa yössä, että kaikki on hyvin! Jos tulet hoviin tuoden mukanasi pikku miehen terveenä ja hyvin säilyneenä», niin Pepi kirjoitti, »niin faarao tahtoo tehdä sinun hyväksesi enemmän kuin aikoinaan kuningas Asosi[30] teki sen miehen hyväksi, joka toi hänelle kääpiön Puntista.» Tästä ihmemaasta, suitsutusaineitten kotimaasta, joka oli nykyisellä Somali-niemellä Punaisen meren eteläpäässä, oli eräs laivaretkikunta kerran tuonut mukanansa kultaa, pyhää suitsuketta ja muita kalliita tuotteita.

Herkhuf oli niin ylpeä pienen faaraon kirjeestä, että hän kaiverrutti sen sanasta sanaan hautakammionsa seinään, jossa se on luettavissa tänäkin päivänä.

* * * * *

Maaherrat ja muut virkamiehet palkittiin Egyptissä vanhan valtakunnan aikana läänittämällä heille perintönä meneviä tiluksia. Mutta tähän palkkaustapaan sisältyi se vaara, että yhä suuremmat ja suuremmat maaomaisuudet vähitellen kerääntyivät määrätyille suvuille, joiden jäsenet olivat olleet korkeissa viroissa. Nämä suvut kävivät lopulta niin mahtaviksi, että ne voivat tavallaan vaatia omikseen korkeimpia valtionvirkoja, ja lopuksi kävi tämä rikas virkavalta ja voimakkaan järjestön muodostava papisto faaraota mahtavammaksi. Silloin tuli hajaannuksen aika, ja valtakunta jakautui moniin pieniin ruhtinaskuntiin, jotka usein olivat taisteluissa keskenänsä. Valtion yhteyden hajoamista kuvaavaa on, että ylhäisten virkamiesten hautoja ei enää sijoitettu mahdollisimman lähelle faaraon hautaa, vaan että maaherrat ja maan mahtimiehet valitsivat viimeisen lepopaikkansa omalta kotipaikaltaan.

Vanhan valtakunnan häviötä seuraa väkivaltainen taloudellinen ja yhteiskunnallinen mullistus, jonka kulkua maalailevin sanoin kuvailee muuan tuon ajan Egyptin viisas mies. Niilin hedelmöittävä vesi tulvii, hän sanoo, mutta peltoja ei viljellä, ryövärit ja maankiertäjät samoilevat teillä ja väijyvät pahaa aavistamatonta matkamiestä, ja vieraita kansoja tunkeutuu maahan kaikkialta. Taudit raivoavat, ja naiset ovat hedelmättömiä. Kaikki yhteiskunnallinen järjestys on lakannut, veroja ei makseta ja pyhättöjä ja kuningaspalatseja häväistään. »Ne, joita kerran verhosivat komeat vaatteet, käyvät nyt ryysyihin pukeutuneina. Ylhäiset naiset kuljeksivat ympäri maata ja vaimot valittavat: 'jospa meillä olisi jotakin syötävää!’ Rikkaan täytyy nukkua janoissaan, mutta voimakasta olutta juo nyt se, joka muinoin aneli sakkaa. Jolla ennen ei ollut leivänmuruakaan, sillä on nyt aitta täynnä viljaa. Kaikkialla kuuluu huuto: 'nujertakaamme maahan mahtavamme!' Krokodiilit saavat riistaa yli tarpeensa. Ihmiset syöksyvät itsestänsä niiden kitaan — niin mielettömiä he ovat kauhusta, nauru on vaiennut kaikkialta eikä sitä kuulla enää. Suru ja valitus täyttävät maan. Vanha ja nuori sanoo: 'Minä toivon, että olisin kuollut, ja pikku lapset valittavat: 'Jospa minua ei olisi synnytetty tähän maailmaan!'

Eivät enää miehet purjehdi pohjoiseen, Byblokseen[31]. Mistä me saamme nyt setripuuta muumioarkkuihimme ja öljyä balsamoimiseen?» Ja ujostelemattomasti kuten juutalaiset profeetat viisas kääntyy itsensä kuningas Pepin puoleen — joka nyt oli vanha ja raihnainen — seuraavin nuhtelevin sanoin: »Viisauden, tiedon ja oikeamielisyyden olet sinä saanut avuksesi, mutta kapinan ja vihollisten melun annat sinä kuulua yli maan. Katso kuinka toinen lyö toistansa ja kuinka sinun käskyjäsi kierretään! Vuosikaudet on sisäinen sota raivonnut.» Näin koettaa varoittava ääni kehoittaa vanhaa kuningasta ajattelemaan velvollisuuksiansa. Mutta turhaan.

Kirjallisuutta:

Ludvig Borchardt, Die Pyramiden, ihre Entstehung und Entwicklung.

G. Maspero, Art in Egypt.

Jean Capart, L'art égyptien.

Jean Capart, Legons sur l'art égyptien.

Frederik Poulsen, Ægyptens Kunst.

H. Schäfer, Von ägyptischer Kunst.

W. Max Möller, Äthiopien (»Der alte Orient» 1904).

KESKIMMÄINEN VALTAKUNTA

(noin 2100—1800 e.Kr.)

Hajaannustila kesti noin vuoteen 2100, jolloin Etelä-Egyptin Thebaa[32] ja sen ympäristöjä hallinneen ruhtinassuvun onnistui vallata koko muinoinen Egyptin valtakunta ja siten palauttaa valtakunnan yhteys. Kahdestoista hallitsijasuku aloittaa noin v. 2000 uuden kukoistusajan, joka kestää pari vuosisataa. Voimakkaiden kuningasten johdolla lakkautetaan lääniruhtinasten virat, ja tällöin näyttää toimeenpannun perinpohjainen lahjoitettujen valtiotilusten reduktio. Luonteenomaista tälle perusteelliselle muutokselle on, että suuret ja muhkeat läänitysaateliston haudat vähitellen täydellisesti katoavat.

Kahdennentoista dynastian kuninkaat, joiden melkein kaikkien nimi oli _Amenemhet_ tai _Sesostris_, olivat innokkaita rakentajia, ja muistomerkkeinä heidän ajaltansa on hautarakennusten lisäksi temppeleitäkin. Taide ja kirjallisuus kehittyivät nyt kauneimpaan kukkaansa. Keskimmäisen valtakunnan aika esiintyikin myöhempien sukupolvien silmissä Egyptin klassillisena aikana, jonka mestareita pidettiin korkeina esikuvina. Vielä puoli vuosituhatta myöhemmin opiskeltiin tämän ajan kirjallisuutta kouluissa, ja jokainen, joka halusi »puhua oikein kauniisti», otti sen esikuvakseen.

Faaraoitten hallituskaupunki oli nyt ajoittain Memfiksen seuduilla, ajoittain Faijumissa vähän kauempana lounaassa. Tästä suomaisesta, epäterveellisestä maakunnasta, joka jonkinlaisen luonnollisen kanavan välityksellä oli yhteydessä Niilin kanssa, tuli nyt faaraoitten toimesta Egyptin viljavimpia, ihanimpia keitaita. Vielä tänäkin päivänä Faijumin appelsiinit, persikat, viikunat ja viinirypäleet ovat hyvässä maineessa, ja yhtä kuuluisa on keidas pumpuliviljelyksistään ja ihanista ruusuistaan.

Faijumin ihmeellinen muutos saatiin aikaan toimeenpannuilla parannuksilla, kanavayhteydellä Faijumin ja Niilin välillä, mutta varsinkin suluilla, joilla veden saanti joesta voitiin säännöstellä vuodenaikojen tarpeen mukaan. Uuden, itse keitaaseen rakennetun verkoston avulla entiset suot muuttuivat viljaviksi vainioiksi. Säilymään jäänyt vesi muodosti Moiris-järven, joka silloin kuten nytkin oli kuuluisa kalarikkaudestaan, varsinkin hyvänmakuisten karppien runsaudesta. Siellä on myöskin valtava ahvenensukuinen kala, joka voi kasvaa noin 1 1/2 metriä pitkäksi ja painaa jopa 50 kiloa.

Järven vesi estettiin poistumasta padoilla, joita voidaan pitää meidän aikamme suurten, Assuanin ja Assiutin kohdalle Niiliin rakennettujen sulkujen ensimmäisinä edelläkävijöinä.

Tästä on aikoinaan tehty se väärä johtopäätös, että Moiris-järvi olisi tekemällä tehty palvelemaan Niilin veden säiliönä ja joen tulvaveden säännöstelijänä; ja mielikuvituksessa on nähty valtavat orjajoukot, jotka täällä tekivät työtä faaraon käskystä. — Todellisuudessa on asiain kulku ollut päinvastainen. Faaraot eivät ole täyttäneet Faijumia vedellä muitten maankolkkien tarpeiksi, vaan päinvastoin _vähentäneet_ ja säännöstelleet sen vesimäärää maakunnan _omaksi_ tarpeeksi. Niin valtavan joen kuin Niilin veden säännöstelijänä ei sellainen järvi kuin Moiris olisi pitkällekään riittänyt.

Faijumiin Amenemhet III rakennutti pyramidinsa ja sen viereen jättiläissuuren hautatemppelin, jonka, ympärillä olleiden pappien asuntojen kanssa, kerrottiin muodostaneen sellaisen pilarikäytävien, pihattojen ja pimeiden huoneiden sokkeloryhmän, että siellä oli mahdotonta liikkua oppaatta. Nämä rakennusryhmät lienevät olleet aiheena kreikkalaisten kertomuksiin labyrintistä, maailman suurimmasta ihmerakennuksesta.[33] Nykyisin on Amenemhetin temppeli melkein jäljettömiin hävinnyt.

Kreikkalaisessa kansan perimätiedossa kahdennentoista dynastian hallitsijat esiintyvät kaikki yhteisellä Sesostris-nimellä suurenmoisina rakentajina ja valloittajina, joiden urotöitä aikojen kuluessa kaunisteltiin uskomattomiin. Tosiasiallisesti he ulottivat valtakunnan rajat etelään »maailman loppuun» asti, s.o. toisen kataraktin seuduille ja laskivat valtansa alle nubialaisten asuman jokilaakson ja siitä itäänpäin Punaisen meren rannalla sijaitsevat kultakaivokset. Egyptiläisten linnoitusten toisen kataraktin seuduilla olevat rauniot osoittavat tänäkin päivänä, miten valloitettu nubialainen alue turvattiin aron kansojen hyökkäyksiltä. Semnen luokse, kuusi penikulmaa kataraktista etelään, kuningas Sesostris III pystytti erään Nubiaan tehdyn sotaretken jälkeen rajakiven, jossa oli seuraava kirjoitus: »Älköön kenenkään nubialaisen, ken hän lieneekin, olko sallittu kulkea tämän kiven ohi joen laskusuuntaan, kulkipa hän sitten maitse tai purjehti veneessä kuljettaen karjaa, aaseja, vuohia j.m.s., jotka ovat nubialaisten omaisuutta, poikkeuksena ne, jotka tulevat tekemään niillä kauppaa markkinapaikalle tai ovat tulossa joissakin lähettilään asioissa. Jotka sellaisessa tarkoituksessa tulevat, heitä pitää kaikin tavoin hyvästi kohdeltaman.»

Tänne hän myös rakensi linnoituksen ja tehtyään uuden rankaisuretken nubialaisia vastaan pystytti muistokiven; jossa hän pöyhistelevin sanoin kehuu, että hän on herättänyt kauhua (viheliäisen Kushin) asukkaissa, kuten Etelä-Nubiaa nimitettiin ennen valloitusta. »Minä olen», faarao kerskuu, »kuten krokodiili, joka odottamatta hyökkää saaliinsa kimppuun, sieppaa sen ja tuhoaa säälimättä». Mutta nubialaisten arkuuden kuvailemiseen ei hänellä sanoja riitä: »Rohkeus on heistä kaukana, he ovat kurjia raukkoja, ja heidän sydämensä on arka. Minun majesteettini on nähnyt heidät, ja mitä minä sanon, ei ole valhetta. Minä raiskasin heidän naisensa, minä otin heidän työmiehensä pelloilta vangeiksi, minä iskin kuoliaaksi heidän karjansa, minä niitin heidän viljansa ja panin sen palamaan. Tämän minä vannon isäni elämän nimessä. Minä puhun totta, ja puhetta, joka suustani lähtee, ei voida kumota.» — Kukapa voisikaan olla yhtymättä hänen majesteettinsa ihailuun urotyön johdosta: hyvin asestetuin ja järjestetyin joukoin kurittaa maan asukas-parkoja ja häväistä heidän kotinsa!

Lopuksi faarao kiroaa sen seuraajansa, joka miekaniskutta siirtäisi rajan takaisin, vaikka se olisi hänen oma poikansa: »hän ei ole minun poikani, hän ei ole minun siittämäni.»[34]

Sesostris III suoritti loppuun myöskin ensimmäisen kataraktin kanavoimisen, joka alettiin neljäsataa vuotta aikaisemmin, 6:nnen hallitsijasuvun aikana. Eräässä koskien saaressa on kallioon kaiverrettuna kaksi piirtokirjoitusta, jotka kertovat tästä hänen kulttuurityöstään. Siitä saadaan myös tietää, että kanavan nimi oli »Kauniit ovat Sesostriksen tiet». Vähitellen kumminkin hiekka ja kivet madalsivat väylän, mutta Sesostris puhdistutti sen jälleen. Samanlaiseen toimenpiteeseen ryhtyi neljäsataa vuotta myöhemmin Thotmes III määräten seudun kalastajaväestön tehtäväksi kanavan jokavuotisen puhdistamisen.

Pohjoiseen päin, Syyrian maihin ja itäisen Välimeren saarimaailmaan egyptiläisillä jo noina aikoina oli paljon vilkkaampi liikenneyhteys, kuin mitä tahtoisi uskoa. Kreetassa ja Kyproksessa, Kythéra- ja Rhodos-saarilla, Mykénaissa (myös Mykéné) ja monissa muissa paikoin Välimeren tässä osassa on haudoista ja kaupunkien raunioista löytynyt egyptiläisen kulttuurin muistomerkkejä aina vanhan valtakunnan ajoilta, ja päinvastoin monista Egyptin raunioista ja haudoista on löytynyt kreettalaisia saviastian paloja ja koristuksia.

Ennen on oltu siinä luulossa, että omituinen egyptiläinen sivistys oli pysähtynyt Niilinmaan omien rajain sisälle vaikuttamatta muuhun ihmiskuntaan. Mutta kuta enemmän meidän aikamme historioitsijat ovat tunkeutuneet vanhan ajan historiaan, sitä enemmän todistuksia he ovat saaneet maailman eri osien läheisestä yhteydestä jo noina aikoina. Tämä soveltuukin hyvin yhteen sen kanssa, että matkakertomuksista pidettiin jo aikaisin Egyptissä hyvin paljon.

* * * * *

Kahdennentoista hallitsijasuvun mukana voimakkaiden faaraoiden sarja oli lopussa. Voimakastahtoisen johdon puute ilmenee sellaisissakin yksityisseikoissa kuin siinä, että Niilin tulvien korkeuden vuotuiset merkinnät, joita Amenemhet III oli alkanut teettää toisen kataraktin yläpuolelle kallioseiniin, lakkaavat pari vuosikymmentä hänen kuolemansa jälkeen.[35] Kohta sen perästä keskeytyvät myöskin väenlaskuluettelot, joita 12:nnen hallitsijasuvun aikana oli tapana laatia määrätyin väliajoin. Nämä keskeytykset valtion elämälle tärkeiden seikkojen merkinnässä eivät ole kuva tilapäisiä, vaan ne todistavat rappeutumisen alkamista.

Kun valtakunnan kohtaloiden korkein johto heikkeni, alkoivat vallanhimoiset mahtimiehet taistella kruunusta. Kolmannentoista hallitsijasuvun ajoilta oleva eräästä temppelissä tavattu piirtokirjoitus antaa meille välähdyksen alkavista kapinaliikkeistä, jotka lopuksi johtivat keskimmäisen valtakunnan hajoamiseen. Se on kuninkaallinen julistus, joka koskee valtiorikoksen tehnyttä läänitysruhtinasta. Tämä julistetaan virastansa erotetuksi ja menettäneeksi sekä omalta että jälkeläistensä osalta kaikki sen tulot. »Ota pois häneltä hänen leipänsä», siinä sanotaan, »hänen ravintonsa ja hänen lihapatansa! Hänen nimeänsä ei pidä mainittaman enää tässä temppelissä. Jos joku sotapäällikkö tai virkamies osoittaa kavaltajalle suopeutta, hänen omaisuutensa ja tiluksensa pitää annettaman minun isäni temppelille», faarao julistaa.

Kun valtakunnan vastustuskyky oli ylimysten kapinaliikkeiden johdosta heikentynyt, vyöryi Vähästä-Aasiasta kansanaalto ja tulvi yli delttamaan. Tämä kansa, joka tunnettiin nimellä _hyksos_[»Paimentolaiskansa»], asettui hedelmälliseen suistomaahan ja sieltä käsin retkeillen ja hävitellen sorti kovasti koko. Egyptin maata.

Mitä kansallisuutta tämä salaperäinen kansa oli, on hyvin vaikeasti ratkaistava kysymys. Monia olettamuksia on esitetty, mutta sen pitemmälle ei ole päästy. Todennäköisesti se oli seemiläistä[36] paimentolaiskansaa. Hyksos-heimot hallitsivat paitsi Egyptiä todennäköisesti myöskin Syyriaa ja kenties jonkin ajan Babyloniaakin. Se oli tilapäinen suurvalta, samanlainen kuin myöhemmin hunnien ja mongolien valtiomuodostumat. Se hajosi pian kuten nekin. Vain vuosisadan se pysyi pystyssä.

Kirjallisuutta:

A.M. Blackman, Luxor and its temples.

R.H. Brown, The Fayum and lake Moeris.

UUSI VALTAKUNTA

(noin 1600—1100.)

Thebasta tuli jälleen valtakunnan kokooja. Eräs tämän kaupungin hallitsija alkoi vapaustaistelun, mutta kaatui sodan alussa.[37] Vähitellen sotaonni kuitenkin kääntyi thebalaisten puolelle. Taistelunhalusta palaen muuan kaatuneen seuraaja purjehti Niilin suuta kohti. Hän vannoi vakaisen valan taistella hyksos-heimon kuninkaan kanssa. »Minä tahdon», hän vakuutti, »repiä auki hänen vatsansa, lyödä maahan aasialaiset ja vapauttaa Egyptin». — »Kuten haukka hän oli vihollisen kimpussa» ja löi hyksojen sotajoukon. Hänen lähimmät seuraajansa jatkoivat voitokkaasti vapaussotaa, karkoittivat hyksot delttamaasta ja ajoivat heitä takaa aina Etelä-Palestiinaan saakka.

Muisto egyptiläisten vapaustaistelusta sortajakansaa vastaan eli lauluissa, ja siitä kerrottiin suvusta sukuun. Ja kuta vanhemmiksi muistot kävivät, sitä enemmän niitä kaunisteltiin tarunomaisilla piirteillä, aivan niin kuin Niebelungenliedissä suuren germaanilaisen kansainvaelluksen historialliset tapahtumat saivat uuden, runohohteisen muodon. Niinpä oli muka Egyptin vapaussota puhjennut siitä syystä, että hyksoskuningas, haastaakseen Theban ruhtinaan taisteluun, oli lähettänyt tälle valittelun, että Theban seutujen virtahepojen melu häiritsi hänen untansa hänen koettaessaan nukkua delttamaassa sijaitsevassa hallituskaupungissaan! »Yötä päivää niiden mylvintä kuuluu minun korviini» — niin tämä harvinaisen herkkäkuuloinen mahtimies valittaa todisteluin, jotka ovat aivan kuin suden sanat sadussa sudesta ja lampaasta.