Part 4

Se kauhu ruumiin häviämistä kohtaan, joka oli niin voimakas vanhoilla egyptiläisillä, kohtaa meitä eräässä heidän merkillisimpiä runojaan. Se kuvaa elämään väsyneen miehen ja hänen sielunsa välistä keskustelua. Elämään väsynyt sanoo, että paras, mitä hän voi tehdä, on riistää henki itseltänsä, sillä hänen nimensä on »inhotumpi kuin raadon löyhkä kesäisenä päivänä, kun aurinko on kuuma, vastenmielisempi kuin sen katku, joka kuumana päivänä kaloja käsittelee, tai hanhien haju niiden pesässä tai se löyhkä, mikä lähtee krokodiileista ja siitä paikasta, jonne krokodiilien on tapana kokoontua.» Eihän totisesti elämällä ole silloin erikoisen suurta arvoa. Mies lisääkin: »Kuolema on nyt minulle kuin terveyden lahja sairaalle, kuin mirhamin tuoksu ja lootuskukkien lemu vilpoisella rannalla, niin, aivan kuin saisi tulla kotiin monta vuotta kestäneestä vankeudesta.»

Mutta hänen sielunsa kammoksuu kuolemaa, sillä sen jälkeen kuin kaikki omaiset ja ystävät ovat hänet hylänneet, hänellä ei ole ketään, joka voisi huolehtia siitä, että hänet kunniallisesti haudattaisiin.

* * * * *

Niin suurta rakkautta tulevaa hautaansa kohtaan egyptiläinen tunsi, että hänen viimeisen asuntonsa arvokkaaseen kuntoon laittamisen valmistelut usein veivät suuren osan hänen elämäänsä. Niinhyvin kuninkaat ja kuningattaret kuin muutkin ylhäiset miehet ja naiset omistautuivat ilolla ja riemulla, voi melkein sanoa, tulevain maahanpanijaistensa valmistuksiin. Pelkkä ajatus, että täytyisi kuolla vieraassa maassa ja tulla lasketuksi hautaan, joka ei ollut kaikkien säädynmukaisten vaatimusten mukainen, oli kauhistus ylhäiselle henkilölle. Senvuoksi egyptiläinen, ollessaan maansa rajojen ulkopuolella, ikävöi alati päästä ainakin kotiin kuolemaan. Tämä kaipaus on päämotiivina eräässä kahdenneltakymmenenneltä vuosisadalta ennen meidän ajanlaskuamme olevassa papyruksen säilyttämässä kertomuksessa — Sinuhesta, Sesostris I:n palvelijasta. Kun Sesostris oli vielä vain kruununperijä, Sinuhe oli hänen mukanansa sotaretkellä libyalaisia vastaan. Saapui silloin leiriin sanoma vanhan faaraon kuolemasta, miten »hiljaisuus vallitsi nyt kuninkaan palatsissa, kaikkien sydämet olivat surun vallassa, molemmat portit olivat suljettuina ja hoviväki istui päät polvien varassa ja ihmiset valittivat.» Sinuhen valtasi tällöin sellainen kauhu odotettavissa olevia valtaistuinriitoja kohtaan, että hän pakeni erämaahan. Harhailtuaan kauan hän saapui erään ystävällisen syyrialaispäällikön luo, joka pyysi Sinuhea jäämään luoksensa, asetti hänet korkea-arvoiseen asemaan ja antoi yhden tyttäristänsä hänelle vaimoksi. Sinuhe sai myöskin valita itselleen maakartanon uudessa isänmaassaan. »Se oli ihanaa maata», hän sanoo. »Siellä oli viikunoita ja viinirypäleitä; siellä oli enemmän viiniä kuin vettä ja runsaasti hunajaa, ja kaikenlaisia hedelmiä kasvoi puissa. Vehnää siellä oli ja ohraa ja karjalaumoja määrää vailla. Silloin sain minä leipää päivittäiseksi ravinnokseni ja viiniä joka päivä, keitettyä lihaa ja lintupaistia ja lisäksi arojen riistaa, jota minulle pyydystettiin ansoilla ja minun eteeni asetettiin sen lisäksi, mitä minun koirani pyydystivät.»

Niin Sinuhe eli onnellisena uudessa kotimaassansa ja näki suuren lapsiparven kasvavan ympärillänsä. Mutta hän ikävöi kuitenkin saada vielä kerran nähdä sen maan, jossa hän oli syntynyt. Ja kun hän alkoi käydä vanhaksi ja tunsi lopun lähestyvän, hän kirjoitti faaraolle nöyrän kirjeen ja pyysi, että hänen suotaisiin palata rakkaaseen Egyptiinsä ja saada siellä viimeinen lepopaikkansa.

Ja katso: eräänä päivänä saapuu kuninkaan sanantuoja tuoden kallisarvoisia lahjoja, jotka ilahduttivat Sinuhen sydäntä, sekä kirjeen, joka teki hänet vieläkin iloisemmaksi. Siinä näet pyydettiin häntä palaamaan Egyptiin, »sillä», niin siinä sanottiin, »nyt alat sinä tulla vanhaksi mieheksi etkä voi enää siittää poikia, ja sinulla on aina kuolinpäiväsi ajatuksissasi. Katso, hyvätuoksuinen setriöljy ja muumiositeet ovat valmiina sinun balsamointiasi varten. Hautajaissaattue, joka on lähtevä liikkeelle sinä päivänä, jona sinut maalle jälleen luovutetaan, pitää sinulle järjestettämän, ja kultaisen muumioarkun, jonka pää on koristettu atsuurilla[22], olet sinä saava. Härkien pitää vetämän sinut hautaan, laulajain sinun edelläsi käymän ja hautajaistansseja suoritettaman. Ne, jotka surevat sinua, odottavat silloin hautasi ovella; uhreja sinulle annetaan ja hautakammiosi on oleva rakennettu valkoisesta kivestä aivan prinssien ja prinsessojen hautojen viereen. Sinun ei tarvitse kuolla vieraassa maassa, jossa sinun ruumiisi pantaisiin oinaannahkaan.»

Sinuhe kiitti luonnollisesti ylitsevuotavalla itämaalaisella kunnioituksella. Hän vakuutti kirjeessään faaraolle, että hän ei ollut paetessaan ollut täysin järjissään: »Tarkoitusta siinä ei ollut, ja kun minä sitten oikein ajattelin, en voinut ymmärtää, miten kaikki oikeastaan oli käynyt. Minä en voi käsittää, kuinka olen voinut jättää oman maani. Minusta tuntuu nyt käyneen kuin unessa, niinkuin silloin kuin mies, joka oleskelee hedelmällisessä maassa, kuvittelee olevansa Libyan erämaassa. Koskaan en ole minä kallistanut korvaani kapinallisille vehkeilyille, ei, minä pidän kuninkaani kunniassa.»

Vanhus lahjoitti nyt kaiken omaisuutensa lapsillensa ja läksi vaeltamaan kaukaiseen faaraoitten kaupunkiin. Kun hän tuli kuninkaan eteen, »hän heittäytyi maahan vatsallensa». Ja niin hän kertoo edelleen: »Kun faarao puhutteli minua, minusta tuntui kuin miehestä, joka äkkiä on tullut pimeään huoneeseen. Minun järkeni himmeni, minun jäseneni vapisivat, sydämeni ei tuntunut olevan enää rinnassani, ja minä en tiennyt, olinko minä kuollut vai elossa.» Sinuhe yritti änkyttää vastausta, mutta tilanne muuttui koomilliseksi, kun Sesostris kääntyi kuningattaren puoleen sanoen: »Katso! Tämä on Sinuhe, joka tulee aasialaisen hahmossa ja josta on tullut beduiini» — »silloin», niin kertoo Sinuhe, »kuningatar nauroi ääneen ja sydämellisesti, ja kuninkaalliset lapset kirkuivat yhdestä suusta: 'oi herra kuningas, tämä mies ei voi olla Sinuhe!' Mutta hänen majesteettinsa sanoi: 'Minä vakuutan teille, hän se on!'

Sitten ottivat kuninkaalliset lapset soittovehkeensä ja sistruminsa[23] ja menivät hänen majesteettinsa eteen sanoen: 'Anna meidän tähtemme armosi kohdata tätä arojen soturia, joka on syntynyt Egyptissä! Hän pakeni kaukaiseen maahan sinua peläten. Mutta se silmä, joka on sinut saanut nähdä, ei pelkää enää!'»

Silloin kuningas avasi suunsa armollisesti ja sanoi, että nyt pelko oli tarpeeton, sillä hän nimitti Sinuhen uskotuksi neuvonantajakseen. Ja kuninkaalliset lapset osoittivat vanhukselle kiintymystään puristamalla hänen käsiänsä.

Kun hän oli tullut siihen asuntoon, joka hänelle oli varattu — hän kertoo — »leikattiin ja kammattiin minun hiukseni ja minä heitin päältäni vieraan maan lian, samalla kuin riisuin päältäni beduiinien puvun, heidän, jotka elävät aroilla, ja puin ylleni hienon liinapuvun.» Hän sai muhkean asunnon, ja kolme, neljä kertaa päivässä vietiin hänelle ruokaa kuninkaallisesta keittiöstä, paitsi sitä, mitä kuninkaan lapset tavan takaa hänelle antoivat. Mutta lopuksi tulee paras kaikesta: »Kiviseksi haudaksi minulle», hän sanoo, »varattiin paikka toisten ylhäisten hautojen joukkoon.» Ja sitten hän kuvailee, miten tämä hautarakennus rakennettiin piirtokirjoituksineen ja kaikkineen, mikä ylhäiselle miehelle kuuluu hänen viimeisessä lepopaikassaan. »Minun kuvapatsaani, jonka faarao minulle teetätti, oli kullalla silattu, ja sen tunika oli kullansekaista hopeaa. Ei osoiteta sellaista kunniaa tavalliselle henkilölle.

Ja niin elän minä nyt, kuninkaani palkitsemana, kunnes tulee se päivä, jolloin täältä erkanen.»

Kirjallisuutta:

Alfred Wiedemann, Die Toten und ihre Reiche im Glauben der alten Egypter (»Der alte Orient» 1910).

Alfred Wiedemann, Die Amulette der alten Egypter (»Der alte Orient» 1910).

Pehr Lugn, Den egyptiska dödsboken (Nordisk tidskrift 1918).

Heinrich Brugsch, Die ägyptische Gräberwelt.

NIILINMAAN HISTORIALLISET AIKAKAUDET.

Egyptin valtakunta on todennäköisesti, kuten muutkin antiikin valtiot, syntynyt monista pienistä kaupunkiyhteiskunnista niihin kuuluvine maaseutuympäristöineen, mitkä vähitellen ovat yhtyneet kahdeksi valtakunnaksi, Ylä- ja Ala-Egyptiksi. Viimeksimainittu käsitti delttamaan, edelliseen kuului siitä etelään oleva maa aina ensimmäisen kataraktin loppuun asti nykyisen Assuanin lähelle, Elefantine-saaren vastapäätä. Ensimmäisen kataraktin kohdalla kulki vanhastaan raja Egyptin ja Nubian eli Aithiopian välillä, kuten kreikkalaiset sitä nimittivät. Kreikkalaisilla matkailijoilla oli kerrottavana monta hyvää juttua Aithiopian satumaasta. Siellä oli hännällisiä ihmisiä, jotka kävelivät neljällä jalalla aivan kuin järjettömät eläimet, ja toisia, jotka elivät yksinomaan babiaaninarttujen maidosta.

On kauan eletty siinä uskossa, että Nubia oli vanhempina aikoina neekerien asuttama. Uudemmat kansatieteelliset tutkimukset ovat johtaneet kumminkin siihen käsitykseen, että Nubiassa Egyptin valtakunnan varhaisempina aikoina on asunut samanrotuisia ihmisiä kuin egyptiläiset itse, nimittäin sitä valkoisen rodun haaraa, jota sanotaan _haamilaiseksi_. Vasta noin 2000 vuotta e.Kr. alkoi Nubian väestöön sekoittua neekeriverta; mutta vielä toisen vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. täytyi mennä aina neljännen kataraktin seuduille kohdatakseen täysiverisiä neekereitä. Vasta sen ajan jälkeen alkoi se Keski-Afrikan alkuasukasten suuri kansainvaellus, joka ajoi heidät yhä kauemmaksi pohjoista kohti ja Egyptiin. Muutamat tutkijat ovatkin esittäneet sen hyvin todennäköisen käsityksen, että juuri haamilaisten egyptiläisten sekoittuminen peräti sivistysviholliseen neekerivereen oli suurimpana syynä siihen, että egyptiläinen pysähtyi lopuksi kasvussaan ja lakastui.

Kerrotaan, että ensimmäinen kuningas, joka hallitsi sekä Ylä- että Ala-Egyptiä ja siis yhdisti koko Niilin maan _yhdeksi_ valtioksi, olisi ollut _Menes_. Hänen otaksuvat varovaisemmat egyptologit eläneen noin 3400 e.Kr., siis suunnilleen 5300 vuotta ennen meidän päiviämme, kun sitävastoin »pyöreäkätisemmät» historioitsijat ovat tulleet siihen tulokseen, että Menes olisi elänyt enemmän kuin kuusituhatta vuotta sitten. Vanhastaan on jaettu Egyptin kuningasluettelot Meneksestä Aleksanteri suureen asti, joka vuonna 332 e.Kr. valloitti Egyptin, kolmeenkymmeneen hallitsijasukuun. Tämä aikakausijako perustuu niihin kuningasluetteloihin, joita papit laativat merkiten myös hallitusvuodet. Ne ovat säilyneet — vaikka hyvin katkonaisina — papyruskääröissä ja kivitauluissa. Näiden kolmenkymmenen hallitsijasuvun puitteissa erotetaan Egyptin historiassa neljä nousukautta, joiden välillä on valtakunnan hajaantumisen ja vieraiden valloittajain valtakaudet, nimittäin vanha valtakunta noin 3000—2500 e.Kr., keskimmäinen noin 2000—1800 e.Kr., uusi valtakunta noin 1600—1100 e.Kr. ja uudistusaika 663—525 e.Kr.[24]

HISTORIAN SARASTUSAIKA JA VANHA VALTAKUNTA

(noin 3400—2500 e.Kr.)

Kahden ensimmäisen hallitsijasuvun kuninkaat ovat meille tuskin muuta kuin nimeltään tunnettuja. Mutta kolmas dynastia, noin 3000 vuotta e.Kr., aloittaa suurten pyramidinrakentajain ajan. Hallituskaupunki oli silloin nykyisen Kairon seutuvilla. Mutta pääkaupungin paikka vaihtui faaraoiden mukana. Arkeologien tutkimukset ovat osoittaneet meille, että kukin kuningas osaltaan perusti uuden pääkaupungin ja rakensi sen lähelle tulevaa hautaansa, jonka arvonmukaista koristamista moni faarao itse asiassa piti elämänsä tärkeimpänä tehtävänä. Lopuksi _Memfis_, joka jo kauan oli ollut huomattava kaupunki ja jossa oli kuuluisa Osiriksen temppeli, tuli Egyptin pääkaupungiksi; ja senkin jälkeen kuin vanha valtakunta oli sortunut ja pääkaupunki siirretty etelämmäksi, Memfis jatkuvasti koko Egyptin historian ajan oli Ala-Egyptin kaikkein tärkeimpiä paikkoja.

Vanhimmat tunnetut Egyptin kuningashaudat ovat kallioiden onkalolta, joihin on rakennettu tiiliseinät. Mutta jo toisen hallitsijasuvun ajoilta on peräisin kuningashauta, joka on rakennettu tasoitetusta kalkkikivestä. Lähinnä vanhimmat kuningashaudat on rakennettu suorakaiteen muotoon, ne ovat tasakattoisia, ylöspäin kallistuvin seinin. Niistä käytetään mastaba-nimeä. Nimi on arabialainen ja merkitsee penkkiä. Mastaba onkin jättiläiskokoisen penkin muotoinen. Se voi olla jopa 50 metriä pitkä ja sisältää kolmisenkymmentä huonetta, niiden joukossa kappelin, missä papit uhrasivat kuolleen menestykseksi ja jonne sukulaiset ja ystävät asettivat hänelle ruokaa.[25]

Useassa mastabassa on piirtokirjoituksia, jotka kertovat, että joku vainajan omainen, tavallisimmin hänen poikansa on rakentanut haudan tai ainakin jollakin muulla tavalla osoittanut huolenpitoansa manalle menneestä. Niinpä kirjoittaa eräskin mies isä-vainajansa hautaan: »Kun isäni haudattiin kauniissa lännessä, rakensin minä tämän haudan hänelle sellaiseksi, jollaiseksi hän sitä suunnitteli, kun hän vielä käveli jalkainsa kannattamana.» Muuan toinen mies, joka oli osoittanut isällensä samanlaisen kunnian, nimittää itseänsä »erääksi, jolle hänen poikansa on tekevä samoin, kun hän kerran on mennyt lännen maille.» Kerran kertoo mies, että hän on »haudannut vaimonsa tähän kauniiseen hautaan», kerran taasen isä, että hän on rakentanut haudan »vanhimmalle pojallensa, jumalan rahainvartijalle, kun manallemennyt oli vielä lapsi.»

Liikuttava on piirtokirjoitus, jonka muuan faaraon maaherroista on kirjoituttanut isällensä ja itsellensä teettämäänsä yhteiseen hautaan: »Minä annoin määräyksen, että minut piti haudattaman samaan hautaan kuin tämä Zau saadakseni olla hänen seurassaan, mutta ei sen vuoksi, etten olisi voinut rakentaa toista hautaa itselleni; minä tein sen saadakseni nähdä tämän Zaun joka päivä ja olla hänen kanssansa samassa paikassa.»

Usein hauta — tai ainakin osa haudan laitteista — oli faaraon lahja. Eräässä neljännen hallitsijasuvun ajoilta olevassa haudassa piirtokirjoitus kertoo esim., että faarao itse oli määrännyt 50 miestä kuninkaan oman pyramidin rakentajista päivittäin työskentelemään tämän mastaban rakentamisessa. Ja »Hänen Majesteettinsa käski, että ketään näistä miehistä ei pitänyt otettaman muihin töihin, ennenkuin hauta oli valmis.»

Tuon tuostakin vakuuttaa haudan onnellinen omistaja: »Koskaan ei samanvertaista ole tehty kuninkaalliselle palvelijalle, sillä minä olin Hänen Majesteettinsa sydäntä lähellä; minä miellytin hänen sydäntänsä, sillä kuningas rakasti minua ja ylisti minun kaikkia tekojani.»

Mastabain seiniä koristavilla kuvilla niihin kuuluvine kirjoituksineen on suuri sivistyshistoriallinen arvo. Ei kyllin siinä, että ne ovat oivallista aineistoa vanhan valtakunnan aikaisen Egyptin elämän tutkimiselle: ne ovat psykologisestikin hyvin kiintoisia, sillä ne todistavat muinaisten egyptiläisten, niin kuin ylipäänsä itämaalaisten — ja länsimaalaisten — heikkoutta arvonimiä kohtaan. Ilmeisen tyytyväisenä vainaja luettelee kaikki ne korkeat arvoasemat, joissa hän on ollut, kaikki ne armonosoitukset, joita faarao on hänelle suonut, kaikki ne lahjat, joita tämä on hänelle antanut. Ja mimmoisia luottamustehtäviä faarao voikaan antaa uskotuilleen! Muuan heistä oli esimerkiksi saanut esiintyä pöytäkirjanpitäjänä eräissä kuningashuoneen sisäisissä perheriitaisuuksissa. »Ei kukaan minun asemassani oleva ole tätä ennen saanut kuulla kuninkaallisen haaremin salaisuuksia», hän vakuuttaa.

* * * * *

Mastaboista kehittyi sitten vieläkin suurempia kuningashautoja: pyramidit, vakavimmat rakennustyöt, mitä maan päällä on — luonnollisesti lukuunottamatta sellaisia yrityksiä kuin Kiinan muuri. Kehitys mastabasta pyramidiin on tapahtunut siten, että mastaban päälle on rakennettu aina toinen, ylempi alempaa pienemmäksi. Tällä tavoin ovat omituiset porraspyramidit syntyneet. Täyttämällä sitten tällaisen pyramidin askelmat sileäksi hiotulla graniitti- tai kalkkikivellä saatiin tavallinen sileäpintainen pyramidityyppi.

Pyramidit rakennettiin, kuten mastabatkin, kuninkaitten hautakammioiksi. Mutta faaraot eivät rakentaneet pyramideja yksin itselleen, vaan myöskin puolisoillensa. Niinpä Kheopsin hautamuistomerkin juurella on kolme pienempää pyramidia, joihin hänen kuningattarensa on haudattu. Kuninkaallisten pyramidien ympärillä on vielä prinssien ja prinsessojen, virkamiesten ja hovilaisten mastaboita; ja kuta korkeammalla arvoasteikossa nämä ylhäisyydet ovat olleet elämänsä aikana, sitä lähemmäksi faaraota he ovat saaneet viimeisen leposijansa. Siten on Memfiksen ja toisten pääkaupunkien paikoille Niilin vasemmalle rannalle, vähintään viiden penikulman pituiselle alueelle, syntynyt koko maailmassa ainutlaatuinen kuolleiden kaupunki.

Kuninkaan pyramidi oli aina kuolleiden kaupungin keskus — mutta ei ainoastaan kuolleiden, vaan myöskin aikoinaan eläneiden. Nuo valtavat rakennukset kohoavat nyt siellä muistomerkkeinä kuningasten muinaisesta hallituskaupungista. Uudemmista tutkimuksista selviää näet, kuten jo on sanottu, että vanhan valtakunnan aikana melkein jokainen kuningas perusti uuden pääkaupungin, josta tuli myöskin hänen »kuolemankaupunkinsa», ja ennen kaikkea juuri se, sillä kuninkaan palatsi joutui varjoon valtavan hautarakennuksen rinnalla. Pyramidithan oli tarkoitettu »ikuisiksi asunnoiksi» ja ne rakennettiin niinmuodoin, samoinkuin temppelit, kestävämmästä aineesta kuin kuninkaalliset palatsit, joiden tuli kestää vain yhden kuninkaan hallitusaika. Nämä tyydyttiin sen vuoksi rakentamaan auringonkuivaamasta tiilestä[26]. Mutta siten ne eivät kyenneetkään kovin pitkää aikaa säilymään ajan hampaalta. Niin Egyptistä ajan oloon tuli ennen kaikkea _temppelien_ ja _hautojen maa_.

Useimmat pyramidit on rakennettu kalkkikivestä. Ihmeteltävää on, että sen ajan yksinkertaisilla apuneuvoilla on voitu käsitellä sata tonnia jopa enemmänkin painavia järkäleitä. Onpa tavattu graniittinen pyramidilohkare, joka painaa noin 500 tonnia. Ja valtavat päällyskivet on parhaiten rakennetuissa pyramideissa liitetty toisiinsa niin huolellisesti, että on melkein mahdotonta huomata rakoja niiden välillä. Vielä tänäkään päivänä ei voi saada edes paperin syrjääkään mahtumaan niiden liitospaikkoihin.

Nykyisin tunnetaan noin kahdeksankymmentä pyramidia, mutta todennäköisesti monta muuta on erämaan hiekan peitossa. Kairon edustalla kohoaa kolme mahtavinta ja vakavinta näistä maailman ihmetöistä. Suurin ja kuuluisin on se, jonka kuningas Kheops rakensi noin viisituhatta vuotta sitten. Se oli alkujaan päällystetty sileäksi hiotulla hohtavan valkoisella kalkkikivellä. Molemmat toiset Kairon lähistöllä olevat suuret pyramidit oli samoin päällystetty huolellisesti hiotulla kivellä, alempana punaisella graniitilla, ylempänä kalkkikivellä. Itse huippu oli useimmissa pyramideissa graniitista. Miten hohtivatkaan nämä auringossa kimmeltävät »lasivuoret», joille oli mahdoton kavuta! Kheopsin pyramidin korkeus oli alkujaan noin 145 m, mutta on nyt vähentynyt 137:ään. Keskiajalla käyttivät nimittäin Egyptin arabialaiset hallitsijat niin tämän kuin muidenkin pyramidien suojelevaa kivipäällystää Kairon rakennuksiin sillä seurauksella, että alempi kalkkikivi varsinkin itse pyramidin huipussa alkoi rapautua.[27]

Laajalti matkustanut kreikkalainen historioitsija Herodotos, joka 5:nnen vuosisadan puolivälissä e.Kr. kävi Egyptissä, kertoo, että 100 000 miestä 20 vuotta rakensi Kheopsin pyramidia. He tekivät työtä kuitenkin ainoastaan kolmena kuukautena vuodessa, siis tulva-ajalla, jolloin peltotöitä ei voida tehdä.

Aina Herodotoksen päivistä saakka on pyramideja halki vuosituhansien pidetty orjuuden ja hirmuvaltiaan häikäilemättömyyden muistomerkkeinä. Tästä sanoo kuuluisa egyptologi Flinders Petrie: »Paljon tolkutonta on aikojen kuluessa kirjoitettu Kheopsin ja muiden pyramidinrakennuttajain kansan sortamisesta ja sen kyynelistä ja huokauksista. Itse asiassa oli kansalle määräämättömäksi hyödyksi, että se koulutettiin yhteistyöhön ja sai teknillistä taitavuutta.» Petrie on laskenut, että kunkin egyptiläisen tarvitsi vain kaksi kertaa elämässään tulla kutsutuksi tähän työhön ja silloinkin tulvan aikana, jolloin hänellä kumminkaan ei ollut mitään tekemistä kotona. Egyptin työtätekevälle kansanosalle teki sitävastoin elämän raskaaksi se suhteettoman suuri joukko tuottamattomia yksilöitä, varsinkin hovivirkailijoitten ja pappien joukossa, joita toisten täytyi elättää raatamalla otsansa hiessä.

Valtavien kivimuistomerkkien sydämessä tai syvällä maassa niiden alla kuollut faarao lepäsi kiviarkussaan. Ääretöntä vaivaa, määrättömästi rahaa ja suurta älykkyyttä on vaatinut myöhempinä aikoina keksiä ja avata ne käytävät, jotka johtavat kuninkaallisiin hautakammioihin. Ja kun tutkija vihdoin on päässyt perille, mitkä kivimöhkäleet missäkin tapauksissa olivat sisäänkäytävän suulla, hänellä on välistä ollut edessänsä oikea labyrintti käytäviä, joissa tietä tukkimassa on raskaita graniittisia laskuovia, jotka ennen hautaamista on kohotettu pönkien varassa, mutta sitten pudotettu liitoksiinsa.

Hautakammioiden ja niihin johtavien käytävien seinillä tavataan pyramideissa viidennen hallitsijasuvun loppu- ja kuudennen alkuajoilta kaiverrettuja hautakirjoituksia. Ne esittävät hautausmenoja ikivanhoine hymneineen; ne kuvailevat manalle menneitten faaraoitten elämää jumalain seurassa ja sisältävät loitsuja, joiden tarkoituksena on suojella heitä kaikelta pahalta haudan toisella puolen. Näissä _pyramiditeksteissä_ esiintyy aineksia paljon vanhemmalta kuin niiden merkitsemisajalta, sillä Egyptissä vanha ei koskaan täydellisesti hävinnyt, vaan kasvoi yhteen uuden kanssa. Pyramiditekstit juontavat juurensa aina »harmaimmasta muinaisuudesta» ja ovat, kuten muuan egyptologi sattuvasti on sanonut, »vanhin kappale ihmishengen historiaa». Ne kuuluvat samaan kirjallisuuspiiriin kuin »Kuolemankirjan» vanhimmat osat.

* * * * *

Liioittelematta voidaan sanoa, ettei mikään ihmiskäden työ niin valtavasti ja pysyvästi vaikuta katselijan mielikuvitukseen kuin nuo kolme suurta pyramidia. Taiteen kauneimmat luomat, ihanimmat rakennukset, nykyaikaisen tekniikan rohkeimmat saavutukset — mikään kaikesta tästä ei tunkeudu niin syvälle, niin lähtemättömästi katsojan mieleen.

Koskaan pyramidit eivät vaikuta niin valtavan majesteetillisilta kuin nähtyinä kirkkaana kuutamoyönä. Samalla kertaa terävinä ja voimakkaina piirtyvät niiden ääriviivat sinisenharmaata öistä taivasta vasten, ja keltaisesta erämaan hiekasta kohoaa sfinksi, tämä arvoituksellinen olio ihmispäineen ja jalopeuranruumiineen. Todennäköisesti se esittää jotakin suurista pyramidin rakentajista[28], faaraoitten tavalliseen tapaan vertauskuvallisesti esitettynä leijonan hahmossa.

Pyramidin juurella ihminen tuntee mitättömyytensä; häntä pyörryttää, niinkuin häntä huimaa se ikuisuusajatus, joka on luonut tämän ihmistyön yli-inhimillisin mittasuhtein.[29] Pyramidien kuva seuraa aina sitä, ken kerran on nähnyt nämä ihmetyöt. Se seuraa häntä merien taakse, eikä hellitä koskaan otettansa hänestä.

Mitä suunnatonta osaa onkaan Egyptin sivistykselle näytellyt usko kuolleitten elämään! Mikä mahtava voima ihmisyyden kehityksessä onkaan ollut kuolemattomuusajatus!