Part 33

Tänne järjestetylle uudelle valtiolle antoi leimansa se uskonnollinen kehitys, jonka Israelin kansa oli suorittanut koettelemusten päivinä. Tämä uusi valtio ei ollut tästä maailmasta. Se kuvasti köyhien ja kukistettujen resignaatiota maallisen kunnian ja turhuuden edessä. Kuninkuutta ei jälleen pystytetty. Sen sijaan juutalaisten valtiolla oli _uskonnollinen_ rakenne, siitä tuli pappisvaltio, jossa kansan hallitsijana ja ohjaajana oli Jerusalemin ylimmäinen pappi.

Papisto antautui nyt erityisellä innolla tallettamaan ja järjestämään vanhoja kirjoituksia ja perimätietoja kansan historiasta ja uskonnollisesta kehityksestä, mitä niistä vielä jäljellä oli — paljon oli valitettavasti hävinnytkin. Niin syntyi uudelleen järjestetyn yhteiskunnan tarpeita varten erilaatuisia kirjoituksia, kuten lakikirjoja, profeettain julistuksia ja psalmeja sekä muita jumalanpalveluksessa käytettäviä kirjoja. Vasta kristittynä aikana juutalaiset kirjanoppineet kokosivat nämä kirjoitukset yhdeksi kirjaksi, joka vielä tänäkin päivänä on juutalaisten pyhä kirja ja jota me nimitämme Vanhaksi Testamentiksi. Puhuaksemme mainion amerikkalaisen historioitsijan Breastedin suulla ei koko maailmankirjallisuudessa ole vertaa »tälle kertomukselle, miten yksinkertaisten paimenten muodostama kansa läksi Arabian aavikoilta asuakseen 'luvatussa' maassa ja siellä sekä vieraissa maissa kestääkseen kokemuksia, jotka tekivät siitä sivistyneen maailman uskonnonopettajan. Tärkeimpiä tekoja, joista meidän on kiitettävä suurta Persian kuningasta Kyyrosta, on siis se, että hän päästi Juudan kansan palaamaan Palestiinaan.»

Kirjallisuutta:

Rud. Kiltel, Geschichte des Volkes Israel (Laajat kirjallisuusviittaukset).

Frants Buhl, Det israelitiske Folks Historie (Laajat kirjallisuusviittaukset).

S.A. Fries, Israel i ljuset av arkeologiska och etnografiska forskningar i Palestina.

Hugo Gressmann, Arthur Ungnad ja Hermann Ranke, Altorientalische Texte und Bilder zum alten Testament.

C.F. Lehmann-Haupt, Israel. Seine Entwickelung im Rahmen der Weltgeschichte.

Eduard Meyer, Die Israeliten und ihre Nachbarstämme.

Johannes Pedersen, Israel: I—II.

Erik Stave, Israels historia (Laajat kirjallisuusviittaukset).

Erik Stave, Israel i helg och socken.

P. Volz, Die biblischen Altertumer.

J. Wellhausen, Israelitische und judische Geschichte.

Alfred Jeremias, Das alte Testament im Lichte des alten Orients.

Eberhard Schrader, H. Zimmern ja H. Winckler, Die Keilinschriften und das alte Testament.

T. Eric Peet, Egypt and the Old Testament (Kirjallisuusluettelo).

Henrik Schück, Världslitteraturens historia: II.

FOINIKIALAISET.

Niin kauan kuin muinainen itämainen sivistysmaailma vielä oli pimeän peitossa, foinikialaisten merkitystä yliarvioitiin hyvin paljon, riippuen siitä, että kreikkalaiset ja roomalaiset kirjailijat kertoivat niin paljon merkillistä, joka oli peräisin Foinikian rannikkomaasta. Foinikialaiset välittivät kauan meritse tapahtuvaa kauppa- ja liikeyhteyttä Itä- ja Länsimaiden välillä ja olivat senvuoksi kreikkalaisten ja roomalaisten silmissä yleensä itämaisen sivistyksen edustajia. Näitä sivistyksen tuojia pidettiin monen aineellisen ja henkisen edistysaskelen ottajina, joista myöhemmin on huomattu itse asiassa oltavan kiitollisuudenvelassa egyptiläisille ja babylonialaisille. Foinikialaisten historiallinen tehtävä on pääasiallisesti ollut siinä, että he ovat tehneet Euroopan kansat osallisiksi näistä sivistyksen saavutuksista. He olivat _sivistyksen välittäjiä_, mutta vain vähässä määrin sivistyksen luojia. Kuta enemmän arkeologit ovat hankkineet tietoja Etu-Aasian kansoista, sitä vähemmän alkuperäisyyttä on jäänyt foinikialaisille.

Foinikia on hyvin köyhä kirjallisista muistomerkeistä.[165] Ja kuitenkin maassa oli kerran rikas kirjallisuus — sen tiedämme kreikkalaisten perimätiedosta. Foinikialaisten vauraudenpäivinä persialaisten, kreikkalaisten ja roomalaisten herruuden aikana on heidän maassansa kumminkin harjoitettu vilkasta rakennustoimintaa. Samoin keskiajalla. Tällöin vanhoja muistomerkkejä on käytetty rakennusaineeksi, ja ne ovat täten ikiajoiksi joutuneet hukkaan tieteeltä.

Täällä on myöskin voitonhimo käsi kädessä ahneen keräilykiihkon kanssa tehnyt korvaamatonta vahinkoa tieteelle. »On todellakin kohtalon ivaa, että foinikialaisten muinaisesineiden arvon heräävä ymmärtäminen on antanut kuoliniskun maan muinaismuistoille», kirjoittaa maailmankuulu ranskalainen orientalisti ja uskonnonhistorioitsija Ernest Renan tehtyään pitkän arkeologisen tutkimusmatkan Foinikiaan 1860-luvun alussa. »Tämä foinikialaisten muinaisesineiden harrastus on ensi sijassa kohdistunut sellaisiin pikku esineisiin kuin kaiverrettuihin kiviin ja sormuksiin ja muihin kultaisiin tai hopeisiin koristeihin. Hinta, joka näistä esineistä saadaan, on vaikuttanut kiihoittavasti alkuasukasten voitonhimoon, ja kokonaiset laumat »muinaistutkijoita» ja antikviteettikauppiaita mitä epäilyltävintä lajia on vuosikymmenien ajan saalistanut Bybloksen ja muiden paikkojen haudoista. Toivossa löytää muutamien frangien arvoinen sormus ei ole arkailtu tuhota mitä suurenmoisimpia hautaholveja; roomalaisajalla peräisin olevan kaiverretun kiven vuoksi on säretty kymmenenkin korvaamattoman arvokasta piirtokirjoitusta. Tuskin koskaan muulloin on saatu selvempiä todistuksia siitä, mikä vihollinen itsekäs, hedelmätön keräilykiihko voi olla tiedemiehen suurpiirteiselle tiedonhalulle. Senvuoksi minunkin arkeologinen retkeni Byblokseen suoritettiin viisikymmentä vuotta liian myöhään.»

Ja vieläkin pahemmin aarteenetsijät ovat mellastaneet Sidonin raunioissa. Kun täältä pari kertaa on tehty tuhansittain antiikkisia kultarahoja sisältäviä löytöjä, on se saanut vandaalien kuokat ja lapiot liikkeeseen kaksinkertaistuneella innolla. Ajoittain on monta sataa tällaista aarteenkaivajaa kuumeisella innolla ollut hävityksen työssä. Ei ole ainoatakaan hautaa, jota he olisivat säästäneet, ei ainoatakaan sarkofagia, jota he eivät olisi murtaneet auki ja sen kalleuksia ryöstäneet.

Toisista Välimeren maista, missä foinikialaisilla on ollut kauppasiirtoloitansa, on löytynyt yksityisiä foinikialaisia piirtokirjoituksia. Tuloksellisimpia ovat olleet Karthagossa, Afrikan pohjoisrannalla suoritetut kaivaukset. Mutta suurin osa siellä tehtyjä löytöjä on ollut historiallisesti melkein arvottomia hautakiviä.

Sivistyssaavutuksista, joita ilman suoranaisia todistuksia kauan pidettiin foinikialaisten ansiona, on tärkein kirjainten keksiminen, kiintoisa kysymys, johon myöhemmin palaamme. Ja aivan ansiotta on foinikialaisille annettu kunnia mitta-, paino- ja rahajärjestelmän luomisesta, mikä tosiasiallisesti kuuluu babylonialaisille. On myöskin luultu, että lasin, jonka foinikialaiset itse asiassa olivat oppineet tuntemaan egyptiläisiltä, olisivat vallan sattumalta keksineet foinikialaiset merimiehet. Kun he kerran keittivät ruokaansa hiekkaisella rannalla, missä ei ollut kiviä tulisijaksi, he olivat muka ottaneet alustaksi kappaleen »nitronia»,[166] jota he kuljettivat lastinansa; ja hämmästyksekseen huomanneet, että tämä tulen kuumuuden vaikutuksesta suli hiekan kanssa yhteen läpinäkyväksi massaksi. Ja niin oli lasi keksitty! — Mutta vaikka foinikialaiset eivät olekaan tämän aineen keksijöitä, niin tosiasia on, että he kehittyivät pitkälle sen valmistustaidossa ja että Sidonin lasitavarat olivat hyvin haluttuja. Myöskin foinikialaiset saviastiat, metallitavarat ja kankaat olivat hyvässä maineessa.

Omaperäisempiä foinikialaiset olivat eräällä toisella alalla. He olivat todellakin, joskaan ei aivan ensimmäinen, niin kuitenkin kaikkein ensimmäisiä kansoja, jotka rakensivat merikelpoisia aluksia.[167] Libanonin setrimetsät antoivatkin heille erinomaista rakennusainetta. Egyptiläiset sitävastoin kohtalo oli jättänyt osattomiksi tässä suhteessa; heillä oli nimittäin omassa maassaan saatavissa vain viheliäistä puuainesta, akaasioita ja sykomoreja. Egyptiläiset alukset, jotka varsinaisesti olivat tarkoitetut ainoastaan jokiliikennettä varten, olivat laudoista tai lankuista kokoonkyhättyjä ilman emäpuun ja kaarien tukea. Paljoon ne eivät senvuoksi voineet kelvata meren kuohuissa, vaan pakostakin saivat vuodon tai suorastaan murtuivat keskeltä kovassa merenkäynnissä. Foinikialaisissa laivoissa sitävastoin oli emäpuu ja kaaret kehyksessä, ja ne olivat siten kokonaan toista lajia kestävyydessään, kimmoisuudessaan ja purjehduskyvyssään. Ne eivät keikkuneet meressä, vaan liukuivat keveästi eteenpäin aalloilla ja niiden välissä. Alkujaan niitä soudettiin. Purjeet keksittiin vasta suhteellisen myöhään samoinkuin Itämeren ja Pohjanmeren viikinkilaivoihinkin.

Foinikialaiset ovat todennäköisesti keksineet myöskin purppuravärjäyksen arvossapidetyn taidon. Ainakin he ovat käyttäneet tätä taitoa paljon suuremmassa määrässä kuin muut kansat, jotka ovat valmistaneet purppuraa. Purppuraväriä saatiin eräiden simpukkain keltaisesta rauhasnesteestä, joka saa punaisen tai syvänvioletin värin päivänvalossa. Tällä erinomaisen kauniilla purppuravärillä on sekin oivallinen ominaisuus, ettei se koskaan haalistu. Mutta se tulee tavattoman kalliiksi, kun kustakin simpukasta saadaan vain pari tippaa värinestettä. Yksi ainoa väritehdas kulutti vuodessa miljoonittain simpukoita. Vieläkin on Sidonin ja Tyroksen seuduilla valtavia röykkiöitä muinaisajan purppurasimpukoiden kuoria. Sidonin lähellä on tuollainen simpukkapengermä, joka on satoja metrejä pitkä ja monen metrin korkuinen. Tämänkin keksinnön taru kertoo tehdyn sattumalta: paimen oli kerran nähnyt koiransa kuonon veressä — kuten hänestä näytti. Mutta villatuppu, jolla hän sitä pyyhki, värjäytyi ihanan kauniiksi. Verta se ei siis ollut. Hän seurasi silloin koiran jälkiä ja huomasi, että uskollinen eläin oli purrut rikki purppurasimpukan. Tuo kaunis väriaine tuli siis siitä!

Kun arabialaiset valloittivat Tyroksen ja turkkilaiset Konstantinopolin, tuhottiin viimeisetkin purppuravärjäämöt, ja siihen hävisi taito värjätä oikealla purppuralla.[168]

* * * * *

Se kapea rantakaistale, jolla foinikialaiset asuivat, ei muodostunut koskaan yhtenäiseksi valtioksi. »Foinikiasta ei tullut», kuten Renan sanoo, »koskaan maata; se oli ja pysyi joukkona satamia, joilla kullakin oli oma maakaistaleensa.» Vasta jouduttuaan vieraan ylivallan alaiseksi foinikialaiset alkoivat tuntea sisäistä yhteenkuuluvaisuutta. Aikaisemmin jokainen jotakin merkitsevä kaupunki muodosti ympärillä olevine alueineen itsenäisen valtion ja ajoi omaa politiikkaansa. Osoittavathan El Amarna-kirjeet meille myöskin, mitenkä jokainen täälläkin pelkää ilkeätä naapuriaan ja epäilee häntä kaikenlaisista viekkaista aikomuksista. Mutta kun näiden valtioiden kauppaedut painoivat vaa'assa kaikkein enimmän, niin niiden politiikasta tuli ennen kaikkea _kauppapolitiikkaa_. Ja kun kaupallisia harrastuksia luonnollisesti suuressa määrin edisti sopuisa yhteistoiminta, niin tästä oli seurauksena hyvinkin pitkälle menevä ulospäin suuntautuva yhteistyö. Sillä viisas liikemies ymmärtää taidon elää sovussa kilpailijainsakin kanssa — kun hänen oma hyvinvointinsa siitä hyötyy.

Nämä voimakkaat kaupalliset harrastukset vaikuttivat, että foinikialaisetkin, kuten aikoinansa Babylonian kauppiaat, kernaasti karttoivat sotaisia seikkailuja. Mieluummin nuo notkeat kauppamiehet alistuivat valloitushaluisten naapurien alaisuuteen, tunnustivat heidän yliherruutensa ja maksoivat heille veroa. Kahdesta pahasta he valitsivat pienemmän. Näille rikkaille liikemiehille olikin vaadittujen verosummien kokoaminen helpompaa kuin maataviljelevälle kansalle. Täten foinikialaiset joutuivat egyptiläisten ja sitten heettiläisten vallanalaisuuteen. Sitten seurasi niin Egyptin kuin Eufrat-Tigrismaidenkin historiassa tuo heikkouden kausi, joka oli edellytyksenä sille, että israelilaiset voivat, suurvaltapolitiikan heitä häiritsemättä, asettua Palestiinaan ja vähitellen alkaa kehitellä suurvaltapyrkimyksiä. Samaa asiantilaa saivat foinikialaisetkin kiittää suotuisista kauppasuhdanteista ja kaupallisen valtansa kehityksestä. Mutta kun sitten assyrialaisten valloittajien sarja alkaa, foinikialaisten kauppavalta pian taantuu samoinkuin israelilaisten suurvaltapyrkimyksetkin. Foinikialaisten osalle tulee lisäksi se vaikeus, että he alkavat saada vaarallisen kilpailijan kreikkalaisista. Viisaasti taipumalla assyrialaisten valloittajain edessä he välttävät kuitenkin sen surmaniskun, joka kohtaa jäykkää Juudan kansaa, ja selviävät asiasta alistumalla Niniven suurkuninkaan veronalaisuuteen. Assyrian ylivallan tilalle tuli sitten peräkkäin Babylonian, Persian, kreikkalaisten ja roomalaisten yliherruus.

Itse luonto teki, kuten sanottu, Foinikian kokoelmaksi pikkuvaltioita. Kaikki ne suuntautuivat merelle, joka oli niiden luonnollinen liikeyhteyssuunta. Tärkeimmät foinikialaiset satamakaupungit olivat Sidon ja Tyros. Sidon sijaitsee ihanassa seudussa. Sen puutarhat ovat siinä maineessa, että ne ovat Itämaiden ihanimmat Damaskoksen puutarhojen jälkeen. Tänne kannatti rakentaa hyvä satama. Mutta ne kivikäsivarret, jotka täällä kerran antoivat merimiehelle suojaa, ovat myöhempinä aikoina päässeet rappeutumaan.

Ajan oloon pääsi Sidonista edelle Tyros, tuo rikas kaupunki, josta profeetta Hesekiel puhkeaa sanomaan:

»Ja sano Tyyrolle, joka asuu monen väylän vieressä ja tekee kauppaa monen saaren kansan kanssa: Näin sanoo Herra. Herra: 'Minä olen kauneudessa täydellinen.

Meren sydämessä on sinun rajasi, rakentajasi ovat tehneet kauneutesi täydelliseksi.

Damasko oli tekemässä kauppaa kanssasi teostesi paljouden tähden, kaikenlaisen tavaran paljouden tähden.

Arabia ja kaikki Keedarin ruhtinaat olivat sinun käsikauppiaitasi, karitsoilla, oinailla ja kauriilla he tekivät kauppaa kanssasi.

Seeban ja Ragman kauppamiehet olivat sinun kauppiaitasi; parhailla hajuaineilla ja kaikenlaisilla kalliilla kivillä ja kullalla he maksoivat vaihtotavarasi.»

Tyros otti johtoonsa ja ylivaltaansa kaikki foinikialaiset kauppakaupungit. Sijaiten maan puolelta luoksepääsemättömällä kalliosaarella se uhmaili useamman kuin kerran mahtavimpiakin vihollisia. Niinpä se kerran puolustautui ihailtavan kestävästi viiden vuoden ajan Assyrian kuningasta vastaan, ja Nebukadnesar ei voinut kolmetoistavuotisella sodalla musertaa tätä pientä, mutta jäykkää vastustajaansa. Sellainen kääpiön taistelu jättiläistä vastaan edellyttää tietysti kuitenkin, että Tyros sai apua eri paikoissa Välimeren rannalla olevilta foinikialaisilta siirtokunnilta. Muutoin ei tuollainen näytelmä juuri olisi ollut mahdollinen.

Ainoastaan Aleksanteri Suuri kykeni ottamaan Tyroksen väkivallalla. Mutta niinpä hänen piiritystaitonsa olikin täydellisempää kuin aikaisempain aikojen sotaherrain, ja hänellä oli käytettävänään myöskin kreikkalainen laivasto, foinikialaisten vaarallisin kilpailija. Joka tapauksessa hän sai piirittää kaupunkia seitsemän kuukautta, ennenkuin se antautui. Kaksi tuhatta Tyroksen nuorukaista naulittiin silloin ristiin meren rannalle kostoksi siitä, että tyroslaiset olivat surmanneet vangiksi ottamansa makedonialaiset, ja kolmekymmentätuhatta tyroslaista kerrotaan myydyn orjiksi.

* * * * *

Foinikialaisista ei olisi voinut tulla kauppakansaa suuressa mittakaavassa, jos ei takana oleva manner olisi ollut sivistysmaa, joka kykeni tuottamaan heille kauppatavaroita.

Foinikialaiset kauppalaivastot lähtivät satamistaan etsimään itselleen markkinatuotteita Välimeren rannikoilta ja saarilta. Heidän retkiensä ensimmäisenä päämääränä tosin oli Egypti, mutta pian he suuntanivat kulkunsa myöskin pohjoiseen päin Vähän-Aasian rannikoille. Sieltä he uskalsivat purjehtia kuparista rikkaaseen Kyprokseen,[169] jonka voi nähdä Vähän-Aasian rannikkovuorilta. Ja tältä saarelta he löysivät tien Aigeian meren saarille. Saaresta saareen, niemestä niemeen he etenivät, ja paikkoihin, jotka he huomasivat kaupalleen edullisiksi, he asettuivat asumaan ja perustivat kauppasiirtokuntia: Afrikan pohjoisrannikolle, Maltaan, Sisiliaan, Sardiniaan ja Etelä-Espanjaan. Täällä »Herkuleen patsaitten»,[170] Atlantin valtameren portin luona, heitä odotti runsas palkka vaivoistaan. Guadalquivir-joen alajuoksun varrella nimittäin oli suuret määrät hopeaa, jota Itämailla eräänä aikana pidettiin vielä suuremman arvoisena kuin kultaa. Voidakseen kuljettaa mukanaan tätä kallista ainetta niin paljon kuin suinkin kerrotaan foinikialaisten merimiesten tehneen laivojensa ankkuritkin tästä metallista. Täällä oli myöskin kuparia, rautaa ja tinaa, erittäin haluttua metallia aikana, jolloin pronssi oli tarvetavaraa. Tälle seudulle foinikialaiset perustivat useita kauppapaikkoja, joista _Cades_, nykyinen Cadiz, kehittyi tärkeimmäksi.

Koko Välimeri oli näin muuttunut suureksi foinikialaiseksi kauppa-alueeksi lukuisine asemineen, joista käsin kauppiaat voivat harjoittaa tavaranvaihtoa naapurikansojen kanssa. Mutta he eivät tyytyneet tähänkään. Rohkeat ja yritteliäät merimiehet purjehtivat eteenpäin sekä Afrikan että Euroopan rannikoita pitkin ja kulkivat Englannin kanaaliin, aina »Tinasaarille» saakka, kuten nimitettiin Scilly-saaria. Arkeologit arvelevat nykyjään jokseenkin yleisesti, että Tinasaarilla ei tarkoiteta mitään saaria, vaan tinarikasta Luoteis-Espanjaa. Tien sinne nuo toimeliaat kauppamiehet huolellisesti salasivat muilta merenkulkijakansoilta. Kerran kun eräs Gadeksesta kotoisin oleva foinikialainen laivuri näki erään roomalaisen aluksen itsepäisesti kulkevan samaan suuntaan kuin hänkin, hän antoi tahallaan laivansa ajautua karille Espanjan rannikolla. Kävi niinkuin hän oli arvioinut: kilpailijan laiva purjehti myöskin karille ja joutui hylyksi. Kun vapaaehtoisesti haaksirikkoutunut palasi kotiin, hänen tappionsa korvattiin runsaasti yleisistä varoista.

Myöskin Pohjan- ja Itämeren rannikoilta saatu meripihka oli arvokas foinikialainen kauppatavara. Mutta on varsin epävarmaa tai ehkä oikeammin epätodennäköistä, että foinikialaiset itse olisivat noutaneet sitä sen tuotantopaikoilta. Meripihka on pikemminkin ennen etelään tuloaan noudattanut kauppateinään nykyisen Saksan ja Ranskan suuria jokia.

* * * * *

Merimatkoillaan foinikialaiset kehittyivät taitaviksi, pelottomiksi merimiehiksi. Kauppiaan vaistot heillä oli veressään. Heillä oli synnynnäisen liikemiehen kyky joustavasti mukautua muihin kansoihin, ominaisuus, joka kreikkalaisissa ja roomalaisissa ei herättänyt ainoastaan ihailua, vaan myös kateutta. Homeroksen laulut ylistävät foinikialaisten taitavuutta, mutta kuvaavat heitä myöskin uskottomiksi pettureiksi, »veijareiksi, joiden pietyt laivat ovat täynnä helyjä ja koruja». Ja »puunilainen[171] uskollisuus tuli roomalaisten keskuudessa katkeran ironiseksi sananparreksi, joka merkitsi tahallista uskottomuutta. Mutta roomalaiset ja karthagolaiset olivatkin verivihollisia. Foinikialaisten tekemä epämiellyttävä vaikutus johtui suureksi osaksi siitä, että he harjoittivat laajaa orjakauppaa eivätkä hankkineet orjia ainoastaan ostamalla, vaan myöskin siten, että tekivät ryöstöretkiä vieraille rannikoille ja veivät asukkaat vankeuteen. Foinikialaisten ansiosta orjuus tuli paljon yleisemmäksi kuin ennen, sillä juuri he tekivät orjista kauppatavaraa suuressa mittakaavassa.

Herodotos antaa mielenkiintoisen kuvauksen foinikialaisten menettelystä harjoittaessaan kauppaa Niilien afrikkalaisten kansojen kanssa, joiden kieltä he eivät edes ymmärtäneet. Laskettuaan ankkurin vähän matkaa rannikolta he astuivat maihin tavaroineen ja asettivat ne riviin rannalle. Kun he sitten lähtivät lakaisin laivoihin, niin he sytyttivät savuavan tulen. Alkuasukkaat houkuteltiin täten rautaan, ja he asettivat kultaa tai jotakin muuta arvokasta vaihtotavaraa foinikialaisten tavaroiden viereen, vetäytyen sitten takaisin. Nyt merimiehet tulivat uudelleen maihin. Jos he olivat tyytyväisiä maksuun, he ottivat sen mukaansa ja purjehtivat kotiin. Mutta muussa tapauksessa he antoivat sekä kauppa tavarain että maksun olla koskematta ja odottivat laivassa leikin jatkumista, kunnes olivat saaneet, mitä halusivat.

Tärkeimmäksi kaikista foinikialaisista kauppasiirtokunnista kehittyi ajan pitkään Afrikan pohjoisrannikolla sijaitseva Karthago, varsinkin sen jälkeen kuin Tyros ja muut kauppapaikat olivat joutuneet vieraan vallan alaisiksi. Kun vihdoin persialaiset ja heidän jälkeensä Aleksanteri Suuri anastivat foinikialaisten maan, kreikkalaiset olivat vähitellen yhä enemmän syrjäyttäneet heidät mereltä. Karthagosta tuli silloin sensijaan foinikialaisen kauppavallan tukikohta.

* * * * *

Kuitenkaan lienee tuskin mahdollista, että vähälukuiset ja kaikista imartelevista ylistyksistä huolimatta sentään verraten pienet foinikialaiset kaupungit yksinään olisivat voineet saavuttaa sellaista valta-asemaa tai väkilukua, joka oli tarpeen koko Välimerenalueen asuttamiseksi. Ottaen huomioon tämän seikan osa itämaiden tutkijoita on johtunut siihen, että he eivät pidä tätä Välimeren asutusta foinikialaisten kaupunkien suorittamana kauppavalloituksena, vaan osana suurta _seemiläistä kansainvaellusta_, joka vuosituhansien kuluessa vyöryi yli Mesopotamian ja Syyrian. Arvellaan, että tämä valtava kansa-aalto varmaan »olisi voinut heittää uloimmat pärskeensä Pohjois-Afrikkaan asti ja kauemmaksikin. Se olisi myöskin voinut saada aikaan sellaista, mikä ei milloinkaan olisi ollut mahdollista parille foinikialaiselle rannikkokaupungille jo siitäkin syystä, että niiltä puuttui tarpeellinen väestöaines.» Sanat on lausunut nerokas, mutta uskallettuihin olettamuksiin taipuvainen itämaidentutkija Winckler. Hänen mielestään n.s. foinikialainen asutus ei ole ollut rauhallista kauppapaikkojen perustamista, vaan valloittajakansan väkivaltaista anastusta.

Mutta pohjoismaiden viikinkejä ei myöskään ollut paljon; ja heitä oli kuitenkin tarpeeksi perustamaan valtakuntia sekä Sisiliaan että Etelä-Venäjälle. Ihmiskunnan suuri massa on ja on aina ollut sellainen, että kourallinen tarmokkaita, toimintakykyisiä ihmisiä voi tehdä ihmeitä.

Totuus foinikialaisen asutuksen suhteen lienee kuitenkin, kuten niin monessa kiistanalaisessa tapauksessa, jossakin ristiriitaisten väitteitten keskivaiheilla. Osa foinikialaisista siirtokunnista on saattanut olla suuren seemiläisen kansainvaelluksen tuloksia, kun taas Espanjan siirtokunnat, varsinkin Gades, sekä vastapäisellä Afrikan rannikolla sijaitsevat todennäköisesti ovat olleet Tyroksen tai sen tytärkaupungin Karthagon kauppapaikkoja. On myös luultavaa, että foinikialaisten siirtoasutusta vahvistivat muut kansat, jotka ottivat siihen osaa.

Kirjallisuutta:

George Rawlinson, Phoenicia.

Richard Pietschmann, Geschichte der Phönizier.

Wilhelm v. Landau, Die Phönizier (»Der alte Orient» 1903).

Wilhelm von Landau, Die phönizischen Inschriften (»Der alle Orient» 1907).

F.C. Movers, Die Phönizier.

C. Autran, Phéniciens.

August Köster, Schiffart und Handelsverkehr des östlichen Mittelmeeres im 3. und 2. Jahrtausend v. Chr.

Ernest Renan, Mission de Phénicie.

Hugo Winckler, Zur phönizisch-karthagischen Geschichte (»Altorientalische Forschungen» I).

Frederick Carl Eiselen, Sidon, A study in oriental history.

J. Krall, Tyrus und Sidon.

Wallace B. Fleming, The history of Tyre.

Otto Meltzer, Geschichte der Karthager.

AAKKOSTEN SYNTY.

Aakkosista olemme uusimpien tutkimusten tuloksien mukaan todennäköisesti kiitollisuudenvelassa muinaisille egyptiläisille. _Meille_ aakkoset ovat tulleet roomalaisilta ja kreikkalaisilta. Kreikkalaiset vuorostaan ovat saaneet useimmat kirjaimet foinikialaisilta, viimeistään 10. vuosisadalla e.Kr. Tämä käy selvästi ilmi jo kirjainten nimistä. Foinikialaisen kirjaimiston kaksi ensimmäistä kirjainta näet ovat nimeltään »alef» ja »bet», joista kreikkalaisilla tuli »alfa» ja »beta».