Part 32

Sanalla sanoen: jouduttuaan kosketuksiin suurten naapurikansat kanssa Syyria pääsi osalliseksi niiden kokemuksiin niin hyvin rauhallisesta sivistyksestä kuin sotataidosta, ja täällä syntyi siis _sekakulttuuri_, jota oppilaat sitten erinäisissä kohdin osittain edelleen kehittivät, osittain vuorostaan välittivät Euroopan kansoille. Todistuksena egyptiläisestä vaikutuksesta ovat ne suuret määrät egyptiläisiä koristeita ja varsinkin kuoriaisia, jotka muinaistutkijat ovat kaivaneet esiin Palestiinassa. Ja babylonialaisesta vaikutuksestahan puhuu tuo hämmästyttävä tieto, jonka El Amarnan ja Bogasköin löydöt taannoin antoivat, että kaikki Palestiinan pikkukuninkaat ulkomaankirjeenvaihdossaan Egyptin faaraoiden ja heettiläisten kuninkaiden kanssa käyttivät nuolenpääkirjoitusta. Ja vielä enemmän sanoo meille samankaltainen vaikka melkoista pienempi Palestiinassa tehty arkistolöytö, jonka avulla on saatu todetuksi, että nämä pikkukuninkaat keskinäisessä kirjeenvaihdossaankin käyttivät babylonian kieltä.

Ja babylonialaista vaikutusta erittäinkin _israelilaisiin_ todistaa ennen kaikkea juutalaisten patriarkkain historia. Olihan heidän »kantaisänsä» Aabraham babylonialainen, kotoisin Kaldean Urista, joka oli kuun jumalan ikivanha palvontapaikka. Täällä hän eli Hammurapin, Raamatun Amrafelin, aikaan. Aabraham oli siis perinyt babylonialaisen uskonnon ja viisausopin, mutta sai aikaa myöten ympäristönsä uskosta eriävän, oman uskontonsa; ja saadakseen pitää uskontonsa rauhassa hän lähti toiseen maahan.

Toisen Mooseksen kirjan sisältämät israelilaiset lainkäskyt osoittivat myöskin monessa kohden huomattavaa yhtäpitäväisyyttä Hammurapin lain kanssa. Tarvitsee vain ajatella hyvitysperiaatetta »silmä silmästä, hammas hampaasta». Myöskin näiden lakikokoelmain yksityiset lainkäskyt ovat läheistä sukua sekä sisällöltään että keskinäiseen järjestykseensä nähden. »Tämä yhtäpitäväisyys», sanoo eräs etevä Israelin historian tuntija, »ei voi olla tilapäistä. Selitys on todennäköisesti etsittävissä siitä, että Israel oli Kanaanissa tutustunut babylonialaiseen oikeuteen ja mukaillut sitä.» Hammurapin laki edellyttää kuitenkin korkeampaa maallista kulttuuria kuin Mooseksen laki sekä lujaa valtiojärjestystä, jotavastoin Israelin vanhin lakikokoelma todistaa korkeampaa uskonnollista kehitystä.

Assurbanipalin kirjastosta olemme myöskin voineet saada tietoomme, että läheistä yhtäläisyyttä on olemassa toiselta puolen babylonialaisten ja toiselta puolen heprealaisten luomis- ja vedenpaisumuskertomusten välillä. Kaikki viittaa siihen, että heprealainen tulvakertomus on babylonialaisen tarun muunnos monoteistiseen suuntaan, ja ne osoittavat ihmeteltävää yhtäläisyyttä yksityiskohdissakin.

Kun nykyisin jo eri tahoilta on koottu joukko vastaansanomattomia todisteita siihen, että vilkas liikeyhteys on ollut olemassa vanhan Idän kaikkien kansakuntien välillä, on päästy siitä väärästä käsityksestä, että kukin näistä kansoista on muodostanut oman suljetun maailmansa, jonka rajoissa omaperäinen kulttuuri on kehittynyt saamatta vaikutusta muualta. Eikä Juudan kansa tee poikkeusta säännöstä.

Varmana on pidettävä, että israelilaiset jo ammoin ovat olleet _egyptiläistenkin_ vaikutuksen alaisina, koskapa he kauan aikaa ennen Palestiinaan tuloaan oleskelivat faaraoiden maassa.[162] Mutta he olivat kaikissa tapauksissa aineelliseen kulttuuriin nähden alemmalla kehityskannalla kuin kanaanilaiset. He olivat siihen aikaan paimentolaiskansaa, joka oli riippuvainen laidunmaiden saannista; ja kerran, katovuoden sattuessa, he pyrkivät Egyptiin, jossa oli enemmän laidunta ja viljaa saatavissa. Gosenin maa, johon he saivat asettua asumaan, oli varsinaisen Egyptin ja Siinain niemimaan välinen raja-alue. Että, faarao israelilaisille luovutti tämän itäisen suistomaan rikkaat ruoholaitumet, ei varmaankaan riippunut yksinomaan hänen hyvyydestään. Ehtona oli luultavasti, että israelilaiset antautuivat Egyptin yliherruuden alaisiksi ja näin ollen joutuivat muodostamaan hyödyllisen puskurivaltion Egyptin ja idässä liikkuvien kiusallisten beduiinijoukkueiden välille.

Kauan on suurella mielenkiinnolla odotettu, että muinaistutkijain Egyptissä suorittama työ antaisi joitakin tietoja Israelin lapsista ja heidän orjuudestaan Egyptin maassa. Tutkimukset ovat olleet perusteelliset. Tulos ei ole ollut runsas, mutta silti jotenkin ratkaiseva.

Muistamme toisen Mooseksen kirjan ensimmäisessä luvussa olevan kertomuksen, kuinka faarao rasitti Israelin lapsia orjuudella. »Ja heidän täytyi rakentaa faaraolle varastokaupungit Pitom ja Ramses.» Pitomin kaupungin näkyy muuan etevä egyptologi kaivauksillaan onnistuneen löytämään. Hän arvelee myöskin parin piirtokirjoituksen nojalla voineensa todeta sen Ramses II:n rakentamaksi. Edelleen hän luuli löytäneensä siellä suurten vilja-aittojen rauniot, mutta toiset ammattimiehet epäävät jyrkästi hänen johtopäätöksensä tässä kohdin ja selittävät niiden olevan linnoitusten raunioita. Oli miten oli, todennäköisistä arkeologisista tuloksista on yleensä tehty se johtopäätös, että sortajafaarao oli Ramses II. Toisen Mooseksen kirjan kertomuksen mukaan hänen poikansa ja seuraajansa Merenpthah, joka hallitsi 1225—1215 e.Kr., siis varmaan oli se faarao, joka paadutti sydämensä eikä tahtonut päästää Israelin lapsia luotansa, ennenkuin Herra Mooseksen kautta oli lähettänyt kymmenen maanvaivaa Egyptiin.[163]

Kaikki näytti siis olevan historiallisesti hyvin selvitettynä. Silloin tuli v. 1896 uusi hämmästyttävä tieto: Flinders Petrie oli löytänyt kuningas Merenpthahin voittoja ylistävän piirtokirjoituksen, jossa »Israel» mainitaan _Palestiinassa_ asuvaksi! Kuinka tämä ristiriitaisuus on selvitettävissä? Todennäköisin niistä teorioista, joita tässä tarkoituksessa on esitetty, on se, ettei koskaan koko Israelin kansa, vaan ainoastaan osa, ensi sijassa Raakelista polveutuva, nimittäin Joosefin ja Benjaminin heimot, ole Egyptiin lähtenyt. Useimmat n.s. Lea-heimoista, joiden yleensä oli ollut tapana kulkea toisia teitä kuin Raakel-ryhmän, olisivat sitävastoin jääneet Palestiinaan.

Raamatullisen arkeologian erikoistuntijain keskuudessa on kuitenkin olemassa toinen, vahvasti edustettu suunta, jonka mukaan Israelin lapset olisivat oleskelleet Egyptissä kaksi vuosisataa aikaisemmin, Amenhotep III:n ja Ekhnatonin päivinä. Tämän olettamuksen yhteydessä on noussut tuo mielenkiintoinen kysymys, missä määrin Ekhnatonin monoteistiset pyrkimykset ovat voineet vaikuttaa israelilaisiin.

Jos kuitenkin ensin mainittu teoria pitää paikkansa, niin Raakel-heimot olivat sen kehityksen kannattajia, mikä teki Israelin kansasta maailmanhistoriassa ensimmäisen, joka antautui yhden ainoan kaikkivaltiaan jumalan palvontaan. Sillä juuri nämä heimot ne siinä tapauksessa Mooseksen johdolla ihmeellisellä tavalla pelastuivat Punaisen meren yli mennessään. Luoteen ja myrskyn yhteisvaikutus Voi olla selityksenä. Vielä ymmärrettävämmäksi käypi tapahtuma, jos olettaa, että Israelin lasten kulku kävi niiden matalien rämeiden ja pienten järvien kautta, jotka siihen aikaan olivat varsinaisen Punaisen meren jatkona ja täyttivät osan nykyistä Suezin kannasta.

Siitä hetkestä asti, jolloin israelilaiset niin ihmeellisellä tavalla pelastuivat ja meri nieli heitä takaa-ajavan egyptiläisen sotajoukko-osaston — sillä suurempi kuin osa siitä tämä ei liene voinut olla —, olivat he sisimmässään vakuutettuja siitä, että Jahve oli Israelin auttaja ja suojelija. »Tämä hetki on», sanoo muuan etevä juutalaisten historian tutkija», tehnyt Israelin kansaksi, eikä Israel koskaan ole unohtanut sitä.» Tämä ihmetyö teki kansan alttiiksi Mooseksen uskonpuhdistustyölle, joka »antoi Israelin heimoille, valtiollisen yhteyden sijaan, _uskonnollisen yhdyssiteen_ niin lujan, että se säilytti Israelin läpi kaikkien maallisten ja hengellisten ahdistusten.» Mutta välittömästi on Mooses — yllä esitetyin edellytyksin — toiminut vain Raakel-heimojen keskuudessa, ja vasta niiden välityksellä hänen aatteensa levisivät Kanaanissa asuvien israelilaisten keskuuteen.

* * * * *

Kun israelilaiset tunkeutuivat Kanaaniin, heidän ei onnistunut päästä koko maan herroiksi. Useat kaupungit, m.m. Jerusalemin luja linna, jäivät kanaanilaisten haltuun. Lopuksi kanaanilaiset ja israelilaiset tekivät liiton keskenään ja asuivat sitten rauhallisesti vierekkäin. On aivan luonnollista, että asiain niin ollen israelilaiset joutuivat sen kansan aineellisen kulttuurin vaikutuksen alaisiksi, johon he nyt osittain sulautuivat.

Israelin _valtakunnasta_ ei vielä voi puhua. Nyt ainoastaan joukko siihen asti paimentolaisina eläneitä erämaan heimoja on muuttumaisillaan vakinaisesti asuvaksi, maataviljeleväksi ja kauppaaharjoittavaksi kansaksi. Heidät koossapitävä side on enemmän uskonnollista kuin valtiollista laatua. Mutta kanaanilaisten epäjumalanpalvelus uhkasi alati katkaista tämän siteen, ja yhtenänsä kuulee Vanhassa Testamentissa kerrottavan Jahvesta luopumisesta ja kääntymyksestä Baalin ja Astarten hekumalliseen ja lihalliseen palveluun. Ajan pitkään voitti kuitenkin Jahveopin sisäinen voima kiusauksen palvella muita jumalia.

Mutta kaikki laajasuuntaiset aatteelliset yhtymispyrinnöt vaativat tässä matoisessa maailmassa ulkonaisen järjestyksen tukea. Tämä saavutettiin vasta kuin _Saul_ valittiin kuninkaaksi ja maa sai monarkkisen hallitusmuodon. Saul on persoonallisesti onneton ihminen, disharmoninen luonne, jonka koko elämä oli ainaista suurta tragediaa. Hänen hallituksensa oli taistelua »Jahven lähettämää pahaa henkeä» ja filistealaisia vastaan, jotka ryöstäen ja hävittäen samoilivat Israelin maassa. Taistelussa heitä vastaan Saul kärsi niin musertavan tappion, että hän epätoivoisena surmasi itsensä syöksymällä omaan miekkaansa.

Hänen seuraajansa _Daavid_ oli suuripiirteinen sankarikuningas, mies, jonka luonteessa jalot ja tympäisevät ominaisuudet olivat yhdistettyinä. Hänen valtaistuimelle noustessaan, joka tapahtui v:n 1000 vaiheilla e.Kr., alkoi valtiollisten suurvaltapyrkimyksien aika valloitussotineen, jotka olivat luoda uuden syyrialaisen suurvallan heettiläisvaltion tilalle.

Kuningas Daavidin työtä jatkoi hänen poikansa, loistonhaluinen, viisaudestaan ja kallisarvoisista rakennuksistaan tunnettu _Salomo_, joka rakennutti Jerusalemin temppelin ja itselleen komean palatsin. Hän solmi ystävyysliiton Egyptin kuninkaan kanssa ja nai faaraon tyttären. Hän lähetti kultamaahan Ofiriin[164] kauppalaivoja, jotka palasivat sieltä lastattuina kullalla, hopealla ja jalokivillä, kallisarvoisilla puulajeilla, norsunluulla ja apinoilla.

Mutta hänen loistonhalunsa kysyi rahoja, ja rakentamishimoaan tyydyttääkseen hän rasitti kansaansa pakkotyöllä. Hänen kuningaskuntaansa alkoi ilmaantua itämaisen itsevaltiuden piirteitä. Israelin kansassa heräsi yleinen halu luoda niskoiltaan »raskas ies». Salomon kuoltua valtakunnan pohjoisosien heimot nousivat kapinaan hänen poikaansa vastaan ja perustivat v. 930 vaiheilla Egyptin suojaamina itsenäisen valtakunnan. Siten pirstoutui Palestiina eteläiseen Juudan ja pohjoiseen Israelin valtakuntaan, ja ainiaaksi oli päättynyt kehittyminen syyrialaiseksi suurvallaksi, jonka Daavid oli pannut alulle. Israelin historia on siitä lähtien melkein lakkaamaton sarja hovijuonia, sotilaskapinoita ja murhia. Valtakunnan monista kuningassuvuista vain pari hallitsee kahta sukupolvea kauemmin. Valtiollisella alalla israelilaisilla ei siis koskaan ollut tärkeätä tehtävää. Heidän maailmanhistoriallinen merkityksensä liikkuu alalla, joka ei ole tästä maailmasta.

Israelin valtakunnan hajottua ei yksikään syyrialainen valtio kyennyt vastustamaan niitä mahtavia valloittajia, jotka ennen pitkää siihen asti vaarattomasta Assyriasta loivat valtatekijän. Assurnasirpalista alkaa heidän kauhistuttava sarjansa, miespolvea myöhemmin kuin Israelin valtakunnan hajoaminen. Vuonna 722 antoi Sargon II Israelin valtakunnalle kuoliniskun. Varakkaat ja johtavat kansanluokat vietiin assyrialaisen tavan mukaan Assyrian valtakunnan eri seutuihin, ja assyrialaisia ja babylonialaisia asetettiin siirtolaisina vangittujen tilalle.

Etäisen ja suojatun asemansa turvin Juudan valtakunta sai säilyä vuoteen 586 e.Kr., jolloin Nebukadnessar teki lopun siitä. Hän valloitti Jerusalemin ja poltti koko kaupungin ynnä sen ihanan temppelin. Eloon jääneistä asujamista varakkaammat vietiin Baabelin vankeuteen, mutta enemmistönä oleva köyhälistö sai jäädä paikoilleen.

Siihen loppuu Israelin kansan poliittinen satu. »Sen hillitön, tulinen vapaudenrakkaus on» — sanoo sen historian syvällisin tutkija — »kukistanut sen. Tämäpä juuri kaikiksi ajoiksi takaa tälle kansalle myötätuntoisuutemme. Jos Israel olisi ymmärtänyt vapaaehtoisesti alistua vieraan hallittavaksi, niin se olisi säästynyt viimeiseltä onnettomuudelta. Israelin poliittinen perikato oli kuitenkin vain näennäisesti itse kansan perikato. Tämä kansa ei ole kuollut sukupuuttoon, mutta se on juureton.» Ja eräs etevä Israelin historian tuntija sanoo: »Tällä kansalla ei koskaan ole ollut aikaa tai tilaisuutta katsoa mukavuuttaan tässä maailmassa tai kehittyä suurvallaksi — on epävarmaa, kuinka silloin sen aatteellisen tehtävän olisi käynytkin. Se sai kodikseen maan, missä se ei koskaan oikein voinut päästä rauhaan, maan, missä kaksi maanosaa ynnä sen ajan etevimmät kulttuurivallat kohtasivat toisensa, ja josta ei ollut pitkää matkaa kolmanteenkaan maanosaan — jotta, kun aika oli täytettyjä henkinen hedelmä kypsynyt, tämä voisi tulla niin monen omaksi kuin suinkin mahdollista.»

Vastoinkäymisen ja häväistyksen aika koitui sekä Israelin että Juudan jaloimmille hengille uskonnolliseksi puhdistukseksi. Pelko, että mahtavampien kansojen jumalat houkuttelisivat puolelleen Jahven kansan, saattoi Mooseksen uskon etevimmät kannattajat järjestymään _profeettakunnaksi_, jonka tarkoituksena oli puolustaa sitä vieraita jumalia vastaan. Näiden yhtymäin jäsenet nimittivät itseään »profeettain pojiksi» ja perustivat siirtoloita kansan keskuuteen. Profeettain kerrotaan vanhempina aikoina suurin joukoin kulkeneen ympäri vuoristoissa, haltioituneina laulaen ja tanssien. Heidän edellään kaikui huilujen, harppujen ja rumpujen pärisevä musiikki. Tämän vaikutuksesta he vaipuivat uskonnolliseen hurmostilaan, heidät valtasi »Jahven henki», he ennustelivat ja saarnasivat pyhää sotaa Israelin vihollisia ja sortajia vastaan. Tuotattihan suuri profeetta Elisakin harpunsoittajan, kun kuningas Josafat kysyi häneltä neuvoa. »Tuokaa minulle harpunsoittaja», hän sanoi. »Ja kun soittaja soitti, tuli Herran käsi hänen päällensä. Hän neuvoi kuningasta kaivauttamaan kaivoja erämaahan vedenpuutteen torjumiseksi. Ja katso: ne täyttyivät vedellä. Mutta Elisan aikana profeettaliike oli jalostunut, ja sitä kannattivat miehet, jotka siveellisessä voimassa olivat edelläkävijöitä. Järjestymättöminä joukkoina kiertelevien ja hurmaantuneiden haaveksijoiden sijaan oli, kuten mainittu, tullut järjestyneitä profeettakuntia, joiden jäsenet elivät enemmän tavallisten ihmisten tavalla, muodostivat perheitä ja viljelivät maatansa, mutta saivat osittain ylläpidokseen lahjoja kannattajiltansa, joihin he suuresti vaikuttivat. Myöhempien aikojen kristittyjen erakkojen kaltaisia askeetteja he siis eivät olleet, mutta heidän joukossaan on tavattavissa sellaisia maailmankieltäjätyyppejä kuin Elia, taistelijahahmo, joka on henkistä sukua kansan lapsuudenaikaiselle Moosekselle. Elia on puettu parkitsemattomasta nahasta valmistettuun viittaan, hänellä ei ole kiinteää asuntoa, hän oleskelee enimmäkseen erämaassa ja sukeltaa äkkiarvaamatta esiin milloin missäkin Herran lähettämänä salamana. Samanlaista elämää viettää hänen seuraajansa Elisa, joka Elian kutsusta jättää härkänsä auran eteen ja sitten vetäytyy pois vuorten rotkoihin ja onkaloihin. Hän ei arastele sanomasta totuuden rankaisevia sanoja jumalattomille, olivatpa ne vaikka kuninkaita tai kuningattaria, jotka rikkovat Jahven käskyjä vastaan.

Valtavin profeettailmestys on Jeremia, muinaisuuden ehkä mahtavin persoonallisuus — käyttääksemme Schückin sanoja —, tuo suuri mietiskelijä sanomattomine suruineen, rikkaine, itseensäsulkeutuneine sielunelämineen, tuo jalo, vakavan miehuullinen erakko, joka taistelee kaikkia vastaan ja on kaikkien vainoama, mutta täynnä palavaa rakkautta sitä kansaa kohtaan, johon hän kuuluu. Kun hän oli vaipua epätoivon syvyyteen, hän löysi pelastuksensa antautumalla kokonaan Jumalalle, jonka tahdon tulkitsijaksi hän tunsi itsensä. Tästä hetkestä asti kimmoavat vihan ja vainon nuolet tylpistyneinä takaisin hänen sielustaan.»

»Kolmea suurta juutalaista profeettaa Jesajaa, Jeremiaa ja Hesekieliä voipi verrata», sanoo filosofi Schneider, »kolmeen uskonpuhdistajaan: voimakkaaseen Lutheriin, persoonallisesti hienoon Zwingliin ja suureen systemaatikkoon Galviniin. Voi tehdä yksityisseikkoihin asti meneviä vertailuja ja selittää kaikki, mikä heidät erottaa toisistaan, ulkonaisista seikoista, ennen kaikkea syntyperäisistä taipumuksista johtuvaksi.» Jeremialta puuttuu Jesajan uskonvarmuutta; hän on kriitillinen ja epäileväinen itseään kohtaan, enemmän huolestunut kuin innostunut. »Hänen kiihkoisan toivottomuutensa ilmaukset ja Jumalalle kohdistetut hartaat rukouksensa, joilla profeetta saavuttaa sisäisen tasapainonsa, ovat ylevintä, mitä ihmiset ovat luoneet.» — Hesekiel on suuri systemaatikko. Hän on kokonaan ajattelija, runoillessaankin. Hän on syvien rivien juutalaisen uskonnon luoja; hän on kaikkien kirjanoppineiden isä.

* * * * *

Kun hallitsijat ja kansat eivät paranna itseään, profeetat ennustavat valtakunnan häviötä Jumalan rangaistuksena Baalinpalveluksen kauhistuksista, mahtavien ylellisyydestä ja siveettömyydestä ja heidän epäinhimillisestä tavastaan kohdella köyhiä. Niinpä sanoo profeetta Aamos:

»Voi suruttomia Sionissa ja levollisia Samarian vuorella, noita ensimmäisen kansan mainittavimpia! Voi teitä, jotka makaatte norsunluisilla vuoteilla ja venytte leposohvillanne, syötte karitsoita lammaslaumasta ja vasikoita karsinasta, jotka harpun soidessa laulatte joutavia, jotka juotte viinimaljoista ja parhaimmalla öljyllä voitelette itsenne, mutta ette murehdi Joosefin vammaa! Sentähden saavat he nyt mennä vankeuteen vangittujen etupäässä; silloin lakkaa loikoilijoiden rähinä.»

Ja voimakkaan kehoittavin sanoin Jesaja sinkoaa tämän rangaistustuomion:

»Ja he menevät kallion koloihin ja maan kuoppiin Herran peloittavaa voimaa ja korkeata valtasuuruutta piiloon, kun hän nousee peljättämään maata. Sinä päivänä ihmiset heittävät hopeajumalansa ja kultajumalansa joita ovat tehneet itsellensä kumarrettaviksi, myyrille ja yököille. — — — — — Herra käy tuomiolle kansansa vanhimpien ja sen ruhtinasten: ’Te, te olette viinimäen raiskanneet, kurjien ryöstö on teidän huoneissanne. Mikä teillä on, kun te minun kansaani survotte ja köyhien kasvot jauhatte?' sanoo Herra, Herra Sebaot.

Ja Herra sanoo: »Koska Siionin tyttäret kopeilevat ja käyvät kaula kenossa ja heittävät silmäniskuja ja tepsuttaen käydä astuskelevat ja jaloissansa solkia soittavat, on Herra tekevä Siionin tyttärien päälaen rupiseksi ja paljastava heidän häpynsä. Ja löyhkä on oleva hyvän hajun sijassa ja nuora vyön sijassa ja käherretyn tukan sijassa kaljupää ja vannevaatteen sijassa ahdas säkki; arpi kauneuden sijassa.»

Samalla kuin julistavat rangaistustuomiotansa, profeetat kehittävät kansansa jumalakäsitteen yhä korkeampaan täydellisyyteen. Profeettain Jahve ei ole kauhistava, oikukas hallitsija, jota on rukouksin ja uhrein lepytettävä; hän on vanhurskas ja rakkaudesta rikas Jumala, joka myöskin ihmisiltä vaatii oikeamielisyyttä, lempeyttä ja rakkautta. Tämä ylevä uskonnollinen ja siveellinen käsitys kohtaa meitä seuraavissakin profeetta Aamoksen sanoissa:

»Minä vihaan, inhoan teidän juhlianne enkä mielisty juhlakokouksiinne.

Sillä jos te tuottekin minulle polttouhrinne ja ruokauhrinne, niin eivät ne minulle kelpaa, enkä minä tahdo nähdä syöttövasikoista tekemiänne kiitosuhreja.

Poista minusta virsiesi pauhu, en minä tahdo kuulla kanteleittesi soittoa.

Mutta valukoon oikeus vetenä ja vanhurskaus väkevänä virtana!»

Samoja ajatuksia profeetta Miika ilmaisee seuraavin sanoin:

»Mielistyykö Herra tuhansiin oinaisiin, epälukuisiin öljyvirtoihin? Annanko esikoiseni pahan tekoni tähden, kohtuni hedelmän sieluni sovinnoksi?

Hän on ilmoittanut sinulle, ihminen, mikä hyvä on ja mitä Herra sinulta vaatii, nimittäin, että teet oikeutta, rakastat hurskautta ja vaellat nöyrästi Jumalasi edessä.»

Itse asiassa tämä on yhdistelmä kymmenestä käskystä: ainoa Jumala ei vaadi uhreja ja juhlamenoja, vaan vanhurskasta elämää rakkaudessa Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan.

Jesajan kuva ainoasta Jumalasta säteilee kauttaaltaan majesteettisuutta ja pyhyyttä. Ja koko maailmankirjallisuudessa ei ole suurenmoisemmin ylentävää kuvausta vajavaisen maanlapsen kohtauksesta kaikkein Korkeimman kanssa, kuin on profeetan kertomus ensimmäisestä näystänsä, hetkestä, jolloin profeetallinen kutsumus valtasi hänet: »Minä näin Herran istuvan korkealla ja koroitetulla istuimella ja hänen vaatteensa liepeet täyttivät temppelin. Serafit seisoivat hänen ympärillään. Kullakin heistä oli kuusi siipeä: kahdella he peittivät kasvonsa ja kahdella he peittivät jalkansa ja kahdella he lensivät. Ja he huusivat toinen toisellensa ja sanoivat: 'Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot, koko maa on täynnä hänen kunniaansa.' Ja pihtipielet vapisivat huutajain äänestä, ja huone täytettiin savulla. Ja minä sanoin: 'Voi minua, minä hukun. Sillä minulla on saastaiset huulet ja minä asun kansan keskuudessa, jolla on saastaiset huulet, ja minun silmäni ovat nähneet kuninkaan, Herra Sebaotin.'» Sama henki puhuu profeetta Miikan sanoista:

»Sillä katso, Herra lähtee asunnostansa, astuu alas ja kulkee maan kukkuloille.

Ja vuoret sulavat hänen allansa, ja laaksot halkeilevat, niinkuin medenvaha tulen edessä ja niinkuin vesi, joka syöksyy alas jyrkännettä.»

Koetusten tulessa juutalaisten jumalakäsite on siten puhdistunut ja jalostunut. Kun Israel on valtiona sortumaisillaan, siitä sen sijaan tulee uskonnollinen mahti. Silloin kansan uskonnollinen käsitys laajenee. »Etsikkokansan» jumalasta Jahve kehittyy kaikkivaltiaaksi _maailmanjumalaksi_, jolla on määrätty suunnitelmansa kansaansa kurittaessaan. Israelin kaikki kohtalot ovat tästä näkökulmasta valmistusta suureen päämäärään: ihmiskunnan pelastukseen Israelin sorretun kansan kautta, tämän juuri kärsimyksillänsä valmistuttaa korkeaan tehtäväänsä. »Vanha leppymätön heimoustunne on kehittynyt leveäksi, inhimilliseksi yleismaailmallisuudeksi, joka jo rajautuu kristinuskoon», sanoo Schück.

Muutoinhan kansan henkinen kukoistusaika tavallisesti sattuu yhteen sen valtiollisen huippukauden kanssa, mutta tälle lajiansa erikoiselle kansalle sen kansallinen häviö on aloittanut sen maailmanhistoriallisen merkityksen. Mikä toisille kansoille yleensä merkitsee kuolemaa, se on tälle muodostunut uudeksi elämäksi.

* * * * *

Maanpaon aikana profeetat ennustamalla Babylonian pikaista tuhoa pitivät yllä luottamusta niissä, jotka odottivat Israelin lasten vapahdusta. Jeremia puhui ennustaen kotkasta, joka oli tuleva idästä ja antava Israelille jälleen vapauden ja suova sen jälleen rakentaa Jerusalemin temppelin.

Pikemmin kuin kukaan oli osannut aavistaa, hänen ennustuksensa toteutui. Kun Kyyros oli kukistanut kaldealaisten vallan, hän antoi juutalaisillekin luvan palata kotiin ja pystyttää jälleen hävitetyt pyhättönsä.

Maanpakolaisista oli kuitenkin moni Babyloniassa ja Assyriassa liike- ja pankkiiritoiminnallaan kohonnut hyvinvointiin ja vaikutusvaltaisiin asemiin. He olivat nyt tänne niin kotiutuneet, että mieluummin jäivätkin sinne. Ainoastaan köyhempi osa Juudan kansaa ja muutoin vain joku idealisti käytti hyväksensä lupaa palata isiensä maahan.