Part 31

Osaksi käytännölliset, osaksi uskonnolliset syyt herättivät »Idän viisaissa» mielenkiintoa taivaan tähtiin ja niiden liikkeisiin. Heidän käytännöllinen harrastuksensa pyrki saamaan aikaan vakinaista ajanlaskua ja tarkkoja aikayksiköitä, toisin sanoen luomaan _kalenteria_. Sen välttämättömyys on ilmeinen niin pienimpiä yksityiskohtia myöten järjestyneessä yhteiskunnassa kuin babylonialaisten, maanviljelyksessä, liike-elämässä ja yleensä kaikissa töissä ja toimissa. Muinaisilta babylonialaisilta olemme perineet 7-päiväisen viikon, 24-tuntisen vuorokauden, tunnin jaon 60 minuuttiin ja minuutin 60 sekuntiin. Kellotaulumme muistuttavat siis alituisesti muinaisten babylonialaisten viisaudesta, ja viikonpäiviemme nimet johtavat ajatuksen Babylonian jumaliin. Babylonialaiset näet nimittivät viikon päiviä »seitsemän vaeltavan taivaanvalon» mukaan, s.o. auringon, kuun ja viiden silloin tunnetun kiertotähden, joilla kaikilla oli jumalien nimet, koska jumalien arveltiin ilmestyvän niissä. Kun kreikkalaiset ja roomalaiset sitten saivat babylonialaisilta 7-päiväisen viikon, niin _he_ antoivat jokaiselle päivälle nimen sen oman jumalansa tai jumalattarensa mukaan, joka vastasi kysymyksessä olevaa babylonialaisten jumaluutta. Sitten vanhat germaanit vuorostaan lainasivat roomalaisilta tavan nimittää viikonpäiviä jumalien mukaan ja antoivat jokaiselle päivälle nimen sen germaanilaisen jumaluusolennon mukaan, joka lähinnä vastasi asianomaista roomalaista jumalaa tai jumalatarta. Meidän _sunnuntaimme_, joka saksaksi on Sonntag, oli roomalaisilla, kreikkalaisilla ja babylonialaisilla auringon päivä, kuten _maanantai_ heilläkin oli kuun päivä.

_Tiistai_, Tyrin päivä, oli roomalaisilla sodanjumala Marsin päivä, jonka babylonialainen vastine oli Nergal. _Keskiviikon_, ruotsiksi _onsdag_, Odenin päivän, roomalaiset olivat pyhittäneet Merkuriukselle, kirjoitustaidon ja kaupan jumalalle — sen päivän ranskalainen nimi onkin mercredi. _Torstaita_, Torin päivää, vastasi roomalaisilla Juppiterin päivä. Juppiter, joka oli ylin roomalainen jumala, oli myöskin ukkosenjyrinän jumala, ja saksaksi torstai on Donnerstag. Juppiteriä vastasi Babyloniassa Marduk. _Perjantai_, ruotsiksi _fredag_, Frejan päivä, oli roomalaisilla rakkauden jumalattarelle Venukselle pyhitettyjä babylonialaisilla Ishtarille. _Lauantai_, ruotsiksi _lördag_, sitävastoin ei ole saanut nimeään minkään jumaluuden mukaan. Se aiheutuu siitä, ettei germaaneilla ollut mitään jumalaa vastaamassa roomalaista Saturnusta, jonka nimi toistuu tämän päivän englantilaisessa nimessä: Saturday. Meidän »lauantaimme» nimi on proosallisemmin johtunut kylpemistä merkitsevästä _löga sig_. Viikonpäivien tavoin on alkujaan myöskin eläinradan kaksitoista tähdistöä — ainakin osittain — saanut nimensä babylonialaisilta.

Babylonialaisten kuukausissa oli vuoroin 29, vuoroin 30 päivää. Koska kalenterivuosi siten pian tuli olemaan melkoisen paljon edellä todellista aurinko vuotta, lisättiin määrättyinä vuosina kolmastoista kuukausi. Tämä tapahtui kauan jokseenkin umpimähkään. Vasta 6. vuosisadalla e.Kr. siinä alettiin noudattaa varmoja sääntöjä.

Kukin kuukausi oli omistettu jollekin eläinradan kahdestatoista merkistä, mutta lisätty kolmastoista kuukausi tarvitsi myöskin jonkin eläimen tunnuskuvakseen ja sai _korpin_, onnettomuuden linnun. Siitä saakka luku 13 — ylimääräinen, korpinluku — on uskollisesti säilyttänyt onnettomuuden-luvun maineensa.

Tähtitieteellisten havaintojen varhaisuutta Eufrat-Tigrismaassa todistavat lukuisat Assurbanipalin kirjaston katkelmat. Ne ovat nimittäin suuren, 72 savitaulua käsittävän teoksen jäljennöksiä, teoksen, joka enemmän kuin 3 1/2 vuosituhatta sitten laadittiin edellisinä vuosisatoina koottujen tähtitieteellisten havaintojen perusteella. Tätä teosta sekä assyrialaiset että babylonialaiset pitivät erittäin suuressa arvossa, ja sitä laajennettiin aikojen kuluessa uusien tutkimusten tuloksilla.[158] Muinaiset babylonialaiset ovat myöskin jo 3—4 vuosituhatta sitten merkinneet savitauluille yksityiskohtaisia tähtitieteellisiä havaintoja ilmoittaen johtopäätökset, joita niistä laskelmien avulla voitiin tehdä; ja he ovat, erään ammattimiehen sanojen mukaan, jo tänä kaukaisena aikana »yllättävän tarkasti mitanneet eräitten kiintotähtien välisiä etäisyyksiä.» Jo Hammurapin hallitsijasuviin aikana — noin 4 000 vuotta sitten — babylonialaisilla oli niin hyvin järjestetty kalenteri, että täytyy olettaa tähtitieteen jo silloin olleen korkealla tasolla. Muutenhan olisi ollut mahdotonta tarvittavan tarkasti laskea suurten taivaankappaleitten kiertoaikoja.

Kuitenkin on muistettava, että babylonialainen astronomia vanhimpina aikoina oikeastaan oli astrologian palvelija ja vasta myöhään vapautui tästä riippuvaisuus suhteestaan. Tähtitieteellisiä havaintoja ja laskelmia babylonialaiset tosin eivät milloinkaan tehneet pelkästä teoreettisesta harrastuksesta, vaan joko käytännöllisistä syistä tai tutkiakseen jumalien tahtoa ja saadakseen selville tulevia tapahtumia. Sentähden olisi kohtuutonta soveltaa _nykyaikaisia_ tieteellisiä vaatimuksia tähän alkavaan tieteeseen. Babylonialaisten kyvyssä tehdä tarkkoja huomioita ja täsmällisiä laskelmia oli luonnollisesti melko paljon toivomisen varaa.[159] Kaikkia historiallisia ilmiöitä on kuitenkin arvosteltava aikansa ja laatunsa mukaisesti, ja tässä tapauksessa tulee ottaa huomioon alkeelliset välineet, joita muinaisilla babylonialaisilla oli käytettävissään.

Jos astronomiseksi tieteeksi nykyaikaisessa mielessä hyväksytään ainoastaan sellaiset havainnot, joita nykyajan tähtitiede suorastaan voi käyttää, niin mitään sellaista tutkimusta ei oikeastaan ole ennen hellenististä aikakautta, s.o. muutamia vuosisatoja ennen Kristuksen syntymää. Mutta sen aikakauden astronomit olivat tietoisia siitä, missä kiitollisuudenvelassa he olivat babylonialaisille tähtitieteilijöille. He nimittivät itseään mielellään »babylonialaisiksi» ja liittivät havaintonsa ja laskelmansa vanhoihin babylonialaisiin muistiinpanoihin.

Kuitenkin on mahdollista, vaikka ei ainakaan vielä todistettua, että muinaiset kaldealaiset osasivat ennustaa auringon- ja kuunpimennyksiä, ainakin suunnilleen. Vanhimmat siihen viittaavat tosiseikat ovat Assurbanipalin ajoilta. Hänen kirjastostaan löytyi eräs kuninkaalle Assurin tähtienselittäjiltä saapunut tiedonanto, joka kertoo, että on tapahtunut kuunpimennys, mutta että sikäläiset astrologit eivät ole voineet nähdä sitä, koska taivas on ollut pilvessä. Sentähden he pyytävät, että kuningas antaisi tiedustella kaikista muista Assyrian ja Babylonian kaupungeista, olisiko ehkä joissakin näissä paikoissa huomattu pimennys. — Seikka, joka todistaa vielä enemmän babylonialaisten astrologien eduksi, on toinen savitaulu, jossa kuninkaalle ilmoitetaan kuunpimennyksen tapahtuvan määräpäivänä sekä että se tulee olemaan osittainen ja koskee kuunpyörän koillista osaa.

Babylonialaisten kyvystä laskea auringon- ja kuunpimennyksiä ei kuitenkaan voida olla aivan varmoja, sillä ei ole mitään _todistetta_ siitä, että molemmat pimennykset todella _sattuivat_ ilmoitettuna aikana. Astrologeille tosin ei ollut niinkään vaarallista kuin luulisi, jos he joutuivat häpeään tässä suhteessa. He olivat, kuten ennustajat yleensä, taitavia keksimään verukkeita. Ainahan voi syyttää sitä, että jumalat olivat muuttaneet päätöstään. Tässä toteutuvat muuten suuren tähtitieteilijän Keplerin sanat: »Epäonnistunut ennustus unohdetaan, sillä sehän ei tarjoa muistille mitään määrättyä kiinnekohtaa; mutta toteutunut ennustus säilytetään muistissa naisten tapaan. Ja siten astrologi saa jonkinlaisen sädekehän ympärilleen.»

Ainakaan _assyrialaisten_ hoviastrologien kyvystä tehdä tarkkoja ennakkolaskelmia ei juuri saa korkeata käsitystä, kun lukee eräästä heidän kertomuksestaan Hänen Majesteetilleen, että he kolme päivää tähystelivät auringonpimennystä — jota ei tapahtunut.

Arvostellessamme tätä, kuten niin monta muuta Aasian muinaisia kansoja koskevaa kysymystä, meidän on kuitenkin muistettava, että mehän tunnemme vain pienen osan todistusainehistoa.[160] Jonakin kauniina päivänä voidaan Mesopotamian rauniokummuista tehdä löytöjä, jotka antavat aivan toisia tosiseikkoja arvostelumme perustaksi.

Ensimmäinen pimennys, joka varmasti _tiedetään_ täsmälleen ennakolta lasketuksi, oli se auringonpimennys, joka sattui toukokuun 28. p:nä 585 e.Kr. Sitä ennusti miletolainen Thales, »ensimmäinen kreikkalainen filosofi». Mutta hän olikin kaldealaisten oppilas.

Mutta _jos_ babylonialaiset todellakin ovat osanneet ennustaa auringon- ja kuunpimennyksiä, niin se näyttää joka tapauksessa onnistuneen vain aivan vähäistä aikaisemmin. Ainoa varma tosiseikka, josta meidän on pidettävä kiinni, osoittaa nimittäin, että kysymyksessä oleva ennustus kirjoitettiin vain yhtä tai korkeintaan kahta päivää ennen pimennystä. Babylonialaiset eivät varmastikaan pystyneet seikkaperäisiin laskelmiin monivuotisten havaintojen perusteella, joita tarvitaan ennustettaessa pimennyksiä kauan aikaa edeltäpäin.

* * * * *

Babylonialaisten tähtitieteellisten opintojen rinnalla heidän tietonsa kasvoivat myöskin matematiikassa, alalla, jolla he samaten ainakin osittain ovat uranuurtajia. He käyttivät rinnan kahta erilaista lukujärjestelmää, nimittäin kymmen- ja kuusikymmenjärjestelmää. Suurempi luku ilmaistiin niin ja niin monena kuusilukuna tai kuusikymmenlukuna, aivan kuin me puhumme niin ja niin monesta tusinasta tai tiusta.

Kuusikymmenjärjestelmää käytämme vielä ympyrän jaossa 360 asteeseen ja vuorokauden jaossa tunteihin, minuutteihin ja sekunteihin. Babylonialaisten matemaattiset tiedot tekivät heille mahdolliseksi mitta-, paino- ja rahajärjestelmän luomisen, jolla muinaisajan kansojen keskuudessa oli sama merkitys kuin metrijärjestelmällä meidän päivinämme. Se perustui kuten metrijärjestelmäkin määrättyyn pituusmittaan, jona babylonialaisilla oli keskimääräinen etäisyys täysikasvuisen ihmisen kyynärpäästä keskisormen kärkeen, siis mitta, joka suunnilleen vastasi meidän päiviemme kyynärää.

Kirjallisuutta:

Franz Xaver Kugler, Sternkunde und Sterndienst in Babel.

A.H. Sayee, The astronomy and astrology of the babylonians.

Ernst F. Weidner, Handbuch der babylonischen Astronomie.

Alfred Jeremias, Das Alter der babylonischen Astronomie.

H.V. Hilprecht, Mathematical, metrological and chronological tablets from the temple of Nippur.

F.X. Kugler, Im Bannkreis Babels.

Hugo Winckler, Die babylonische Kultur in ihren Beziehungen zur unsrigen.

C.F. Lehmann, Babyloniens Kulturmission einst und jetzt.

Martin P:son Nilsson, Tideräkningens uppkomst.

Nat. Beckman, Tideräkning och historia.

LÄÄKINTÄTAITO BABYLONIASSA.

Tauteja Babyloniassa, kuten muinaisessa Idässä yleensä, käsiteltiin alkujaan aina loitsuilla. Koko babylonialaista sivistystä voi nimittää loitsukulttuuriksi. Loitsut ja taiat olivat babylonialaisilla keskeisimpänä osana miltei kaikissa tieteissä. Kokonainen sarja loitsutauluja alkaa sanoilla: »Jos ihminen sairastaa yskää», toinen: »Jos ihminen sairastaa suonenvetoa jalassaan, niin ettei hän voi kävellä» j.n.e.

Vasta kun ei onnistuttu loitsuilla karkoittamaan pahaa henkeä, joka oli asettunut sairaan ruumiiseen, turvauduttiin lääkkeisiin tai leikkaustoimenpiteisiin.

Kun nykyjään yhä enemmän on huomattu, miten suunnaton merkitys uskolla on sellaisten tautien parantamisessa, jotka aiheutuvat sielullisista tai hermohäiriöistä, niin ymmärtää paremmin taikuuden sielullisten vaikutusten tarkoituksen ja merkityksen, josta tosiaan voi käyttää nykyaikaista nimitystä suggestio.

Anatomiset tiedot eivät Kaksoisvirtainmaassa olleet läheskään sillä kannalla kuin Niilinmaassa, johtuen siitä, että babylonialaiset eivät uskonnollisista syistä milloinkaan uskaltaneet ryhtyä ruumiinavauksiin. On useita babylonialaisia lääketieteellisiä teoksia, joissa luetellaan erilaisia taudinoireita, mutta se tapahtuu sangen pintapuolisella tavalla käymättä käsiksi itse taudin aiheuttajaan.

Tyypillinen esimerkki muinaisten babylonialaisten taudinmäärittelystä ja käsittelystä on seuraava, eräästä senaikaisesta »lääkärikirjasta» otettu teksti: »Jos mies on nauttinut jotakin juovuttavaa juomaa ja hänen päänsä on sekava, hänen puheensa tolkutonta, hän on menettänyt järkensä ja hänen silmänsä tuijottavat», niin on otettava yksitoista nimeltä mainittua yrttiä, survottava ne yhteen ja »annettava hänen juoda sitä väkijuomaan sekoitetussa öljyssä aamulla ennen auringon nousua ja ennenkuin kukaan on häntä suudellut. Silloin hän on paraneva.»

Todistuksena siitä, että esimerkiksi keuhkotautia esiintyi jo muinaisessa Babyloniassa on eräs lääketieteellinen nuolenpääkirjoitustaulu, joka erikoisesti viittaa tyttöjen alttiuteen tälle kavalalle taudille kehitysiän ensimmäisinä vuosina. Siitä sanotaan: »Kun tytöt alkavat tulla täysin kehittyneiksi, ja kasvava kuu rupeaa vaikuttamaan heidän vereensä, eivätkä he saa kuukautisiaan säännöllisesti, niin valaskalan tähdistö aiheuttaa hivuttavan, kuolettavan yskän; ja vaara on sitä suurempi, mitä kauempana aurinko on keskitaivaalta.» Viimeisistä sanoista ilmenee, että auringon parantava vaikutus tuberkuloottisiin tauteihin oli jo silloin huomattu.

Babyloniassa kuten Egyptissäkin lääkemääräykset ovat usein erittäin yksityiskohtaisia lääkeaineiden kokoonpanoon ja käyttötapaan nähden. Enimmät lääkkeet saatiin kasvikunnasta, mutta siinäkin sai taikausko sijansa. Orjantappuran juuret esim. kelpasivat erään taudin parannuskeinoksi vain sillä edellytyksellä, että ei saanut näkyä auringonvaloa, kun sitä nyhdettiin maasta. Erästä toista tautia vastaan sama kasvi auttoi vain siinä tapauksessa, että se oli kasvanut haudalla. — Myöskin ihmis- ja eläinkunnasta saatuja aineita — usein laadultaan erittäin vastenmielisiä — käytettiin Eufratin ja Tigris-virran varrella kuten Niilin rannoillakin, ja kivikuntakin sai luovuttaa oman osansa.

Kirjallisuutta:

Friedrich Küchler, Beiträge zur Kenntnis der assyrisch-babylonischen Medizin.

Felix von Oefele, Keilschriftmedizin in Parallelen (»Der alte Orient» 1904).

ISRAELILAISET JA FOINIKIALAISET

SYYRIAN KANSAT.

Se 50 penikulman pituinen rannikkoalue, joka etelässä rajoittuu Egyptiin ja pohjoisessa Vähän-Aasian niemimaahan, ei koskaan, päinvastoin kuin Egyptin ja Mesopotamian oli laita, päässyt pikkuvaltioastetta pitemmälle. Itse luonto asetti esteitä noiden monien pienten yhteiskuntien sulautumiselle yhdeksi suureksi valtakunnaksi. Täällä ei ollut sellaista elävöittävää ja koko maalle yhteistä valtasuonta kuin Niili tai Eufrat. Päinvastoin viljelyskelpoisen maan pirstoivat vaikeapääsyiset vuoret, jotka erottivat seudut toisistaan Norjaa tai Sveitsiä muistuttavalla tavalla.

Pohjoisesta etelään suuntautuu Libanon, »Valkoinen vuori», suurimman osan vuotta lumihohteisine harjanteineen, ja rinnan sen kanssa kulkee Antilibanon, molemmat lähes Pyreneitten korkuisia. Rannikkoa pitkin leviävää kalkkimaavyöhykettä kastelevat vuoripurot ja pikkuvirrat, jotka itse ovat kuljettaneet mukanaan hedelmällistä maata matkallaan sulavan lumen peittämältä vuorenharjalta sen juurelle asti. Mutta vuoren pääjonosta lähtevät haarautumat leikkaavat tämän viljelykseen kelpaavan maan kapean vyöhykkeen poikittaiseen suuntaan niin tiheään, että niiden välissä olevat maa-alueet ovat vain jonkin harvan neliöpenikulman laajuiset, ja muutamin paikoin ne laskeutuvat aivan äkkijyrkkinä mereen. Syyrian oli luonto siis määrännyt useiden pikkuvaltioiden maaksi ja sellaisena pysymään.

Jos siis luonto itse rakensi esteitä vilkkaalle liikeyhteydelle ja rauhalliselle yhteistoiminnalle Syyrian pikkukansojen kesken, eivät vuorijonot sitävastoin olleet ylitsepääsemättöminä esteinä heille, kun oli ryhdyttävä taisteluun toistensa kanssa. Näiden pikkuyhteiskuntien poliittinen historia onkin suureksi osaksi kertomusta ainaisista riidoista ja kahakoista ja sodista, jotka »sotajoukkojen» suuruuteen nähden usein tuntuvat meistä suorastaan tämän käsitteen ivailulta, samoinkuin näiden pikkuvaltioiden »kuninkaat», joksi he itse nimittivät itseään, tuskin ovat muuta kuin suurtilallisia tai pikkupasshoja.

Kun sitävastoin on kysymys Syyrian kansojen osuudesta rauhan toimissa, silloin niiden harvalukuisuus on omiaan herättämään vain suurempaa kunnioitusta, kun näkee, minkä erinomaisen tärkeän tehtävän varsinkin kaksi niistä, nimittäin israelilaiset ja foinikialaiset, ovat suorittaneet kulttuurin historiassa.

ISRAELILAISET.

Israelilaisten historian kirjoittaminen on vaikeampaa kuin minkään muun tunnetun kulttuurikansan, koska melkein kokonaan puuttuu sekä tämän kansan aikaisempia vaiheita koskevia samanaikaisia asiakirjoja että kiinteitä muinaismuistoja. Israelilaisten historian päälähteenä on siis Vanha Testamentti. Sen erinomainen uskonnollinen ja kirjallinen merkitys tekee tämän puolen »kirjojen kirjaa» aivan ainutlaatuiseksi kaikesta, mitä kirjoitettu on. Mutta kun tätä kirjaa on käytettävä puhtaasti historialliseen tarkoitukseen, on siinä niinkuin yleensäkin erotus tehtävä _ensi- ja toisenkäden lähteiden_ välillä. Edellisiin — niihin, jotka ovat luotettavien ja asiaan perehtyneiden miesten kirjoittamia, jotka itse ovat nähneet, mitä kertovat —, kuuluvat ennen kaikkea _profeettain_ kirjoitukset. Mitä sitävastoin _historiallisiin kirjoihin_ tulee, on otettava huomioon, että ne ovat syntyneet vasta juutalaisten Baabelin vankeuden jälkeen. Ne perustuvat osittain sukupolvesta sukupolveen kerrottuihin taruihin, osittain vanhoihin, nyt hävinneisiin lähdekirjoihin. Nämä kirjat ovat kuningasten aikakirjoja ja muita teoksia, jotka osittain ovat syntyneet ylistämistarkoituksessa, aivan niinkuin egyptiläiset ja babylonialaiset voittopiirtokirjoitukset, ja sentähden toisinaan esittävät saman tapahtuman melko eri tavalla. Naiivina aikana, jolloin historiallinen kritiikki oli tuntematon käsite, ei ollut ketään, joka olisi pannut pahakseen, joskin ristiriitaisia perimätaruja vallan tyynesti esitettiin rinnakkain. Niin on kerran ollut laita kaikissa maissa. Vanhimmat historiankirjoittamis-yritykset olivat oikeastaan mahdollisimman lukuisain perimätietojen kokoamista ja säilyttämistä.

_Raamatun kriitillisen tutkimuksen_ päätehtävänä on ollut koettaa selvitellä näiden erilaisten perimätietojen ja lähdekirjojen keskinäistä suhdetta ja arvoa historiallisina lähdekirjoina. Se on nyt runsaan miespolven ajan Vanhan Testamentin kirjoihin soveltanut samanlaista historiallista kritiikkiä, mitä nykyajan historiantutkimus käyttää toisten kansojen historiaa koskeviin lähdekirjoihin nähden. Älykkäästi tutkittuaan varsinkin Mooseksen kirjoja ovat tämän alan erikoistutkijat mielestään voineet todeta, että nämä kirjat aikojen kuluessa ovat syntyneet useiden lähteiden yhteensovittelusta, joista vanhimmat menevät ajassa taaksepäin aina kuningasaikaan asti, noin vuoteen 850 e.Kr., mutta nuorimmat ovat Baabelin vankeuden ajoilta, noin v. 500 e.Kr. Vanhin näistä lähteistä on kertomus Juudan kansan vaiheista maailman luomisesta asti melkein kuningasaikaan saakka. Useat Mooseksen kirjain ihanimmista kertomuksista juontavat alkunsa tästä lähteestä. »Tämä teos» — sanoo eräs tämän alan erikoistutkija — »tarjoaa vanhimman, taisteluintoisen ja luottamuksellisen Israelin esityksen itsestään, ennenkuin se pienistä oloistaan joutui suurvaltojen sotaan, ennenkuin onnettomuudet alkoivat ja saattoivat kansan näkemään oman historiansa, tulevaisuutensa ja Jumalansa uudessa valossa — millä käsityksen muutoksella oli niin laajakantoiset uskonnonhistorialliset seuraukset.»

Kävisi liian seikkaperäiseksi ja vaikeaksi yrittää tässä selvitellä kysymystä, miten on ollut mahdollista, kuten sanottu, Mooseksen kirjoista löytää jälkiä eri lähdekirjoista. Tällainen selvittely edellyttää välttämättömästi muun ohessa perusteellista itämaisten kielten tuntemista. Saamme tyytyä muutamiin esimerkkeihin, joista selviää, miten tähän tulokseen on päästy. Sekä Mooseksen kirjat että muut Vanhan Testamentin historialliset kirjat kertovat toisinaan itse, että ovat perustaneet kertomuksensa vanhoihin, nyt hävinneisiin lähteisiin.[161] Monta kertaa on ollut sangen helppoa, nähdä, missä yhteensommiteltujen eri lähteiden saumat kulkevat. Usein esitetään nimittäin sama tapahtuma kahdella eri tavalla samassa historiallisessa kirjassa, kuten molemmat luomiskertomukset ensimmäisessä Mooseksen kirjassa, toinen 1. luvussa, toinen luvussa 2:4 seur., tai molemmat kertomukset vedenpaisumuksesta, jotka ovat toisiinsa kudotut luv. 6—7, mutta sisältävät toisistaan eroavia tietoja eläinten luvusta, jotka Nooa otti mukaansa arkkiin, sekä siitä, kuinka kauan vedenpaisumusta kesti. Samoin on kertomuksen laita siitä, kuinka Mooses sai faaraon suostumaan Israelin kansan lähtöön Egyptistä, sekä itse lähdöstä ja Punaisen meren ylimenosta. Että nämä ja muutkin kaksoiskertomukset ovat peräisin eri lähteistä, selviää lisäksi erinäisistä, selväpiirteisistä kielen, ajatussuunnan ym. erilaisuuksista, joita kuitenkin vain ammattitiedemiehet pystyvät arvostelemaan, mutta jotka ovat olleet tärkeänarvoisia eri lähdekirjojen ikää ja historiallista arvoa määrättäessä.

* * * * *

Jos sitten käännymme niihin Palestiinan vanhimman historian lähdekirjoihin, jotka käyvät historiallisista todistuskappaleista, saamme ensi vilahduksen siitä El Amarna-arkistossa säilyneissä syyrialaisten ruhtinaiden faaraolle lähettämistä kirjeistä. Näissä kaikuu yleinen valitus siitä, kuinka beduiiniheimot ovat tunkeutumassa Palestiinaan. Sillä kertaa _kanaanilaiset_ ovat maahan muuttamassa. Mutta tuskin nämä olivat ehtineet asettua oikein vakinaisesti asumaan sinne, ennenkuin heitä — 12. vuosisadalla e.Kr. — ahdistaen uhkasivat toiset paimentolaiskansat: etelästä päin filistealaiset ja idästä _israelilaiset_. Ja tuskin taas nämä ovat ehtineet asettua pysyväisesti asumaan Palestiinaan, ennenkuin he vuorostaan saavat otella toisten ahdistavain erämaanheimojen kanssa: moabilaisten, ammonilaisten, midianilaisten, amalekilaisten y.m. Loppumattomiin jatkuvaa satua hedelmällisestä maasta, joka vastustamattomasti houkuttelee luokseen erämaan lapsia. Ja tästä alati jatkuvasta olinpaikan vaihdosta on Israelin vaellus vain osa; toiset kansat ovat käyneet edellä ja toiset seuranneet jäljessä.

Kun israelilaiset valloittivat »Kanaaninmaan», asui siinä korkealla sivistysasteella olevia kansoja. Kanaanilaiset — joiksi heitä tavallisesti nimitetään — eivät kuitenkaan muodostaneet yhtenäistä kansakuntaa, vaan olivat kirjavaa sekoitusta eri heimoista, joista kumminkin ainakin useimmat, samoinkuin uudet anastajat, näyttävät kuuluneen seemiläiseen rotuun.

On aivan luonnollista, etteivät nämä kansat olleet voineet jäädä osattomiksi naapurimaan Egyptin ja yleensä Etu-Aasian rikkaasta kulttuurikehityksestä, kun ottaa huomioon, että Niilin ja Eufrat-Tigriksen varsilla olevien kahden suuren kulttuurimaan välisen kauppavaihdon täytyi tapahtua Syyrian kautta, ja että Syyrian rannikkokaupungit olivat Mesopotamian ja Välimeren itäosan saarten välisen tavaranvaihdon tuonti- ja vientisatamina.

Tästä rauhallisesta kanssakäymisestä mahtavain naapurikansani kanssa Syyrian kansat saivat kuitenkin kokea vähemmän miellyttäviä seurauksia. Heidän maastaan aiheutui riitaisuuksia sekä assyrialais-babylonialaisten suurkuninkaiden ja Egyptin faaraoiden että myöskin, kuten edellä olemme nähneet, heidän itsensä ja heettiläisten välillä. Houkuttelihan nimenomaan Syyrian oma pikkuvaltioiksi pirstoutuminen valloitushaluisia naapureita sekaantumaan pikkuruhtinaiden keskinäisiin väleihin.