Part 26

Sen vuoksi hänen käänteentekevät keksintönsä eivät tulleetkaan niin yleisesti tunnetuiksi, kuin olisi luullut, ja niinpä voikin käydä niin merkillisesti, että erään toisen tutkijan, tieteeseen kiinnostuneen englantilaisen upseerin _Rawlinsonin_, riippumatta Grotefendista onnistui tulkita persialaisia nuolenpääkirjoituksia. Hän tuli 1830-luvulla Persiaan sotapalvelukseen ja täällä oleskellessaan hän kiinnostui muutamiin piirtokirjoituksiin, jotka aikaisemmin olivat herättäneet monien matkailijain huomiota. Ne oli hakattu pyörryttävän korkeaan kallionseinämään lähellä Behistunia, missä kulki ikivanha sotatie Babylonista Meedian sisäosiin, seutuun, joka oli rikas valtavista, suurenmoisista kallioihin hakatuista veistoksista. Nykyisin tiedetään, että tämän, koko maailman suurenmoisimman kalliokirjoituksen on kaiverruttanut Dareios I. Kallioseinämä siloitettiin yli 100 metrin korkeudelta, ja sen yläosaan tehtiin jättiläiskuva kuninkaasta, joka istuu valtaistuimellaan jalka voitetun valtaanpyrkijän niskalla. Kuninkaan edessä nähdään kymmenen kapinapäällikköä köydellä yhteen sidottuina. Kuvien alle on hakattu piirtokirjoitus, joka kertoo Dareioksen taisteluista kapinallisten kanssa ja hänen sotaretkestään skyyttalaisia vastaan. Se on kirjoitettu Dareioksen valtakunnan kolmella pääkielellä: muinaispersian, susan ja babylonian.

Näitä piirtokirjoituksia ryhtyi nyt nuori tarmokas Rawlinson jäljentämään. Tämän huimaavaan korkeuteen hakatun tekstin pelkkä jäljentäminen oli uskomattoman vaikea työ, johon kului monta vuotta. Kahden ranskalaisen, jotka valtion avustamina olivat matkustaneet sinne saman asian takia, täytyi kääntyä takaisin selittäen, että piirtokirjoitukset olivat kokonaan saavuttamattomissa. Mutta Rawlinsonin rohkea yritys onnistui tieteen suureksi hyödyksi. Sitten hän ryhtyi persialaisten nuolenpääkirjoitusmerkkien selittämisyritykseen. Ja sekin onnistui suurin piirtein katsoen. Ne sisälsivät Dareioksen nimen, arvonimet ja polveutumisen, ja Rawlinsonin tutkimuksen lopputulos vahvisti Grotefendin tutkimuksen oikeaan-osuneisuuden. Rawlinson oikaisi myös useita erehdyksiä, joita Grotefend oli tehnyt selityksissään. Luonnollisesti hänkin alussa teki useita virheitä. Mutta vähitellen hänen nuolenpääkirjoitus-tutkimuksensa tulos tuli yhä paremmaksi.

Lopuksi joukko myöhempiä kielimiehiä täydensi Grotefendin ja Rawlinsonin persialaisesta nuolenpääkirjoituksesta antaman selityksen ja useampien kolmikielisten piirtokirjoitusten avulla, joita edelleen löytyi, onnistui lopuksi tulkita toinenkin nuolenpääkirjoituskieli, jonkin verran vanhempaa susan kieltä, jota Kyyroksen arvellaan puhuneen. Ensimmäinen edellytys oli luonnollisesti saada nokkelasti selville, mitkä nuolenpääkirjoitusmerkkien muodostamat ryhmät näissä vastasivat muinaispersialaisten piirtokirjoitusten kuningasnimiä, ja niistä päästiin sitten alkuun.

Suurimmat vaikeudet oli kuitenkin voitettava _assyrialais-babylonialaisissa_ nuolenpääkirjoitusteksteissä. Ajatelkaa vain sitä, että näissä oli yli 500 erilaista nuolenpääkirjoitusmerkkiä! Sellainen joukko merkkejähän ei mitenkään voinut merkitä kukin erikoista äännettä, kuten oli laita persialaisessa nuolenpääkirjoituksessa. Assvrialais-babylonialainen nuolenpääkirjoitus oli sen sijaan tavu- ja äännekirjoituksen sekoitus. Ja _sama_ nuolenpääkirjoitusmerkki voi toisen kerran merkitä tavua, toisen kerran taas kokonaista sanaa. Mutta vaikeudet eivät loppuneet tähän: vielä sekavammaksi asia tuli siitä, että sama merkki voi merkitä useampia erilaisia tavuja. Piti esim. kerran lukea _dan_, toisella kertaa _rib_, kolmannella kerralla _kal_ j.n.e. Samalla nuolenpääkirjoitusmerkillä voi olla jopa viisikymmentä erilaista merkitystä, ja kaikkia merkkejä yhteensä voidaan käyttää 12 000 eri tavalla!

Mitä pitemmälle selitysyritykset edistyivät, sitä useampia vaikeuksia myös ilmaantui johtuen löytyneistä erilaisista merkeistä, joiden käsitteleminen tässä kävisi liian pitkäksi. Mutta eteenpäin mentiin joka tapauksessa niiden kärsivällisyyttä koettelevien ponnistusten avulla, joita lukuisa joukko kielentutkijoita teki. Rawlinsonille oli arvaamattomaksi avuksi se, että hän sai selville sellaisen paljouden erisnimiä. Viitisenkymmentä oli ennestään käytettävissä, ja vielä yhtä monta hän sai selville Rehistunin kallion suurista piirtokirjoituksista. Mutta kuitenkin näytti välistä kaikki niin sekavalta, että hän oli vähällä luopua yrityksistä. Assyriologien työ ei muutoin olisi koskaan saavuttanutkaan ratkaisevaa menestystä ilman Assurbanipalin kirjaston apua. Suuri osa siitä on nimittäin kieliopillisia teoksia, sanaluettelolta ja kokonaisia lauseita sisältäviä kokoelmia.

Kun ajattelee noita tavattomia vaikeuksia, niin ei ole ihmettelemistä, että oli monta, jotka epäilivät, että todellakin oli _voitu_ onnistua tulkitsemaan tätä ikivanhaa, kauan sitten unohdettua kieltä. Todistettakoon, että nämä n.s. käännökset eivät olleet tyhjiä mielikuvituksen luomia! Kuinka voitiin esim. tietää, että Raamatusta tuttu babylonialainen kuningasnimi Nebukadnesar babyloniankielellä oli Nabukudurri-usur,[138] että Tiglatpileser oikeastaan oli Tuklati-apil-Esharra, mikä merkitsee »Apuni on Esharran poika»[139], ja että Kserkseen nimi hänen elinaikanaan oli melkoista vaikeampi Kh-sh-jar-sha?

Todistus saatiin, kun Lontoon Kuninkaallisen aasialaisen seuran toimesta v. 1857 Rawlinson ja kolme muuta tutkijaa toisistaan tietämättä jättivät sille äskettäin löytyneessä assyrialaisessa savilieriössä olleiden nuolenpääkirjoitusmerkkien sinetöidyt käännökset. — Eri käännökset huomattiin keskenään niin yhtäpitäviksi, että tämän jälkeen ei voinut olla epäilystäkään siitä, että todellakin oli onnistuttu paljastamaan nuolenpääkirjoituksen salaisuuksien olemus. Kuitenkin on vielä assyriologian yhtä hyvin kuin egyptologiankin alalla monta kielellistä arvoitusta, jotka odottavat ratkaisuaan.[140] Ja niissäkin tapauksissa, jolloin on onnistuttu saamaan selville historiallisten asiakirjojen varma merkitys, meidän on huomattava, että voi olla muita lukuun otettavia vaikeuksia kuin itse tekstien lukeminen.

Babylonialais-assyrialaisen historian arvokkaimpiin lähteisiin luetaan tietysti ne piirtokirjoitukset, joihin kuninkaat merkityttivät sankaritekonsa ja muut huomattavat hallitustoimensa. Mutta samoinkuin egyptiläisiä temppelipiirtokirjoituksia on näitäkin todistuskappaleita käytettävä kriitillisesti, koska asianomaiset tietysti itämaiseen tapaan kaunistelevat tappioita ja muita vastoinkäymisiään tai jättävät ne kokonaan mainitsematta.

Jos vertaa neljää eri piirtokirjoitusta, jotka koskevat erästä Salmanassar III:n sotaa, mikä käytiin v. 854, niin huomataan, että tiedot surmattujen vihollisten luvusta vaihtelevat neljällä eri tavalla 14 000 ja 29 000 välillä. Ja erästä toista pienempää taistelua koskevassa kahdessa piirtokirjoituksessa on surmattujen vihollisten luku toisessa kirjoituksessa 300, mutta toisessa 3 400! Nähdään, kuinka vuosien vieriessä kuninkaalliset urotyöt ovat suurentuneet perimätiedossa. Tyypillinen on mitä seikkaperäisin kuvaus eräästä meille tutusta assyrialaisten taistelusta, nimittäin Sanheribin kertomus saavuttamastansa suuresta voitosta taistelussa babylonialaisten, elamilaisten ja useiden muiden kansojen muodostamaa liittoa vastaan. Se alkaa kuninkaan kertomuksella, kuinka hän huusi jumalilta apua ja nämä heti kiiruhtivat häntä auttamaan. »Kuten leijona» — hän jatkaa — »minä vimmastuin ja pukeuduin panssariini. Peitin kypärällä pääni ja nousin nopeasti raskaisiin sotavaunuihin, jotka murskaavat vastustajani. Otin käteeni valtavan jousen, jonka Assur oli minulle antanut. Keihään, elämäntuhoojan, heitti käteni kapinoitsijain koottua sotavoimaa vastaan. Jylhästi kuin myrskytuuli minä karjuin; kuin Ramman[141] minä mylvin.» Ja sellaisin hirvein äänin hän käy vihollisten kimppuun. »Vihollispäälliköt, joiden käsiä koristavat punertavan kultaiset sormukset, minä löin» — niin kerskuu Hänen Majesteettinsa edelleen — »maahan piilullani kuin lihavat sonnit, joiden jalat on köytetty. Heidän kalliin elämänsä minä katkaisin kuin langan ja annoin heidän sisälmyksiensä valua maahan. Tuliset hevoset, jotka oli valjastettu vaunujeni eteen, vajosivat heidän sakeaan vereensä kuni virtaan ja verta ja saastaa takeltui sotavaunujeni pyöriin.» Ja niin »sankari» pitää pitkiä puheita siitä, miten hän kaikin ajateltavissa olevin tavoin silpoi kaatuneita vihollisiaan ja hankki itselleen saalista. Seuraava riittänee hirvittävistä yksityisseikoista. »Heidän kätensä minä leikkasin poikki, ja kulta- ja välkkyvät hopeasormukset, jotka olivat heidän käsissään, minä otin saaliiksi. Heidän kultaiset ja hopeiset vyötikarinsa minä otin heiltä.» Lopuksi tietysti Elamin ja Babylonian kuninkaat ja kaikki liittoutuneet ruhtinaat pakenivat pelosta mielettöminä. Kuulee Assyrian kuninkaan ivanaurun heidän paetessaan, ja hän ei jätä käyttämättä yhtään räikeää yksityisseikkaa kuvatessaan, mitä luonnollisia ilmauksia heidän kauhunsa sai.

Kaiken tämän karjumisen ja mylvimisen, kaiken tämän verta ja saastaa valuvan lörpötyksen jälkeen tarvitsee jotakin rauhoittavaa ja jäähdyttävää lääkettä. Sellaista on pelkästään sattumoisin säilynyt samanaikaisessa babylonialaisessa kertomuksessa. Siinä todetaan asiallisesti ja selvästi, että sota päättyi Sanheribin ja hänen verenjanoisten assyrialaistensa _tappioon_!

* * * * *

Se mitä olemme saaneet esille kaivausten ja niiden historiallisten todistuskappaleiden avulla, joita nämä ovat meille tuottaneet, ei muutoin esitä _yhtenäistä_ Assyria-Babylonian historiaa, vaan kehitysketjun, josta puuttuu monta rengasta. Sen lisäksi ollaan vielä epätietoisia, mihin järjestykseen useat käsillä olevat renkaat olisi asetettava. Mutta joka tapauksessa meillä nykyisin jo on lukuisia varmoja historiallisia kiinnekohtia, joiden ympärille me jokseenkin erehtymättä voimme ryhmitellä muinaislöytöjä ja historiallisia persoonallisuuksia. Ja niin merkittäviä ovat assyriologien! me työn tulokset, että Rawlinsonin 1850-luvulla tekemässä kokeessa antaa silloin käytettävissä olevaan puutteelliseen kaivausaineistoon perustuva pääpiirteinen kuvaus Aasian ja erittäinkin Babylonian vanhimmasta historiasta ei ole nyttemmin riviäkään, joka pitäisi paikkansa.

Se mitä nuolenpääkirjoitukset kertovat, sittenkuin on onnistuttu ne selittämään, sotii kuitenkin sekä kreikkalaisilta Assyriasta ja Babyloniasta saatua, täydellisesti legendamaista perimätietoa, kuin myöskin useissa kohdin Vanhan Testamentin niukkoja tietoja vastaan. Sen tähden kohtasi nuorta tiedettä alussa voimakas epäilys, joka sitten on saanut virikettä assyriologien taipuvaisuudesta aivan liian hätäisiin ja rohkeisiin hypoteeseihin.»[142]

Kaikenlaisten ihmisten keskuudessa, myös assyriologien, on ammatissaan enemmän ja vähemmän omantunnontarkkoja työntekijöitä. Se, joka tutkii Egyptin historiaa, pääsee vähitellen selville, että valitettavasti kaikki egyptologit eivät ole päteviä. Muutamat hieroglyfitekstien monistukset ja käännökset ovat yhtä surullisena kuin kiusoittavana todistuksena siitä, miten huolimattomuus ja hutiloiminen voivat vahingoittaa hyvää asiaa. Samoin on nuolenpääkirjoitustekstien monistusten ja selitysten laita. On assyriologeja, jotka ovat tehneet itsensä kuuluisiksi tuottamalla parissa kuukaudessa kokoelman tekstien käännöksiä, jopa niin, vaikeiden, että omantunnontarkka virkaveli arvelee tarvittavan kokonaisen ihmisiän sen työn suorittamiseen tyydyttävällä tavalla. Silloin voi ymmärtää minkä arvoista sellaisen hutiloivan »tulkitsijan» työ on!

* * * * *

Ennen kaikkea on Rawlinsonin, toisen »assyriologian molemmista isistä», ansiota, että British Museumin rikas nuolenpääkirjoitusaineisto on joutunut koko maailman tutkijoiden käytettäväksi. Hän suunnitteli suuren teoksen, jossa olisi huolellisesti tehtyjä jäljennöksiä englantilaisten kokoelmien tärkeimmistä nuolenpääkirjoitusteksteistä ja v. 1860 hän sai British Museumin hallitukselta tehtäväkseen itse johtaa yritystä.

Kirjallisuutta:

Austen Henry Layard, Discoveries in the ruins of Nineveh and Babylon.

Austen Henry Layard, Ninivehs ruiner. Populär berättelse om grävningarna i Niniveh. Ruotsinnos englannin kielestä.

George Smith, Assyrian discoveries.

H.V. Hilprecht, Excavations in Assyria and Babylonia.

H.V. Hilprecht, Die Ausgrabungen in Assyrien and Babylonien I.

H.V. Hilprecht, Die Ausgrabungen der Universität von Pennsylvania im Bel-Tempel zu Nippur.

Albert T. Clay, Documents from the temple archives of Nippur: 2. side.

Friedrich Delitsch, Babylon.

Robert Koldewey, Das wiedererstehende Babylon.

David W. Myhrman, Upptäckterna i Babylonien och Assyrien.

A.E. Friedlander, Det återuppstående Babylon (»Ord och bild» 1918).

Leopold Messerschmidt, Die Entzifferung der Keilschrift (»Der alte Orient» 1910).

Leopold Messerschmidt, Zur Technik des Tontafelschreibens.

Friedrich Delitzsch, Die Entstehung des ältesien Schriftsystems.

Eckhard Unger, Babylonisches Schrifttum.

J. Flemming, Sir Henry Rawlinson und seine Verdienste um die Assyriologie (Delitzsch-Haupt, Beiträge zur Assyriologie II).

KAKSOIVIRTAINMAAN ELINKEINOELÄMÄ.

MAANVILJELYS, KALASTUS JA METSÄSTYS.

Babylonia oli kreikkalaisten silmissä oikea peltomiehen luvattu maa. Herodotos kertoo, että vilja antoi 200-kertaisen, jopa välistä 300-kertaisenkin jyvän. Kai on tarpeetonta sanoa, että moiset tiedonannot ovat suunnattomasti liioiteltuja ja voivat pitää paikkansa vain joihinkin yksinäisiin kasviyksilöihin nähden. Ja samoinkuin noin runsas siementyminen ei ollut tavallista, samoin sattui myöskin, ettei kaikki siemen itänyt eikä tullut tähkälle. Viljavassa Babyloniassakin maamies sai olla iloinen, jos hänen peltonsa antoi 70-kertaisen jyvän. Olihan se joka tapauksessa 6—7 kertaa enemmän kuin meillä. Roomalaiset kirjailijat puhuvat ihastuneina tästä paratiisista, sen tyhjentymättömistä vilja-aitoista ja sen palmuviidakoista, missä puiden runkojen ympärillä kiemurteli viiniköynnös ja latvat nuokkuivat rypäleterttujen painosta.

Karjanhoidon laajuudesta ja merkityksestä voimme saada käsityksen muun muassa sen nojalla, mitä olemme kuulleet sen osuudesta kuningasten taloudessa. Kuvaavaa on, että jo Hammurapin lakikirjassa kuulemme puhuttavan erinäisistä eläinlääkäreistä, jotka olivat oikeudellisesti vastuussa sairaiden eläinten käsittelystänsä.

Itse joet, Eufrat ja Tigris, tarjoavat myöskin rikkauksiansa. Siellä vilisee kaikenlaatuista kalaa, varsinkin karppeja ja ankeriaita. Niistä saadaan oikeita jättiläiskalojakin. Kalastusoikeus oli jo vanhimpina aikoina rajoitettu kunkin kotiseutuun, ja toisen kalavesille tunkeutuminen oli rangaistava teko. Kalastusoikeutta on kai pidettävä korvauksena itsekunkin velvollisuudesta pitää kunnossa niitä kanavia, joiden varrella asui.

Assyria, joka oli paljon karumpi maa kuin Babylonia, oli sen sijaan metsästäjän todellinen kultala. Babylonian ja varsinkin Assyrian kuninkaat olivat hyvin mieltyneitä metsästykseen samoinkuin heidän esi-isänsä Nimrod, tuo »suuri metsästäjä Herran edessä». Tiglatpileser I kertoo meille, että hän jalkaisin oli vuoristossa surmannut 120 leijonaa, vaunusta — avoimella kentällä — 800 kappaletta ja tuhonnut lisäksi paljon jättiläismäisiä villihärkiä ja norsuja.

Vielä vuoden 2000 seutuvilla e.Kr. leijonia oli runsaasti Babyloniassakin, Assyriasta puhumattakaan. Sen voi havaita Hammurapin lakien eräistä pykälistä, kuten seuraavastakin: »Jos joku vuokraa härän tai aasin ja leijona tappaa eläimen avoimella kentällä, niin _omistaja_ yksin kärsiköön häviön.» Myöskin manausteksteissä % leijonalla on tärkeä osa. Ne mainitaan usein käärmeiden ohella todellisena maanvaivana. Assurbanipal esittäytyy monissa piirtokirjoituksissaan kansansa hyväntekijänä, koska hän hävitti sukupuuttoon yhä lukuisammiksi käyneet leijonat. — Villihärkä oli myöskin hyvin kunnioitusta herättävä otus. Se oli sukua alkuhärälle ja asusti korkealla luoksepääsemättömissä vuoristoseuduissa. Hillittömässä voimassaan se voi sarvillaan ja jaloillaan voittaa melkein minkä tahansa vastustajansa. — Norsuista ei kuule enää puhuttavan Assurbanipalin aikana. Todennäköisesti ne tuohon aikaan oli hävitetty sukupuuttoon noista seuduista. — Hyvin mielellään metsästettiin villiaaseja, jotka kilpailivat nopeudessa gasellin kanssa.

Hevonen sitävastoin ei ole Mesopotamiassa kotimainen. Sitä alettiin käyttää kotieläimenä pian Hammurapin ajan jälkeen. Hänen aikanansa se oli siellä tuntematon, kuten Egyptissäkin. Sen huomaa siitä, että Hammurapin lakiteoksessa luetellaan omaisuudesta puhuttaessa vain aaseja, nautakarjaa, lampaita ja sikoja, mutta ei hevosia. Mutta hiukan myöhemmin tämä jalo eläin esiintyy ensimmäistä kertaa eräässä yksityisessä asiakirjassa, jossa annetaan opastusta sen ruokkimisessa. Hevosen babylonialainen nimi oli »vuoriston aasi». Se osoittaa, mistä tämä kotieläin on peräisin. Arjalaiset kansat ne hevosen toivat. Niinkuin indoeurooppalaiset ylipäänsäkin, he olivat tämänkin miellyttävän eläimen kesyttäneet. Babyloniassa ei käytetty hevosta ratsueläimenä vielä moneen vuosisataan, vaan se valjastettiin vaunujen eteen, varsinkin sotatarkoituksiin. Babyloniasta sotavaunut levisivät yli koko Etu-Aasian, Egyptin, Kreetan ja Kreikan ja tekivät 16. vuosisadalta alkaen e.Kr. sodankäynnin kokonaan uudenlaiseksi.

AITOA KAUPPAKANSAA.

Babylonialaisen sivistyksen varsinaisena perustana oli maanviljelys. Mutta hienostuksen tälle sivistykselle antoivat ne rikkaudet, joita _kauppa_ tuotti Babylonian kansalle.

Suuri osa muinaisesineistä, joita Babyloniasta on käsiimme joutunut, on liikeasiakirjoja, jotka koskevat ostoa, lainaa sekä vuokra- ja arentisopimuksia. Tämä tosiasia opastaa meitä älyämään, minne babylonialaisten harrastukset suuntautuivat. Tämä kansa ei ollut pelkästään maanviljelijöitä, vaan myöskin liikemiehiä enemmän kuin kaikki muut Etu-Aasian kansat. Vielä Raamatun profeetoillekin Babylonia oli »kaupustelijain maa», ja »Niniven kauppiaat olivat lukuisammat kuin taivaan tähdet.»

Aikana, jolloin Egypti ei vielä ollut päässyt pitemmälle kuin vaihtokauppaan ja luonnontalouteen, babylonialaiset jo maksoivat liiketoimissaan punnitulla kullalla ja hopealla. Näistä jalojen metallien painoyksiköistä kehittyivät rahayksiköt. Muut itämaiset kansat ovat heiltä lainanneet kauppaa, mittaa ja painoa koskevat sanansa. Aina Kreikkaan saakka on kulkeutunut sellaisia lainasanoja.

Jokaisesta vähänkin merkitsevämmästä kaupasta, jokaisesta vuokra- ja arentivälipuheesta, jokaisesta lainasta ja panttauksesta täytyi laatia kirjallinen sopimus, ja molempien osallisten kuin myös läsnäolevien todistajain oli se allekirjoitettava. Olipa Hammurapin laeissa määräys, että joka ilman todistajia ja välikirjaa osti jotakin, olipa se mitä hyvänsä, »oli varas ja hänet piti surmattaman.» Näistä ankarista lainmääräyksistä oli seurauksena, että sekä julkisiin että yksityisten varastoihin kertyi joukoittain liikeasiakirjoja. On löytynyt kokonaisia arkistoja sellaisia asiakirjoja, Babylonissa esim. Egibi & Poikain ja Nippurissa toiminimi Murashshu & Poikain liikearkistot.

Nämä alati kasvavat oikeus- ja kauppa-asiakirjojen määrät Babyloniassa todistavat hämmästyttävän korkealle kehittynyttä liike-elämää. Jo muinaisessa Babyloniassa voitiin perustaa osakeyhtiöitä, voitiin mennä takaukseen ja tehdä konkurssi, jossa jaettiin esim. 50 % määrätyille saamamiehille ja 25 % tai vähemmän muille. Myöskin siihen aikaan oli ihmisillä pankkitilinsä pankkiirin huostassa, ja maksut voitiin suorittaa pankkiosoituksilla. Säilyneet oikeusasiakirjat todistavat myöskin, että pitkät ja seikkaperäiset kirjelmät jo siihen aikaan olivat Justitia-rouvan suurin autuus.

Vakinainen kaava määrätynlaisissa taloudellisissa sopimuksissa oli: »Toinen asianosainen älköön nostako kannetta toista vastaan», lauseparsi, joka sanoo varsin paljon. Aivan tuntee, miten oikeusjutun uhka tässä maassa aina väreili ilmassa.

Melkein kaikki tärkeät oikeus- ja liikesopimukset vahvistettiin myöskin jumalten nimeen vannotuilla valoilla. Valan sisällys oli alkujaan aina se, että jumalilta anottiin rangaistusta sopimuksen rikkojalle. »Marduk on lyhentävä hänen tulevat päivänsä», sanottiin esim. Vala oli siis oikeastaan _kirous_.

Eräs sangen tyypillinen isän ja tyttären välinen sopimus uusbabylonialaisen valtakunnan loppuajoilta alkaa näillä isän sanoilla: »Olen sairas. Veljeni on työntänyt minut luotaan, ja poikani on jättänyt minut oman onneni nojaan. Ota minut luoksesi, osoita minulle ystävällisyyttä ja anna minulle ylläpitoa, niin kauan kuin elän, nimittäin ruokaa, voidetta ja vaatteita! Kaiken oikeuden tuloihini, myöskin siihen osaan niistä, jonka omistan yhdessä veljeni kanssa, tahdon testamentata sinulle.» Tämän jälkeen sopimus jatkuu: »Tabtum» — se oli tyttären nimi — »kuuli isäänsä ja otti hänet luokseen taloonsa.» Ja sitten määrätään, että hän saa elinaikansa nauttia tulojaan, mutta ei saa toiselle henkilölle myydä, lahjoittaa tai pantata mitään niistä. Sen, joka yrittää tehdä tyhjäksi tämän sopimuksen, tulevat Anu ja kaksi muuta nimeltä mainittua jumalaa »kiroamaan peruuttamattomalla kirouksella. Nabu, Laivaan kirjuri, on lyhentävä hänen elinaikansa» ja kaksi muuta nimeltä mainittua jumalaa on »tuhoava hänen nimensä ja sukunsa.»

* * * * *

Liikeasiain hoitamisen taidossa babylonialaiset olivat kaikkien länsiaasialaisten kansojen oppimestareita, jopa foinikialaistenkin. Tämä käy selville muun muassa siitä, että nämä jo toisen vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. lainasivat babylonialaisen mitta- ja painojärjestelmän, ja samoinhan El Amarnan ja Bogasköin löydöt todistavat babylonian kielen samanaikaisesta maailmanherruudesta.

Egyptin faaraoiden tavoin Babylonian kuninkaat henkilökohtaisesti tekivät aloitteen pitkänmatkan kaupparetkiin. Jo enemmän kuin 5 000 vuotta sitten muuan babylonialainen pikkukuningas lähetti kauppakaravaaneja aina Välimeren rannikolle saakka noutamaan kiviä ja setripuita temppelirakennuksia varten ja Punaisen meren seuduille noutamaan kuparia ja kultaa. Ja vähän myöhempänä aikana kuninkaat kertovat seikkaperäisesti useihin eri maihin tekemistänsä kaupparetkistä, erittäinkin »Setrivuorille», s.o. Libanonille, Palestiinaan ja Egyptiin.

Jo 15:nnellä vuosisadalla e.Kr. Eufratin maat olivat kauppayhteydessä Kyproksen kanssa, mistä saatiin kuparia. Voimme käsittää, miten laajaa tämän kaupan on täytynyt olla, kun ajattelemme sitä tärkeätä merkitystä, mikä kuparilla oli, ennen kuin rauta oli tullut käytäntöön. Että babylonialaiset myös kävivät Intian kauppaa, ilmenee m.m. siitä, että Intian kansat lainasivat babylonialaisen painoyksikön, minan.[143] Toisena todistuksena siitä on se tosiseikka, että Homeroksen lauluissa tinalla ja eräillä muilla kauppatavaroilla on intialaiset nimet, ja nämä ovat voineet kulkeutua Vähään-Aasiaan vain Niniven ja Baabelin kautta. Ne intialaisen koiran kuvat, joita usein näkee mesopotamialaisissa muistomerkeissä, ja Babyloniassa tehdyt teakpuulöydöt viittaavat myös vilkkaaseen yhteyteen Intian kanssa. Intiasta arvellaan myös pumpulikasvin tulleen Mesopotamiaan assyrialaisen hallitsijan Sanheribin aikana, noin 700 e.Kr. Kuningas kertoo itse: »Kansani keritsi puuta, joka kasvoi villaa, ja valmisti siitä itselleen vaatteita.»

Todennäköisesti kauppa- ja sivistysyhteys Babylonian ja Intian välillä on tapahtunut etupäässä meritse Eufratin suulta käsin. Se tie nimittäin oli verrattoman paljon mukavampi kuin pitkä maamatka läpi autioiden, vieraanvarattomien seutujen, joissa asusti villejä rosvoja.

Muiden maiden tuotteista babylonialaisilla oli annettavana vaihtotavarana viljaa, taateleita, villoja ja sesamöljyä[144], savitavaroita sekä kaislasta valmistettuja koreja, arkkuja, mattoja y.m. Myöskin maapihka eli asfaltti oli Babylonian ja Assyrian arvokkaimpia tuotteita. Yhtyneenä valaistukseksi käytettävään naftaan asfalttia kumpusi maasta monin paikoin. Sitä käytettiin m.m. muurilaastin asemesta rakennuksissa ja veneiden tiivistämiseen.