Part 27

Babylonialaisten pitkät kaupparetket ovat sitä enemmän omiaan herättämään kunnioitusta, kun matkalla uhkasivat monet vaarat. Kuumuus saattoi olla hirvittävä, varsinkin kun oltiin vähällä nääntyä veden puutteeseen, mutta suurin vaara uhkasi kuitenkin rosvojen ja muiden vihamielisten ihmisten taholta. Kauppiasten matkojen turvaaminen vieraissa maissa kuuluikin sentähden jo varhain valtakunnan tehtäviin. El Amarnan ja Bogasköin kirjeet todistavat, että Etu-Aasian ja Egyptin kuninkaitten väliset diplomaattiset suhteet eivät koskeneet ainoastaan henkilökohtaista ystävyyttä ja perhesiteitä, vaan niihin sisältyi myös huolenpito heidän ulkomailla olevista alamaisistaan. Niinpä muuan Pohjois-Mesopotamian kuningas valittaa Ekhnatonille, että hänen maansa karavaaneja on ryöstetty Egyptin alueella, ja vaatii hyvitystä. Toisen kerran hän valittaa, että rosvot ovat Palestiinassa ahdistaneet ja surmanneet mesopotamialaisia kauppiaita. Hän pitää tätä alamaisiaan kohtaan harjoitettua väkivaltaa persoonallisena loukkauksena häntä itseään kohtaan. Hän nimittäin sanoo: »Kanaan on sinun maasi. Sinun maassasi olen joutunut väkivallan uhriksi.» Ja hän lopettaa vaatien vahingonkorvausta ja syyllisten ankaraa rankaisemista.

Emme tiedä, johtivatko nämä tarmokkaat toimenpiteet mihinkään tulokseen. Mutta joka tapauksessa on mielenkiintoinen tosiseikka, että matkustava kauppias jo noin 3 1/2 vuosituhatta sitten saattoi ulkomaillakin luottaa kuninkaansa suojelukseen, ja tuskin erehtynemme, jos laskemme kansainvälisen oikeuden alkaneen näihin aikoihin.

Kirjallisuutta:

Bruno Meissner, Assyrische Jagden (»Der alte Orient» 1911).

Friedrich Delizsch, Handel und Wandel in Altbabylonien.

Hermann Rancke and Arno Poebel, Babylonian legal and business documents from the time of the first dynasty of Babylon.

Albert T. Clay, Legal and Commercial transactions, daled in the assyrian-babylonian and persian periods, chiefly from Nippur.

Walter Schwenzner, Das geschäftliche Leben im alten Babylonien (»Der alle Orient» 1916).

Benno Landsberger, Assyrische Handelskolonien in Kleinasien aus dem dritten Jahrtausend (»Der alte Orient» 1925).

BABYLONIAN YHTEISKUNNALLISET OLOT.

KUNINGASVALTA, RAHAMIEHET JA PIENVILJELIJÄT.

Tutkiessamme Kaksoisvirtainmaan oikeusasiakirjoja, jotka luokittelevat ihmiset ylhäisiin eli aatelisiin, tavallisiin ihmisiin ja orjiin, saamme voimakkaan vaikutelman, että Babylonia oli aito yliluokkayhteiskunta, missä aivan erikoisesti saatettiin tarvita Hammurapin tapaista pienten ja köyhäin oikeuksien puoltajaa. Mutta mitenkähän moni hallitsija antautui niin läheiseen kosketukseen kansansa kanssa kuin tämä maanisä? Myöhempinä aikoina ei ollut suinkaan kaikkien suotu »katsella kuninkaan kasvoja ja elää», kuten sanottiin. Hovimenot olivat Assyriassa ja Babyloniassa yhtä ankarat kuin faaraon hovissa, ja mateleva hovimies ei arkaillut nimittää itseään »kuninkaan koiraksi.»

Joka haluaa tutustua tekopyhien korulauseiden näytekokoelmaan, jossa sanojen tarkoituksena on kuninkaan mielistely, lukekoon kirjeen, jonka eräs korkea virkamies kirjoitti Assyrian kuninkaalle Asarhaddonille saadakseen poikansa hovipalvelukseen. Mies alkaa m.m. kauniisti väittämällä kuninkaan hallituksen olevan niin siunausta tuottavan, että »vanhat tanssivat, nuoret laulavat, naiset ja tytöt astuvat morsiusvuoteeseen ja ovat hedelmällisiä. Miehille, jotka ovat tehneet syntiä ja odottaneet kuolemaa, on herrani kuningas antanut uuden elämän; ja ne, jotka vuosikausia ovat viruneet vankeudessa, olet sinä vapauttanut. Ne, jotka ovat kauan sairastaneet, ovat tulleet terveiksi, nälkäiset ovat tulleet ravituiksi, laiha lihoo. Puut notkuvat hedelmien painosta. Ainoastaan minä ja poikani olemme sielultamme surullisia ja sydämeltämme murheellisia.

Hiljattain on herrani kuningas osoittanut rakkautta Niniveen, sen kansaan, sen ensimmäisiin miehiin sanoen: 'Tuokaa tänne poikanne! Antakaa heidän seisoa minun edessäni!' Salli siis minun poikani seisoa yhdessä heidän kanssaan herrani kuninkaan edessä, niin tahdomme riemuita kaiken kansan kera ja tanssia ilosta.

Silmäni luottavat herraani kuninkaaseen. Palatsiin kuuluvien joukossa ei ole ketään, joka rakastaa minua. Minulla ei ole heidän joukossaan ainoatakaan ystävää, jolle voisin antaa lahjan, niin että he voisivat ottaa huoleksensa asiani ja edistää sitä. Herrani kuningas sääliköön palvelijaansa! Toivon, ettei kaikkien näiden ihmisten joukosta kellään panettelijallani olisi menestystä pahoissa hankkeissaan minua kohtaan.»

Mitenkähän paljon totuutta lienee ollut hovimiesten kauniissa kuvauksissa kansan tilasta? Maan hedelmällisyydestä huolimatta babylonialaisen pienviljelijän kohtalo oli kova. Ensinnäkin jo valtion veroista selviytyminen oli hänelle kyllin rasittavaa. Kaupungeissa nämä suoritettiin rahassa, maalla maksettiin verona etupäässä tavaraa, kuten viljaa, taateleita, karjaa ja villoja, tai vero suoritettiin päivätöinä, joita laskettiin jokaiselle. Enimmäkseen tähän työvelvollisuuteen kuului kanavien kaivamista, heinän niittämistä, tiilenkantoa tai muuta työskentelyä valtion rakennushankkeissa määrätyn monena päivänä.

Syy talonpoikien sortamiseen oli kuitenkin ennen kaikkea heidän lainanantajissaan, jotka pitivät pienviljelijää täydellisessä riippuvaisuussuhteessa. Kylvöaikana hän oli säännöllisesti rahapulassa. Täytyihän hänen hankkia siemenviljaa. Ja hänen ahdinkonsa oli sitä pahempi, kun vilja tietenkin siihen vuodenaikaan oli kalliimpaa kuin konsanaan. Kun sitten tuli korjuuaika, tarvitsi hän jälleen rahoja voidakseen palkata työvoimaa. Sillä tavoin hän joutui aivan rahamiesten käsiin. Lainansa hänen oli maksettava viljassa sadonkorjuun päätyttyä käypään hintaan, joka juuri siihen aikaan vuotta oli alimmillaan. Niin joutui suuri osa peltomiehen hiestä ja vaivasta hänen lainanantajilleen, ja mies parka joutui vuosi vuodelta yhä enemmän riippuvaiseksi saamamiehistään. Sellaisella koronkiskuriliikkeellä elivät ja kukoistivat etenkin suuret pankit, joita jo aikaisin kasvoi Babyloniin ja muihin suurkaupunkeihin, ja joista ennen mainittu »Egibi & Pojat» lienee ollut tärkein. Tämä pankkiirisuku vastasi usean miespolven aikana Babylonian Rotschildejä.[145] Nämä sekä nippurilainen toiminimi Murashshu & Pojat[144] hallitsivat Kaksoisvirtainmaan liike-elämää aina persialaisaikaan saakka.

Sellaisilla yhtiöillä saattoi toisinaan olla suunnattomat pääomat. Voitto oli yleensä erittäin suuri. Sijoitetun rahamäärän kaksin- jopa nelinkertainen voitto oli sääntönä, mutta kymmenkertaisiakin voittoja esiintyy. Ei ole ihmeteltävää, että korko oli korkea. Se nousi muinaisbabylonialaisen lain mukaan 20 %:iin rahalainoissa ja noin 30 %:iin viljalainoissa. Syynä tähän suureen eroon oli todennäköisesti viljanhintojen vaihtelevaisuus. — Assyriassa sitävastoin ei korkoa nähtävästi milloinkaan oltu laillisesti säännöstelty. Seurauksena oli hirvittävä koronkiskominen. Korko saattoi siellä nousta aina 50 %:iin.

Monet temppeleistä olivat myöskin suurpankkeja. Pyhäköt olivat täällä kuten Egyptissäkin suuria tilanomistajia, jotka kokosivat valtavia rikkauksia. On kuvaavaa, että pohjoisbabylonialaisessa Sipparin kaupungissa ensimmäinen pankkiiri oli — itse auringonjumala, tai selvemmin sanottuna: hänen pappinsa ja papittarensa, joiden joukossa oli kuninkaan tyttäriäkin, tekivät lainakauppoja jumalan laskuun. Papitarten keskuudessa mainitaan olleen kuitenkin niin ihmisystävällisiä lainanantajia, etteivät he ottaneet köyhiltä mitään korkoa. Muuan sipparilainen velkakirja kuuluu esim. näin: »Sin-itura on lainannut auringonjumalan temppelistä 10 hopeasikliä[146] ilman korkoa. Niin pian kuin temppeli tahtoo, on hänen maksettava rahat takaisin.»

NAISEN ASEMA BABYLONIASSA

on Kaksoisvirtainmaan yhteiskunnallisten olojen miellyttävimpiä puolia. Naisella oli siellä kunnioitettu ja itsenäinen yhteiskunnallinen asema. Hänellä oli yksityisomaisuutta ja oikeus hallita sitä itse; hän saattoi harjoittaa liikettä omintakeisesti ja itse tehdä sopimuksia ja sitoumuksia. Tapaamme hänet toiminnassa sekä kaupan ja teollisuuden että maatalouden alalla; toisinaan näemme hänet myös kirjurina, ja jumalanpalveluksessa hän esiintyy papittarena tai ennustajattarena. Ja olemme nähneet, että jos mies erosi vaimostaan, tämä sai säännöllisesti myötäjäisensä takaisin.

ORJAYHTEISKUNTA.

Orjuudella näyttää — ainakin säilyneistä asiakirjoista päättäen — olleen paljon suurempi merkitys Eufrat-Tigrismaissa kuin Niilinmaassa. Sekä maanviljelystä että käsiteollisuutta harjoitettiin käyttäen suureksi osaksi orjien työvoimaa. Varmaan orjien kohtelu monesti oli kauhistavan kovaa sellaisen kansan keskuudessa kuin assyrialaisten, joilla julmuus oli aivan veressä. Käyttiväthän lempeämieliset egyptiläisetkin ahkerasti ruoskaa, mutta assyrialaisiin ja varmaankin myös osittain babylonialaisiin kansanluokkien välisiin seurustelutapoihin kuului, että jos palvelija oli tehnyt jonkin virheen, niin »isäntä löi häntä päähän, ja jos palvelijatar oli sen tehnyt, löi emäntä häntä kasvoihin.»

On kuvaavaa, että aikalaisekseen niin läpeensä inhimillinen hallitsija kuin Hammurapi on laeissaan vahvistanut tavan, että »jos orja sanoo isännälleen: 'Sinä et ole minun herrani', ja omistaja näyttää todeksi, että mies on hänen orjansa, niin isännän on leikattava häneltä korva.»

Orjaa pidettiin paljon halpa-arvoisempana kuin vapaita ihmisiä, ja hänen arveltiin olevan väliasteella ihmisten ja eläinten välillä. Sananlasku sanoo: »Ihminen on Jumalan varjo, mutta orja on vapaan miehen varjo.» On kuvaavaa, ettei orja milloinkaan saanut pitää poikaansa omanaan. Isä oli yksinomaan vapaalla: »ihmisenpoika» merkitsi samaa kuin »vapaa mies», ja sana sai ajan pitkään saman merkityksen kuin muinoin meillä käytetty »jalosukuinen» ja käytettiin sitä vain ylhäisistä. Ulkonaisesti orja erosi vapaasta siinä, että hänen päänsä oli paljaaksi ajeltu ja häneen oli pantu orjan merkki, tavallisesti tatuoimalla.

Lait eivät määrää mitään rangaistusta orjanomistajalle, joka pahoinpiteli omaa orjaansa. Orjaa kohtaan harjoitettu väkivalta kiinnosti lainsäätäjää oikeastaan vain mikäli sellainen ilkityö merkitsi tappiota orjan omistajalle.

Mutta juuri tähän halpamaiseen hyötynäkökantaan sisältyy orjalle toiselta puolen jonkinlainen turva — monissa tapauksissa ainoa — pahoinpitelyä vastaan. Kuten huolenpito kotieläimistä kuului jokaisen etuihin, saivat myös pelkät itsekkäät syyt isännän huolehtimaan orjiensa hyvinvoinnista, varsinkin, jos nämä olivat kyvykkäitä. Erikoisen haluttuja olivat sellaiset orjat, jotka osasivat jotakin käsityötä, ja heistä maksettiin paljon yli tavallisen kauppahinnan, joka muuten miesorjasta oli sama kuin härästä tai aasista, ja orjattaresta puolet siitä.

On tallella sopimuksia orjanomistajien ja sellaisten henkilöitten välillä, jotka ottivat opettaakseen orjalle jotakin ammattia, niin että tämä voi tuottaa enemmän tuloja isännälleen. Kerran on kyseessä orja, joka pannaan kivenhakkaajan oppiin. »Hänelle on täydellisesti opetettava kivenveistäjän ammatti», sanotaan sopimuksessa. Tätä taitoa tarvittiin Babyloniassa paljon, sillä miltei jokaisella täytyi olla kaiverrettu sinetti, jotta hän voisi vahvistaa sopimuksia ja muita liikeasia kirjoja. — Kyseessä olevan orjan oppiaika on sopimuksen mukaan neljä vuotta. Orjan omistaja pitää hänet vaatteessa, mutta ruoka on opettajan kustannettava korvaukseksi siitä, että hän hyötyy orjan työvoimasta. Mistään muusta palkasta opettajalle ei tunnu olevan puhetta, korkeintaan lahjapalkkiosta oppiajan onnellisesti päätyttyä[147]; tällaisena palkkiona on eräässä toisessa tapauksessa määrätyn arvoinen puku tai jotakin sen tapaista. Mutta ellei mestari opeta hänelle ammattia, niin hänen on maksettava orjan isännälle määrätty vahingonkorvaus hukkaan menneestä työvoimasta.

Toisella kertaa on orjan opittava koko kutojanammatti. Oppiaika kestää viisi vuotta, ja ehdot ovat edellisten kaltaiset.

Muutamat orjanomistajat pitivät useampia orjia, kuin mitä he itse tarvitsivat työhön omassa talossaan ja tiluksillaan. He voivat nimittäin saada sievoiset tulot vuokraamalla heitä varsinkin sadonkorjuun aikana, jolloin maatyöläisten kysyntä oli vilkas. Vuokraaja suoritti melkoisen päivämaksun ja oli sitäpaitsi vastuussa tappiosta, joka voi tulla omistajalle, jos orja kuoli, karkasi, sairastui tai muuten tuli työkyvyttömäksi. Sellaisen lainmääräyksen täytyi tietysti vaikuttaa inhimillisempään suuntaan, sillä siitä seurasi luonnollisesti, että jokainen, joka vuokrasi toisten orjia, varoi kiristämästä heitä niin ankaralla työllä, että he rasittuivat liikaa.

Orjat saivat koota yksityisomaisuutta, kunhan suorittivat isännälleen vuotuisen maksun. He voivat harjoittaa kauppaa ja pankkiliikettä, mutta heidän täytyi silloin luovuttaa omistajalleen määrätty prosentti tuloistaan. Kuulee myös puhuttavan orjista, jotka pääsivät isäntiensä tilanhoitajiksi, saavuttivat varallisuutta ja itse vuorostaan pitivät orjia. Saattoipa orja päästä niinkin hyvään asemaan, että hänen isäntänsä piti edullisena vapauttaa hänet ja ottaa hänet lapsekseen, jolloin orjan uudelle isälle taattiin turvattu toimeentulo.

Babyloniassa oli enemmän nais- kuin miesorjia. Nämä olivat tavallisesti isäntänsä jalkavaimoja. Jos orjatar synnytti lapsia isännälleen, nämä luettiin vapaasyntyisiin, jos isä laillistutti heidät julkisesti puhuttelemalla heitä sanalla »lapseni». Orjatar, joka täten oli saavuttanut isäntänsä suosion, saattoi tietenkin olla emännälleen varsin vaivalloinen »haluten olla yhdenvertainen talon valtiattaren kanssa» sen oikeuden nojalla, ettei häntä ollut lupa myydä. Mutta

»orjatarta, joka ei saanut nauttia isäntänsä suosiota ja jota ei kukaan mies valinnut vaimokseen, orjatarta, joka ei suloudellaan houkutellut puolisoa hyväilyihin, orjatarta, jolta hänen puolisonsa ei suosiota osoittaen paljastanut viimeistäkin verhoa»,

häntä pidettiin ylen onnettomana naisena, ja hän koetti loitsujen avulla, kun ei muu auttanut, voittaa herransa suosion.

Orjat olivat osaksi sotavankeja ja näiden jälkeläisiä, osaksi henkilöitä, jotka eivät olleet voineet maksaa velkojaan, tai näiden vaimoja ja lapsia. Usein sattui, että jonkun täytyi tämän takia »myydä vaimonsa, poikansa tai tyttärensä», ja usein hän itse menetti vapautensa samasta syystä. Tapahtui myöskin, kuten olemme nähneet, että eräät perheriidat päättyivät siihen, että poika, tytär tai vaimo myytiin orjaksi. Voi myöskin sattua, että orjanmerkin sai vapaasukuinen tyttö, joka nähtiin yhdessä nuoren miehen kanssa, jota isä ei hyväksynyt, antaen tämän hurmata itsensä ja viedä pois kodistaan.»

Isännän kuoltua oli tapana vapauttaa sekä orjattaret että näitten lapset. Muutenkin sattui orjien vapauttamisia. Mutta usein nämä itsekin koettivat karkaamalla vapautua säälittävästä kohtalostaan. Jos karannut orja saatiin kiinni, hän oikeastaan oli kuoleman oma. Tavallisesti hänen isäntänsä kuitenkin ilostui niin saadessaan hänet takaisin, että hän tyytyi panemaan orjan jalkarautoihin estääkseen uuden pakoyrityksen. Ken otti kiinni karanneen orjan ja jätti hänet takaisin omistajalle, sai rahapalkkien. Mutta se, joka auttoi häntä pakenemaan tai piiloitti hänet luokseen eikä voudin käskystä luovuttanut häntä, oli kuolemanrangaistuksen alainen. Orjanmerkin poistamisesta oli myös määrätty ankara rangaistus.

LAKONTAPAINEN BABYLONIASSA.

Babylonian yhteiskunnallisia oloja valaiseva on muuan uusbabylonialaisen valtakunnan aikainen kirje, jossa eräs virkamies ilmoittaa toverilleen, että osa hänen piirinsä työläisistä on tyytymätön esimieheensä »eikä sen johdosta tahdo tehdä kuninkaan työtä.» Kuningas on siksi määrännyt, että tyytymättömien johtajat on haastettava oikeuteen. Kirjeen kirjoittaja ei tosin voi tehdä muuta kuin noudattaa kuninkaan määräystä, mutta hän toivoo lempeämmästä menettelystä enemmän tuloksia. Hän nimittäin lopettaa kirjeensä näin: »Kaikki kivenhakkaajat ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä sanoen: 'Päällysmiehemme on sortanut meitä, sillä kukaan ei ole maksanut palkkaamme kahtena viime kuukautena,’ Anna sinä siis määräys, että heille maksettaisiin palkkansa, sillä he käyvät yhä uhkaavammiksi!»

Osoituksena siitä, että tällaiset ilmiöt eivät olleet ainutlaatuisia, on erään toisen virkamiehen kirje maaherralleen vastaukseksi tämän tiedusteluun, miten oli eräitten elonkorjuutyöläisten palkkauksen laita. Kirjeen kirjoittaja vakuuttaa innokkaasti kautta Shamashin ja Mardukin, että »he eivät millään tavoin ole voineet huonosti tai olleet riidanhaluisia» — sanonta, joka kertoo melko paljon sille, joka osaa lukea rivien välistä. Vielä selvemmän yleiskuvan tilanteesta saa vertaamalla tätä kirjettä kuninkaalle saapuneisiin kirjelmiin, joissa virkamiehet pyytävät, ettei hän »antaisi heidän kuolla nälkään» tai »koiran tavoin nääntyä nälkään ja puutteeseen» tai valittavat: »Mieheni ovat nälkäkuoleman partaalla.»

Kirjallisuutta:

Friedrich Delitzsch, Beiträge zur Erklärung der babylonisch-assyrischen Brieflitteratur (Delitzsch Haupt, Beiträge zur Assyriologie I).

H.V. Hilprecht and Albert T. Clay, Business documents of Muraschu sons of Nippur.

Victor Marx, Die Stellung der Frauen in Babylonien (Delitzsch—Haupt, Beiträge zur Assyriologie IV).

J. Kohler und F.E. Pelser, Aus dem babylonischen Rechtsleben I—IV.

Eduard Meyer, Die Sklaverei im Altertum.

Karl Bucher, Die Entstehung der Volkswirtschaft: side I.

USKONNOLLISTA KANSAA.

Muinaiset babylonialaiset olivat erittäin uskonnollista kansaa. Kuningasten piirtokirjoituksissa perussävy on ilmeisen uskonnollinen, ja he pitävät temppelien rakentamista kaikkein tärkeimpinä hallitustoiminaan. Eräästä Babylonian vanhimmista hallitsijoista sanotaan: »Niinkuin lehmä kääntää katseensa vasikkansa puoleen, niin hän kohdisti kaiken rakkautensa temppelin rakentamiseen.» Kuningasten sotatoimia mainitaan babylonialaisissa kirjoituksissa sitävastoin vain ohimennen. Siinä nämä kirjoitukset ratkaisevalla tavalla eroavat assyrialaisista, jotka kertovat etupäässä kuningasten sotaretkistä. Assyria oli aito soturivaltio, ja hallitsijaihanteena oli mainehikas sotasankari. Sen historia on kirjoitettu verellä. Babyloniassa taasen kuninkaan piti olla hyvä paimen, joka kokosi hajaantuneen laumansa. Hänen päätehtävänään oli »järjestyksen» hankkiminen maahan.

Kun suuri temppelirakennus oli valmistunut, oli tapana julistaa jumalanrauha maahan niiden seitsemän päivän ajaksi, jolloin vihkiminen tapahtui. »Seitsemänä päivänä palvelustyttö oli emäntänsä vertainen; orja ja hänen isäntänsä kulkivat rinnakkain; pahan kielen ilkeät sanat muuttuivat hyviksi — kaikki paha pysyi poissa temppelistä. Rikas ei tehnyt vääryyttä isättömälle ja äidittömälle, eikä mahtava loukannut turvatonta leskeä.»

BABYLONIALAISTEN JUMALMAAILMA.

Muinaisilla babylonialaisilla oli runsaasti jumalia. Näiden luvusta on erilaisia tietoja, mutta tosiasiallisesti tunnemme neljättätuhatta jumalannimeä. Korkein jumala on Anu, »jumalien isä ja kuningas» ja taivaan herra. Kolmannessa taivaassa hän istuu valtaistuimellaan. Hänellä on useita puolisoita, mutta hänen lempivaimonsa on Ishtar, foinikialaisten ja kanaanilaisten Astarte, kuuluisin babylonialaisista jumalattarista. Hän on aistillisen rakkauden ja hedelmällisyyden jumalatar, jolla silloin tällöin on rakkaussuhteita myöskin ihmisiin ja eläimiin, mutta joka enimmäkseen tuottaa rakastajilleen tuhoa ja kuolemaa. Tarinat tietävät kertoa paljon hänen rakkausseikkailuistaan.[148] Mutta hän on myöskin sodan jumalatar, joka »kostuttaa maan verellä ja heittää kaatuneet suuriin röykkiöihin kentille.»

Rakkauden jumalattaren palvontaan oli yhtynyt hurjia tansseja, itsensäsilpomista ja hirvittävää siveettömyyttä. Hänen papittarensa, »temppeliportot», olivat jonkinlaisia prostituoituja, joilla oli oma temppeliporttolansa, missä he varsinkin suurten uskonnollisten juhlien aikana antautuivat paikalle tulviville muukalaisille.[149]

Myöskin Ishtarin _papit_ palvelivat jumalatartaan siveettömyydellä. Miehisen elimen itsesilvonta kuului hedelmällisyyden jumalattaren palvelukseen sekä Babyloniassa että Vähässä-Aasiassa. Kun tämä kauhea toimitus oli suoritettu uskonnollisen raivokohtauksen vallassa, seurasi jotakin vielä inhoittavampaa: kuohitut pukeutuivat naisenpukuun ja antautuivat temppeliprostitution haltuun: »Ishtar oli muuttanut heidän mieskuntoisuutensa naisekkuudeksi.»

Suurina Ishtarin juhlina kaikki riettaisiin juhlamenoihin kokoontuneet »portot, ilotytöt ja -pojat sekä luonnonvastaiset papit» viettivät hirveätä elämää. Puhtaat neidotkin uhrasivat silloin neitsyytensä. Tulot tästä uhrista joutuivat temppelirahastoon. Liioiteltu on kuitenkin varmasti Herodotoksen väite, että »maan jokaisen naisen täytyi kerran elämässään asettua Ishtarin temppeliin ja antaa muukalaisen maata itsensä. Mutta tämän jätettyään hän on täyttänyt velvollisuutensa jumalatarta kohtaan ja saa mennä kotiin. Kaikki, jotka ovat kauniita ja komeita, palaavat pian kotiin, mutta rumat saavat odottaa kauan, ennenkuin voivat täyttää lain käskyn. Onpa sellaisiakin, jotka saavat odottaa kokonaista kolme tai neljä vuotta. Muutamin paikoin Kypros saarella vallitsee melkein samanlainen tapa.»

Arvossa lähinnä Anua oli _Ellil_, joka alkujaan oli »tuulien herra» ja myöskin sai aikaan jokiveden tulvimisen. Kun sitten maailma jaettiin kolmia: taivaaseen, maahan ja veteen, tuli Ellilistä mantereen hallitsija, ja »maiden herrana» hän asusti korkeilla vuorilla. Anu ja Ellil eivät kumpikaan olleet ihmisille suopeita. Ellil loi lohikäärmeen pitääkseen heitä kurissa, ja myöhemmin hän sai aikaan vedenpaisumuksen. Ja kun Ksisuthros säilytti henkensä, niin Ellil vihastui. — Ajan pitkään Ellilin nuorempi kilpailija Marduk, Babylonin kaupungin pääjumala, syrjäytti hänet yhä enemmän, ja hänen täytyi tyytyä verraten vaatimattomaan liikanimeen »vanhaherra».

Ellilin pääpuoliso, _Ninlil_, on maan lapsille suopeampi ja lausuu mielellään ankaralle puolisolleen hyvän sanan kurjien raukkojen puolesta, jotka anovat häneltä armoa ja apua. Hän on »suuri äiti ja ihmisten armollinen puoltajatar.»

Anusta oli tullut taivaan ja Eliitistä maan hallitsija, mutta Anun pojasta _Ea_sta tuli meren jumala. Ja koska syvää vettä pidetään kaiken viisauden lähteenä, on Ea myöskin kaikkien taiteitten ja tieteitten jumala. Hän on opettanut ihmisille kaikenlaista käsityötä ja on kirjoitustaidon keksijä. Hän on myös, päinvastoin kuin Anu ja Ellil, suuri ihmisystävä. Juuri hän keksi pelastaa suojattinsa Ksisythroksen vedenpaisumuksesta. Myöskin hän moitti Elliliä ankarasti siitä, että tämä oli pannut toimeen tuon suuren tuhotulvan.

Ean ihmisystävällisyyden peri hänen poikansa _Marduk_ eli _Bel_, joka syrjäytti sekä Anun että Ellilin näiden valta-asemasta ja tuli siis olemaan sekä taivaan että maan herra. Kun tuho uhkasi jumalmaailmaa, sitoutui Marduk nimittäin menemään vihollista vastaan sillä ehdolla, että hän saisi vallan hallita kaikkia muita jumalia. Sen hän saikin palkakseen. Hän käytti isiltä perittyä viisauttaan isänsä tavoin sairaitten ja kärsivien ihmisten auttamiseen. Neljän koiransa seuraamana hän taisteli pimeyden henkiä vastaan ja auttoi valon voittoon.

Mardukin merkitys kasvaa Baabelin kehityksen mukana, aivan kuin Amonin valtaanpääsy seurasi Theban muuttumista Egyptin pääkaupungiksi. Kaikki ihanteelliset ominaisuudet siirtyvät vähitellen Mardukille: hänestä tulee kaikkivaltias, kaikkiviisas, kaikkihyvä, pyhä ja vanhurskas. Täten on otettu askel yksijumalaiseen suuntaan, ei kuitenkaan niin suurta kuin sillä, että Ekhnaton otti käytäntöön auringonjumalan palvonnan.