Part 25

Pian sen jälkeen kuin Botta oli tehnyt suuren löytönsä, englantilainen _Layard_ löysi toisen suurenmoisen kuninkaanlinnan, nimittäin Assyrian hallitsijan Salmanassar III:n melkein sata vuotta vanhemman palatsin Nimrudissa, joka oli ollut Assyrian pääkaupunki Assurin jälkeen ja tarun mukaan kerran suuren metsästäjän Nimrodin asuntopaikka. Yllättävän runsas oli niiden kaivausten tulos, joita Layard täällä suoritti — osaksi Englannin hallituksen avustuksella. Palatsin seiniä peittivät suurelta osalta suuret, kohokuvien kaunistamat alabasterilaatat, jotka hämmästyneelle jälkimaailmalle paljastivat kohtauksia Assyrian kansan elämästä; ja kaikkialla oli piirtokirjoituksia, jotka kumminkin vasta myöhemmän ajan oli suotu tulkita.

Sitten Layard kävi muinaisen Niniven rauniokumpujen kimppuun, ja täältäkin hän kaivoi esille m.m. kuninkaanpalatsin, nimittäin Vanhasta Testamentista tutun, noin v. 680 e.Kr. kuolleen hirmuvaltiaan, Sanheribin rakennuttaman. Kaivauksia siellä British Museumin laskuun jatkettaessa tavattiin senkin palatsin rauniot, jonka Assurbanipal hiukan myöhemmin rakensi. Arvokkain sieltä tehty löytö oli tietysti Assurbanipalin suuri kirjasto. Sen nuolenpääkirjoituslaatoista löydettiin myöhemmin kuuluisat babylonialaiset luomis- ja vedenpaisumuskertomukset.

* * * * *

Sillä välin englantilaiset ja ranskalaiset arkeologit olivat _Babyloniassakin_ tehneet kiintoisia löytöjä. Löytyi taide-esineitä, jotka olivat 5 000 vuotta vanhoja ja todistivat jo silloin vallinneesta korkeasta sivistyksestä; samoin löytyi Raamatussa mainitun Kaldean kaupungin Urin, patriarkka Aabrahamin kotipaikan rauniot. Mutta yritys oli tässä kuumetta synnyttävässä suomaassa, jossa oli tukahduttava kuumuus ja jossa moskiittiparvet ahdistivat, vieläkin raskaampaa ja hengenvaarallisempaa kuin Assyriassa.

* * * * *

Vuonna 1888 englantilaiset ja ranskalaiset saivat arkeologisiin kaivaustöihinsä kilpailijan Amerikasta. Philadelphian yliopisto lähetti nimittäin retkikunnan Babyloniaan. Tulos oli hyvin antoisa. Muun muassa oli amerikkalaisten suotu löytää jotakin, joka lajiansa ei tosin ollut »the biggest in the world» (maailman suurin), mutta »the oldest» (vanhin). Mikäli tiedetään, on nimittäin se temppeli, jonka he kaivoivat esiin ikivanhassa babylonialaisessa Nippurin kaupungissa perimmältä osaltaan maailman vanhin. Sitä on kuitenkin monta kertaa uusittu ja laajennettu. Tämän Belin temppelin varjossa profeetta Hesekielillä oli ihmeelliset näkynsä, kun hän näki kerubeja, joiden »siipien suhina oli kuin suurten vetten pauhu». Tässä merkillisessä pyhätössä oli pyramidinmuotoinen torni. — Mutta kaikkinensa se on vuosituhansien vieriessä peittynyt niin valtaviin muta- ja tomukerrostumiin, että rakennus on nyt 30 metriä maanpinnan alla.

Nippuristakin kaivettiin esiin savitauluja nuolenpääkirjoituksineen, luvultaan 50 ja 60 tuhannen välillä. Useimmat kuuluivat temppelin arkistoon ja ovat sisällöltään hallinnollisia asiakirjoja ja laskuja. Toiset niistä ovat kuitenkin sellaisia, joiden voitaisiin sanoa kuuluvan jonkinlaiseen kirjallisuuteen. Ne sisältävät kronologisia taulukoita sekä rukouksia, hymnejä, loitsuja ja muita uskonnollisia tekstejä. Suuri osa näistä tauluista on peräisin aina kolmannelta vuosituhannelta e.Kr., ja ne ovat siis vanhimpia kirjallisia tuotteita, mitä historia tuntee.

Tämän löydön perusteella voitiin todeta, kuinka korkean tason Babylonian sivistys oli saavuttanut jo neljä vuosituhatta sitten. Mutta arkeologin sydäntä kuohutti nähdessään ennen kaikkea sen, kuinka villit barbaarilaumat olivat mellastaneet, särkeneet ja pirstoneet ja panneet kaiken sekasortoon; ja yhtä murheellista oli havaita se korvaamaton vahinko, jonka polttamattomille tiililaatoille oli aiheuttanut maan kosteus ja suolapitoisuus. Useinkin ne olivat takeltuneet yhteen ja näyttivät tavallisilta maamöhkäleiltä. Mutta kun ne oli varovasti kuivattu, voi sattua, että voitiin veitsellä erottaa ne toisistaan.

Erikoisen mielenkiintoisia ovat ne savilaatat, joita temppelikoulujen oppilaat ovat käyttäneet harjoituksiinsa. Näkee, miten nuorukaiset ovat saaneet aluksi opetella piirtämään erilaiset nuolenpääkirjoitusmerkkien päälajit, sitten muodostelemaan sanoja ja lauseita j.m.s. Välistä vilisee näissä savitauluissa virheitä. — Myöskin piirustuksessa, laskennossa ja muissa aineissa nämä nuorukaiset saivat opetusta. Enimmät siirrettävistä esineistä, jotka kaivettiin esiin Nippurista, ovat lain määräysten mukaisesti joutuneet Konstantinopolin Ottomaaniseen museoon, mutta sulttaani luovutti suuren osan Philadelphian yliopiston museolle.

Viimeksi esiintyivät saksalaiset Mesopotamian näyttämöllä tahi oikeammin sanoen kaivauskentällä. Tämä oli v. 1899. Mutta heidän onnistui vielä silloin löytää eräs kaikkein kiintoisimmista tutkimuskentistä melkein koskemattomana, nimittäin itse suuri Babylon, maailmankaupunki, joka Herodotoksen liioiteltujen tietojen mukaan olisi ollut alaltaan yhtä suuri kuin meidän päiviemme Lontoo ja Parisi yhteensä. Tämä muinaisajan kaupunkien kuningatar uinaili vielä rauniokasojensa alla.

Saksalaiset tutkijat ovat paljastaneet täällä babylonialaisen kulttuurin sen parhaassa kukoistuksessa. Täältä löytyi jätteitä temppelitornista, jota pidetään itsenänsä »Baabelin tornina». Merkillisimmät ovat kuitenkin Nebukadnesarin rakennuttaman kuninkaanlinnan rauniot. Että tässä löytynyt on sama linna, ilmenee piirtokirjoituksista sekä muureissa että tiililieriöissä, joita tavattiin palatsin nurkissa, mihin ne yleisen tavan mukaan oli pantu perustusta laskettaessa.

Ennen saksalaisten Babylonissa tekemiä kaivauksia oli kauan ihmetelty, miten babylonialaiset olivat koristaneet karkeat tiiliseinät. Tuskinpa ne ovat voineet olla alabasterilevyjen koristamia kuten assyrialaisilla, koska sitä ainetta ei ollut saatavissa heidän omassa maassaan. Saksalaiset arkeologit osasivat vastata tähän kysymykseen: Babylonialaiset koristivat seinät loistavan monivärisillä emaljoiduilla tiililaatoilla, jotka yhdessä muodostivat kokonaisia kuvioita. Oli majesteetillisesti astuvia leijonia, oli voimakkaita härkiä ja mielikuvituksellisia lohikäärmeitä, joilla oli käärmeen pää, kirahvin kaula, pantterin etujalat, kotkan takajalat ja koko ruumis suomupeitteinen.

Paitsi vanhaa Babylonia saksalaiset arkeologit löysivät vielä mitä tärkeimmän rauniokentän Mesopotamiassa melkein koskemattomana, nimittäin vanhan _Assurin_, Assyrian valtakunnan vanhimman pääkaupungin ja kansallisjumalan Assurin palvonnan keskuksen. Täällä suoritetut suuritöiset kaivaukset tuottivat erittäin kauniita tuloksia. Niiden ansiosta on saatu osittain valaistusta ennen läpitunkemattomaan pimeyteen, joka ympäröi Assyrian valtakunnan kulttuuria ja aikaisempia kohtaloita.

Itse kuuluisasta Assurin temppelistä on löydetty oikeastaan vain perusmuurit. Mutta ne puhuvat tarpeeksi selvää kieltä jumalanhuoneen iästä.

Paitsi temppeleitä ja kuninkaitten palatseja on sekä Assurista että Babylonista löytynyt viime aikoina yksityisiä asuinrakennuksia, jotka muodostavat kokonaisia kaupunginosia. Ne ovat pienoisjäljennöksiä kuninkaitten linnoista, niissä on paksut, ikkunattomat tiiliseinät, mutta sen sijaan ne on rakennettu siten, että huoneet ovat avonaisen pihan ympärillä aivan kuin myöhemmin roomalaisilla. Saksalaisten Assurissa suorittamien kaivausten arvokkaimpana tuloksena voitanee ehkä kuitenkin pitää sitä suurta määrää piirtokirjoituksia kivissä ja poltettua savea olevissa esineissä, jotka ne ovat tuoneet päivänvaloon, piirtokirjoituksia, jotka ovat arvaamattoman arvokkaita arkeologialle sekä kieli- ja uskonnonhistorialliselle tutkimukselle.

* * * * *

Niinpä tuhannet alkuperäiset nuolenpääkirjoitukset sekä muut muinaismuistot Kaksoisvirtain maasta täyttävät Lontoon, Parisin, Berlinin, Konstantinopolin ja Philadelphian suuret museot. Aluksi olivat kaivaukset Eufrat-Tigrismaissa — osittain johtuen rahavarojen niukkuudesta — enimmäkseen ryöstötoimintaa, jonka tarkoituksena oli mahdollisimman vähillä menoilla saada mahdollisimman suuri määrä museoesineitä. Mutta aikaa voittaen tuli arkeologien työ täällä kuten Egyptissäkin järjestelmällisemmäksi ja tieteellisemmäksi. Niilinmaahan verrattuna on kuitenkin Eufrat-Tigrismaat vain vähäiseltä osalta tutkittu, ja tämä tosiasia on hyvin ymmärrettävissä. Paitsi Niilinmaan rikkaita muinaismuistoaarteita ovat sen suurenmoinen luonto, sen miellyttävä ja terveellinen ilmasto ja sen vielä tänä päivänä säilynyt korkea aineellinen kulttuuri arkeologien samoinkuin matkailijoidenkin suurena vetovoimana. Ja erinomaisten kulkuyhteyksiensä ja kaikin tavoin hyvin järjestettyjen olojensa vuoksi on Niilinmaahan helpompi pääsy kuin moneen Euroopan maahan.

Kokonaan toisin on Eufrat-Tigrismaiden laita. Ne sijaitsevat kaukana vaikeapääsyisessä osassa maailmaa, jossa kaikkialla on näkyvissä häviön ja hedelmättömyyden leima. Tutkijaa ei siellä odota ihana virkistyminen, vaan epäterveellinen ilmasto; ja ne suurenmoiset luonnonilmiöt, joita hän täällä saa kokea, ovat enimmäkseen kauhua herättäviä: rajuja hiekkamyrskyjä, ukonilmoja ja rankkasateita ja kauhea kuumuus, joka keskipäivän aikana on tavallisesti 50° C auringossa ja kohoaa joskus 65°:een.[135]

Mutta miten tämä kerran paratiisimainen maa on voinut muuttua hehkuvaksi ja epäterveelliseksi helvetiksi? Tämän muutoin arvoituksellisen eroavaisuuden salaisuus muinaisten ja nykyisten olosuhteiden välillä on siinä, että Babylonian kulttuurikautena ilmaston tasoitti haihtuminen kanavaverkosta, joka ei jakanut ainoastaan vettä, vaan myöskin kosteutta koko maan ilmastoon.

Sanalla sanoen: arkeologeilla on äärettömän paljon keskeneräistä työtä Kaksoisvirtain maassa. Kun saksalainen retkikunta oli työskennellyt kolmekymmentä vuotta kesät talvet 200—250 miehen suuruisella työvoimalla, oli johtajan mielestä vasta puolet työstä tehty. Viisi vuotta myöhemmin keskeytyi työ maailmansodan vuoksi. Yrityksen johtaja laski tämän vuosisadan alussa, että Nippurin kaikkien raunioiden järjestelmällinen tutkiminen, jos käytettäisiin 400 miehen työvoimaa, vaatisi vähintään puolen vuosisadan ajan.

* * * * *

Alussa nuolenpääkirjoituksella merkityt⁻ todistuskappaleet olivat vain merkillisyyksiä. Mutta oli tuleva päivä, jolloin inhimillisen älyn onnistui pakottaa myös nämä monituhatvuotiset piirtokirjoitukset paljastamaan salaisuutensa. _Tästä juontaa assyriologia alkunsa._

Mitä ennen tiedettiin assyrialaisista ja babylonialaisista, oli saatu tiedonhaluisilta kreikkalaisilta, jotka olivat matkustelleet Uus-Babylonian valtakunnassa, ennenkuin hävitys vielä oli täydellisesti tuhonnut sen kulttuurin. Mutta mitä me jo olemme kuulleet kreikkalaisista taruista, se kuvaa osittain niiden uskottavuuden määrää.

Kreikkalaisten historiankirjoittajien tiedot Assyriasta ja Babyloniasta ovat enimmältä osalta peräisin persialaisilta, ja nämä ovat kaikkina aikoina olleet tunnetut paremmiksi sadunkertojiksi kuin historioitsijoiksi. Nämä verrattomat vaikean valehtelutaidon mestarit olisivatkin pitäneet sitä raskaana rikkomuksena itämaisen kohteliaisuuden velvoituksia vastaan, jolleivät he joka kerta muukalaisen kestiystävän tiedustellessa muinaisia aikoja, olisi antaneet hänelle vastausta, joka tyydytti hänen tiedonjanoaan. Jos tässä vastauksessa sattuikin joskus olemaan hitunen totuutta, niin eihän siinä toiselta puolen suoranaista pahaakaan ollut.

Herodotoksen vilpitön kertomus, että persialaiset lapsuudesta saakka ankarasti opetettiin puhumaan aina totta, saisi hänen herkkäuskoisuudellensa yhäkin enemmän makeasti nauramaan, varsinkin hänen tiedonantajansa, joka totta tosiaan ei kuuna päivänä ollut kehittänyt itseään todenpuhumisen kauniissa taidossa. Varmasti kysymyksessä oleva persialainen oli kuitenkin liian hyvin kasvatettu hymyilläkseen länsimaalais-paralle muutoin kuin salavihkaa, kun hän itämaalaisen kohteliaasti ja vetämättä suutansa hymyynkään tarjosi tämän persialaisen kansansielun oivallisen selvittelyn.

Enemmän arvoa kuin Herodotoksen ja muiden kreikkalaisten kertomalla on Vanhan Testamentin kertomuksilla Eufrat-Tigrismaiden kansoista. Mutta nämä kertomuksethan koskettelevat luonnollisesti vain assyrialaisten ja babylonialaisten suhteita _Israeliin_ ja _Juudaan_, eivätkä siis voi antaa yhtenäistä esitystä Eufrat-Tigrismaiden historiasta. Eivät nämä kuvaukset ole puolueettomiakaan, koska assyrialaisten ja heprealaisten välit eivät olleet juuri sydämellisimmät. Israelilaiset historiankirjoittajat kuvasivat vihollisensa tietysti julmiksi sortajiksi, joiden synnit ja vääryydet huusivat taivaan kostoa. Ja profeetat linkosivat heitä vastaan mitä kauheimpia rangaistustuomioita ja ennustivat heidän onnettomuuttaan ja häviötään.

Kuitenkin on Eufratinmaallakin ollut oma muinainen historiankirjoittajansa. Täällä kuten Egyptissäkin pappi ensimmäisenä merkitsi muistiin historialliset tapahtumat. Tämä mies, jonka nimi oli _Berosos_, eli Aleksanteri Suuren aikana. Hän oli babylonialainen, mutta kirjoitti kreikaksi. Berosoksella oli käytettävänään Babylonian temppeli- ja valtioarkistojen muistiinpanot, ja sentähden hänen olisi pitänyt voida esittää uskottava kuva ei ainoastaan isänmaansa, vaan myöskin naapurivaltioiden historiasta. Mutta valitettavasti hänen teoksensa samoin kuin Manethonkin historiallinen teos on säilynyt meille hyvin turmeltuneessa asussa. On nimittäin jäljellä vain muutamia katkelmia, ja nämä jäännökset eivät ole peräisin alkuperäisestä teoksesta, vaan ovat osittain toisen tai kolmannen käden huonoja jäljennöksiä, osittain vieläkin ala-arvoisempia käännöksiä ja mukaelmia.

NUOLENPÄÄKIRJOITUKSEN TULKITSEMINEN

on ihmisneron ihmeellisimpiä voittoja.

Nuolenpääkirjoitus on saanut omituisen muotonsa siitä, että kulmikkailla puikoilla tehtiin merkkejä savitauluihin ja savilieriöihin ym. saven vielä pehmeänä ollessa.[136] Assyrialaiset ja babylonialaiset eivät nimittäin kirjoittaneet paperille, vaan savelle — tahi oikeammin sanoen — saveen. Heidän kirjastonsa olivat tiilikasoja. Kun babylonialainen »kirje» oli kirjoitettu, lähetettiin kostea savitaulu uunissa poltettavaksi. Kirjeen polttaminen johti siis sinä aikana aivan toiseen tulokseen kuin nykyisin. Se tuli siten suorastaan ikuiseksi. Nuolenpääkirjoitus oli epäilemättä alkujaan _kuvakirjoitusta_, aivan kuin egyptiläiset hieroglyfit. Voi seurata monien nuolenpääkirjoitusmerkkien kehitystä todellisista kuvista, jotka esittävät esim. kalaa, lintua, kasvoja, vettä. Luultavasti sumerit ovat nuolenpääkirjoitusmerkkien keksijät. Eufratin maiden seemiläiset tulokkaat omaksuivat sitten nämä merkit sekä täydensivät niitä kielensä äännetarpeen mukaan.

Ajan kuluessa kuvamerkit kehittyivät Mesopotamiassa samoinkuin Egyptissäkin _tavumerkeiksi_. Sitä ennen oli luonnollisesti erittäin vaikeaa ilmaista teonsanoja ja abstraktisia käsitteitä. Mutta joten kuten selviydyttiin eri tavoin, m.m. asettamalla kaksi kuvamerkkiä vierekkäin tai päällekkäin. Niinpä ilmaistiin »syödä» käsite piirtämällä vierekkäin tai päällekkäin pää ja leipä, »juoda» piirtämällä suun alle vettä esittävä kuva, »synnyttää» linnunmunan kuvalla. Pää, jonka kieli oli näkyvissä, merkitsi »puhua», kaksi puuta ja vettä tarkoitti »puutarhaa» j.n.e. »Varjo»-käsite ilmaistiin puuta ja yötä esittävillä kuvilla, »hauta» kuvattiin yöasunnoksi, »äiti» lasten asunnoksi j.n.e. Kun tahdottiin kirjoittaa »mies meni, taloon», asetettiin peräkkäin kolme kuvamerkkiä, jotka kuvasivat miestä, jalkaa ja taloa.

Siirtyminen kuvakirjoituksesta tavukirjoitukseen tapahtui mesopotamialaisessa kirjoituksessa suunnilleen samalla tavoin kuin hieroglyfikirjoituksessa. Vaikeaksi kävi kuitenkin sitten ratkaista, tarkoittiko kirjoitusmerkki kokonaista sanaa vaiko ainoastaan tavua.

Pitemmälle kuin tavumerkkeihin babylonialaiset eivät koskaan päässeet kirjoituksensa yksinkertaistuttamisessa. He eivät päässeet kielellisissä ilmaisukeinoissaan niin pitkälle kuin länsiseemiläiset kansat, jotka tekivät sen käänteentekevän keksinnön, että kaikki ihmispuhe on muutamien harvojen _äänteiden_ yhtymistä, jotka äänteet voitiin merkitä kukin erikoisella kirjaimella.

Mesopotamialaisten kirjoituskuvioiden merkityksen yksinkertaistumisen rinnalla tapahtui käytännöllisistä syistä niiden ulkonainen muuttuminen _kuvista nuolenpääkirjoitukseksi_, aivan niinkuin egyptiläiset hieroglyfimerkit muuttuivat kursiivikirjoitukseksi. Mutta mesopotamialaiset nuolenpääkirjoitusmerkit ovat vielä enemmän kuin egyptiläinen kursiivikirjoitus kadottaneet kuvamerkkien näköisyytensä ja näyttävät enimmäkseen umpimähkäiseltä nuolenpäänmuotoisten merkkien kokoelmalta.

* * * * *

Nuolenpääkirjoituksen salaisuuksien avain ei löytynyt kuitenkaan Babyloniasta eikä Assyriasta, vaan _persialaiselta_ maaperältä. Persialaiset olivat nimittäin perineet tämänlaatuisen kirjoituksen babylonialaisilta ja vähitellen yksinkertaistuttaneet sen yli 500 merkkiä noin neljäksikymmeneksi.

Halki vuosisatojen matkustajat olivat Persiassa ihmetellen katselleet vanhan Persepoliksen kaupungin raunioita, ja erityiset kiinnostuneena oli moni seisahtunut tarkastelemaan arvoituksellisia nuolenpäänmuotoisia merkkejä, joita oli kaiverrettu raunioiden seiniin ja pilareihin. Alkuasukkaat luulivat merkkejä loitsuiksi, joiden salaisuuden piti kerran paljastua ihmisille.

Näiden salaisuuksien verhon kohottaminen oli tuleva nuoren saksalaisen lukionopettajan _Grotefend_in osaksi. Kuva- ja muiden arvoitusten tulkitseminen oli lapsesta saakka ollut hänen huviansa, ja kauan hän oli mietiskellyt muutamia nuolenpääkirjoituksen kuvia, kunnes hänen 27 vuoden vanhana vuonna 1802, siis kaksikymmentä vuotta ennen Champollionin suurta mainetyötä, onnistui päästä ratkaisevaan tulokseen.

Asettamalla kaksi kirjoitusta vierekkäin ja vertaamalla niitä keskenään Grotefend löysi arvoituksen avaimen. Kysymyksessä olevat piirtokirjoitukset olivat Persepoliksen kuninkaanpalatsin pääovessa. Grotefend teki siitä aluksikin sen johtopäätöksen, että merkit tarkoittivat palatsin rakennuttaneiden kuningasten nimiä ja arvonimiä. _Ensimmäisenä_ kummassakin kirjoituksessa piti, muinaisajan tavan mukaan, olla itse hallitsijan nimi ja sen jälkeen muut tittelit: »Suurkuningas, kuningasten kuningas.»

Kun sanat ovat vinossa asemassa olevien nuolenpääkärkien erottamia, voimme viereisistä kuvista seurata Grotefendin tulkitsemisyritysten jatkuvaa kulkua. Näemme silloin, että toinen ja neljäs sana ovat samoja ja niiden on siis merkittävä »kuningas». Huomaamme edelleen, että viides sana kummassakin kirjoituksessa alkaa samalla nuolenpäänmerkillä kuin toinen tai neljäs, mutta että siinä on loppu, jonka Grotefend arvasi monikon genetiivin päätteeksi. Siis viidennen sanan pitäisi merkitä »kuningasten» ja kolmannen sanan silloin »suuri», Grotefend tuumaili ja luki sanat 2—5 molemmissa teksteissä näin: »Kuningas suuri, kuningas kuningasten.»

Nyt kahteen ensimmäiseen sanaan, itse kuningasnimiin! Jos voitiin päästä niistä selville, niin se oli tavattoman paljon suurempi voitto kuin toisten sanojen tulkinta, koska silloin saataisiin selkoa siitä, mitenkä _äännettiin_ ne nuolenpääkirjoitusmerkit, jotka muodostivat kuningasnimet. Grotefend sai odottamatonta apua arvailuissaan huomatessaan terävällä silmällään, että sama kuningasnimi, joka oli ensimmäisenä sanana edellisessä kirjoituksessa, uusiintui kuudentena sanana jälkimmäisessä lisänä pari nuolenpäämerkkiä, jotka hän tulkitsi genetiivin ilmaisuksi, ja että seuraava sana oli »kuningas», niinikään saman kaltaisten genetiivimerkkien seuraamana. Grotefend teki sen johtopäätöksen, että kuningas, josta jälkimmäinen kirjoitus puhui, oli sen kuninkaan poika, jonka nimi oli ensimmäisenä edellisessä kirjoituksessa. Jos tämä olettamus oli oikea — joksi se lopulta näyttäytyi —, niin jälkimmäisen kirjoituksen kahdeksannen sanan täytyi merkitä »poika». Sama sana esiintyi yhdeksäntenä edellisessä kirjoituksessa. Lähinnä edellisen sanan täytyi siis olla sen kuninkaan nimi, josta kirjoituksessa puhuttiin. Tällöin Grotefend perinpohjaisessa terävänäköisyydessään teki lisäksi vielä tärkeän havainnon: _tämän_ kuninkaan isällä _ei ollut kuninkaan titteliä_ kuten jälkimmäisessä kirjoituksessa puheena olevan kuninkaan isällä.

Grotefendillä oli nyt edessään nuolenpääkirjoituksella merkityt kolmen persialaisen miehen nimet: isän, pojan ja pojanpojan. Poika ja pojanpoika olivat olleet kuninkaita, mutta ei isä. Jos laadimme sukuluettelon siihen järjestykseen, missä nimet esiintyvät kysymyksessä olevissa piirtokirjoituksissa, niin saamme tulokseksi.

2 1 ja 4 3

Keitä olivat nuo kolme? Grotefendin arvailu kohdistui luonnollisesti aluksi Persian ensimmäiseen kuninkaaseen Kyyrokseen, jonka isä, Kambyses, ei ollut kuningas, mutta jonka samanniminen poika tuli Kyyroksen jälkeen kuninkaaksi. Siis:

2. Kambyses 1 ja 4. Kyyros 3. Kambyses

Mutta tämä sovittelu ei pitänyt paikkaansa, sillä nimi n:o 2 ei kyseessä olevissa piirtokirjoituksissa ollut sama kuin n:o 3. Artakserkses ei ensimmäinen nimi myöskään voinut olla, sillä niin monta kirjainta siinä ei ollut. Sitä vastoin soveltui kaikin tavoin hyvin — myöskin eri nimien pituuteen nähden — seuraava sukutaulu:

2. Hystaspes 1 ja 4. Dareios 3. Kserkses,

sillä Dareioksen isällä, Hystaspeella, ei ollut kuninkaan arvonimeä.

Kreikkalaista nimen muotoa Dareios enempää kuin siihen perustuvaa roomalaista Dariusta Grotefend ei kumminkaan odottanut tapaavansa, sillä kreikkalaisethan eivät olleet niin kovin tarkkoja vieraiden nimien kirjoittamisessa. Parempaa opastusta piti tuon kuninkaan heprealaisen nimen tarjota.

Heprealainen muoto oli Darejavesh. Persialainen muoto näytti olevan Darjavaush.

Myöhemmin nerokkaan tanskalaisen kielentutkijan _Rask_in onnistui tulkita seitsemäs sana piirtokirjoituksessa n:o 1 ja silloin voitiin lukea yhdeksän ensimmäistä sanaa näin: »Darjavaush kuningas suuri, kuningas kuningasten, kuningas maiden, Hystaspeen poika».

Täydellinen käännös on osoittautunut olevan: »Dareios, suurkuningas, kuningasten kuningas, maiden kuningas, Hystaspeen poika, akemenidi, joka rakensi tämän talvipalatsin.» Ja piirtokirjoitus n:o 2 käännetään näin: »Kserkses, kuningas suuri, kuningas kuningasten, Dareioksen, kuninkaan, poika, akhaimenidi.»

Näin Grotenfedin onnistui vähitellen saada myös selville, mitenkä eri kirjainmerkit äännetään. Hän poimi hajalleen nuo kolme erisnimeä ja määräsi kullekin nuolenpääkirjoitusmerkille sen äännearvon. Pari virhettä hän teki, mutta muutoin hänen tulkintansa pitää paikkansa halki aikojen.

Loistava vahvistus Grotefendin tulkinnan oikeudelle saatiin kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Louvre'in museossa Parisissa oli tavattoman kaunis alabasterimaljakko, jossa oli lyhyt kirjoitus, osittain nuolenpääkirjoitusta osittain hieroglyfejä. Kumpaakaan kirjoitusta ei kukaan ollut voinut tulkita. Nyt muuan ranskalainen oppinut huomasi Grotefendin avaimen avulla, että nuolenpääkirjoitus merkitsi Khshjarsha, ja Champollion tulkitsi hieroglyfit samalla tavalla. Näin aikakauden molemmat suurimmat kielinerot olivat toisiansa tukien ojentaneet kätensä toisillensa.

Mutta se oppinut seura — Göttingenin Kuninkaallinen tiedeseura —, jolle Grotefend piti ensimmäiset esitelmänsä keksinnöistään, katseli hänen tuloksiansa hyvin epäluuloisin silmin eikä uskaltanut julkaista niitä asiakirjoissaan.[137] Hänen kävi samoin kuin Champollionin.