Part 20

Siinain kaivoksissa työskentely oli kauheaa, varsinkin kesällä, »kun vuoret polttivat nahan». Kumminkin tähän vuodenaikaan työskenneltiin siellä enimmäkseen vain poikkeuksellisesti. Mutta kuuma siellä oli kuitenkin. Tähän kuumaan, vedettömään maahan oli jokainen ruoanpala tuotava monien päivämatkojen takaa ja jokainen vesipisara noudettava hyvin kaukaa.

Siinain kaivokset tyhjentyivät melkein kokonaan kuparista jo Egyptin vanhimpina aikoina. Kuparin louhinnasta todistavat nykyisin vain harvalukuiset malmi- ja kuonalöydöt sekä tavatut sulatus- ja valumuotit; mutta sitä useammat muistomerkit puhuvat siitä työstä, jota täällä kerran tehtiin haluttujen puolijalokivien, malakiitin ja turkoosiu saamiseksi. Kaivosten luota on löytynyt sadoittain ikivanhoja egyptiläisiä kohokuvia ja piirtokirjoituksia kallioissa. Niinpä kaksi henkilöä, jotka ilmoittavat olleensa kivenhakkaajia, ovat kaivertaneet vieraalle, seuraavan kehoituksen: »Oi Te, jotka elätte maan päällä! Kun te tulette tähän paikkaan, niin rakastakaa ja ylistäkää Thoth-jumalaa,[117] Hermopoliksen kaupungin[115] herraa!» Tuo kaupunki oli ilmeisesti molempain kaivospäällysmiesten — sillä sellaisia he luultavasti olivat — kotipaikka. Toiset piirtokirjoitukset ylistävät sanoin ja kuvin faaraoiden tässä villissä vuorimaassa vihollisistaan saamia voittoja. Järjestelmällistä vuorityötä voitiin nimittäin harjoittaa siellä vasta beduiinien kukistamisen jälkeen. Eräässä kuvassa näemme faaraon pitävän vasemmalla kädellään tukasta kiinni voitettua, polvistuvaa beduiinipäällikköä lyödäkseen hänet sotanuijalla, jota hän oikeassa kädessään heiluttaa. Tämä voittoreliefi on jo ensimmäisen hallitsijasuvun ajalta, ja paljon sellaisia kivitauluja on kolmannen — kuudennen hallitsijasuvun sekä keskimmäisen valtakunnan ajoilta. Kuten piirtokirjoituksista ilmenee, taulut ovat paikallisien kuninkaan virkamiesten laitattamia. Vielä paljon muita sellaisia kuvia oli olemassa, mutta muuan nykyaikainen kaivosyhtiö antoi sitten hävityksen käydä yli näiden korvaamattomien muistomerkkien, jotka kuuluivat vanhimpiin koko maailmassa. Sitä ennen ne olivat saaneet olla rauhassa syrjäisen asemansa vuoksi.

Sitten kuin eurooppalaiset mammonanpalvelijat ja vandaalit lopuksi olivat päässeet selville, että jalojen kivien etsiminen sieltä oli tuottamaton yritys, tulivat beduiinit perästä ja jatkoivat sekä kaivostyötä että hävitystä. Kun Flinders Petrie vuonna 1904 tuli sinne, hän huomasi, että vielä jäljellä olevat kalliotaulut voitiin pelastaa vain siten, että ne hakattiin irti vuorenseinämistä ja vietiin Kairon museoon. Niin tehtiinkin.

Siinain niemimaalla on myöskin vanhan egyptiläisen temppelin rauniot ja siinä kiintoisia kuvapatsaita kuninkaallisista henkilöistä, sellaisistakin, joista mitään muita patsaita ei ole säilynyt. Täältä on saatu myöskin odottamattoman runsas sato uhrilahjoja, erilaisia koristeita ja kaunistusesineitä, Egyptin kuningasten lahjoja Hator jumalattarelle, jonka he tahtoivat saada suopeaksi kaivosyrityksilleen. Monia kalleuksia villit beduiinit ovat aikojen kuluessa varastaneet ja monia esineitä tuhonneet, mutta jäljellä olevakin antaa arvokkaan lisän egyptiläisen kulttuurin tuntemiselle. Temppelistä on löytynyt myöskin vuorityössä käytettyjä kuparisia talttoja.

Ne muistomerkit, joita on jäljellä siltä ajalla, jolloin Egyptin valtio harjoitti vuorityötä Siinain niemimaalla, riittävät herättämään meissä kunnioitusta egyptiläisten suurenmoista järjestelykykyä kohtaan kaikilla aloilla. Työnjako oli toteutettu niin pitkälle, että kaivosten työmiehet oli jaettu jopa 17 erilaiseen ryhmään, kullakin oma erikoistehtävänsä, ja heitä valvomassa oli työnjohtajia 11 eri astetta. Ja tähän tuli lisäksi kokonainen liuta erilaisia toimitsijoita, jotka huolehtivat elintarpeiden ja muiden tarvikkeiden kuljetuksesta Siinaille ja vuorityön tuotteiden viennistä sieltä. Voimme kuvitella näkevämme monta sataa kuormitettua aasia käsittävät karavaanit, jotka pitivät yllä viiden päivänmatkan pituista yhteyttä kotimaan kanssa.

* * * * *

_Kultaa_ egyptiläiset saivat Niilin ja Punaisen meren välillä olevista vuorisia, joilla seuduin kultakuume viimeksi raivosi tämän vuosisadan alussa. Englantilaiset yhtiöt panivat silloin likoon satojatuhansia, kenties miljoonia puntia sikäläisiin kaivostöihin, mutta saivat takaisin vain murto-osan yrityksen kustannuksista. Muinaiset egyptiläiset olivat nimittäin tehneet hyvin perusteellista työtä kaikkialla, missä oli kultapitoisia vuorilajeja.

Jonkinlaisen käsityksen siitä, miten suunnattomia ne kultamäärät olivat, jotka kuljetettiin Nubiasta Egyptiin, saa kuullessaan eräänkin Thotmes III:n virkamiehen kertovan, että hän virkamiesaikanaan peri valtiolle 3 1/2 tonnia tuota jaloa metallia. Siitä voi ymmärtää, kuinka paljon sitä kerran on kaivoksissa ollut ja sieltä varastettu. Tuottavimmat egyptiläisten kaivokset olivat Nubian alueella, kokonaisen seitsemäntoista päivämatkan päässä niukkavetisessä, hehkuvan kuumassa vuorierämaassa. Siellä on tavattu vanhoja egyptiläisaikaisia kaivoksia syvine kuiluineen, jotka seuraavat kultapitoisen kvartsin kiemurtelevia suonia vuoressa, ja vesisäiliöineen, joiden tarkoituksena on ollut koota sadevettä talvisaikaan. Sadoittain kivimajoja on myöskin jäljellä, kussakin graniittinen käsimylly, missä kultapitoista kvartsia murennettiin. Sitten huuhdottiin kulta kvartsihiekasta kaltevilla kivilaatoilla, joita samoin on jäljellä. »Nykyisin», sanoo egyptologi Erman, »paikka on hiljainen ja yksinäinen, ja vieras ei voi mistään aavistaa, että sitä on painamassa tuhansien kiroukset ja että se on saanut nähdä ihmiskurjuutta niin paljon kuin harvat paikat maan pinnalla. Sillä ne ihmiset, jotka täällä Egyptin faaraoille kalvoivat 'Nubian kultaa', ennemmin tai myöhemmin sortuen tukahduttavaan kuumuuteen, olivat vankeja. Kahleissa, vaatteitta, vartijoinansa nubialaisia sotilaita, jotka eivät ymmärtäneet egyptin kieltä, onnettomien täytyi tehdä työtä yötä päivää ilman vapautuksen toivoakaan. Kukaan ei välittänyt siitä, miten heille kävi. Sairaatkin, naiset ja ukotkin päällysmiehen keppi ajoi heltymättömästi orjantyöhön, kunnes he liikaponnistusten, puutteen ja kuumuuden sortamina löysivät kuoleman, joka kauan oli ollut ainoa, niitä he olivat voineet toivoa.» Näin oli Diodoroksen aikana, ja yhtä kauheata oli varmaan jo vanhain faaraoiden päivinä.

Vanhat egyptiläiset piirtokirjoitukset kertovat myöskin niistä yli-inhimillisistä vaivoista, joita kuljetus Nubian kultakaivoksille maksoi. Ihmisten sammumatonta kullanjanoa ei silloin enemmän kuin nytkään voinut mikään pidättää. Sekä ihmisiä että vetojuhtia sortui laumoittain. Kerran toisensa perästä yritettiin kaivaa kaivoja tien varrelle, multa pisaraakaan vettä ei niistä saatu. Vasta Ramses II:n aikana nämä ponnistukset näyttävät onnistuneen. Tästä kerrotaan eräässä hänen aikaisessaan nubialaisessa muistokivessä, jossa myöskin sanotaan, että »niistä karavaaneista, jotka matkasivat kaivoksille kultaa huuhtomaan, tuli tuskin puoletkaan takaisin, sillä ihmiset menehtyivät matkalla janoon samoinkuin aasitkin, joita he ajoivat edellänsä.»

* * * * *

_Hopeaa_ pidettiin vanhimpina aikoina Egyptissä vielä arvokkaampana kuin kultaa. Tämä omituinen seikka johtui yksinkertaisesti siitä, että hopeata ei Egyptin alueella esiintynyt. Kun sitten kauppayhteys toisten maiden kanssa vilkastui, hopea luonnollisesti vähitellen laski arvossa ja sai tyytyä kullan jälkeiseen arvoasemaan.

Kulta- ja hopeasepäntyötä harjoitettiin jo vanhimpina aikoina, ja kultaseppien taitavuudesta saa erittäin korkean käsityksen käydessään Kairon museossa. Erikoisia mestareita he olivat juottamaan kapeisiin kultaliuskoihin erivärisiä lasisia koristeita ja puolijalokiviä: vihreitä turkooseja ja malakiitteja, joita saatiin Siinain niemimaan kuparikaivoksista, lihanvärisiä karneoleja, joita tänäkin päivänä voi löytää erämaan hiedasta, ja tummansinisiä lasuurikiviä, joita tuli Aasiasta todistaen Egyptin ikivanhaa kauppayhteyttä toisten maiden kanssa.

Komea värivaikutus ja loisto, joka täten aikaansaatiin, oli vallan ihmeellinen. Mutta kirous painaa kultaa ja jalokiviä, tuhansien kiroukset niitä valiokoristeita, jotka kerran kaunistivat Egyptin kuningattarien kaulaa ja käsivarsia.

* * * * *

Hienoa, valkeata kalkkikiveä, jolla egyptiläiset päällystivät pyramidinsa ja mastabansa ja josta kuvanveistäjät tekivät monet kuvapatsaansa, louhittiin valtavia määriä vinosti vastapäätä Sakkaraa olevista vuorista. Niissä seuduin oli myöskin alabasteria. Laakson sulkee siellä mahtava kivivalli, joka ilmeisesti on ollut patona talvisen sadeveden kokoamista varten.

Yhtä vilkasta oli työ Egyptin hiekkakivilouhoksissa, erityisesti lähellä Silsileä 14 penikulmaa Thebasta etelään, mistä noudettiin rakennusaine Karnakin, Luksorin ja muiden paikkojen temppeleihin. Tiedetään, että kun Ramseen suurta temppeliä Karnakiin rakennettiin, pantiin 3 000 miestä töihin hiekkakivilouhimoihin. Eräässä sieltä löytyneessä piirtokirjoituksessa Seti I ylpeästi kertoo, miten hyvästi hän kohteli työmiehiänsä ja kuinka hän antoi jakaa heille päivittäin »leipää, häränlihaa, paistia, kalaa ja vihanneksia rajattomat määrät». Joka kuukausi työmiehet saivat kaksi liinapukua. »Sen vuoksi he tekivät työtä tuntien sydänöissänsä rakkautta Hänen Majesteettiansa kohtaan.»

Monissa muissa paikoin on piirtokirjoituksia, jotka osoittavat, että faaraot ovat täältä louhituttaneet kiveä rakennuksiinsa ja muistomerkkeihinsä.

Jo vanhan valtakunnan aikana louhittiin Assuanin lähellä graniittia pyramideihin, sarkofageihin ja kuvapatsaisiin. Melkein kaikissa Egyptin raunioissa tavataan täältä tuotua kiveä. Vielä voi itse työpaikalla nähdä, kuinka valtavien kivijärkäleiden louhiminen tapahtui. Ensin hakattiin kallioon säännöllisen välimatkan päähän koloja. Sitten tungettiin koloihin puukiilat ja kaadettiin niiden päälle vettä, niin että ne turposivat ja paineellaan rikkoivat kiven.

Kirjallisuutta:

Heinrich Brugsch, Wanderung nach den Türkis-Minen und der Sinai-Halbinsel.

W.M. Flinders Petrie, Researches in Sinai.

Georg Schweinfurth, Aus unbetretenen Wegen in Aegypten.

MAAILMANHISTORIAN ENSIMMÄINEN LAKKO.

Se oli enemmän kuin kolme vuosituhatta sitten, siihen aikaan, jolloin mahtava soturikuningas ja rakentaja Ramses III hallitsi Egyptin maata ja lyhyeksi ajaksi onnistui palauttamaan suuren kaimansa päivien loistoon. Tapahtumapaikkana oli kuolleiden faaraoiden ja ylimysten kaupunki Niilin vasemmalla rannalla vastapäätä hallituskaupunkia Thebaa. Siellä vainajat lepäsivät kalliohaudoissaan Kuningasten laaksossa.

Siihen aikaan kuolleiden kaupunki oli myöskin elävien kaupunki. Vuorten edustalla olevaa tasankoa peittivät silloin suuret temppelit, jotka olivat kuolleiden faaraoiden asuntojen hautakappeleita; ja niiden ympärillä olivat niiden tuhansien ihmisten asunnot, joiden tehtävänä oli huolehtia hautarakennuksista ja temppeleistä ja korjata niitä.

Täällä asuivat kuolleiden balsamoijat, täällä oli pappeja, eriarvoisia virka- ja päällysmiehiä sekä joukko eri ammattien harjoittajia: maanviljelijöitä, kalastajia, vedenkantajia ja muita työläisiä, joita kaikkia tämä henkilökunta tarvitsi tehtäviinsä. Eräästä asiakirjasia tiedämme, että yksin Seti I:n temppelin lähistöllä oli lähes 200 taloa, joista nyt ei ole jälkeäkään.

Koko työ oli sotilaallisesti järjestettyä. Työmiehet oli jaeltu ryhmiin, kullakin päällysmiehensä, joka tarkkaan valvoi henkilökuntaansa. Tuollainen »muistutuskirja», käsittäen 43 miehen valvonnan, on säilössä suuressa kalkkikivitaulussa British Museumissa. Itsekustakin on merkitty, minä päivinä hän on ollut poissa työstä. Kun toiset ovat laiminlyöneet yhden ainoan päivän koko vuodessa, toiset sen sijaan ovat olleet poissa työstä yli puoli kuukautta. Useimmissa tapauksissa on syy merkitty sanalla »sairas», varmastikin seuraus rasittavasta työstä kivilouhimoissa hehkuvan kuumina päivinä tai epäterveellisessä ilmassa vuoren sisällä heikosti lepattavien, savuavien lamppujen valossa. _Yhdessä_ tapauksessa on kuitenkin ilmoitettu, että sairauden syy oli toinen: »Häntä pisti skorpioni.» Muutoin oli eräs mies kerran poissa päivän »ajellakseen hiuksensa». Jotkut työmiehet olivat hurskaita ja jättivät jokapäiväisen aherruksensa »uhratakseen Jumalalle». Ainoastaan silloin tällöin saa työmies huomautuksen, että hän on »laiska».

Työmiesten palkka suoritettiin luonnossa: viljaa, kalaa, öljyä ja olutta, välistä myös vaatteita. Juhlapäivinä saatiin ylimääräiset annokset. Mutta toiselta puolen jäi usein jokapäiväinen ravinto saamatta, ja silloin nälkäänäkevät raukat valittivat: »Me emme ole saaneet viljaa, näemme nälkää, olemme heikkoja.» Ja kun nöyrä valitus ei auttanut, he tekivät lakon. Ensimmäinen tunnettu tämänlaatuinen työväenliike koko maailmanhistoriassa sattui Ramses III:n hallitessa. Hänen aikanansa valtion tulot olivat hyvin huvenneet sekä hänen valtaistuimelle nousunsa edellä raivonneiden sisäisten sotien että kuninkaan papistoa kohtaan osoittaman heikkouden seurauksena. Lähes 200 000 säkkiä viljaa faarao lahjoitti joka vuosi temppeleille — muiden lahjojen mukana — mutta kuolleiden kaupungissa nälkäänäkeville työmiehillensä hän useinkaan ei saanut hankituksi 50 säkkiä kuukaudessa. Räikeänä vastakohtana temppeli- ja hautapiirtokirjoitusten korkealentoisille puheille faaraon vallasta ja rikkaudesta kaikuu alituinen: »Me näemme nälkää, emme ole lainkaan saaneet viljaa.» Selvää on kumminkin sekin, että syy ei ollut yksinomaan kuninkaan: paljon siitä, mitä valtion varastosta annettiin työväelle jaettavaksi, jäi milloin sinne, milloin tänne välikäsille.

Oli miten oli: eräänä päivänä — niin kertoo vieläkin tallella oleva päiväkirja, jota on pitänyt muuan kuolleiden kaupungin kirjuri — työmiehet vaimoineen ja lapsineen murtautuivat läpi viiden muurin, jotka ympäröivät kuolemankaupunkia, ja selittivät: »Me olemme nälissämme; 18 päivää on jo kulunut.» Ja he asettuivat Thotmes III:n temppelin taakse, joka oli muurien edustalla.

»Silloin osa kuolemankaupungin palvelusmiehiä tuli heidän luoksensa ja huusi heille: 'Tulkaa toki takaisin!' Ja he vahvistivat kehoituksiansa juhlallisin valoin. 'Tulkaa!' he sanoivat, 'meillä on faaraon viljaa. Se on täällä kuolleiden kaupungissa.’»

Se tuntui nälkiintyneistä raukoista niin lohduttavalta, että he antoivat taas petkuttaa itseänsä. Petkutuksen voimme lukea päiväkirjan ilmoituksesta, että he seuraavana päivänä murtautuivat jälleen ulos ja miehittivät Ramses II:n temppelin. Silloin ryhdyttiin uusiin keskusteluihin, ja työmiehet valittivat: »Meidät on ajanut tänne nälkä ja jano. Meillä ei ole vaatteita, ei öljyä, ei kalaa, meillä ei ole rehua karjallemme. Kirjoita senvuoksi faaraolle, armolliselle herrallemme, että meille annettaisiin jotakin elääksemme!» — Silloin annettiin heille viljaa kuluneelta kuukaudelta. Tarvitaanko enemmän todistuksia siitä, että virka- ja palvelusmiehillä oli huono omatunto?

Mutta tyyneys ei kestänyt kauan. Seuraavana päivänä puhkesi uusia levottomuuksia. Syitä emme lähemmin tunne. Tiedämme vain, että muuan yllyttäjä puhui tovereilleen ja sanoi: »Menkää ja ottakaa työaseenne! Murtakaa ovenne ja ottakaa vaimot ja lapset mukaanne! Minä kuljen edellänne Thotmes III:n temppeliin.» Ja niin syntyi lakko. Kun muutamat kuolemankaupungin vartiojoukkojen upseerit tulivat taivuttamaan työläisiä palaamaan työhön, vastasi yksi näistä: »Kautta Amonin, kautta faaraon, minua ei tänä päivänä ajeta sinne jälleen.» Sitten työläisjoukko marssi taas pois kaupungista ja leiriytyi läheiseen kylään. Palvelusmiehet, jotka yrittivät neuvotella lakkolaisten kanssa, eivät enää voineet vaikuttaa heihin. Katkeroituneen joukon vastauksena oli ja pysyi: »Me emme palaa». Ja lakkolaiset lisäsivät: »Meillä on sanottavana suuri sana: totisesti tässä faaraon kaupungissa toimitaan hyvin pahoin.»

Myöhemmin onnistuttiin kyllä tyynnyttämään heidät joillakin viljasäkeillä, mutta kun yksitoista päivää oli kulunut, oli jälleen sama ääni kellossa, ja näin kävi kerran toisensa perästä. Sillä oikeuttansa nälkäiset joukot eivät koskaan saaneet, ainakaan niin pitkään aikaan, kuin kirjurin päiväkirja ulottuu.

Noin sata vuotta myöhemmin, Ramses IX:n hallitessa, puhkesi jälleen lakko samasta syystä. Mutta silloin työläiset esiintyivät suunnitelmallisesti. He kääntyivät valituksineen joko Theban tuomioistuimen tai Amonin ylipapin puoleen. Ja se vaikutti varmemmin. Kerrotaan tuomarin kerran heti antaneen kirjurille käskyn antaa työmiehille heidän ruokaosuutensa.

Kun tämän kaiken tuntee, voi helpommin ymmärtää, kuinka lähellä täytyi olla ajatus ryhtyä tuohon Egyptissä niin hirvittävän tavalliseen haudanryöstöön: täällä kulki laumoittain väkeä, joka teki työtä otsansa hiessä, ilman että valtio antoi heille edes sitä, mitä he tarvitsivat oman ja omaistensa nälän tyydyttämiseksi. Mutta hautojen sisällä oli suuret määrät kultaa ja muita kalleuksia, joista vainajille ei ollut minkäänmoista hyötyä...

Kirjallisuutta:

Wilhelm Spiegel Berg, Arbeiter und Arbeiterbewegung im Pharaonenreich unter den Ramessiden (ra. 1400 -1100 v. Chr.).

EGYPTIN ESIHISTORIALLINEN AIKA..

Olemme nyt seuranneet Niilinkansan kohtaloita sitten, kuningas Meneksen aikojen. Mutta Egyptin historian alkaminen Meneksestä on suunnilleen samaa, kuin jos alkaisimme Suomen historian ensimmäisestä ristiretkestä.[118] Jo Meneksen aikana egyptiläiset olivat suorittaneet pitkän taipaleen sivistyksen tiellä. Valtiojärjestys, uskonto, kirjallisuus ja taide olivat jo saavuttaneet niin korkean kannan, että sen edellä on täytynyt olla pitkä, vuosituhansia kestänyt kehitysaika.

Mutta missä ovat tämän esihistoriallisen kehitysjakson todistukset? Ne pysyivät kauan kätkössä tutkijan silmältä. Gizen pyramidijättiläiset, käyttääksemme Masperon sanoja, peittivät meiltä näköalan omasta ajastamme noihin alkuaikoihin. Vasta 1890-luvulla alkoi Egyptin nuoremman kivikauden esineitä tulla päivänvaloon, ja myöhemmin on kerätty eri asuin- ja hautapaikoilta yhä suurempia määriä tuon aikakauden työaseita ja talouskaluja. Aivan erikoisen merkityksen saivat ne suuret erityyppisten saviastioiden kokoelmat, joita tiedemiehet saivat kootuksi. Sillä järjestämällä ne jatkuvaan kehityssarjaan päästiin selville ei yksin niiden keskinäisistä ikäsuhteista, vaan myöskin määrätyn saviastiatyypin kanssa samanaikaisesti löytyneiden muiden esineiden suhteellisesta iästä. Sillä tavoin saatiin aikaan täällä, kuten esihistoriallista Kreikkaakin varten, kivikautiset aikamääräykset, jotka vastaavat Pohjolan erityisiin piikivikaluihin pohjautuvaa aikamäärittelyä.

Mutta kuinka tämä on ollut mahdollista? Koska esihistorialliset egyptiläiset saviastiat melkein kaikki ovat hautalöytöjä, niin kaikki mahdolliset syyt viittaavat siihen, että ne astiat ovat vanhimpia, jotka vielä ovat käyttökelpoisia. Sitä mukaa kuin ne siirtyvät pelkiksi hautaesineiksi, ne kapenevat yhä ja menettävät kaiken käytöllisen arvonsa. Kiintoisaa on myöskin nähdä, miten astiain sisältö seuraa tätä muutosta. Vanhimmat saviastiat ovat täynnä rasvaisia, hyvän hajuista massaa, luultavasti jotakin kuolleelle tarkoitettua voidetta. Vähän uudemmissa astioissa tämä voide — tai mitä se nyt lienee — on ohuen maakuoren peittämä, luultavasti sisällön suojaksi. Mutta kuta nuoremmiksi astiat käyvät, sitä enemmän maakerros kasvaa voiteen kustannuksella, ja kaikkein myöhäisimmissä astioissa sisällön arvokkain osa on kokonaan vaihtunut maaksi. »Kuolleet ovat», Lugn sanoo, »kuten tunnettua herkkäuskoisia ja pitävät usein hyvänänsä jäljittelyjä».

Se jakso Niilinmaan esihistoriallista kautta, josta meidän päivinämme on saatu tietoa, osoittaa kuitenkin jo korkeaa kehitystä. Egyptiläiset piikivi-esineet ovat täydellisimpiä, mitä mikään kansa sitä lajia on tuottanut. Niiden perästä seuraavat arvossa lähinnä skandinavialaiset kivikauden esineet. Äärimmäisen hienosti hiotut, ohuet ja terävät egyptiläiset piikivi-veitset todistavat korkealle kehitettyä työtaituruutta. Ja vielä enemmän täytyy ihailla sitä kärsivällisyyttä, millä tämä kansa kykeni mitä kovimmista kiven järkäleistä valmistamaan vesipulloja ensiksi ulkoapäin ne ympäriinsä tahkoamalla ja kiilloittamalla ja sitten kiviasein hiekan avulla poraamalla ne, kunnes seinämät tulivat kohtalaisen ja tasasuhtaisen ohuiksi. Puolittain läpinäkyvästä alabasterista, jota Egyptissä oli runsaasti, egyptiläiset jo silloin tekivät mitä kauneimpia maljakoita ja muita talousesineitä. Huomattavan monet tämän ajan löydöistä ovat norsunluusta tehtyjä työvälineitä ja aseita. Elefantteja oli nimittäin runsaasti Egyptissä siihen aikaan. Ylipäänsä vanhat egyptiläiset panivat paljon huolta siihen, että esineet saivat taiteellisen leiman. He koristivat niitä kernaasti eläinten kuvilla, jotka usein ovat merkillisen hyvin luonnon mukaan tehtyjä. Jo tällöin egyptiläisessä taiteessa on piirteitä, jotka tulivat luonteenomaisiksi historialliselle ajalle.

* * * * *

Ehtimiseen on siten auennut uusia perspektiivejä taaksepäin Niilinmaan sivistyskehitykseen. Mutta ne valtavat ajanjaksot, joiden on täytynyt kulua, ennenkuin sikäläiset ihmiset pääsivät nuoremman kivikauden korkealle tasolle, ne ovat yhäkin melkein läpinäkymättömän pimeyden peitossa. Vanhemmalta kivikaudelta on säilynyt vain harvoja egyptiläisiä kiviesineitä.

ASSYRIALAISET JA BABYLONIALAISET

Baabel ja Ninive — mitä lapsuuden päivien muistoja nuo nimet herättävätkään eloon! Ensimmäiset tiedon puusta poimimamme hedelmät liittyvät läheisesti Baabelin torniin. Samalla kertaa ihastuksen ja tuskan vallassa lapsen mielikuvitus näki valtavan rakennuksen kohoavan yhä korkeammalle ja korkeammalle kohti taivasta, kunnes Isä Jumala ryhtyi toimenpiteisiin kopeita ihmisiä vastaan, sekoitti heidän kielensä ja hajoitti heidät yli koko maan. Kaikki me olemme sykkivin sydämin seuranneet ensimmäistä patriarkkaa, kun hän Herran käskystä muutti Kaldean Urista, sukunsa luota ja isänsä talosta siihen maahan, jonka Herra hänelle osoitti. Me olemme myöskin seuranneet hänen jälkeläisiänsä monia satoja vuosia jälkeenpäin heidän raskaalla matkallansa takaisin kantaisänsä kotimaahan ja heidän mukanansa istuneet ja itkeneet heidän syntiensä rangaistusta »Baabelin virtojen varrella». Ja miten kylmät väreet karmivatkaan selkäämme, kun Danielin kirjasta luimme salaperäisestä kädestä, joka mässääjä Belsazarin vieraspidoissa kirjoitti seinälle sanat »Mene tekel u-farsin», jotka julistivat Herran rangaistuksen lähestyvän tuota ylpeätä ja kopeata kuningasta!

Kuin kaiulta kauan sitten kadonneesta satumaailmasta tuntuvat meistä nämä muistot lapsuuden päiviltä. Mutta satumaailma on herännyt jälleen eloon. Muinaistutkijat ovat kuokalla ja lapiolla kaivaneet kuolleen kulttuurin muistot päivänvaloon,

KAKSOISVIRTAIN LAHJA.

Herodotos on sanonut Egyptiä »Niilin lahjaksi». Samalla syyllä voidaan Babyloniaa sanoa sisarusjokien Eufratin ja Tigriksen lahjaksi. Niillä on molemmilla lähteensä Armenian vuorimaassa, ja keväällä, kun lumen sulaminen on siellä käynnissä, ne paisuvat yli äyräittensä, tulvivat yli alankomaan ja peittävät sen lihavalla savikerrostumalla. Estääkseen toiselta puolen maan rämettymistä ja toiselta puolen hankkiakseen vainioille kastelua on täällä kuten Egyptissä välttämätöntä koota ja ohjata tulvavettä kanavilla. Ilman hyvinjärjestettyä kastelua osa maasta muuttuu pian kuivaksi erämaaksi, jossa kasvaa ainoastaan orjantappuroita ja ohdakkeita, ja osasta tulee epäterveellistä suota. Sellaisen kuvan sisarusjokien maa tarjoaa meidän päivinämme. Kukaan, ken näkee tämän kolkon aution maan, ei voi aavistaa, että täällä kerran viljavat vainiot ovat lainehtineet ja että täällä on kerran ollut ylpeitä maailmankaupunkeja, joissa on sykkinyt rikas sivistyselämä.