Part 18

Mutta Anubiksen vaimo oli joutunut kauhun valtaan, kun hän näki, miten hänen lankonsa oli vihastunut, ja hän pelkäsi, että tämä kertoisi veljellensä, mitä hän oli sanonut. Hän keksi sen vuoksi ottaa esille voiteita ja kääriä itsensä liinakääreillä, aivan kuin hänelle olisi yritetty tehdä väkivaltaa. Ja kun Anubis illalla tuli kotiin, hän löysi vaimonsa makaamassa sellaisessa tilassa, kuin jos joku olisi häntä pahoinpidellyt. Hän ei valellut vedellä herransa ja miehensä käsiä kuten tavallisesti eikä ollut virittänyt valoa taloon. Miehen kysyessä hän kertoi: »Kun veljesi tuli hakemaan kylvöviljaa ja tapasi minut yksinäni istumassa, hän sanoi minulle: 'Tule, niin pidämme hetkisen hauskaa ja makaamme yhdessä!' Mutta minä en halunnut kuulla hänen puhettansa, vaan sanoin hänelle: 'Olenhan minä sinulle kuin äiti! Ja eikö vanhempi veljesi ole sinulle kuin isä?' Silloin hän suuresti pelästyi ja löi minua peloittaakseen minua, etten sanoisi sinulle mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Mutta ellet sinä nyt lyö häntä kuoliaaksi, minä surmaan itseni, sillä selväähän on, mitä veljesi tekee, kun hän saa tietää, että olen valittanut sinulle.»

Silloin Anubis raivostui kuin leopardi ja teroitti keihäänsä ja asettui karjatarhan oven taakse iskeäksensä veljensä maahan, kun tämä palasi karjan kanssa laitumella.

Mutta kun Bata lähestyi karjatarhaa, hän kuuli, kuinka lauman edessä astuva lehmä sanoi hänelle — sillä hän ymmärsi eläinten, kieltä —: »Ole varoillasi, tuolla vanhempi veljesi seisoo ja vartoo sinua keihäs kädessä iskeäkseen sinut maahan. Kiiruhda pakenemaan hänen tieltänsä!» Ja kun Bata tuli lähemmäksi, hän näki veljensä jalkojen pistävän esiin karjatarhan oven alta hänen seisoessaan sen takana. Hän läksi silloin pakoon niin nopeasti kuin taisi, mutta Anubis ajoi häntä takaa keihäs kädessä. Hädässänsä Bata huusi avuksensa auringonjumalaa Rata, ja tämä antoi suuren, krokodiileja vilisevän joen virrata veljesten väliin. Mutta ennenkuin veljekset erosivat, Bata vannoen vakuutti viattomuuttansa ja antoi veljen tietää, että vaimo oli valehdellut hänelle.

Kun Anubis tuli kotiin, hän löi vaimonsa kuoliaaksi ja heitti hänen ruumiinsa koirille. Sitten istuutui hän suremaan, että oli niin väärin tehnyt nuoremmalle veljellensä.

Mutta Bata vaelsi pois setripuulaaksoon. Sinne hän rakensi itsellensä majan ja eli metsästellen erämaan villejä eläimiä. Jumalat antoivat hänelle vaimon, joka oli ihanampi kuin kukaan muu nainen koko maassa, ja hän rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta. Mies kertoi hänelle myöskin salaisuuden, nimittäin että hänen sydämensä oli loihdittu erään setripuun kukaksi, ja että jos joku tuon puun kaataisi, niin Bata samalla hetkellä kuolisi.

Nyt sattui kuitenkin, että faarao sai kuulla huhun Batan puolison ihmeellisestä kauneudesta ja hänen onnistui houkutella hänet hoviinsa, jossa hän tuli kuninkaan ylimmäksi puolisoksi ja häntä pidettiin suuressa kunniassa. Mutta hän pelkäsi entisen miehensä kostoa ja pyysi kuningasta: »Hakkauta maahan setripuut minun entisen kotini lähellä ja anna hävittää ne!» Faarao teki, kuten hän pyysi. Ja samalla hetkellä kuin eräs puista kaatui, Bata heitti henkensä.

Mutta kun hän oli loitsutaitoinen mies, hän muuttautui pyhäksi häräksi ja hänet ajettiin faaraon hoviin. Täällä syntyi suuri riemu, kun uhkea härkä saapui, ja faarao tuli eläintä katsomaan. Mutta eräänä päivänä härkä puhui faaraon puolisolle ja kertoi, että hän oli Bata. Hänen entinen puolisonsa suostutteli silloin faaraon uhraamaan härän jumalille. Kun eläin teurastettiin, ruiskahti kaksi veripisaraa maahan kuninkaan palatsin oven edustalle. Ja katso: heti kasvoi siihen kaksi suurta puuta kaikkien ihmetykseksi. Eräänä iltana, kun faarao ja hänen puolisonsa istuvat näiden puiden varjossa, toinen puu alkaa puhua kuningattarelle ja sanoo: »Oi sinä petollinen nainen, minä olen Bata ja minä elän, vaikka olet koettanut minut surmata.»

Kuningattaren rukouksista faarao taipui hakkauttamaan puut. Kuningatar seisoi itse ääressä ja tarkasti, että käsky oikein täytettiin. Mutta silloin lennähti puun pirstale hänen suuhunsa, ja hän tunsi tulleensa raskaaksi. Jonkin ajan perästä hän synnytti poikalapsen, ja suuri riemu nousi maassa.

Iloiten kuningas näki poikansa varttuvan, ja kun hän oli päättänyt päivänsä, tuli pojasta hänen seuraajansa. Mutta poika ei ollut kukaan muu kuin Bata. Kun hän oli noussut valtaistuimelle, hän kutsui kokoon maan ylimykset ja käski tuomita kuningattaren kuolemaan. Sitten Bata hallitsi kolmekymmentä vuotta Egyptin maata. Ja niin tämä kertomus, huolimatta kaikesta, päättyi onnellisesti ja oikeudenmukaisesti.

Satu kuolemaantuomitusta prinssistä.

Tämä kertomus on myöhäisemmältä ajalta, vuoden 1500 seutuvilta e.Kr. Siinä puhutaan ihmeellisestä Mesopotamian maasta, johon egyptiläiset vasta noihin aikoihin, Thotmes III:n sotaretkien aikana, tutustuivat. Se tuli heidän satumaakseen, kuten India 1500-luvun ihmisille. Satu kuolemaantuomitusta prinssistä on, kuten saamme nähdä, läheistä sukua useille meidän omista saduistamme. Kuinka pitkän matkan ne ovatkaan vaeltaneet! Kuinka monilla kielillä niitä onkaan kerrottu, ennenkuin ne ovat löytäneet tiensä Pohjolaan! Satu kuuluu näin.

»Kerran hallitsi Egyptiä kuningas, jolla ei ollut poikaa. Hän oli siitä hyvin suruissaan ja rukoili jumalia, että hän saisi poikalapsen. Jonkin ajan perästä hän saikin pienen pojan. Hänen kehtonsa ääreen tuli kolme haltiatarta, ja kun he näkivät hänet, he sanoivat: 'Hänen kohtalonsa on kuolla joko krokotiiliin kitaan tai käärmeen tai koiran puremasta.'

Kun kuningas kuuli tämän ennustuksen, hän joutui suureen, suureen tuskaan pienokaisen puolesta ja päätti viedä hänet paikkaan, niissä mikään ei voisi häntä vahingoittaa. Hän rakensi senvuoksi hänelle linnan kauas erämaahan, sisusti sen muhkeasti ja lähetti sinne pojan ja luotettavia palvelijoita, joiden tuli huolehtia, ettei pienokainen saisi poistua linnasta. Ja niin varttui prinssi täydessä turvassa erämaan asunnossa.

Mutta eräänä päivänä sattui, että poika sai nähdä miehen saapuvan kävellen mukanansa vinttikoira, joka häntä uskollisesti seurasi. Hän kysyi silloin palvelijoilta: 'Mikä se on, joka kävelee tuolla tiellä kulkevan miehen perässä?' — 'Se on vinttikoira', palvelija vastasi. Silloin poika sanoi: ‘Sinun pitää hankkia minullekin koira.' Palvelija meni silloin faaraon luo ja kertoi hänelle, mitä hänen pikku poikansa oli sanonut. Kuningas sanoi: 'Hanki minulle pieni koiranpentu ja vie se mukanasi pojalleni, ettei hän kävisi murheelliseksi sydämessään!' Niin sitten vietiin hänelle pikkuinen koira, ja se varttui pikku prinssin mukana.

Mutta kun pienestä pojasta oli tullut voimakas nuorukainen, hän alkoi ikävystyä siihen, että häntä pidettiin hienoon taloonsa suljettuna, ja lähetti sanan siitä isällensä tervehtien häntä seuraavin sanoin: 'Miksi sinä pidät minua tänne suljettuna? Minähän olen joka tapauksessa saanut tuomioni noilla kolmelta haltiattarelta. Anna minun siis ainakin saada iloa elämästä! Jumala tekee kuitenkin, mitä hän hyväksi näkee!' Kuningas teki silloin pojallensa mieliksi, antoi hänelle hevoset ja vaunut ja kaikenlaisia aseita ja sanoi hänelle: 'Mene, minne haluat!'

Prinssi matkasi nyt ensiksi valtakunnan itäiselle rajalle ja sieltä kohti pohjoisia erämaiden halki, ja hänen uskollinen koiransa seurasi häntä. Lopuksi hän tuli Mesopotamian maahan.

Nyt oli siellä hallitsevalla kuninkaalla vain yksi ainoa lapsi, kaunis tytär, ja tälle hän oli rakentanut asunnon jyrkälle kalliolle, joka oli 70 kyynärää korkea. Sitten hän oli kutsunut kokoon kaikki Syyrian ruhtinaitten pojat ja oli sanonut heille: 'Ken voi kiivetä tyttäreni ikkunaan, saa hänet puolisoksensa.' Silloin kaikki nuoret prinssit olivat asettuneet kauniin prinsessan asunnon läheisyyteen ja joka päivä koettaneet kiivetä hänen ikkunaansa. Mutta kukaan ei siinä onnistunut — kallio oli liian jyrkkä ja korkea.

Eräänä päivänä, kun he tapansa mukaan olivat onneansa koettamassa, egyptiläinen prinssi saapui ratsastaen koiran häntä seuratessa. Prinssit lausuivat komean nuorukaisen tervetulleeksi ja kysyivät, mistä hän tuli. Mutta hän ei tahtonut kertoa heille olevansa faaraon poika ja sentähden hän vastasi: ‘Olen egyptiläisen upseerin poika. Äitini on kuollut ja isäni meni uusiin naimisiin. Emintimäni, joka vihasi minua, pakotti minut jättämään kotini.' Silloin he pyysivät häntä jäämään heidän seuraansa.

He kertoivat nyt, mikä heidän tarkoituksensa oli koettaessaan kiivetä kalliolle. Silloin vieraskin tahtoi koettaa onneansa ja katso: hän pääsi ylös aina prinsessan ikkunaan; ja kun prinsessa sai nähdä hänet, hän ihastui niin, että hän suuteli ja syleili häntä.

Kun hänen isänsä sai tietää, että yhden nuorista miehistä oli onnistunut kiivetä hänen tyttärensä ikkunaan, hän kysyi ensiksi, kuka prinsseistä se oli. Mutta sanantuoja vastasi: 'Ei hän ole prinssi, vaan egyptiläisen soturin poika, jonka emintimä on ajanut pois kotoa! Silloin kuningas vihastui ja sanoi: 'Pitääkö minun antaa tyttäreni egyptiläiselle maanpakolaiselle? Ajakaa hänet pois takaisin Egyptiin!' Mutta kun kuninkaan sanantuojat tulivat ja käskivät nuorta miestä lähtemään tiehensä, prinsessa piti hänestä kiinni ja sanoi: 'Ra-Harakten[103] nimessä! Jos te otatte hänet minulta, minä en syö enkä juo; minä kuolen samalla hetkellä.'

Kun hänen isänsä sai kuulla tämän, hän lähetti miehiä surmaamaan nuorukaisen prinsessan silmien edessä. Mutta prinsessa sanoi: 'Jos te hänet surmaatte, olen minäkin oleva kuollut, ennenkuin aurinko laskee. Minä en tahdo elää tuntiakaan kauemmin kuin hän'. Silloin kuninkaan oli pakko suostua heidän avioliittonsa. Nuori egyptiläinen ruhtinas nai siis prinsessan, ja tämän isä antoi heille palatsin ja orjia, peltoja, niittyjä ja karjaa ja kaikkea mahdollista hyvää.

Kun häät olivat ohi, prinssi kertoi puolisolleen: 'Minä olen tuomittu saamaan surmani joko krokodiilin tai käärmeen tai koiran puremasta!' Silloin prinsessa sanoi: 'Miksi sinulla sitten on aina tuo koira mukanasi? Anna tappaa se!' — 'Ei', prinssi vastasi, 'en tahdo tappaa uskollista koiraani, joka minulla on ollut pienestä penikasta.' Mutta siitä hetkestä lähtien prinsessa eli alituisessa tuskassa miehensä vuoksi eikä tahtonut päästää häntä koskaan näkyvistään.

* * * * *

Nyt tapahtui aikojen kuluessa, että prinssi palasi takaisin Egyptiin ja jäi sinne puolisoineen. Ja koiransakin oli hänellä mukanaan. Eräänä iltana, kun hän oli nukahtanut, tuli suuri käärme hänen huoneeseensa ja yritti purra häntä. Mutta hänen vaimonsa antoi palvelijoille merkin, että nämä antaisivat käärmeelle maitomaljan, ja siitä joi käärine, kunnes se ei enää jaksanut liikkua. Sitten prinsessa surmasi käärmeen tikarillaan. Sen jälkeen hän herätti puolisonsa, joka tuli hyvin hämilleen, kun sai nähdä käärmeen maassa vierellään. Silloin hänen uskollinen vaimonsa sanoi: 'Katso, Jumala on antanut yhden kuolemantuomioistansa sinun käsiisi. Hän on tekevä saman toisillekin.' Ja prinsessa uhrasi Jumalalle ja ylisti häntä.

Kerran taasen sattui, että prinssi oli kävelemässä tiluksillaan, ja koira oli hänen mukanansa. Ja kun he kävelivät siellä ympäriinsä, sai koira näkyviinsä jonkin otuksen ja juoksi sen perästä prinssin tullessa perästä. He saapuivat Niilin rantaan, ja siellä suuri krokodiili tuli nuorukaista vastaan, tarttui häneen ja sanoi: 'Minä olen kohtalosi, joka sinua vainoaa...'»

Juuri tähän papyruskäärö loppuu, emmekä saa koskaan tietää, millä tavoin prinssi vältti uhkaavan kohtalonsa — sillä kertomuksen onnellisesta lopusta voimme olla varmat tuntiessamme egyptiläisten koko mielensävyn uuden valtakunnan aikana.

Satu Egyptin seitsemästä nälkävuodesta

Tämä satu on hieroglyfeinä kaiverrettu suureen graniittimöhkäleeseen satalukuisista kalliokirjoituksistaan tunnetulla, ensimmäisessä putouksessa olevalla pienellä Sehélin saarella. Piirtokirjoitus on Ptolemaioksien ajalta, mutta mahdollista on, että satu alkuperäisessä muodossaan on paljon vanhempi. Siinä kerrotun tapauksen on nimittäin pitänyt sattua kolmannen hallitsijasuvun ajan alussa, siis noin 3000 seutuvilla e.Kr. Kauhean nälänhädän, josta siinä puhutaan, sanotaan kestäneen seitsemän vuotta. Se muistuttaa siis niitä nälkävuosia, jotka ahdistivat Egyptiä Joosefin aikana.

Tämä valtakunnan onnettomuus johtui siitä, että Niili ei seitsemään vuoteen tulvinut. Huolestuneena faarao silloin kirjoitti Nubian maaherralle, joka asui Elefantinen saarella, missä Niilin lähteitten luultiin olevan. Kirjeessä hän kertoi ankarasta nälänhädästä ja lisäsi: »Minun sydämeni on murheissaan, sillä on puute viljasta; vihanneksia ei ole lainkaan, ja kaikki muukin, mitä kansa tarvitsee elatuksekseen, on loppunut. Jokainen ryöstää naapuriltansa. Ihmiset haluavat kulkea, mutta eivät jaksa liikahtaakaan. Lapsi vikisee nälästä, nuorukainen laahustaa uupumuksen vallassa, ja vanhat ovat epätoivon murtamia. Heidän jalkansa pettävät heidän allansa, he vaipuvat väsyneinä maahan ja tuskissaan he puristavat käsiänsä vasten nälkäistä vatsaansa. Virkamieheni ovat nälästä voimattomia eivätkä kykene neuvoa antamaan. Kaikki kallistuu kohti loppuansa. Mitä minun on tekeminen? Sano sinä minulle: Missä ovat Niilin lähteet? Mikä jumaluusolento niitä valvoo? Sillä hän se oli, joka kerran täytti ladot viljalla.»

Maaherra läksi heti kuninkaan luo ja auttoi häntä temppelin pyhien kirjojen tulkinnassa; ja niistä kävi selville, että Niilin lähteet olivat kahden suuren kallion välissä Elefantinolla, ja että se jumala, joka niitä vartioitsi, oli nimeltänsä Knum, ja että tällä oli saarella temppeli, missä hän otti vastaan uhrilahjoja niiltä, jotka tahtoivat voittaa hänen suosionsa.

Heti kun faarao oli saanut nämä tiedot, hän kiiruhti Knumin temppeliin ja uhrasi ja rukoili jumalaa. Silloin Knum leppyi ja ilmestyi faaraolle ja sanoi hänelle, että nälänhätä oli tullut sentähden, että oli laiminlyöty hänen palveluksensa. »Mutta nyt», hän jatkoi, »minä annan Niilin nousta jälleen, eikä siitä vettä ole koskaan puuttuva, vaan se on virtaava tulvien yli koko maan. Ruohot, pensaat ja puut tulevat notkumaan hedelmäin painosta, ja kaikki kasvit tulevat lisääntymään sadantuhannenkertaisesti. Sinun kansasi on tuleva ravituksi, totisesti, ja aitat tulevat jälleen täyttymään. Egyptin maa on oleva keltainen kypsyneestä laihosta, ja se on tuleva hedelmällisemmäksi, kuin se koskaan ennen on ollut.»

Kiitokseksi tästä lupauksesta faarao lahjoitti suuria maatiloja Knumin temppelille ja velvoitti maansa jokaisen maanviljelijän, jokaisen kalastajan ja jokaisen metsästäjän maksamaan määrätyn veron pyhätölle; ja kallisarvoisia lahjoja, kuten kultaa, norsunluuta, ebenholtsia, suitsutteita ja jaloja kiviä faarao lähetti sinne.

EGYPTILÄINEN RUNOUS

on luonnollisesti aivan erilainen kuin meidän, mutta muistuttaa sen sijaan Psalttarista ja Salomon korkeasta veisusta meille tunnettuja heprealaisten rytmillisiä sommitelmia omituisine säkeistöineen. Jo keskimmäisen valtakunnan ajalla olivat runouden ankarat lait syntyneet. Muuan Ramses II:n aikainen papyruskäärö on tässä suhteessa erikoisen kiintoisa. Se sisältää nimittäin kirjallisuusilmoituksen teknillisine nimityksineen ja käänteineen, jotka tunnemme oman aikamme kirjailmoituksista. Jalon runotaiteen mestari arvostelee siinä ala-arvoista runoa; hän huomauttaa, että se on »korkealentoisten puheenparsien kuormittama», että »toiminnan paikan kuvauksilta puuttuu uskottavaisuuden leimaa ja niistä voi heti huomata, että runoilija ei koskaan ole ollut kuvaamassansa paikassa.» Arvostelija kokoaa tuomionsa sanoihin, että »kirjailija ei ymmärrä runoilemisen taitoa». Hän on pyrkinyt paljon pitemmälle, kuin mihin hänen voimansa riittävät. Hänen ajatuksensa ovat vähäpätöisiä ja suunnittelu on sekava. Runo on vikoja täynnä.

_Vanhin_ tuntemamme egyptiläinen runous sisältää työlauluja. Halki aikojen ovat paimenet, kantotuolinkantajat ja soutajat niitä hyräilleet. Tänäkin päivänä, kun fellah ajaa härkiänsä tai tekee muuta helpompaa työtä, hän itämaalaiselle ominaisella, melankolisella nenä-äänellä laulaa yhtä yksitoikkoisia lauluja kuin viisituhatta vuotta sitten.

Tällaisia ikivanhoja työlauluja tavataan haudoissa seinäkuvien selittävänä tekstinä. Niinpä kyntäjän työtä esittävän kuvan yllä luemme:

»Ihana päivä! Ilma on viileä, härät ne vetävät, taivas toivomme mukainen — Tehkäämme työtä ruhtinaalle!»

Ja puidessaan fellah laulaa härilleen:

»Puikaa, puikaa itsellenne, te härjät, itsellenne puikaa! Puikaa itsellenne olkia ravinnoksi ja jyviä herrallenne! Lepoa älkää etsikö — onhan nyt vilpoinen päivä!»

Läähättävämpi on sitävastoin hengitys kantajain laulussa heidän kantaessaan raskaita viljasäkkejä laivaan:

»Pitääkö meidän koko pitkä päivä kantaa ohraa ja valkeata spelttiä? Laivat ovat täynnä, ja ohra vuotaa ylitse, ja kuitenkin meitä hoputetaan astumaan — Totisesti, meidän sydämemme ovat kuparia.»

Vähemmän vakuutetuksi sanojen vilpittömyydestä tulee kuullessaan herraansa kantotuolissa kantavien laulavan seuraavaa kaunista runoa:

»Rakkaampi täynnä se meille, kuin jos tyhjä se ois.»

Tuossa kaksirivisessä laulussa on kuulevinaan kantajain askelten tahdin, kun he kantaa nytkyttävät hyvin syötettyä — ja kuitenkin heidän oman ilmoituksensa mukaan niin rakasta — taakkaansa.

Tällaiset yksinkertaiset laulut kuin nämä kuuluvat suulliseen runouteen. Kirjoiteltuina esitettäessä ne ikävä kyllä menettävät ominaisen tenhonsa, joka sisältyy itse työn rytmiin.

* * * * *

Merkillisin kokoelma egyptiläistä runoutta tavataan eräässä British Museumin papyruksessa, todennäköisesti 13:nnelta vuosisadalta e.Kr. Monet sen sisältämistä lauluista ovat kuitenkin paljon aikaisempaa alkuperää. Ne näyttävät kaikki olevan rakkauslauluja. Rakastaja vertaa rakkautensa esinettä kaikenmoisiin kauniisiin kukkiin ja kasveihin eikä väsy kuvailemasta, mitä tuskaa ja surua tämän poissaolo hänelle tuottaa. Esitys tuntuu jotenkin yksinkertaiselta, ja sen vaikutus riippuukin pääasiallisesti laulajan äänestä ja hänen kyvystään säestää itseänsä harpulla (ellei impi jo ollut rakastunut).[104]

Harvoin egyptiläiset rakkauslaulut ovat sentimentaalisia, mutta sitä useammin niiden tulkitsemat tunteet ovat sitä maallista laatua, joka etsii itsellensä realistisia, välistä hyvin räikeitä ilmauksia. Eräässä rakkauslaulussa tyttö sanoo:

»Rakastettuni, on suloista mennä padolle kylpemään sinun edessäsi ja antaa sinun nähdä kauneuteni läpi liinakankaani, hienoimman kuningasliinan, kun se on märkä ja liittyy tiiviisti ruumiiseen. Minä laskeudun kanssasi veteen ja nousen jälleen luoksesi tuoden punaisen kalan, joka lepää kauniina kädessäni. Tule ja katsele minua!»

Ja rakastunut nuorukainen toivoo:

»Ah, jospa olisin hänen neekerinaisensa, joka aina saa olla hänen luonansa! Silloin saisin nähdä hänen kaikkien jäsentensä värin.»

tai:

»Ah, jospa olisin hänen pesijättärensä yhden ainoan kuukauden ajan ja saisin pestä hyvätuoksuiset voiteet hänen vaatteistaan!»

Egyptiläisillä rakkausrunoilla on usein sama väkevästi aistillinen sävy kuin eräillä »Korkean veisun» kohdilla:

»Kun sinä hivelet lanteitani ja puristat minun rintojani, eivät ne pudista pois sinua.»

»morsian» laulaa rakastajalleen. Ei halua hän päästää tätä käsivarsiltaan:

»Ihana on meidän syleilymme päivä. Vähänä pidän sen rinnalla satoja tuhansia ja miljoonia.»

Usein verrataan kaunotarta linnustajaan, joka virittää verkkonsa metsälinnulle, rakastajalle. Mutta kun mies on kyllästynyt hänen temppuihinsa, silloin on tytön vuoro käydä melankoliseksi; silloin, hän sanoo,

»minä katson makeita kakkuja, kuin katsoisin suolaa. Viinimehu, tuo suloinen, maistuu suussani linnun sapelta.»

Ja neitonen, jota hänen rakastajansa käy joka ilta tervehtimässä, pelkää, että hän hylkää hänet. Hän haluaa varmempaa sidettä heidän välilleen:

Sinä kaunis! Sydämeni toivomus on sinun vaimonasi saada valmistaa ruokasi ja käsivarsineni levätä sinun käsivarrellasi.[105] Sillä jos sinä otat pois minulta rakkautesi, niin sanon minä sydämelleni, joka on sisälläni, rukouksissani: 'Minä olen vailla ihailijaani tänä yönä. Senvuoksi minä olen kuin se, joka haudassa viipyy.'»

JUOMALAULUJA.

Voisi luulla, että kansa, joka alati askarteli kuoleman valmisteluissa ajatellen hautoja ja muumioita, oli synkkää ja ilotonta sukukuntaa. Kaukana siitä! Egyptiläiset olivat päinvastoin, niinkuin useimmat aurinkoisen Välimeren kansat, iloisia ja huolettomia ihmisiä, jotka pitivät arvossa kaunista laulua tai hauskaa satua ja suruttomasti nauttivat elämästä olut- tai viinilasin ääressä.

Että vanhain egyptiläisten elämänilo purkautui myöskin juomalauluiksi, voi olla omiaan ihmetyttämään, kun tämän laatuista runoutta kernaasti ajattelee ylistykseksi viininjumalalle, jolla ei lainkaan ole palvojia nykyisen Niilinmaan alkuasukasten joukossa. Mutta tämä riippuu arabialaisesta vaikutuksesta. Muhammed kielsi näet, ankarasti uskovaisiaan juomasta rypäleen mehua. Ennen arabialaisaikaa viljeltiin ja juotiin Egyptissä paljon viiniä.[106] Varsinkin Faijumin keidas oli ihana viinimaa. Juomingeissa laulettiin harpun säestyksellä lauluja elämänilon ylistykseksi. Egyptiläisille ominainen piirre näissä juomalauluissa oli, että luotiin tausta elämän nautinnoille loihtimalla esiin edessä olevan kuoleman ajatus.

Tulee ajatelleeksi kreikkalaisten historioitsijain kertomusta, että egyptiläiset vieraspidoissaan antoivat kantaa ympäriinsä muumionkuvaa, jotta se kuolemaa muistuttaen kehoittaisi sitä voimallisemmin nauttimaan ohitsekiitävästä hetkestä. Tämä ajatus tulee erityisen selvästi esiin lauluissa, joita laulettiin vainajien väliaikaisen hautauksen jälkeen. Kuolleen omaiset viettivät silloin itse hautakammiossa hänen muistoansa juhlimalla viinein, soitoin ja lauluin. Muuan tällainen laulu merkittiin muistiin erääseen lähes neljätuhatta vuotta vanhaan kuningashautaan.[107] Se alkaa muistuttamalla vainajista, jotka lepäävät holvihaudoissaan ja joiden asunnot ovat sortuneet soraksi, aivan kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Mutta alakuloiseen mielialaan ei jääty, vaan sitten seuraa kehoituksia juuri elämän lyhyyden vuoksi nauttimaan, niin kauan kuin siihen mahdollisuutta oli:

»Ole iloinen mieleltäsi ja seuraa sydämesi toivomuksia, niin kauan kuin elät! Pane mirhamia päähäsi ja pukeudu hienoihin liinavaatteisiin! Älä vaivaa sydäntäsi, ennen kuin kuolonvalituksen päivä sinut saavuttaa! Sillä Osiris ei kuule surevien kirkunaa, eikä valitus pelasta ketään haudasta. Sen vuoksi vietä iloista päivää äläkä väsy siihen! Sillä kenenkään ei suoda ottaa hyvyyttänsä mukaansa, ja kukaan, joka on vaeltanut pois, ei ole takaisin palannut.»

On omituista pappismiehenkin haudassa tavata samanlaisia kehoituksia nauttimaan kiitävästä hetkestä. Mutta niitä tapaa kuin tapaakin. Kysymyksessä oleva hauta on Theban kuolemankaupungissa. »Vietä päiväsi riemuiten, Nefer-hotep, sinä kelpo pappi, jolla on puhtaat kädet!» kuuluu haudan seinään piirretty kehoitus! »Sekoita voidetta ja hienoa öljyä yhteen ja korista seppelein ja lootuskukin rakastettusi, joka istuu vieressäsi! Anna laulun ja soiton kaikua edessäsi! Heitä pois kaikki synkät ajatukset ja ajattele vain iloa, kunnes se päivä tulee, jolloin sinut viedään maahan, joka rakastaa hiljaisuutta.»

Molemmat nämä hauta-piirtokirjoitukset vievät itsestään ajatukset samanlaisiin Saarnaajan 9:nnen luvun kehoitussanoihin: »Olkoon vaatteesi aina valkeat, älköön voidetta pääsi päältä puuttuko! Iloitse elämästä vaimosi kanssa, jota rakastat, kaikkina turhan elämäsi päivinä, jotka hän on sinulle auringon alla antanut, kaikkina turhuutesi päivinä! Sillä se on sinun osasi elämässäsi ja vaivassasi, jolla itseäsi auringon alla vaivaat.»[108]

* * * * *