Part 17

Nämä yhtäläisyydet ovat äskettäin saaneet osan eteviä egyptologeja ja teologeja kuuluisan egyptologin ja seemiläistenkin kielten tuntijan Ermanin johdolla pala palalta vertaamaan Amen-em-open viisaudenoppia ja Salomon sananlaskuja. Ja he ovat tulleet huomiot »herättäviin tuloksiin: se osa Sananlaskuja, joka alkaa 22. luvun 17. säkeistöstä, on osoittautunut — myöskin 23. luvun 11. säkeistö — suoranaiseksi, joskin mukailluksi, käännökseksi Amen-em-open opista poikkeuksena ainoastaan 22. luv. 26. säk. Kiintoisaa on, että sitä osaa Sananlaskuja, jossa nämä egyptiläiset mietelmät esiintyvät, raamatuntutkimus yleensä pitää erityisenä pienenä teoksena, joka on liitetty suureen sananlaskukokoelmaan. Tämä jakso käsittää luv. 22: 17—24: 22. _Sen_ kirjoittaja on siis ammentanut egyptiläisestä lähteestä.

Kääntäessään hän on ryhtynyt tekemään joukon muutoksia ja poisjättöjä saadakseen tekstin soveltuvammaksi omille maanmiehillensä. Kun Amen-em-ope varoittaa poikaansa rikkauden tavoittelusta, hän sanoo: »_Älä käännä sydäntäsi rikkautta tavoittelemaan! Älä vaivaa itseäsi voittaaksesi enemmän_, kun sinulla on, mitä tarvitset. _Jos sinä anastat itsellesi rikkauksia_, niin ne eivät pysy sinun luonasi yli yön. Kun päivä koittaa, ne eivät enää ole talossasi... Ne ovat tehneet aukon varastohuoneeseen... _ja ryömineet ulos. Ne ovat tehneet itsellensä siivet niinkuin hanhet ja lentäneet taivasta kohti._

Tämä esitetään Sananlaskuissa, 23:4—5, seuraavasti: »_Älä vaivaa itseäsi tullaksesi rikkaaksi; lakkaa taidollisuudestasi!_ Saatko silmäsi lennättää siihen, ennenkuin _sitä ei enää ole. Sillä se tekee, jopa tekeekin itsellensä siivet niinkuin kotka, joka lentää taivasta kohti._»

Hanhi oli egyptiläisten lempilintu ja kelpasi siis kirjallisuudessakin esitettäväksi, mutta heprealaisten runolliselle tunteelle soveltui kotka paremmin.

Jos siirrymme sitten Amen-em-open viisaudenopin alkuun, niin huomaamme sen alkavan näin: »_Käännä korvasi tänne, kuule sanojani ja laske minun opetukseni sydämellesi!_» Kehoitus on melkein sanasta sanaan sama, mikä aloittaa vastaavan Sananlaskujen osaston. Ja jatkokin tarjoaa kauttaaltaan yhtäläisyyksiä. Oppilasta kehoitetaan kummassakin tekstissä lujasti kätkemään viisaudensanat _sisimpäänsä_, niin että ne levottomuuden hetkinä tulisivat — kuten egyptiläisessä tekstissä sanotaan — »paaluksi sinun kielellesi», jota vastaa Sananlaskujen toivomus, että »pitäisit mielevyyden, ja huulesi varjelisivat tietoa».

Silmäänpistäviä ovat myöskin ne Sananlaskujen sanat, joissa opettaja sanoo opettaneensa poikaansa, »_että veisit_» — kuten sanat kuuluvat — »_totuuden sanoja niille, jotka sinut lähettivät_»[95] (tietoa tuomaan). Nämä sanat selviävät täysin sisällöltään vasta, kun lukee ne egyptiläisestä tekstistä niiden alkuperäisessä yhteydessä. Siellä ne esiintyvät niinikään puheen ollessa nuorukaisen kasvattamisesta virkamieheksi. Yksi tämän koulutuksen päämääristä oli juuri, että oppilas »_voisi viedä oikean vastauksen sille, joka on hänet matkaan lähettänyt._»

Siten on egyptiläisen tekstin avulla onnistuttu selittämään Sananlaskujen tekstikohta, johon aikaisemmin kaikki tulkitsijain ponnistukset ovat rauenneet. Toinen vieläkin hämmästyttävämpi kohta on Sananlaskujen 22:20. Heprealainen teksti kuuluu sanasia sanaan näin: »Enkö ole kirjoittanut sinulle _kolmeakymmentä_ neuvoineen ja tietoineen» j.n.e. Sana kolmekymmentä tuntuu tässä yhteydessä täysin ajatuksettomalta. Kääntäjät ovat enimmäkseen käsittäneet vastaavan heprealaisen sanan virheellisesti kirjoitetuksi ja tarkoittavan melkein samoin kuuluvaa heprealaista sanaa, — jossa on yksi kirjain enemmän — ja joka merkitsee »upseeri»; ja sitten on tulkittu[96] kirjoittajan tällä kuvannollisesti tarkoittaneen »kunnon lauseita» tai »sääntöjä».

Niin paljon kekseliäisyyttä ei tulkintaan nykyisin enää tarvita, kun voidaan turvautua Amen-em-open viisaudenoppiin. Hän puhuu nimittäin nuorukaisen kanssa »_kolmesta kymmenestä luvusta_», joihin hänen oppinsa on jaettu! Niin yksinkertaista siis!

Kun edelleen Sananlaskujen 22:24:ssä sanotaan: »_Älä mene vihaisen miehen seuraan äläkä ole tuimain parissa!_» niin Amen-em-opella tavataan aivan samat sanat.

Muitten kehoitusten joukossa, joilla egyptiläisessä tekstissä on vastineensa, on Sananlaskujen 23:10: »_Älä siirrä ikivanhaa rajaa äläkä mene orpojen pellolle!_»

Amen-em-ope antaa myöskin sääntöjä seurustelu taidossa, jotka hyvin paljon muistuttavat viisaan Ptahotepin ohjeita. Käyttäytymisestä ylhäisen miehen pöydässä hän sanoo: »Älä syö leipää _ruhtinaan läsnäollessa_! Jos sinua (hänen pöydässään) ravitaan _väärillä herkkupaloilla_,[97] niin ne ovat ainoastaan sinun suusi tyydytykseksi. _Suuntaa silmäsi siihen vatiin, joka on edessäsi_, ja ole siihen tyytyväinen!» Tätä vastaa seuraava Sananlaskujen neuvo (23:1—3): »_Kun istut syömään hallitsijan kanssa, niin tarkkaa tarkasti, kuka[98] on edessäsi_, ja pane veitsi kurkullesi, jos olet liian nälkäinen. Älä himoitse hänen herkkujansa, sillä se on _petollista leipää_!» Viimeinen lause vastaa läheltäpitäen egyptiläistä käännettä »_vääriä herkkupaloja_».

Ansaitsee myöskin huomauttaa, että Amen-em-open käyttämä kuva »myrskystä nielussa» toistuu toisessa yhteydessä Sananlaskujen 23:7—8:ssa, missä kirjoittaja taitavasti ja sattuvasti soveltaa egyptiläisen viisaudenkirjan sanakäännettä toiseen yhteyteen puhuessaan »kadesilmäisen leivästä».[99]

* * * * *

Kieltämätön tosiasia on tämän jälkeen, että ellei sattumalta egyptiläistä viisaudenkirjaa olisi löytynyt ja vihdoin, joskin myöhään, vedetty esiin British Museumin kätköstä, niin sellaiset kohdat Sananlaskuista kuin 22:20—21 olisivat vielä tänäkin päivänä pysyneet raamatunkääntäjille käsittämättöminä ja ne olisi täytynyt tulkita umpimähkään. Kumminkaan Ermanin löydön suurin merkitys, kuten Lugn sanoo, »ei ole siinä, että joitakin suhteellisen merkityksettömiä paloja Amen-em-open opista on huomattu kuuluvan juutalaisten kanoniin. Erinomaisen tärkeätä sitävastoin on, että nyt on saatu vääjäämätön todistus siitä, että israelilaiset ovat tunteneet egyptiläistä kirjallisuutta ja käyttäneet sitä hyväksensä paljon suoranaisemmalla tavalla, kuin mitä aikaisemmin oli uskallettu olettaa. Ettei Amen-em-open viisauden oppi ollut ainoa egyptiläinen teos, jota juutalaiset tutkivat, voidaan luonnollisesti pitää varmana. Lisättäköön vielä, että egyptiläisen vaikutuksen jälkiä voidaan jo Amen-em-open teoksen nojalla osoittaa muissakin Vanhan Testamentin kirjoituksissa, m.m. Jobin kirjassa, Jeremialla ja Jesajalla.» Kun esimerkiksi Jumala on »se, joka punnitsee ihmisen sydämen», tulee ajatelleeksi, miten egyptiläiset kuvittelivat kuolleen seisovan Osiriksen tuomioistuimen edessä, ja kun Job vertaa ihmisen ruumista »savimajaan», niin on siinäkin egyptiläisen ajatuksenjuoksun makua. Luonnollisestikaan ei tarvitse ajatella, että kaikki mainitut israelilaiset kirjailijat olisivat syventyneet juuri Amen-em-open kirjaan. Olihan monia egyptiläisiä ‘opettajia', jotka olivat henkistä sukua hänelle, ja israelilaisilla on epäilemättä ollut käytettävinään monia meille tuntemattomia egyptiläisten teoksia.

Lugn on myöskin tässä yhteydessä esittänyt kiintoisan kysymyksen, jonka toiset tutkijat ovatkin ottaneet lähemmin keskusteltavaksi, nimittäin missä määrin hiljainen alistuvaisuus ja lämmin jumalaanluottamus, jotka ovat Amen-em-open viisaudenopille ominaisia piirteitä, ovat voineet vaikuttaa israelilaisiin. Se sorto, jonka alaisina he elivät »Baabelin vankeudessa», teki varmaankin heidät erityisen vastaanottavaisiksi tämänkaltaisille ajatuksille. »Israelin maan hiljaiset», Lugn sanoo, »olivat varmaankin hyvin läheisiä henkisiä sukulaisia Egyptin ’vaikenijoille’.»

* * * * *

Jos Ermanin löytö olisi tehty aikaisemmin, sanokaamme 25 vuotta sitten, siis ennen sitä vanhain ja uusien mielipiteiden valtavaa kamppailua, jonka kuuluisa assyriologi Friedrich Delitzsch sai aikaan kirjoituksellaan »Babel und Bibel», niin varmastikin Ermanin teoriat egyptiläisestä vaikutuksesta Vanhaan Testamenttiin olisivat kohdanneet kiivasta suuttumusta vanhateologiselta taholta. Nyt taistelu vanhan ja uuden välillä on _pääasiassa_ taisteltu loppuun tällä alalla. Kummankin puolen liioitteluilla on nyt ainoastaan historiallista kiintoisuutta, ja eri mielipiteiden kamppailusta ja taistelun aikana esille tuoduista uusista tosiasioista on jäänyt pysyväksi tulokseksi, että on täytynyt luopua siitä vanhasta uskosta, että juutalaiset, kiinalaisia lukuunottamatta, olisivat muinaisaikana olleet maailman ainoa sivistyskansa, jonka olisi onnistunut kokonaan eristäytyä toisten kansojen vaikutuksilta.

Palaamme tähän kysymykseen juutalaisten historiaa esitettäessä. Toistaiseksi rajoitumme lausumaan muutamia sanoja _egyptiläisten_ vaikutuksesta tähän kansaan. Sillä tällainen voimakas vaikutus, sekä valtiollinen että sivistyksellinen, kävi ilmeiseksi jo El Amarna-kirjeiden löydön yhteydessä. Toisen vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. Palestiina oli tosiasiallisesti Egyptin maakunta. Monet viime aikoina tässä maassa kaivauksia suoritettaessa tehdyt löydöt todistavat yhä varmemmin, miten vilkasta yhteys Egyptin kanssa kerran on ollut. Palestiinan maasta ei ole löytynyt yksin kotimaisia kananealaisia jumalankuvia, vaan myöskin egyptiläisiä, babylonialaisia ja heettiläisiä. Kovakuoriaisia, Besin kuvia ja muita puhtaasti egyptiläisiä taikaesineitä esiintyy runsaasti myöskin Palestiinan maassa, ja silmät ovat auenneet ymmärtämään egyptiläistä vaikutusta myöskin Salomon aikaisen Palestiinan rakennustaiteeseen. Kaikki viittaa siihen, että juutalaisten henkiseen sivistykseen Assyrian ja Babylonian lisäksi vaikutti voimakkaasti myöskin Egypti.

MAAILMAN VANHIMPIA SATUJA

Nykyajan egyptiläisillä on suuret satuaarteet, joita he eivät koskaan väsy kuulemasta sadunkertojain huulilta. Näiden satujen ja arabialaisten satukokoelman »Tuhannen ja yhden yön» välillä on paljon yhtäläisyyttä. Olisi sen vuoksi valmis tekemään johtopäätöksen, että egyptiläiset ovat saaneet nykyiset satunsa maansa arabialaisilta valloittajilta. Niin ei ole kuitenkaan asianlaita, vaan he ovat perineet tämän kirjallisuuden omilta esi-isiltään. Muuan egyptiläisten vanhimmista saduista kertoo

Haaksirikkoutuneesta merimiehestä.

Tällä sadulla oli aikoinaan varmaan yhtä suuri menestys nuorison keskuudessa kuin meidän päivinämme kertomuksella Sindbad Merenkulkijasta.[100] Merimies, josta sadussa puhutaan, kertoo itse, kuinka hän suurella aluksella purjehti maahan, jossa faaraon kuparikaivokset olivat.[101] »Meillä oli», hän sanoo, »miehistönä satakaksikymmentä Egyptin parasta merimiestä. Ne olivat miehiä, joiden sydän oli uljaampi kuin jalopeuran.» Mutta hirmuinen myrsky puhkesi, alus upposi, ja kertojamme oli ainoa, joka pelastui. Hänen oli onnistunut tarrautua kiinni lankkuun, joka kolmen päivän perästä ajautui saareen.

Hän oli joutunut hedelmälliseen maahan. Siellä kasvoi viikunoita ja viinirypäleitä ja kaikenlaisia muita herkullisia hedelmiä, joilla haaksirikkoutunut voi vaimentaa nälkäänsä. »Mutta äkkiä», hän kertoo, »minä kuulin kuin valtavan merenaallon pauhun. Puut taittuivat, maa järisi, ja minä pelästyin niin, että peitin kasvoni. Kun jälleen katsoin ympärilleni, näin suuren käärmeen, joka tuli minua kohti. Sen ruumis loisti kuin kulta auringossa.»

Jättiläiskäärme otti haaksirikkoutuneen kitaansa ja vei hänet luolaansa tekemättä hänelle mitään pahaa. Se puhutteli miestä ystävällisesti ja kertoi hänelle jumalain tahdon olevan, että haaksirikkoutunut jäi neljäksi kuukaudeksi saarelle. Mutta jos hän sinä aikana kärsivällisesti alistuisi kohtaloonsa, tulisi Egyptistä laiva noutamaan häntä kotiin vaimonsa ja lastensa luokse.

Silloin merimies tuli niin iloiseksi, että lupasi käärmeelle pyytää faaraota lähettämään saarelle aluksen lastattuna kaikilla Egyptin aarteilla. Mutta käärme hymyili hänen puheillensa ja sanoi: »Sinulla ei ole mitään, mitä minä haluaisin, sillä minä olen Puntin maan kuningas. Kaikki nämä tuoksujen aarteet ovat minun. Ja muutoin: kun sinä kerran olet täältä lähtenyt, et koskaan enää ole tätä saarta näkevä, sillä se on vajoava mereen.»

Kun neljä kuukautta oli kulunut, tulikin egyptiläinen alus saarelle. Ystävällinen käärme hyvästeli merimiestä, toivotti hänelle onnellista kotimatkaa ja lahjoitti hänelle laivanlastin mirhamia ja hyvänhajuisia öljyjä, kanelia, norsunluuta, turkiksia, vinttikoiria, apinoita ja kaikenmoista muuta kallisarvoista tavaraa. Ne mukanansa hän palasi onnellisesti Egyptin maahan.

Eihän satu ole sen merkillisempi. Meidän päiviemme lapsi, jolla on kokemusta satujen sommittelussa, varmasti voisi tehdä sen jännittävämmäksi. Mutta tulee muistaa, että tämä oli kaikkein vanhimpia satuja ja että alku on aina hankala.

Satu kolmesta veljeksestä, joista piti tulla kuninkaita.

Eräänä päivänä, kun kuningas Kheopsilla, hänellä, joka rakensi suurimman pyramidin, ei ollut erityistä tehtävää, hän kutsui luoksensa poikansa ja hovimiehensä ja kysyi heillä: »Onko teissä sellaista, joka voisi huvittaa minua kertomalla jotakin ihmeellistä?» Silloin nousivat he toinen toisensa perästä ja kertoivat satumaisista teoista, joita velhot ja ihmeittentekijät muinaisina aikoina olivat suorittaneet. Mutta kun tuli prinssi Hordadefin vuoro, hän sanoi: »Minä tunnen ihmeidentekijän ja velhon, joka vielä elää. Hänen nimensä on Dedi. Hän on sadankymmenen vuoden vanha. Joka päivä hän syö viisisataa leipää ja häränreiden ja juo kymmenen saavia olutta. Hän voi saada irtihakatun pään kasvamaan jälleen kiinni kaulaan. Hän voi myöskin saada erämaan-jalopeuran seuraamaan itseänsä kuin uskollinen koira.»

»Poikani, sinun on itsesi noudettava se mies tänne!» Kheops lausui. Hordadef teki, kuten hänen isänsä oli käskenyt.

Kun Dedi oli saapunut kuninkaan palatsiin, faarao sanoi hänelle: »Onko totta, Dedi, että sinä voit saada irtihakatun pään kasvamaan jälleen kiinni kaulaan?» »Totta minä sen taidon osaan, oi herra kuningas», tämä vastasi.

Silloin kuningas noudatti hanhen. Linnulta hakattiin pää irti ja pantiin se toiseen päähän salia ja ruumis toiseen päähän. Sitten Dedi nousi ylös ja saneli loitsut. Ja katso: hanhen ruumis alkoi keikkua sinne, missä pää oli, ja pää liikkua ruumista kohti. Kuninkaan valtaistuimen edessä pää ja ruumis yhtyivät, ja hanhi kurkoitti kaulaansa ja kaakatti.

Sitten Dedi suoritti saman tempun härälle, jolta pää oli irti hakattu. Eläin kulki hänen perässänsä mylvien.

Sitten faarao tahtoi saada tietää Dediltä tulevaisia tapahtumia, ja ennustaja kertoi hänelle: »Auringonjumalan Ran papilla on puoliso, jonka nimi on Reddedet. Hän on synnyttävä kolme poikaa, joiden isä on Ra itse, ja jumala on luvannut, että he toinen toisensa perästä tulevat hallitsemaan sinun valtakuntaasi.»

Kun Kheops kuuli ennustuksen, kävi hän murheelliseksi sydämessänsä. Mutta Dedi sanoi: »Älköön faaraon sydän olko murheissaan! Sinun poikasi on hallitseva ensiksi, sitten sinun pojanpoikasi ja vasta heidän jälkeensä tulevat nämä kolme kuninkaiksi.» Silloin faarao käski, että Dedin piti jäädä prinssi Hordadefin luokse ja että hänelle piti joka päivä antaa tuhat leipää, sata saavia olutta, härkä ja sata nippua sipulia.

* * * * *

Kun sitten Reddedet oli synnyttänyt kolme poikaansa, Ra lähetti Isis-jumalattaren ja kolme muuta jumalatarta auttamaan häntä hänen vaikealla hetkellänsä. He tulivat tanssijattariksi pukeutuneina papin taloon ja tapasivat hänet itsensä sen edustalla. Ja kun he näkivät, että hän oli huolissaan, he alkoivat tanssia ja heilutella sistrumejansa ilahduttaakseen häntä. Mutta pappi pyysi heitä olemaan hiljaa ja kertoi heille, että hänen vaimonsa makasi sisällä synnytystuskissa. Silloin sanoivat jumalattaret, jotka olivat pukeutuneet tanssijattariksi: »Päästä meidät hänen luoksensa, sillä me osaamme auttaa häntä.» Pappi laski heidät sairaan luo. He auttoivat häntä synnyttämään maailmaan kolme poikaa ja kullekin näistä jumalattaret ennustivat, että hänestä oli tuleva Egyptin hallitsija. Mutta Reddedetin miehellä ei ollut auttajillensa antaa muuta kuin laatikollinen ohria.

Kun nuo neljä jumalatarta olivat tulleet kappaleen matkan päähän papin talosta, virkkoi Isis, joka oli heistä ylhäisin: »Mutta emmehän ole tehneet mitään ihmetyötä näiden lasten hyväksi.» Näin sanoen hän pysähtyi ja laati kolme kuninkaan otsakoristetta ja kätki ne ohralaatikkoon. Sitten avuliaat naiset palasivat papin taloon ja sanoivat: »Anna ohrien olla täällä tallessa, kunnes ensi kerran kuljemme tästä ohi!» Ja näin sanoen he lukitsivat ohrat varastoaittaan.

Parin viikon perästä Reddedetin piti panna olutta talon tarpeiksi, mutta ohria hän ei voinut löytää. Silloin hänen palvelijattarensa sanoi: »Varastoaitassa on ohralaatikko, se, jonka tanssijattaret saivat.» Silloin Reddedet sanoi: »Mene se noutamaan! Me voimme antaa tanssijattarille toisia ohria tilalle, kun he tarvitsevat.» Palvelijatar meni, mutta kun hän avasi huoneen oven, hän kuuli laulua ja soittoa, tanssia ja riemua aivan kuin kuningasta juhlittaessa. Hämmästyneenä hän riensi takaisin emäntänsä luo ja kertoi hänelle, mitä oli kuullut. Reddedet meni sinne ja kuuli myöskin kuninkaallisen musiikin ja kertoi siitä miehellensä, kun tämä tuli kotiin, ja heidän sydämensä olivat ylenmäärin iloissaan siitä, että heidän pojistansa piti tulla kuninkaita.

Mutta jonkin ajan perästä Reddedet riiteli palvelijattarensa kanssa ja antoi hänelle kotikuria. Silloin tyttö sydämistyi ja sanoi tovereilleen: »Kuinka hän uskaltaakaan kohdella minua tuolla tavoin, minua, joka voin syöstä hänet suurimpaan onnettomuuteen? Hän on synnyttänyt maailmaan kolme kuningasta, ja nyt minä totta totisesti menen ja kerron hänen salaisuutensa faaraolle.» Tyttö luuli, että jos Kheops saisi tietää salaisuuden, hän surmaisi lapset ja kenties heidän vanhempansakin. Hän hiipi ensin tiehensä veljensä luo ja kertoi hänelle, mitä aikoi tehdä. Mutta tämä vihastui siitä, että tuli hänen ilmiantoonsa sekoitetuksi, niin että pieksi sisartansa köydellä. Tyttö riensi silloin Niilin rantaan, mutta siellä nousi vedestä suuri krokodiili ja nielaisi hänet kitaansa...

Tähän satumme ikävä kyllä loppuu, sillä sen papyruskäärön jatko, johon tämä on kirjoitettu, on kadonnut, emmekä siis saa tietää, koettiko kuningas Kheops surmata lapset vai ei. Tiedämme vain, että Kheopsin dynastiaa seuranneen hallitsijasuvun kolmella ensimmäisellä kuninkaalla oli samat nimet kuin Reddedetin kolmella lapsella ja että heitä samoinkuin kaikkia Egyptin kuninkaita heidän jälkeensä nimitettiin »Auringon pojiksi».

Vääryyttä kärsineen talonpojan valitus.

Egyptiläiset kuten Itämaan kansat yleensä höystivät mielellään puheensa sattuvilla kuvilla. Useissa keskimmäisen valtakunnan aikaisissa papyruskääröissä tavataan kuvaava juttu kolmannen vuosituhannen lopulta. Siinä puhutaan pienen keitaan talonpojasta, jolta matkalla suistomaasta länteen olevien natronjärvien rannoilta pääkaupunkiin väkivalloin otettiin hänen aasinsa, joiden kuormana oli natronia ja suolaa, pantterinvuotia ja sudennahkoja, puuta ja muita hänen kotiseutunsa tuotteita. Itkien mies-parka pyysi saada takaisin omaisuutensa, mutta rukoukset eivät auttaneet. Silloin hän meni väkivallantekijän kotiseudun kuninkaallisen maaherran luo ja valitti hätäänsä niin kaunopuheisin ja maalailevin sanoin, että maaherra päätti toimittaa valituksen edelleen aina itsellensä faaraolle. Ja kun kuningas sai kuulla puheliaasta talonpojasta, antoi hän tervehtiä maaherraa seuraavin sanoin: »Jos haluat, että minä voisin hyvin, niin pidä talonpoika luonasi äläkä vastaa lainkaan hänen sanoihinsa, niin että hän jatkaa puhumistaan! Kirjoituta muistiin kaikki, mitä hänellä on sydämellään, ja saata se sitten minun tietooni! Huolehdi myöskin, että talonpoika itse ja hänen vaimonsa ja lapsensa saavat elatuksensa sillä aikaa, mutta älä anna heidän tietää, mistä ruoka tulee!»

Maaherra teki, kuten kuningas oli käskenyt sillä seurauksella, että talonpoika kaikkiaan yhdeksän kertaa tuli hänen eteensä, ennenkuin oli saanut puhutuksi kaiken, mitä hänen sydämellänsä oli. Ja joka kerta miehen kielenkäyttö oli yhä ujostelemattomampaa ja terävämpää. Kun maaherra ei näyttänyt haluavan tehdä lainkaan päätöstä, talonpoika päästi sellaisia paheksuvia lausuntoja kuin: »Siihen on nyt tultu, että se mies, jonka pitäisi nähdä, on tullut sokeaksi, ja jonka pitäisi kuulla selvästi, on käynyt kuuroksi.» Näin talonpoika puhui, sillä — hän sanoi — »minun sydämeni on ylenmäärin täysi. Jos padossa on rako, niin vesi tunkeutuu siitä läpi: niin on minunkin suuni avattu, ja minun puheeni virtaa siitä ulos.» Luullen, että maaherra piti hänen ryövääjänsä puolta, talonpoika vertasi häntä »petolintuun, joka elää turvattomista pikkulinnuista», tai, sanoi hän toista kuvaa käyttäen: »Sinä olet kuin paimen, joka ei välitä siitä, että krokodiili ryöstää karjaa hänen laumastansa— sinä et ole koskaan laskenut laumaasi.» Ja varoittaen hän lisäsi: »Pidä varasi, ennenkuin astut ikuisuuteen, ja toimi niin, että sinuun voidaan soveltaa sananlaskua: 'Oikeamielisyys on sierainten hengitystä!'[102] Sillä Thothin tuomioistuimen edessä ei ole sääliä.»

Kerran maaherra annatti suorasuiselle talonpojalle selkäänkin näyttääkseen väärämieliseltä. Ja kun mies yhdeksännen kerran oli ollut hänen luonansa, maaherra käski kahden palvelijansa viedä hänet ulos. Luullen saavansa taas selkäänsä talonpoika sanoi: »Tämä on aivan kuin antaisi janoavalle suolavettä tai asettaisi imevän lapsen naisen rinnoille, joka on ehtynyt.» Mutta nyt oli ilveily kypsä loppumaan, ja talonpoika sai ilahduttavan tiedon, että hän oli saava varastetut tavaransa takaisin ja lisäksi väkivallantekijän koko omaisuuden.

Kaiken, mitä hän maaherralle oli sanonut, tämä oli merkityttänyt muistiin, ja sen sai kuningas sitten lukea. »Ja se oli faaraon sydämelle mieluisampaa kuin kaikki, mitä oli koko maassa.»

Omituinen, itämaisen tenhoava on

Kertomus kahdesta veljeksestä,

joka on tunnetuin kaikista vanhan Egyptin saduista.

Oli kerran — niin kerrotaan — kaksi veljestä, Anubis ja Bata. Anubis oli naimisissa ja hänellä oli talo, ja nuorempi veli hoiti hänen maanviljelystänsä. Vuodentulo oli niin hyvä ja karjansiitos menestyn niin, ettei vertaisia ollut olemassa.

Päivänä muutamana, kun veljekset yhdessä olivat kyntäneet peltoansa, Anubis lähetti veljensä kotiin noutamaan kylvöviljaa. Kun Bata tuli kotiin, hän tapasi veljensä vaimon hiuksiansa palmikoimassa. Vaimo käski hänen itsensä mennä vilja-aittaan ja ottaa sieltä, mitä tarvitsi. Nuorukainen meni sinne, täytti viljalla suuren savipullon ja nosti sen hartioillensa. Ja kun hänen kälynsä näki, kuinka kepeästi hän kantoi raskasta astiaa hartioillansa, hän sanoi: »Kylläpä olet voimakas! Joka päivä minä olen sinun voimasi huomannut.» Ja hän rupesi himoitsemaan häntä ja koetti houkutella häntä lähellensä luvaten antaa hänelle kauniin puvun palkinnoksi.

Mutta nuorukainen raivostui niinkuin erämaan leopardi hänen häpeällisestä ehdotuksestansa ja hän sanoi vaimolle: »Sinähän olet minulle kuin äiti ja sinun miehesi on kuin isäni. Olet sanonut minulle, mitä ei olisi pitänyt sanoa. Älä sano sitä enää, niin lupaan olla kertomatta siitä kenellekään.» Näin sanoen hän otti taakkansa ja meni pellolle veljensä luo. Ja he jatkoivat ahkerasti työtänsä.