Part 15

Itämailla oli siihen aikaan kuten meidän päivinämmekin ruhtinaan haaremi, monine kilpailevine kuningaspuolisoineen, prinsseineen ja prinsessoineen ja näiden kunnianhimoisine suosikkeineen, kaikkien juonittelujen pesäpaikka. Täällä näytellyistä jännittävistä draamoista on suurin osa jäänyt ainaiseksi kulissien taakse, mutta yhtä ja toista jälkimaailma on saanut tietää. Niinpä tunnemme jo 6:nnen hallitsijasuvun ajalta sellaisen tapauksen. Voimakkaalla kuninkaalla Pepi I:llä oli nimittäin hyvin uskottu suosikki, joka kuvaillessaan elämäänsä mastabassa kertoo: »Siihen aikaan, jolloin salaisuudessa ryhdyttiin oikeudellisiin toimenpiteisiin suurta kuningaspuolisoa Hetestä vastaan, hänen majesteettinsa salli minun johtaa kuulustelua — minun yksinäni, senvuoksi, että minä olin hänen majesteettinsa sydämelle rakas ja hänen majesteettinsa oli mieltynyt minuun. Minä itse toimitin kirjallisen kertomuksen siitä, minä yksin yhden ainoan tuomarin kanssa. Ei koskaan ennen minun asemassani oleva henkilö ollut saanut kuulla kuninkaallisen haaremin salaisuuksia.»

Yksityiskohtaisemmat tiedot on meillä Ramses III:n vanhuudenpäiviltä samanlaisesta oikeudenkäynnistä, joka koski faaraon haaremissa suunniteltua suurta salaliittoa. Tälläkään kertaa kuningas ei uskonut ikävää oikeustapausta tavallisille tuomareille, vaan sen sijaan asetti uskotuistansa erikoisen tuomioistuimen, joka sai rajattoman vallan päättää rikollisten elämästä. Meidän tietomme tuomioistuimen käsittelyistä ovat peräisin kirjallisista papyrus-merkinnöistä, jotka kaikesta päättäen olivat tarkoitetut kuninkaallista arkistoa varten. Niistä käy selville, että eräs kuninkaan puolisoista oli toisten haareminaisten kanssa tehnyt salaliiton faaraota vastaan, joka nyt oli vanha ja sairaalloinen, luultavasti tarkoituksenaan asettaa oma poikansa valtaistuimelle. Vehkeilevät naiset olivat saaneet puolelleen useimmat haaremin hovimiehet, jopa faaraon oman ylikamariherran ja ylimmäisen juomanlaskijan. Vaarallisinta oli, että myöskin Nubiassa olevien egyptiläisten joukkojen päällikkö oli mukana salaliitossa. Hänen sisarensa, joka kuului Ramseen haaremiin, oli houkutellut hänet avustamaan salahanketta. Suunnitelmana oli, että nubialaiset joukot alkaisivat kapinan ja hyökkäisivät Egyptiin. Samalla kertaa näyttävät haareminaisten sukulaiset ja ystävät ja muut rikostoverit työskennelleen kiihoittaakseen pääkaupungin väestöä vallankumoukseen vanhaa faaraota vastaan. Muitakin korkeita upseereita ja virkamiehiä, niiden joukossa eräs pappi, otti osaa suuren kapinan valmisteluihin. Pappi antoi taikakirjan opastuksella ohjeita, miten oli meneteltävä, jotta kuninkaallisen palatsin vartiomiehistö voitaisiin taikakeinoin lamauttaa. Tähän tarkoitukseen valmistettiin salaperäisin loitsuin vahanukkeja, jotka toimitettiin salaisesti palatsiin levittämään siellä pelkoa ja kauhua.

Mutta kaikesta varovaisuudesta huolimatta salaliitto tuli kuninkaan korviin. Hän sai pian käsiinsä pitkän luettelon valtionkavaltajista, ja kaikki nämä, niin naiset kuin miehetkin, vangittiin. Kuten sanottu, kuningas asetti erikoisen tuomioistuimen tuomitsemaan tätä »maan inhoa», kuten rikollisia eräässä kertomuksessa nimitetään. Tuomareille antamissaan ohjeissa kuningas merkitsevästi ilmaisee toivomuksenaan, että tämä epämiellyttävä juttu ratkaistaisiin mahdollisimman suuressa hiljaisuudessa: »Niitä sanoja, joita syytetyt ovat lausuneet, en tunne. Menkää ja tutkikaa heitä! Sallikaa niiden, joilla on etuoikeus, saada kuolla oman kätensä kautta,[86] kuolla, minun siitä mitään tietämättä! Ja antakaa muidenkin rikollisten saada rangaistuksensa, minun siitä mitään tietämättä!» Siis, ei huomiotaherättäviä kohtauksia! Joitakin salaisesti julistettuja tuomioita, joitakin itsemurhia ja mestauksia kaikessa hiljaisuudessa — siinä kaikki!

Tuomiopöytäkirjat ovat myöskin lyhyitä ja ylimalkaisia. Eräästäkin vähemmin ylhäisestä rikollisryhmästä sanotaan esimerkiksi: »Eräiden haaremin vartijain vaimot, jotka salaliittoon olivat yhtyneet miestensä rikostovereiksi, asetettiin tuomioistuimen eteen. Heidät huomattiin kanssarikollisiksi ja annettiin heidän rangaistuksensa täyttyä: kuusi naista.»

Ja siitä prinssistä, joka näyttää olleen tarkoitettu sysäämään faaraon valtaistuimelta, sanotaan pöytäkirjoissa: »Hänet asetettiin oikeuden eteen, koska hän oli liittynyt äitiinsä, kun tämä teki salaliiton toisten haareminaisten kanssa, ja oli siis toiminut vihamielisesti herraansa vastaan. Häntä kuulusteltiin, huomattiin hänet syylliseksi ja jätettiin hänen omaksi tehtäväkseen päiviensä päättäminen.»

Keitä salaliittolaiset olivat, emme saa tietää. Heidän nimiensä ylle viranomaiset ovat levittäneet saman salaperäisyyden verhon kuin yli koko draamankin ja antaneet heidän esiintyä pöytäkirjassa keksityin nimin. Kun eräänkin hovivirkamiehen nimityksenä on »Auringonjumala vihaa häntä», niin voimme ymmärtää, että tämä ei ollut hänen oikea nimensä, vaan että se luultavasti kuului »Auringonjumala rakastaa häntä». Ja korkea upseeri, jonka nimenä oikeudenkäyntipöytäkirjoissa on »Theban Paha», on kai siihen asti ollut nimeltään »Theban Hyvä».

Ennenkuin tuomioistuinkäsittelyt kumminkaan — olivat vielä loppuneet, sattui tapaus, joka kauhistavalla tavalla osoittaa, kuinka läpimädäntyneiksi yhteiskuntasiteet olivat ehtineet tulla Egyptissä. Kuninkaan tuomioistuimessa olevista luottamusmiehistä täytyi kaksi äkkiä vangita. He olivat tutkinnon kuluessa tulleet syytettyjen haareminaisten sekä erään salaliiton päähenkilön hyviksi ystäviksi ja yhdessä heidän kanssaan toimeenpanneet juomingit. Rangaistus: nenä ja korvat pois.

LAKI JA OIKEUS.

Muinaisegyptiläisistä lakikokoelmista on säilynyt vain yksi, ja tämäkin hyvin vaillinaisena. Se on kaiverrettu jättiläismäiseen muistokiveen, jonka kuningas Haremheb, 19:nnen dynastian ensimmäinen hallitsija, pystytti Kamakin suureen temppeliin. Paha kyllä tämän kuten monien muidenkin muistomerkkien teksti on siinä määrin turmeltunut, että ainoakaan pykälistä ei ole täydellisesti säilynyt. Ne väärinkäytökset, joita vastustamaan Haremheb erityisesti tahtoi käydä, koskivat virkamiesten ja sotilaiden omavaltaisuutta verojen keräyksessä. Rangaistukset näistä ovat ankaria: toisen kerran »sata ruoskaniskua, joista viisi avointa haavaa», toisen kerran nenä pois ja karkoitus maasta johonkin kaukaisimpaan koilliseen rajakaupunkiin.

Todistuksena siitä, kuinka alkeellista veronkanto oli, mikä johtui siitä, että rahaa ei ollut maksuvälineenä esitettäköön seuraava pykälä sanatarkasti: »Jos köyhä mies teki itsellensä veneen ja siihen purjeet voidakseen palvella faaraota ja lastasi siihen, mitä hän oli velvollinen suorittamaan verona faaraon panimoille ja keittiölle, ja häneltä ryövättiin vene ja faaraolle tulevat verot, niin jäi köyhä mies vaille omaisuuttansa ja suuren työnsä hedelmiä. Tämä on väärin, ja faarao tahtoo tehdä sellaisesta lopun voimakkailla toimenpiteillä. Senvuoksi hänen majesteettinsa käskee, että jos joku virkamies omavaltaisesti anastaa faaraolle tulevat verot ja ottaa veneen keneltä hyvänsä tämän maan asukkaalta, häneltä rangaistukseksi nenä leikattakoon ja hänet lähetettäköön nenättömäin kaupunkiin.

* * * * *

Vanhan Egyptin oikeudenkäyntimenetelmää koskevaa ainehistoa on säilynyt runsaasti, mutta itse rangaistusten laadusta meillä valitettavasti on vain hyvin niukkoja tietoja.

Saadakseen törkeät rikolliset tunnustamaan käytettiin kidutusta. Ei yksin selkä, vaan myöskin jalat ja kädet saivat kepistä osansa. Tämä oli syytetyn »täydellistä tutkimista». Aikaisemmin puheenaolleessa Ramses IX:n aikaisessa oikeudenkäynnissä haudanryöstäjiä vastaan kuulustelu alkoi sillä, että sitä rosvoista, jonka asunnosta varastetut esineet oli löydetty, ensin ruoskittiin ja hänet sitten pantiin käsi- ja jalkarautoihin. Saman käsittelyn alaiseksi joutui laivuri, joka oli epäluulonalainen, mutta havaittiin syyttömäksi. Eräs vanha pappi oli ollut mukana haudanryöstössä; hänen kuoltuansa kuulusteltiin hänen poikaansa samalla armottomalla tavalla. — Välistä joutui syytetty kidutettavaksi kolme, neljä kertaa, jos oli syytä epäillä hänen valehdelleen.

Rangaistuksista oli ruoskiminen tavallisin. Muinaisessa Egyptissä, niinkuin meidän päiviemme Idässä, pidettiin selkäsaunaa varmimpana keinona esim. virkistämään hitaita veronmaksajia; eivät edes yhteiskunnallisen arvoasteikon huipuilla olevat olleet turvassa kepiltä. Muuan ylhäinen mies vanhan valtakunnan ajalta kehuu hautakirjoituksessaan, ettei hän koskaan, sitten nuoruutensa päivien, ollut saanut ruoskaa keltään virkamieheltä. Jo koulussa keppi oli kernaasti käytetty opetusväline. »Pojalla on korvat selässänsä; hän kuulee sitä, joka häntä lyö», samanaikainen pedagogi sanoo asiantuntemuksella ja vakaumuksella. Muuan entinen oppilas muistellen kiitollisesti entisiä koulupoikapäiviänsä sanoo kirjeessään vanhalle koulumestarillensa: »Minä olin sinun luonasi aina siitä saakka, kuin kasvatukseni alkoi. Sinä ruoskit minua selkään, ja sinun opetuksesi menivät minuun korvieni kautta.»

Egyptiläiset olivat kuitenkin oikeudenkäytössään lempeitä verrattuina useimpiin muihin muinaisajan kansoihin. Heidän oikeuskäsityksessään kohtaa välistä enemmän sosiaalisia kuin ruumiillisia rangaistuksia, kuten kunnian menettämisen. »Kunniallisten miesten ei pidä astuman heidän huoneeseensa», sanoo siten esim. muuan oikeusoppinut niistä, jotka rikkovat lakeja. Kumminkin esiintyy, kuten olemme nähneet, sellaisiakin rangaistuksia kuin nenän ja korvien poisleikkaaminen.

Maankavallus rangaistiin kielen menettämisellä. Valapattoisia rangaistiin välistä kuolemalla, välistä heiltä leikattiin nenä ja korvat ja heidät lukittiin »pää lautaan». Tuomareitakin, jotka olivat langettaneet väärän tuomion, rangaistiin nenän ja korvien menetyksellä. Eräänlaisilla valtiollisilla rikollisilla oli sama etuoikeus kuin korkeimmilla turkkilaisilla virkamiehillä vielä meidän päivinämme, nimittäin itsemurhalla ehtiä tuomionsa edelle. Tämä voi tapahtua joko tuomioistuimen edessä tai kotona. Joka ei auttanut kuolemanvaarassa olevaa ihmistä, häntä rangaistiin ruoskimalla ja kolmen päivän nälällä. Samoin sitä, joka ei tehnyt voitavaansa varkaan ilmisaamiseksi. Isänmurhaajalta katkottiin ensin jäsenet, ja sitten hänet elävältä poltettiin orjantappuroissa. Avionrikkoja sai tuhat ruoskaniskua, ja naiselta, joka oli tehnyt saman rikoksen, leikattiin nenä. Jos joku oli väkisin maannut vapaasyntyisen naisen, niin hänet silvottiin siten, ettei hän voinut uusia tekoansa. Tässä tapauksessa vanhat egyptiläiset siis olivat — jos kostoperiaatteen »silmä silmästä, hammas hampaasta» jätämme huomioonottamatta — sillä kannalla, jolle pääseminen meillä vasta on ollut puheenalaisena. — Joka väärensi rahaa tai asiakirjoja, menetti oikean tai molemmat kätensä. Väärän syytöksen tekijä sai saman rangaistuksen, minkä syytetty olisi saanut ollessaan syyllinen.

Tuntuva rangaistus oli maastakarkoitus. Kaukana koillisessa, Palestiinan rajalla, oli linnoitus, jonne »leikatuin nenin» karkoitettiin ne virkamiehet, jotka olivat tehneet väkivallantekoja alaisiansa vastaan. Aithiopiassa, kaukana etelässä oli samanlainen karkoituspaikka, jonne silvotut rikolliset lähetettiin töihin kultakaivoksiin. Niin pelätty oli tämä Egyptin Siperia, että oli tavallista oikeuden edessä vannoa: »Jos minä valehtelen, niin silvotuta minut ja lähetä minut Aithiopian vuorikaivoksiin!» Toisen kerran vannottiin: »Jos minä valehtelen, niin en halua syödä enkä juoda, vaan kuolla tähän paikkaan», tai: »Jos rikon sanani, niin heitä minut krokodiileille!»

* * * * *

Kun puhutaan egyptiläisten oikeustajunnasta ja rangaistuksista, tulee luonnollisesti, kuten egyptiläisten sivistyselämän kaikista puolistakin, muistaa, että ollaan tekemisissä kolmetuhatvuotisen historian kanssa, joka on suunnattoman pitkä ajanjakso kansan kehityksessä. Kuinka jättiläismäisen muutoksen alaisena onkaan oikeustajunta omassa maassamme ollut ainoastaan niinä seitsemänä vuosisatana, jotka ovat kuluneet siitä, jolloin maakuntalakeja alettiin muistiin kirjoittaa! Verrattakoon niiden lainmääräyksiä meidän nykyisen rikoslakimme määräyksiin! Taikka — laajentaaksemme väliajan yli tuhatvuotiseksi — minkä suunnattoman muutoksen alaiseksi onkaan joutunut ei yksin aineellinen kulttuuri vaan koko elämänkäsitys sinä aikana, joka on kulunut viikinkiretkistä höyryn ja sähkön aikakauteen! Ja tämän ajanjakson pituus: jos Egyptin historiassa siirrymme saman verran ajassa eteenpäin vanhan valtakunnan historian alusta, emme silloin ole päässeet sen edemmäksi kuin keskimmäisen valtakunnan alkuun.

Kirjallisuutta:

Tähän ja seuraavaan kappaleeseen: W.M. Flinders Petrie, Social life in ancient Egypt.

Tähän kappaleeseen: Wilhelm Spiegelberg, Studien und Materialien zum Rechtswesen des Pharaouen, reiches der Dynast. XVIII—XXI (c. 1500—1000 v. Chr.).

MUINAISTEN EGYPTILÄISTEN ELÄINTENPALVELUS.

Mikä valtava voima onkaan uskonto ollut Egyptin kansan elämässä! Kun ajattelee mastaboita, pyramideja ja kalliohautoja, muumioita ja kuolemankirjoja, temppelirakennuksia, kuvapatsaita ja jumalien hymnejä, saa tosioloihin perustuvia todistuksia siitä. Egyptiläisten koko ajatusmaailma olikin täynnä kuvittelua jumalvoimain, hyvien ja pahojen henkien, puuttumisesta heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Mutta jos haluamme koettaa tunkeutua syvemmälle egyptiläisten uskonnon mysteerioihin, itse niihin uskonnollisiin voimiin, jotka kansan sielussa liikkuivat, silloin meidän on tunnustettava, ettei ole mitään muuta alaa, jossa egyptologian tiede hapuilisi niin pimeässä kuin tässä. Kun on kysymys sielunelämän syvimmistä, vaikeimmin lähestyttävistä kuiluista, silloin kielitaitomme, kykymme tajuta kielellisten ilmausten eri vivahduksia osoittautuu kiusallisen usein riittämättömäksi. Me kykenemme ainoastaan vetämään karkeimmat ääriviivat kuvatessamme Niilinmaan uskonnollista kehitystä.

Me muistamme, että kullakin seudulla oli oma paikallisjumalansa, jonka luultiin ottaneen asunnokseen jonkin pyhän eläimen ja joka senvuoksi kuvattiin eläinpäiseksi, kuten ibis-jumala Thoth, tieteiden jumala, jota myös kuvattiin babiaaniksi, edelleen haukkajumala Horus, joka oli auringonjumala ja faaraoitten suojelija, koira- tai sakaalijumala Anubis, jota pidettiin kuolemanjumalana, krokodiilijumala Sobek, kissajumalatar Bast, jota riemunjumalattarena palveltiin orgioissa, sekä koko joukko oinasjumalia. Luultavasti jokin eläimen ominaisuus, sen rohkeus, sen viisaus, sen viekkaus herätti egyptiläisissä myötätuntoa tai kammoa, joka kehittyi jumalana-palvomiseksi.

Ekhnatonin monoteistiset uudistuspyrkimykset epäonnistuivat, kuten olemme nähneet, seurauksena kansan vanhoillisuudesta, mahtavan papiston itsekkyydestä ja faaraon häikäilemättömästä kiihkoilusta. Hänen kuolemansa jälkeen kaikki kääntyi jälleen entiselleen tai pikemminkin vielä alkuperäisemmälle uskonnolliselle kannalle: raa'aksi eläinten palvelukseksi.

Alkujaan egyptiläiset pitivät pyhinä ja palvelivat ainoastaan määrättyjen eläinten erityisiä yksilöitä, mutia uuden valtakunnan häviötä seuranneena rappeutumisen aikana ruvettiin koko tuota eläinlajia pitämään pyhänä sillä alueella, missä kysymyksessä olevaa jumalaa palveltiin. Tästä saavat selityksensä nuo suunnattomat määrät balsamoituja eläimiä, apinoista aina koppakuoriaisiin asti, joita on löytynyt kalliohaudoista tai hiekasta ihmisten kuolemankaupunkien edustalta. Näiden eläinmuumioiden joukossa on balsamoituja kalojakin, parin senttimetrin pituisista puolitoista metriä pitkiin, ja niin pieniä nisäkkäitä kuin päästäisiä, jotka lepäävät somissa sykomoripuisissa sarkofageissa, kannessa veistetty tai kullattu kuva itse eläimestä[87]. Muumioitujen lintujen joukossa on runsaasti kotkia, haukkoja ja muita petolintuja. Kunniasijalla on kuitenkin pyhä ibis-lintu[88]. Mutta ennen kaikkea vilisee kuolleiden eläinten asunnoissa kissoja, kissoja! Sakkaran luota löytyä niin paljon kissanmuumioita, että seudun väestö vuosikausia käytti niitä peltojensa lannoittamiseen.

Kreikkalainen historioitsija Diodoros, joka eli Kristuksen syntymän aikoihin, sanoo, että »egyptiläiset hellivät kissojansa niin, että he kuljettivat niitä mukanansa matkoilla välttämättömimpien matkatavarain kustannuksella». Vielä tänäkin päivänä pidetään kissaa pyhänä eläimenä Niilin maassa. Egyptiläisten erityisen kissarakkauden taustana on kuitenkin se seikka, että se ei pyydystä yksin rottia ja myyriä, vaan ahdistaa myös skorpioneja ja käärmeitä.[89] Toinen eläin, joka myöskin piti talon puhtaana rotista ja käärmeistä, oli näätää muistuttava faaraokissa. Sitä pidettiin pyhänä, koska sitä luultiin ainoaksi eläimeksi, joka uskaltautui krokodiilin kimppuun. Kerrottiin, että kun krokodiili oli syönyt itsensä kylläiseksi ja kita ammollaan lepäsi hietikolla nukkuen päivällisuntaan, faaraokissa hyppäsi rohkealla loikkauksella matelijan kitaan, kaivautui sen sydämeen, minkä se repi rikki, ja pureutui sitten ulos krokodiilin vatsasta.

Etevin kaikista egyptiläisten monista pyhistä eläimistä oli _Apis-härkä_, jossa Ptah-jumalan[90] luultiin ilmestyvän. Apiksen tuntomerkkejä oli m.m., että se oli musta, nelikulmainen, valkea pilkku otsassa, että sen selässä oli kuva, joka esitti valkeata kotkaa siivet levällään, ja oikealla puolella kuun sirpin kuvio ja että sillä oli kielen alla koppakuoriaista muistuttava nastura. Sen päätemppeli oli Memfiksessä, missä sillä oli asuntonsa Ptah-jumalan temppelissä. Sitä ruokittiin kuninkaallisesti ja sitä palvelivat omat papit, jotka toivat sille uhkeita uhrilahjoja, ja sen kunniaksi vietettiin suuria juhlia yli koko maan. Erityisesti juhlittiin sen syntymäpäivää komein kulkuein. Kun Apis-härkä kuoli, vallitsi maansuru koko Egyptissä, kunnes uusi Apis oli löytynyt. Kaikki kansa paastosi ja pidättyi kylvystä ja aviollisesta seurustelusta. Kuolleen härän ruumis balsamoitiin ja haudattiin loistavalla komeudella maanalaiseen hautakammioon. Kun jälleen oli onnistuttu löytämään härkä, jolla oli kaikki ne 29 pyhää tuntomerkkiä, jotka osoittivat jumalan ottaneen sen asunnokseen, vietiin uusi Apis suurin juhlallisuuksin vihityssä, kullatussa gondoolissa Memfikseen, ja maansuru muuttui riemuksi yli koko Egyptin maan aina Niilin suusta Nubian erämaihin saakka.

Kiintoisimpia löytöjä, mitä Egyptissä on tehty, oli pyhien härkien suurenmoisen hautarakennuksen löytö. Kuuluisa ranskalainen arkeologi Mariette pääsi tavattoman hienon vainunsa avulla tämän lajiansa ainutlaatuisen hautausmaan jäljille. Hän seisoi eräänä päivänä erämaassa Sakkaran lähellä etelään Kairosta, ja sai näkyviinsä sfinksinpään, joka oli miltei hautaantunut hiekkaan. Samassa hän muisti kreikkalaisen maantieteilijän Strabon kertomuksen, miten hän oli nähnyt sfinksinpään pistävän esiin hiekasta pyhien härkien hautausmaalla. »Mitähän, jos tämä onkin kuuluisan mausoleumin paikka!» Herännyt ajatus saa Mariette'in heti toimimaan. Kaivaukset alkavat, ja tutkija riemuitsee: on tavattu maanalainen hautaholvi, jossa Ptah-jumalan ruumiistumat olivat levänneet balsamoituina jättiläissarkofageissa. Pettyen tutkija kuitenkin huomasi, että yhtä lukuunottamatta kaikki raskaat kiviarkut olivat tyhjiä. — Tännekin siis haudanryöstäjät olivat löytäneet tiensä.

Muitakin pyhiä eläimiä kuin Apis-härkiä on käsitelty kuolleina yhtä huolellisesti kuin rikkaita vainajia. Uhkeissa sarkofageissa lepäävät manalle menneet jalot eläimet, seuranansa kovakuoriaisia, palvelijain pikku patsaita ja muuta tavanmukaisiin hautajaismenoihin kuuluvaa.

Hyvin pyhä eläinlaji olivat myöskin babiaanit, joita vanhat egyptiläiset kuvissaan esittivät aurinkoa palvelemassa.[91]

Muuan englantilainen egyptologi löysi 1830-luvulla eräästä kallionrotkosta kuolleiden kaupungista Niilin vasemmalta rannalta vastapäätä Thebaa myöskin muumioitujen apinain hautausmaan, joka meidän päivinämme on löydetty jälleen. Sieltä löytyi erinäisiä apinanmuumioita ja apinain luurankojen osia. Muutamissa haudoissa tavattiin myös pähkinöitä sisältäviä saviastioita ja savipulloja, joissa todennäköisesti oli ollut vettä tai jotakin muuta juomaa. Siellä oli myöskin pieniä savisia sarkofageja, kussakin jumalankuvansa. Toisen apinain haudan Davis löysi Kuningasten laaksosta. Siinä oli viisi tavattoman hyvin säilynyttä apinanmuumiota.

Niinkin vastenmielisiä eläimiä kuin käärmeitä ja krokodiilejä, jotka olivat oikeana maanvaivana, pidettiin eräissä paikoin pyhinä. Vanhat egyptiläiset pitivät kernaasti talossaankin käärmeitä, sillä ne karkottivat pois rotat.

Krokodiiliä, pelättyä Leviathania, kuten petoa Jobin kirjassa nimitetään, egyptiläiset varmaankin palvelivat enimmäkseen kammosta. »Kauhu asustaa hänen hampaittensa ympärillä. Kun hän kohottautuu, sankarit vapisevat ja hämmentyvät hädästä. -Häntä vastaan ei miekasta ole lainkaan apua. Hänelle on rauta kuin korsi ja kupari kuin laho puu. Nuija on hänelle kuin olkea ja hän hymyilee keihään värähtelylle.»

Kuuluisa krokodiilinpalveluksen paikka oli viljava Faijum. Siellä on vanhan Krokodilopoliksen, »Krokodiilikaupungin» rauniot; tämä oli krokodiilipäisen vedenjumalan Sobekin palveluksen pääpaikka. Täällä oli hänellä jo 12:nnen hallitsijasuvun aikana päätemppelinsä pyhän Moiris-järven lähellä, missä oli jumalalle pyhitettyjä krokodiilejä. Krokodiilikaupungissa lienee sen loistonpäivinä ollut 100 000 asukasta. Sen rauniot ovat laajimmat, mitä mistään Egyptin kaupungista on jäljellä. Sen läheltä on meidän päivinämme löytynyt pyhäin eläinten kuolemankaupunki ja siinä paljon krokodiilinmuumioita ja papyruskääröjä.

Herodotos kertoo, että Faijumin asukkaat ripustivat pyhille eläimille kristallisia ja kultaisia korvarenkaita ja rannerenkaita niiden etujalkoihin ja hankkivat niille säädettyä pyhää ravintoa, niin kauan kuin ne elivät. Kun eläimet kuolivat, ne balsamoitiin ja haudattiin juhlallisesti.

Monista paikoin Egyptiä on löydetty näitä matelijoita varten rakennettuja suuria huvilarakennuksia. Kuuluisassa Krokodiililuolassa pari penikulmaa El Amarnasta etelään voitiin kerran laskea krokodiilinmuumioita tuhansittain.

Etevä kreikkalainen maantieteilijä Strabo, joka vähän jälkeen meidän ajanlaskumme alkua kulki halki Egyptin, kertoo käynnistään Moiris-järvellä: »Pyhä krokodiili lojui miellyttävässä levossa rannalla. Isäntäni hankki pienen kakun, palan paistia ja kannullisen hunajaviiniä. Sitten saapuivat sinne papit, avasivat pyhän eläimen kidan, tunkivat sinne kakun ja lihakappaleen ja kaatoivat palan paineeksi viiniä krokodiilin kurkkuun. Sitten eläin heittäytyi veteen ja ui tyytyväisenä toiselle rannalle, missä toinen matkailija toisti saman ruokinnan.»

Krokodiilin kitaan joutumista pidettiin onnellisimpana kuolemistapana. Krokodiilin leukojen runtelemia pidettiin kateuden sekaisin tuntein krokodiilijumalan lemmikkeinä. Usein sattui, että tuollainen hirviö sieppasi rannalta pikku lapsia. Mutta silloin noiden pikku raukkojen äidit iloitsivat siitä, »että olivat olleet kyllin arvokkaita synnyttämään aterian jumalalle».

Mutta jos tahallansa surmasi pyhän eläimen, pidettiin sitä kuoleman ansaitsevana, ja jos oli kysymyksessä kissa tai ibis-lintu, ei tehty eroa, olipa sen surmannut tahallaan tai vahingossa. Siitä uskomattomasta fanatismista, millä kansa suojeli pyhiä kissojansa ja kosti niiden puolesta, kreikkalainen historioitsija Diodoros kertoo kuvaavan tapauksen, jota hän omin silmin oli ollut näkemässä. Muuan roomalainen oli täysin ilman omaa syytänsä aiheuttanut kissan kuoleman. Heti kerääntyi kansaa kokoon, ryntäsi siihen taloon, jossa »murhaaja» asui, ja löi hänet kuoliaaksi. Nälänhädän aikana voi sattua, että ihmiset söivät toisiansa, mutta koskaan ei ole kuultu, että joku olisi uskaltanut satuttaa kätensä pyhään eläimeen vaimentaakseen sen lihalla nälkäänsä.

Huippunsa eläintenpalvelus saavutti Egyptissä Saisin aikakautena ja sen jälkeen.