Part 14

Niinpä onnelliset löytäjät kiinnittivät jälleen koko huomionsa siihen asti tehtyihin löytöihin. Jo ne olivat kuin ilmestys egyptiläisen taiteen ja taidekäsityön korkeasta kannasta 33 vuosisataa takaperin. Jokainen yksityinen esine oli niin suuriarvoinen, että se, kuten Carter sanoo, »tavallisissa oloissa olisi yksinänsä riittänyt saattamaan meidät hurmioon ja että sitä olisi voitu pitää runsaana palkintona kokonaisen talven kaivaustöistä.»

Kun Carter ja Carnarvon nyt syventyivät tähän löytöjen kultakaivokseen, he äkkiä tekivät vielä erään huomion: suoraan edessä olevassa seinässä he keksivät sinetöidyn oven, jossa oli haudanryöstäjäin jäljiltä aukko, jota ei oltu jälleen täytetty, ja sähkölampun valossa he näkivät kolmannen kammion, joka oli pienempi kuin ensimmäinen, mutta vielä enemmän täynnä hautajaisesineitä. Mutta siellä vallitsi sekamelska, jota kerta kaikkiaan ei voi kuvailla. Kaikessa oli selvät jäljet haudanryöstäjäin mellastelusta. »Ei tarvitse paljon mielikuvitusta kuvitellakseen heitä työssänsä», Carter kirjoittaa. »Eräs heistä on ryöminyt kammioon, on sitten kaikessa kiireessä, mutta kumminkin suunnitelmallisesti nuuskinut sen sisällön, tyhjentänyt lippaan, heittänyt kasaan osan esineitä, jotka näyttivät erityisen arvokkailta, ja sen jälkeen ojentanut ne vähissä erin aukon läpi tovereilleen, jotka sitten lähemmin arvioivat niiden arvon.

»Tätä kaikkea nähdessämme» — Carter jatkaa — »meille ensimmäisen kerran täysin selveni, minkä tavattoman vastuun olimme ottaneet kantaaksemme. Tämä ei ollut suinkaan tavallinen löytö, jonka käsittely olisi voitu loppuunsuorittaa tavallisen kaivaustalven aikana. Täällä oli tekemistä tavattoman paljon, ennenkuin voimme edes alkaa ensimmäisen hautakamarin tyhjentämistyötä. Suuri määrä preparoimis- ja pakkaustarpeita oli varastoitava; asianymmärtäviltä erikoistuntijoilta oli kysyttävä neuvoa, miten eräitä esineitä oli parhaiten käsiteltävä, ja suojattuun paikkaan oli järjestettävä laboratorio löytöjen käsittelyä, luetteloimista ja pakkausta varten. Ja sitten luonnollisesti kaikki mittaukset ja valokuvaamiset!» Oli ehditty melkein vuodenvaihteeseen, ennenkuin ensimmäinen esine voitiin tuoda haudasta päivänvaloon — ensimmäinen tämän ainoan kammion 600—700:sta!

Taiteelliselta näkökannalta kaikkein arvokkaimpia löytöjä oli muuan arkku, jossa oli metsästys- ja taistelukohtauksia esittäviä, tavattoman hienosti ihanan loistavin värein tehtyjä maalauksia. Siinä nähdään, miten kuningas vaunuistaan nuolellansa kaataa gaselleja, antilooppeja, villiaaseja, jalopeuroja, hyeenoja, strutseja ja muita erämaan otuksia. Toisessa kuvassa hänet esitetään sfinksinä, joka polkee jalkojensa alle viholliset. Niin erinomainen on näiden taideteosten tekniikka, että on turvauduttava suurennuslasiin voidakseen antaa yksityiskohdille täyden arvon. Arkussa oli loistavia kuningaspukuja, joukossa eräs, joka ylhäältä alas saakka oli helmillä koristettu, ja samanlaisia löytöjä tehtiin toisistakin arkuista. Eräästä löytyi tavattoman kaunis, puhtaasta kullasta ja taivaansinisestä lasimassasta tehty valtikka. Toisessa oli kauniita lasuurikivestä tai sinisestä fajanssista tehtyjä uhrimaljakoita, komeat liivit, jotka olivat monien tuhansien pienten kulta-, lasimassa- ja fajanssipalojen peitossa. Epäilemättä tämä loistopuku on lajiansa Egyptin huippusaavutuksia. Siinä on suunnaton määrä ihania koristuksia, joista kuvailemalla voisi antaa vain heikon aavistuksen.

Kaikkein suurin taideteos oli kuitenkin valtaistuin, joka oli kokonaan päällystetty kullalla ja koristettu kiviupotuksilla. Varsinkin selusta, jossa oli Tutankhamonin ja hänen puolisonsa kuvat sekä kultainen auringonkehrä säteineen, on vallan ihmeellinen muodoltaan ja väreiltään. Ja miten sydämellinen, miten elävä onkaan kaunis kuninkaallisten puolisojen välinen kohtaus! Kuninkaan ryhti on niin luonteva, kuningattaren hento vartalo niin ihastuttava, kun hänellä kädessään on pieni malja täynnä tuoksuavaa voidetta, jolla hän sivelee puolisonsa olkapäätä. Ja korkeudesta aurinko, Aton, lähettää maan päälle elävöittävät säteensä, jotka El Amarnan koulun tavan mukaan päättyvät tavallisiin käsiin. Liioittelematta sanottuna tämä taideteos on kaunein, mitä Egyptin maasta on koskaan löytynyt.

Että valtaistuin on peräisin El Amarnan ajalta, jolloin Atonin palvelus oli vallalla, ilmenee siitäkin seikasta, että taideteoksessa esiintyy paikoittain kuninkaan alkuperäinen nimi Tut-ankh-Aton, mutta paikoittain »Aton»-sana on poistettu ja tilalle pantu »Arnon».

* * * * *

Esihuoneen tyhjentämistyöstä tuli oikea kärsivällisyyden koetus, ennen kaikkea siitä syystä, että oli äärimmäisen vaikeata ottaa pois esinettä vahingoittamatta toisia. Välistä ne olivat niin tiiviisti toistensa yhteydessä, että ensin täytyi mahdollisimman varovasti tehdä oikeat pienet rakennustelineet saadakseen esineen tai kokonaisen ryhmän esineitä pysymään paikoillaan, kun jokin toinen esine poistettiin. Jotkin koruesineet olivat erinomaisesti säilyneet, toiset sitävastoin niin hauraita, ettei ennakolta voinut tietää, voisivatko ne kestää omaa painoansa, jos niitä ryhdyttäisiin nostamaan. Sellaisissa tapauksissa ei voinut koskaan tietää, mikä oli parasta: konservoidako ne paikallaan vai jättääkö se siksi, kunnes ne saataisiin oikeaan laboratorioon. Monta kertaa oli pakko menetellä edellisellä tavalla. »Me löysimme esimerkiksi», Carter sanoo, »helmineuleisiä sandaaleja, joiden langat olivat täysin tuhoutuneet. Niin kauan kuin niihin ei koskettu, ne näyttivät aivan vahingoittumattomilta, mutta heti, kun niitä yritettiin kohottaa, ne hajosivat. Ainoana vaivan palkkana oli kourallinen sivistyshistorialliselta kannalta arvottomia helmiä». Tämänkaltaisissa tapauksissa oli heti konservoitava sulalla parafiinivahalla. Kun se oli jähmettynyt, voitiin sandaaleja liikuttaa vaaratta. Sama oli laita hautajaiskukkavihkojen. Ne olivat sellaisessa tilassa, että olisivat ensi kosketuksesta hajonneet tuhkaksi. Mutta kun niitä oli ruiskutettu muutaman kerran selluloidiliuoksella, voitiin ne vaaratta viedä pois ja pakata kuljetusta varten.

»Työn _täytyi_ käydä hitaasti, hermostuttavan hitaasti. Ja kaiken aikaa oli hartioilla raskaan edesvastuun painostava tunne. Sillä arkeologin löydöt eivät ole _hänen omaa_ omaisuuttansa, jota hän voi käsitellä, miten häntä itseänsä miellyttää. Jokainen löytö on menneiden aikojen lahja nykyisyydelle. Muinaistutkija on ainoastaan onnen suosima välittäjä, jonka käsien kautta tämä lahja tulee meidän kaikkien hyväksi. Jos hän välinpitämättömyydellä, huolimattomuudella tai tietämättömyydellä vähentää sitä tietomäärää, jonka tuo lahja olisi voinut meille välittää, hän tekee itsensä vikapääksi raskaaseen rikokseen. Jos hän tuntee olevansa lopen uupunut tai jos hän kiirehtii, hän voi tämän seurauksena tehdä sen rikoksen, että päästää käsistänsä kenties ainoan mahdollisuuden, mitä on ollut tai tulee olemaan saada tietoja, joilla on tieteelle suunnaton arvo.

»Tätä ajatellen voi helposti kuvitella tunteitamme tehdessämme työtä haudassa. Varkauksien pelko piti meitä myöskin alituisessa levottomuudessa. Koko seutu oli yhtenä hälinänä löydön johdosta; ja mitä mielikuvituksellisimpia kertomuksia kierteli sen kullan ja jalokivien määrästä. Täytyi siis ajatella sitäkin mahdollisuutta, että öiseen aikaan tehtäisiin suurisuuntainen yritys ryöstää hauta, jollainen kokemus niin usein oli tehty. Tämän vaaran torjumiseksi pidettiin »laaksossa» vahdissa kolme toisistansa riippumatonta ryhmää, kukin oman päällikkönsä alaisena.»

Olemmehan jo ennen maininneet, että Tutankhamonin hauta ei ollut kokonaan säästynyt muinaisajan haudanryöstöiltä. Ensimmäisen oven sineteistä tiedämme, että sisäänmurtoja oli tapahtunut ainoastaan muutamia vuosia kuninkaan hautajaisten jälkeen. Murtautujat ovat luonnollisesti koettaneet kahmia itselleen kaikki täyskultaiset esineet. Onneksi heillä on ollut hyvin kiire, ja sen vuoksi on moni tällainen koristus jäänyt heiltä huomaamatta. Mutta mitä kalleuksia he ovat vieneet, sitä emme saa koskaan tietää.»[83]

»Meiltä meni seitsemän viikkoa», Carter jatkaa, »ensimmäisen hautakamarin tyhjentämiseen, ja olimme todellakin kiitollisia, kun olimme saaneet tämän työn onnellisesti loppuun.»[84]

Vihdoinkin oli päästy niin pitkälle, että sinetöidyn oven sulkemien salaisuuksien piti ilmestyä. Varovasti murrettiin pala palan jälkeen erottavaa muuria. Vähitellen, kun aukko laajeni, kävi ilmeiseksi, että todellakin oli saavuttu Tutankhamonin hautakammioon. Mutta sinne pääsyn sulki alttarimainen lipas, joka oli päällystetty kullalla kauniine sinifajanssisine upotuksilleen. Se täytti melkein koko hautakammion ja sulki sisäänsä kaikesta päättäen kuninkaallisen sarkofagin. Kun näki molemmat kuolleen patsaat seisomassa kumpikin puolellansa ovea ja siellä sisällä puolittain näkyvänä kultaisen tabernaakkelin, joka kätki itsensä vainajan, se teki, sanoo Carter, melkein tuskallisen valtavan vaikutuksen.

Arkeologiselta kannalta oli nyt kaikkein tärkein kysymys, olivatko rosvot tunkeutuneet myöskin vainajan luo. Jännittyneinä Carter ja Carnarvon tarttuivat tabernaakkelin salpoihin ja avasivat ovet. Sisällä oli toinen, pienempi tabernaakkeli ovet suljettuina, ja näissä ovissa oli murtamaton sinetti. Nyt ei enää ollut epäilystäkään, että seistiin ensimmäistä kertaa Egyptin kuninkaan edessä, joka oli saanut levätä rauhassa haudan häpäisijöiltä.

Mutta tämä ei ollut ainoa ilahduttava löytö sarkofagikammiossa. Tästä huoneesta johti nimittäin ovi neljänteen kammioon. »Yksi ainoa tähän huoneeseen luotu silmäys», Carter sanoo, »riitti saamaan meidät vakuutetuiksi, että täällä olivat haudan suurimmat aarteet. Oven vastapäisellä seinällä oli kaunein muistomerkki, mitä konsanaan olen nähnyt — niin ihmeellisen kaunis, että ihmetyksestä ja ihailusta pidätti henkeänsä! Se oli suuri lipas, joka ylt'yleensä oli kullalla päällystetty, yläreunassa jonkinlainen pyhiä käärmeitä esittävä friisi. Lippaan ympärillä seisoivat vainajan neljän suojelusjumalattaren patsaat. Ihastuttavat olennot seisoivat siinä käsivarret aivan kuin siunaukseen ojennettuina; ja niin luonnolliselta ja elävältä vaikutti heidän asentonsa, niin täynnä myötätuntoa ja armonantoa oli heidän kasvojensa ilme, että heihin katsominen tuntui melkein pyhyyden häpäisyltä.» Epäilemättä tämän lippaan sisällä olivat ne astiat, joissa vainajan sisälmyksiä säilytettiin balsamoimisen jälkeen.

»Sarkofagihuone oli täynnä ihmeellisiä esineitä», kertoo Carter, »mutta meillä oli tuskin aikaa tarkastaa niitä lähemmin — niin vastustamattomasti suuntautuivat katseemme alati noihin rakastettaviin pikku jumalattariin. Se oli elämys, jota kukaan läsnäolleista ei koskaan voi unohtaa.» Tässä huoneessa oli joukko kauniita lippaita ja arkkuja, yhdessä Tutankhamonin pikku patsas. Korkeintaan kaksi tai kolme lippaista varkaat ovat voineet saada avattavikseen. Kaikissa muissa oli murtamattomat sinetit, ja kaikki kamarin esineet olivat samalla paikalla kuin hautaa ensi kertaa suljettaessa.

Valtava työ oli siis edessä Carterilla ja hänen auttajillansa — Carnarvon ei saanut, kuten kaikki tiedämme, nähdä niiden tutkimusten jatkumista, jotka hän palavalla harrastuksellaan ja avuliaisuudellaan oli pannut käyntiin. Hänen äkillinen kuolemansa kohta vertaistansa vailla olevien voittojen jälkeen heittää synkän, melkein mystillisen varjon Tutankhamonin haudassa suoritettujen kaivausten ylle. Kuoleman syynä oli moskiitin purema, joka aiheutti verenmyrkytyksen. Maailman taitavimmat lääkärit ponnistelivat kolmen viikon ajan pelastaakseen hänen elämänsä — yhden heistä lady Carnarvon toi lentokoneella Englannista —, mutta he eivät voineet mitään kuolemalle. Sairas tunsi itse, miten tulisi käymään. »Olen kuullut äänen, joka kutsuu minua», hän sanoi eräälle ystävälleen; »minä valmistaudun seuraamaan sitä.»

Tutankhamonin kuolinnaamio puhdasta kultaa, runsaasti koristettu puolijalokivillä. Se peitti muumion päätä ja hartioita.

Sitkeiden Egyptin hallituksen kanssa syntyneiden selkkausten jälkeen Carter syksyllä 1925 voi avata Tutankhamonin sarkofagin. Sen sisällä oli puinen ruumisarkku ja tämän sisällä taas toinen samanlainen arkku, jonka sisältönä vuorostaan oli kallisarvoisin ruumisarkku, mitä maailma konsanaan on nähnyt. Se oli puhdasta, mestarin kädellä pakotettua kultaa, upotuksina loistavanväristä emaljia ja painoi 200 kg — toisten tietojen mukaan 400. — Tutankhamonin ruumiin anatominen tutkiminen osoitti, että hän oli ollut kuollessaan vain noin 18-vuotias nuorukainen.

Muumioarkku vietiin salaa Kairon museoon, jonne se saapui uudenvuodenpäivänä 1926.

* * * * *

Ei koskaan ole tehty niin kallisarvoisia muinaislöytöjä kuin Tutankhamonin hautaa kaivettaessa. Huonekalujen ja taide-esineiden koristelu voittaa kauneudessa ja täydellisyydessä kaikki aikaisemmin nähdyt Egyptin muinaismuistot. Tämän kautta on saatu entistä paljon korkeampi käsitys Egyptin kulttuurin kehityksestä, ja täytyy olettaa, että tällä kulttuurilla on ollut paljon syvällisempi vaikutus naapurikansoihin, kuin mitä ennen oltiin taipuvaisia uskomaan. Selvemmin kuin aikaisemmin nähdään nyt, että Egypti on ensimmäinen tekijä sarastavan maailmankulttuurin luomisessa. Ja kun näkee kaiken sen komeuden, minkä mitätön faarao vei myötänsä hautaan, nuorukainen, joka hallitsi vain 6—7 vuotta, silloin voi aavistella, minkälaisen hautaloiston on täytynytkään ympäröidä sellaisia inahtavia faaraoita kuin Thotmes III:ta, Amenhotep III:ta, Seti I:tä ja Ramses II:ta.

* * * * *

Jatkuvien, vuosi vuodelta tehtyjen hauta- ja temppelilöytöjen ansiosta historian valo on yhä kirkkaampana valaissut Egyptin muinaisuutta. Taideteosten ja kulttuuriesineiden kokoelmat kasvavat vuosi vuodelta, ja rinnan tämän kanssa edistyy kirjallisten muistomerkkien tutkimus. Kivensiru piirtokirjoituksineen löytyy täältä, papyruskatkelma tuolta — egyptologit tavaavat ja sommittelevat yhteen, ja sitä tehden haihtuu se sumu, joka peitti vanhan Egyptin historian.

Kielentutkijat ja arkeologit toisiansa tukien ovat jo kauan sitten päässeet niin pitkälle, että ovat melkoisesti tinkineet sen arvoa, mitä Herodotos ja muut muinaisajan kuulut historiankirjoittajat ovat kertoneet meille Egyptistä. Mikäli Herodotos kertoo siitä, mitä hän omin silmin oli nähnyt pitkällä matkallaan, jonka hän 5:nnen vuosisadan puolivälissä e.Kr. teki halki Egyptin ja Vähän-Aasian, sikäli hänen tietonsa yleensä ovat tavattoman arvokkaita, mutta kun hän rakentaa vanhempien aikojen perimätiedon kertomuksille, — ainakin Saisin aikaa vanhemmille —, silloin hän useimmiten iskee kirveensä kiveen. Osaksi hän on ilmeisesti monta kertaa käsittänyt väärin, mitä on kuullut kerrottavan, osittain se perimätieto, jolle hän on rakentanut, on aikojen kuluessa niin turmeltunut, etteivät ainoastaan yksityisseikat, vaan pääpiirteetkin ovat tulleet virheellisiksi. Vuosiluvut ja historian kaudet ovat täten sekaantuneet toisiinsa täydelliseksi kaaokseksi.

Toinen syy varovaisuuteen Herodotoksen tietoihin nähden on siinä, että hän oli haaveellinen ja senvuoksi melkein kritiikitön egyptiläisten ja heidän viisautensa ihailija. Hänet oli vallannut aito egyptomania, joka hänen kauttansa levisi laajoihin piireihin ja jolla on uskovaisensa tänäkin päivänä. Hänestä näyttivät melkein kaikki kreikkalaisten tiedot ja taidot olevan egyptiläisiltä perittyjä — kaikessa egyptiläiset olivat olleet hänen omain maanmiestensä oppimestareina. Egyptin papeilla luultiin olevan hallussaan salaperäinen viisaus, niin, jopa maailmanarvoitusten ratkaisu käsissään. Kritiikki oli ominaisuus, jota kunnon Herodotos, niin »historiankirjoituksen isä» kuin olikin, oli arveluttavassa määrässä vailla. Ja myöhempäin aikojen kreikkalaiset ja roomalaiset historioitsijat ovat arvostelukyvyttömästi seuranneet hänen jälkiään.

Toinenkin muinaisajan historioitsija, jota aikaisemmin suuresti kunnioitettiin, on meidän päivinämme alentunut arvossa, samassa määrin kuin egyptologit ovat tehneet uusia löytöjä. Tämä mies on egyptiläinen ylipappi ja auringonjumalan temppelin arkistonhoitaja Manetho, joka 3:nnen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. kirjoitti suuren teoksen maansa historiasta. Hänen teoksestaan on ikävä kyllä suurin osa jo kauan sitten kadonnut. Mutta menetys ei tunnu enää niin valitettavalta kuin ennen vanhaan, jolloin Manetho oli erehtymättömän maineessa. Ainoastaan niihin Egyptin historian aikoihin nähden, joilta ei ole tarpeeksi muistomerkkejä, Manethon teoksella on vielä jotakin arvoa, mutta silloinkin on sitä luonnollisesti käytettävä äärimmäisen varovasti.

Nyt sanotusta ei pidä harhautua luulemaan, että Egyptin temppelit, hautakammiot ja muistokirjoitukset, päinvastoin kuin vanhat perimätiedot, sisältäisivät väärentämättömän totuuden. Kyllä nekin ovat aina enemmän tai vähemmän epäilyttäviä, koska niiden tarkoituksena on kuninkaiden tai muitten mahtimiesten ylistäminen. Senvuoksi ne, kuten jo olemme nähneet, puhuvat suurin sanoin heidän urotöistään, mutta vaikenevat tappioista ja vastoinkäymisistä. Eivätpä useat uuden valtakunnan faaraot, varsinkin 19. ja 20. hallitsijasukuun kuuluneet, ole kavahtaneet yksinkertaisesti anastamasta aikaisempien kuningasten muistokirjoituksia ja asettamasta niihin omaa nimeänsä edeltäjäinsä tilalle.

Kuinka ääretöntä työtä, kuinka terävää älyä, miten ihmeteltävää yhdistelmäkykyä onkaan vaatinut niiden miesten tieteellinen työ, jotka meidän päivinämme ovat voineet menestyksellä ryhtyä arvostelemaan kuuluisia historiankirjoittajia, jotka ovat eläneet 2—2 1/2 vuosituhatta lähempänä tapahtumia kuin me! Tässä jos koskaan, valtaa mielen vastustamaton ihmisneron ihailu. Niin valtavat ovat egyptologian alalla otetut edistysaskelet, että pari miespolvea sitten suoritetut Egyptin historian-kirjoitusyritykset jo ovat menettäneet kaiken arvonsa — paitsi eriskummaisuusarvoansa.

Kirjallisuutta:

G. Belzoni, Narrative of the operations and recent discoveries in Egypt and Nubia.

Ludvig Borchard, Ausgrabungen der deutschen Orient-Gesellschaft bei Abusir 1901—02 (Mitteilungen der deutschen Orient-Gesellschaft» 1902).

Howard Carter and A.C. Mace, The tomb of Tut-ankh-Amen.

FAARAON HOVISSA.

Samoinkuin monia muita muinaisajan hallitsijoita ja Kiinan ja Japanin keisareita meidän päivinämme faaraota pidettiin ja kunnioitettiin jumalana, auringonjumalan, Ran poikana ja hänen tavallisin arvonimensä oli »hyvä jumala». Toinen kuninkaan nimitys oli »per-ô», raamatun »faarao», joka oikeastaan merkitsee »iso talo» ja alkujaan oli siis kuninkaallisen palatsin nimitys. Sitten käytettiin sitä merkitsemään kuninkaallista hallitusta, aivan kuten turkkilaiset nimittävät hallitustansa »Korkeaksi portiksi». Samalla tavoin »faarao» tuli merkitsemään Egyptin vakion yksinvaltaista hallitsijaa, kuningasta.

Faaraon ympärillä hänen palatsissaan hääri hyvin runsaslukuinen hovikunta. Hoviväen kaikkien arvonimien luetteleminen kävisi määrättömän pitkäksi. Hautakirjoitukset todistavat, että ylimykset pitivät hyvin suurena kunniana saada palvella hovissa. Tavantakaa tapaa seuraavanlaisia sanontatapoja: »Hän palveli kuningasta hänen talossansa, hän eli herransa jalkojen juuressa, hän oli kuninkaalle rakkaampi kuin koko Egypti.» Erityisen ylpeitä siitä, että saivat paistatella päivää kuninkaallisen armon loisteessa, olivat ne hovimiehet, joille suotiin erityinen kunnia olla läsnä hänen majesteettinsa aamupukeutumisessa. Niitä, jotka saivat suorittaa palvelusta tässä menossa, joka muistuttaa 1700-luvun Ranskan kuninkaitten hovimenoja, sanottiin »kuninkaallisen pukeutumishuoneen salaisuuksien esimiehiksi.» Voi olla varma siitä, että kukaan heistä ei ole unohtanut antaa hautakirjoituksestaan jälkimaailman saada tietää, miten erinomaisen hieno arvonimi hänellä oli. Muuan toinen hyvin korkea herra nimittää itseään ylpeästi »kuninkaan kylpyhuoneen esimieheksi».

Hyvin merkitsevää osaa hovissa näyttelivät jo vanhimpina aikoina kuningasten ja kuningattarien imettäjät. Sellaisen naisen virallinen arvonimi oli »suuri imettäjä, joka ihanilla rinnoillansa ravitsi jumalaa — s.o. faaraota —, voimakasta imemään, Ala- ja Ylä-Egyptin herran suuri imettäjä, jonka ihoa Horus[85] on koskettanut.» Osoitukseksi kiitollisuudestaan imettäjä-äitiänsä kohtaan kuninkaat tavallisesti rakennuttivat hänelle haudan, mutta niinpä olikin tuollainen kuninkaallinen imettäjä jo edeltäpäin grande dame, sillä hän oli jonkun ylhäisen egyptiläisen puoliso.

Miten tarkka juhlamenojärjestys vallitsi muinaisten faaraoitten hovissa, näkyy siitäkin, että oli erityinen armo, kun kuningas antoi jonkun ylimyksistään suudella kuninkaallista jalkaa eikä sallinut, että mies suuteli sitä maata, jota tuo jalka suvaitsi tallata. Ja eräs niistä miehistä, jotka pitivät tätä suurimpana kunnianaan, ei ollut kumminkaan sen vähäisempi kuin Memfiksen ylipappi ja faaraon oma vävy! Tapoja on erilaisia.

Kun hovimiehet astuivat faaraon eteen, »he kohottivat käsivartensa hänen ylistyksekseen ja riemuitsivat ja suutelivat maata hänen kauniiden kasvojensa edessä.» Ja kun »hyvä jumala» oli tehnyt päätöksen, kuului hovimiestapoihin ilmaista ihastustaan ja »ylistää herraansa suudellen maata, maaten vatsallansa hänen edessänsä ja kohottaen riemuhuutoja.»

Uuden valtakunnan aikana näyttää ylimysten ja pappien »maansuutelu» lakkautetun ja rajoitetun palvelijoihin ja alempaan kansaan. Suuremmassa arvossa olevat tervehtivät faaraota nöyrin kumarruksin ja laskien tai kohottaen käsivartensa aivan kuin rukoukseen. — Kuninkaan _puhutteleminen_ oli vastoin kaikkia soveliaisuussääntöjä — korkeintaan uskalsi _puhua_ hänen kuultensa. Ja ennenkuin tämän rohkean askelen uskalsi ottaa, täytyi alkaa pitkästi kierrellen kaarrellen, kuten esimerkiksi näin: »Sinä olet kuin Ra kaikissa edesottamisissasi, kaikki mitä sinun sydämesi tahtoo, se tapahtuu. Jos sinä yöllä toivot jotakin, niin se on tapahtunut aamun sarastaessa. Me olemme nähneet sinun ihmetyösi aina siitä saakka, kun sinut kruunattiin kuninkaaksi. Kaikki, mitä sinun huuliltasi lähtee, on kuin Horus puhuisi taivaan rannalta. Mitä onkaan, mitä sinä et tietäisi? Ja missä onkaan paikka, jota sinä et olisi nähnyt? Kaikki tulee sinun korviisi, sitten kuin tulit tämän maan valtiaaksi. Sinä olet hallinnut aina siitä saakka, jolloin olit äidin kohdussa. Sinulle esitettiin valtakunnan asiat, kun sinä olit vielä kiharapäinen lapsi. Ei mitään tapahtunut sinun tietämättäsi. Sinä olit ylin sotapäällikkö, kun olit vasta kymmenvuotias poikanen, ja kaikkiin töihin, mitä suoritettu on, on sinun kätesi tehnyt suunnitelman. Jos sinä sanot vedelle: 'Kohoa vuorelle!' niin valtameri rientää sinne, heti kuin sinä olet puhunut. Sinä elät ikuisesti, ja kaikkia sinun käskyjäsi totellaan, oi kuningas, meidän herramme!»

Kahta erityisen vähäpätöistä faaraota, jotka elivät noin 1300 e.Kr., tervehdittiin seuraavanlaatuisin ylistyslauluin: »Palatsisi sisällä sinä kuulet kaiken, mitä puhutaan muissa maissa, sillä sinulla on miljoonat korvat. Jos joku puhuu syvällä vuoren onkaloissa, niin hänen sanansa saapuvat sinun korviisi. Sinun silmäsi loistaa kirkkaammin kuin taivaan tähti. Vaikka asia on kuinkakin salainen, sinun silmäsi sen kumminkin keksii.»

Voi ymmärtää, mikä erinomainen onni sitten oli saada tällaiselta valtiaalta jopa omakätinen kirjoitus. Tämä ilonsa vastaanottajan täytyi ilmoittaa jälkimaailmallekin ikuistamalla ihmeellinen tapaus hautakirjoitukseensa.

Kuninkaiden ja ylimysten seuraan kuului myöskin kääpiöitä, jotka tavallisesti hoitivat herransa puvustoa ja taluttelivat hänen koiriansa tai apinoitansa. Luultavasti kääpiöiden tehtävänä oli kuten keskiajallakin olla herransa hauskuttajana.

* * * * *