Part 13

Tämän jälkeen kävi tilanne »laaksossa» yhä turvattomammaksi. Lopuksi näytään luovutun kokonaan yrityksistä suojella itse hautoja ja rajoittuneen epätoivoisiin yrityksiin pelastaa putipuhtaaksi ryöstetyt muumiot. Niitä raahattiin haudasta hautaan. Lopuksi kolmetoista kuollutta faaraota, eri aikoina sinne vietyinä, oli Amenhotep II:n haudassa, missä he vihdoinkin saivat levätä rauhassa, ja toiset kuningasmuumiot pelastettiin toiseen syrjäiseen kallioluolaan, missä ne saivatkin olla rauhassa lähes 3 000 vuotta.

* * * * *

Kuningasmuumioitten kadottua muinaisegyptiläiset tietolähteet lakkaavat kertomasta. Kuningasten laaksosta, joka oli ollut niin monien, eri tavoin valtavan järkyttäväin tapahtumain näyttämöpaikkana faaraoitten meille melkein käsittämättömällä loistolla ja komeudella vietetyistä hautajaisista aina pimeyden inhoittavimpiin ilkitöihin saakka, joita öiset haudanhäpäisijät suorittivat. Ei ainoallakaan paikalla koko maan päällä ole historiaa niin satumaista kuin »maalla, joka rakasti hiljaisuutta», kuten vanhat nimittivät tätä kuolleitten valtakuntaa, missä tuulen humina ja kallioilta putoavan soran rapina on ainoa ääni, joka rikkoo suurta hiljaisuutta.

Nyt olivat hautakammiot ja vuorten käytävät paljaiksi ryöstetyt ja tyhjät, ja faaraoitten leposijan olivat ketut, yölepakot ja arojen pöllöt ottaneet asunnokseen.

* * * * *

Kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina kalliohaudoista tuli lymypaikkoja erakoille, jotka täällä kaukana erämaan reunassa paremmin kuin missään muualla löysivät kaipaamansa yksinäisyyden, jonka täyttivät hiljaiset mietiskelyt ja sieluntaistelut. Mikä vastakohta: ensin kuninkaallista loistoa ja komeutta ja sitten köyhintä köyhyyttä. Mutta hurskaat »yksinistujat» saivat jättää paikkansa ryövärijoukkueille, joista tuli koko seutukunnan kauhu. Turhaan viranomaiset yrittivät pitää rosvoja kurissa. Nämä vetäytyivät vain linnoitusmaisiin kallioluoliinsa tai yhä kauemmas vuorillensa, jonne ei uskallettu heitä seurata.

Oli senvuoksi vertojansa vailla olevaa uhkarohkeutta, kun Belzoni tunkeutui kallioluoliin. Mutta hänen jälkeensä tuli sinne yhä uusia arkeologeja löytöretkille, ja viime vuosisadan keskivaiheilla suuri saksalainen retkikunta, jota johti Lepsius, sukupolvien aikana suurin egyptologeista Champollionin jälkeen, tutki niin perin pohjin »laakson», että luultiin kaikkien mahdollisuuksien tyhjentyneen, ja merkillisestä paikasta ei puhuttu enää — ennenkuin vuonna 1881, tuona Egyptin arkeologian aikakirjoissa muistettavana vuotena. Maspero oli silloin kauan pitänyt silmällä arabialaista opasta, joka myi papyrusta ja muita muinaisesineitä, joiden laatu viittasi siihen, että niiden täytyi olla peräisin kuningashaudoista. Mies oli Kurnan kylästä, jonka asukkaat jo 3000 vuotta sitten alkoivat harjoitteleida hautojen rosvoamistaidossa ja ovat tunnettuja siitä, että he vielä tänäkin päivänä sopivan tilaisuuden tullen harjoittavat tätä elinkeinoa. Lopuksi kertyi niin paljon todistuksia ovelan arabialaisen varasteluista, että Maspero vangitutti hänet. Mutta silloin saatiin nähdä, mikä elämä nousi hänen heimolaistensa ja ystäviensä keskuudessa. Koko Kurna nousi kuin yhtenä miehenä ottamaan valallensa, että ei ollut koko auringon alla konsanaan ollut viattomampaa epäluulojen uhria kuin tämä perikotaisin kelpo opas.

Kaikeksi onneksi tämä kovia kokenut kunnian mies joutui kuitenkin riitaan neljän veljensä kanssa, ja yksi näistä vihjaili viranomaisille, että perheellä oli käytettävissään salainen aarrekammio, jossa oli kokonaista nelisenkymmentä muumiota, jotka oli löydetty jo kuusi vuotta sitten. Muuan etevä museomies sai heti matkustaa sinne Kairosta ja tutkia löytöpaikan. Ylhäällä kalliopolulla olevasta vaikeasti luoksepäästävästä aukosta johti pitkiä ja hyvin vaikeakulkuisia käytäviä suureen vuoren sisällä olevaan kammioon. Sitten kuin välistä käyden, välistä ryömien oli päästy perille, saatiin uskomattoman rikas vaivojen palkka. Mukanatuotujen kynttilöiden lepattavassa valossa tutkija näki joukon arkkuja, joista hän yhä kasvavalla hämmästyksellä luki muutamain Egyptin suuriimpain kuningasten ja heidän omaistensa nimiä, nimiä sellaisia kuin Thotmes III, Seti I ja Ramses II, joiden ryöstetyt haudat kauan sitten oli tunnettu, mutta joiden kasvoja ei oltu uskallettu uneksiakaan saatavan koskaan nähdä. Ei oltu siis löydetty _hautaa_, vaan arkkuihin tehdyistä merkinnöistä ja kääreliinoista selvisi, että 3000 vuotta sitten, rappeutumisen ja laittomuuden aikana, kuninkaallisten hautojen palvelusmiehet olivat vieneet vainajat tähän piilopaikkaan pelastaakseen ne yhä julkeammiksi käyvien haudanryöstäjien käsistä.

Museomiehillä oli sitten suoritettavana vaikea tehtävä saada kallisarvoiset muinaisesineet siirretyiksi veneeseen, jonka tuli viedä ne egyptiläiseen museoon. Oli saatava työ tehdyksi, ennenkuin rikkaan tulolähteen menettämisen väestössä synnyttämä raivo kenties puhkeaisi levottomuuksiksi, sillä silloin voi eurooppalaisten elämä olla kysymyksessä. Voi hyvin ymmärtää senkin, kuinka hauskaa mahtoikaan olla arkkujen nopeata Niilille siirtämistä varten kaikessa kiireessä kootun itämaalaisjoukon silmälläpito ja sen estäminen kultaesineiden ja muiden kalleuksien anastamisesta.

Sanomattoman vaikuttava näky oli, kun muumiovenheet kalliine lasteineen läksivät lipumaan pitkin Niiliä. Koko seutukunnan väki juoksi rannalle. Naiset repivät hiuksiansa ja päästelivät kimeitä, väriseviä valitushuutoja, aivan kuin niinä päivinä, jolloin manallemenneiden faaraoiden tomu vihittiin ikuiseen lepoon, ja miehet laukaisivat kivääreitänsä kuten hautajaisissa. Pyssyt pamauttelivat lakkaamatta surulaukauksia, ja niiden ampujina olivat samat egyptiläiset, jotka eivät hetkeäkään olisi pidättyneet varastamasta muumioiden kalleuksia, jopa silpomasta niitä ja sitten myymästä, jos vain olisivat voineet ne käsiinsä saada.

Sama arabialainen, joka oli ilmaissut tämän kätköpaikan, teki vuosikymmentä myöhemmin egyptologiselle tutkimukselle jälleen verrattoman palveluksen. Mies oli tällä välin astunut Egyptin muinaismuistohallinnon palvelukseen. Hänen terävä vainunsa oli nyt opastanut hänet hyvin kätketylle hautakammiolle, jonka havaittiin sisältävän muun muassa kokonaista 153 arkkua, joissa oli Amonin temppelin pappien ja papitarten muumioita.

Vuonna 1898 tehtiin laaksossa uusia löytöjä. Silloin löydettiin useita kuningashautoja, niiden joukossa Thotmes I:n, Thotmes III:n ja Amenhotep II:n. Viimeinen ei kätkenyt ainoastaan Amenhotepin omaa ruumista, vaan myöskin ne kolmetoista muuta kuningasmuumiota, jotka oli viety sinne turvaan 21:sen dynastian aikana. Ne pelastettiin kaikki Kairon museoon, mutta Amenhotepin muumio sai levätä sarkofagissaan, ja hauta suljettiin salvoilla ja lukoilla ja sinne asetettiin vahdit.

Jonkin ajan perästä haudanryöstäjäjoukkue, epäilemättä yhteisymmärryksessä haudan vartijain kanssa, tunkeutui Amenhotepin viimeiseen lepokammioon ja otti muumion pois sarkofagista varastaakseen ne kalleudet, joita vainajalla ehkä oli päällänsä. Egyptin muinaismuistohallinto pääsi tosin ryövärien jäljille ja veti heidät oikeuteen, mutta tuomioistuimessa oli jäseninä alkuasukkaita, ja mitä apua oli silloin kaikista todistuksista! Kaunis juttu niiden mietittäväksi, jotka nimittävät nykyaikaisia arkeologeja vandaaleiksi siitä syystä, että nämä toimittavat hautojen kalleudet turvaan museoihin!

Vuonna 1902 sai upporikas amerikkalainen nimeltä Davis Egyptin hallitukselta luvan suorittaa kaivauksia Kuningasten laaksossa. Kahtenatoista talvena peräkkäin hän teki työtä siellä ja löysi muun muassa Hatshepsutin haudan sekä sen kalliononkalon, jonne oli viety Ekhnatonin sarkofagi ja muumio ja osa hautajaisvarustuksia hänen El Antamassa olevasta alkuperäisestä haudastansa.

Mutta vieläkin kiintoisampi tavallansa oli Davisin löytämä hauta, jossa kuningatar Tejen vanhemmat Juja ja Tuja lepäsivät. Poistamalla valtavan määrän rapaumasoraa Davis vähitellen sai vuorenseinän paljastetuksi, ja näkyviin tuli alasjohtava rappukäytävä. Se vei hautaan, jonka aukko oli muurilla suljettu. Mutta ylhäältä muuri oli — luonnollisesti! — haudanhäpäisijäin särkemä. Kun muuri oli revitty, meni löytäjä, Masperon seuraamana, hautaan. He kohtaavat uuden muurin sisempänä. Palaen kärsimättömyydestä he antavat sen tuskin pidättää itseänsä. Niin pian kuin on raivattu syrjään sen verran kiviä, että aukosta voi tunkeutua läpi, he kiipeävät hautakamariin. Ja kun heidän steariinikynttiläinsä valo lankeaa pimeään huoneeseen, se näyttää välkkävän pelkkää kultaa. Valo sattuu sarkofagin kultavanteeseen, ja Maspero lukee nimen Juja.[79]

Lähemmin tarkastettaessa osoittautui haudassa olevan myöskin Tujun sarkofagi ja arkku tai oikeammin sanoen arkut — sillä sellaisia oli useampia sisäkkäin —, ja ne oli päällystetty kulta- ja hopealaatoillaJ Sarkofagin ja arkkujen kannet haudanhäpäisijät olivat vääntäneet auki ja muumiositeet he olivat repineet irti kahmiakseen itselleen ne koristukset ja jalokivet, joita niihin oli kääritty.

Molemmat vainajat olivat kunnioitustaherättäviä vanhuksia, joilla oli lumivalkea tukka, miehen pitkä ja aaltoileva, vaimon lyhyempi ja harva. Juja oli muhkea mies, mutta Tuju pienikasvuinen. Hänen muumionsa jalkoihin oli pantu somat kultalaatasta tehdyt sandaalit.

Kaikista ihmeellisen kauniisti valmistetuista hautalahjoista, joita kuningas Amenhotep III ja kuningatar Teje olivat lahjoittaneet omaisilleen näiden hautajaisissa, varkaat olivat vieneet vain osan vähäisempiä kalleuksia. Koskaan ei oltu vielä löydetty egyptiläistä kuningashautaa, joka olisi päässyt suhteellisesti niin vähällä haudanryöstäjäin hävityksistä. Tämä on luettava sen onnellisen seikan ansioksi, että hauta aikaisin oli peittynyt kahdesta läheisestä haudasta irtautuneiden niin valtavien kivirapautuma-massojen alle, että ainoastaan arkeologiaan kiinnostunut miljonääri voi saada päähänsä ruveta niitä poistamaan. Vaivan palkintojen joukossa oli egyptiläisen huonekaluarkkitehtuurin mestariluomia, kuten karmituoleja ja jalokivilipas norsunluu- ja kultaupotuksin sekä sirotekoiset, 18:nnen ja 19:nnen hallitsijasuvun ajalle tyypilliset vaunut. Haudassa oli myöskin muutamia harvinaisen kauniita alabasterimaljakkoja. Samaa puoleksi läpinäkyvän tapaista kiveä olivat astiat, joissa vainajan sisälmyksiä säilytettiin. Niiden kannessa oli vainajan suojelushenkien päiden kuvat. Kaikkiaan löytyi lähemmäs 200 erilaista esinettä, jotka todistavat siihen asti aavistamattomalla tavalla egyptiläisen taidekäsityön korkeasta kannasta 18:nnen hallitsijasuvun aikana. Ne ovat nyt Kairon museon arvokkaimpia kaunistuksia.

* * * * *

Vuonna 1914 Davisin toimilupa siirtyi englantilaiselle amatööriarkeologille, loordi Carnarvonille ja hänen tieteellisen koulutuksen saaneelle avustajalleen Carterille; tämä aloittaa uuden huomattavan kauden »laakson» historiassa. Kun Davis päätti kaivauksensa, hän oli selvillä siitä, että nyt Kuningasten laakso oli lopullisesti läpikotaisin tutkittu. Olisi kiintoisaa tietää, monennenkohan kerran tällainen lausunto annettiin. Carnarvon ja Carter ajattelivat mielessään kaikessa hiljaisuudessa, että samaa oli jo lähes sata vuotta sitten Belzoni väittänyt. He olivat tarkoin tutkineet seudun ja olivat aivan varmoja siitä, että niiden soramäärien alla, joita ei vielä oltu pois toimitettu, oli, joskaan ei hautoja, niin ainakin sellaisia kallion osia, joita ei koskaan oltu perusteellisesti tutkittu. Mutta he tiesivät myöskin, että heillä oli edessänsä hyvin vaativa työ. Ensiksikin täytyi viedä pois likemmä 200 000 tonnia soraa, jos ylipäänsä voitiin ajatellakaan löytöjen tekemistä. Carnarvon ja Carter eivät kyllä hekään olisi antautuneet näihin valtaviin valmisteluihin, ellei heillä itse asiassa olisi ollut _hyvin varmoja toiveita_ löytää soramassojen alta _määrätyn_ kuninkaan hauta. Tosiasiallisesti he olivat laskeskelleet, että siellä täytyi olla Tutankhamonin viimeinen lepokammio. Mutta siitä he eivät puhuneet.

Mihin he voivat sitten nämä varmat toiveensa perustaa? Olihan Davis työnsä loppupuolella laaksosta löytänyt fajanssimaljakon, jossa oli Tutankhamonin nimi, sen kallioseinämän alapuolelta, jota Carter nyt »epäili». Aivan sen läheltä hän oli tavannut myöskin kallioon hakatun kammion, jossa oli muun muassa särkynyt puuarkku sekä kappaleita sen kuvilla ja Tutankhamonin ja hänen puolisonsa nimillä kirjaillusta kultapäällystästä. Davis luuli, että hän oli tässä tavannut Tutankhamonin ryöstetyn haudan, mutta Carter hymyili salavihkaa tälle olettamukselle, sillä kalliokammio oli aivan mahdottoman pieni voidakseen olla kuningashauta. Carterilla oli sitäkin enemmän syytä tuumia mielessään näin, koska Davis aikaisemmin toisesta läheisestä kätköpaikasta kallion sisältä oli löytänyt muutamia suuria saviastioita, joiden sisältö näytti sellaiselta romulta, että hän ei huolinut ruveta sitä lähemmin tutkimaan. Mutta eräs toinen arkeologi ryhtyi siihen ja teki hyvin kiintoisia ja Carterin suunnitelmalle arvokkaita löytöjä. Hän löysi sinettejä, joissa toisissa oli Tutankhamonin nimi, loisissa kuninkaallisen kuolemankaupungin merkki; hän löysi pellavaisia pääliinoja, joissa yhdessä oli viimeinen tunnettu Tutankhamonin hallituksen aikainen aikamääräys; hän löysi kukkakiehkuraisia kauluksia, jollaisia surevain oli tapana käyttää hautajaisissa sekä joukon muita kiintoisia esineitä. Kaikkia näitä esineitä oli ilmeisesti käytetty kerran Tutankhamonin hautajaisissa, ja sitten ne kerätty kokoon ja pantu saviastioihin.

Ken osasi tavata ja lukea, hänellä oli siis edessänsä kolminkertainen todistusainehisto siitä, että Tutankhamonin haudan täytyi olla tässä osassa kuolleiden kaupunkia. Carnarvon ja Carter olivatkin päättäneet panna kaivaussuunnitelmansa täällä käyntiin. Mutta silloin puhkesi suuri maailmansota.[80]

Syksyllä 1917 he voivat kumminkin alkaa arkeologisen työskentelynsä Kuningasten laaksossa. Vielä keväällä 1922 he eivät olleet saavuttaneet sanottavia tuloksia. Pitikö heidän luopua koko yrityksestä? He päättivät lopuksi kestää vielä yhden talven. Mutta ellei silloinkaan onnistuttaisi, oli se kaivauskausi oleva heidän viimeisensä »laaksossa». Siitä innostuksesta, millä he olivat alkaneet, ei monen vuoden hyödyttömän työn perästä ollut paljoakaan jäljellä, ja senhän hyvin ymmärtää.

Mutta nyt tapahtui odottamatonta: tuskin Carterin miehet syksyllä 1922 olivat iskeneet kuokkansa ja lapionsa maahan, kun hän jo teki havainnon, joka runsaasti ylitti hänen rohkeimmatkin unelmansa. Annamme nyt Carterin itsensä kertoa.

»Tahdon yrittää», hän sanoo, »kertoa koko asiain kulun. Se ei ole helppoa, sillä löydön äkillisyys pani pääni melkein pyörälle, ja seuraavat kuukaudet olivat niin täynnä ihmeellisiä tapahtumia, että minulla tuskin oli aikaa tarkata tunteitani.»

Kun hän marraskuun 4. päivän aamulla tuli työpaikalle, hän heti huomasi, että jotakin tavatonta oli sattunut. Työmiehet tervehtivät häntä ilmoittaen, että soran alta oli löytynyt kallioon hakattuja porrasaskelmia. »Nyt minä uskalsin», hän sanoo, »_melkein_ toivoa, että lopultakin olimme löytäneet etsimämme haudan». Voidaan kuvitella, millä kuumeisella kiihkolla kuokat ja lapiot nyt olivat työssä. »Seuraavana päivänä ei ollut epäilystäkään, että me tosiaankin olimme haudan suulla, mutta aikaisemmat pettymykset tuoreessa muistissa me emme kumminkaan uskaltaneet tuntea vallan sekoittumatonta iloa. Hyvin todennäköistähän oli, että se, kuten kaikki muutkin haudat, oli ryöstetty puhtaaksi. Sillävälin tuli porras toisensa jälkeen päivänvaloon. Auringonlaskun aikana oli koko porras kaivettu esiin. Ja alin porras päättyi sinetöityyn oveen.»

»_Sinetöity ovi_... se oli siis tosiaankin totta», pääsee onnelliselta löytäjältä. »Kaikkien näiden vuosien kärsivällisyyttä kysynyt työ oli lopultakin saava palkintonsa!» Sinä päivänä Carter ei ehtinyt muuta kuin tehdä umpeenmuurattuun oviaukkoon juuri sensuuruisen reiän, että voi saada sähkölampun mahtumaan siitä sisään. Sen valossa hän näki, että ovelta itse hautakammioon johtava käytävä oli kiven ja soran peitossa — siis ilahduttava merkki siitä, että viranomaiset olivat tämän haudan onnistuneet huolellisesti suojelemaan.

»Tosiaankin kaikki voi olla tämän käytävän takana kätkössä», hän huudahtaa ja lisää: »Minun täytyi käyttää koko itsehillintäkykyni voidakseni olla heti murtamatta ovea ja jatkamatta tutkimista.» Hänen taloudellinen auttajansa oli kaukana Englannissa, ja hänellähän toki oli oikeus olla mukana työn jännittävässä jatkamisessa. Carnarvonin Luksoriin saapumista odoteltaessa työ oli siis keskeytettävä. Estääkseen epämieluisia tervehtijöitä sinne pääsemästä Carter asetti paikalle luotettavan vartioston, peitätti haudansuun jälleen soralla ja varmemmaksi vakuudeksi vieritytti suuria kiviä sen päälle. »Paikka näytti nyt sellaiselta, että kukaan ei voinut aavistaa siinä koskaan olleen hautaa», hän sanoo, »ja minun oli itseni monta kertaa vaikeata vakuuttautua siitä, ettei kaikki ollutkin vain unta.»

Marraskuun 23. päivänä loordi Carnarvon saapui Luksoriin, ja työt haudalla voitiin jälleen alkaa. Sittenkuin portaitten sora oli jälleen luotu pois, voitiin aluksi ryhtyä lähemmin tutkimaan haudan oven sinettejä, ja silloin huomattiin, että monissa niistä oli Tutankhamonin nimi. Se sai jännityksen nousemaan huippuunsa. Mutta tehtiin myöskin se masentava huomio, että sekä ovessa että sen edustalla olevassa käytävän sorassa oli selviä merkkejä siitä, että hauta oli avattu ja jälleen sinetöity.[81] Siis haudanryöstäjät olivat olleet täälläkin! Kysymys oli nyt siitä, kuinka paljon vahinkoa he olivat ehtineet saada aikaan.

Tuli sitten marraskuun kahdeskymmeneskuudes, »päivien päivä», kuten Carter sitä nimittää. »Se oli», hän sanoo, »niin ihmeellinen, etten koskaan ole elänyt sellaista enkä koskaan enää voi elää.» Puolipäivään mennessä oli käytävän ulko-oven edusta vapautettu sorasta ja kivistä, ja jälleen oltiin sinetöidyn oven edessä, joka sekin ilmeisesti oli avattu ja jälleen suljettu. Sen oven takana odotti vastaus kaikkiin ihmetteleviin kysymyksiin. »Vapisevin käsin», kertoja jatkaa, »tein nyt pienen aukon vasempaan yläkulmaan.» Sittenkuin hän oli päässyt varmuuteen, ettei mitään myrkyllisiä kaasuja sieltä virrannut, hän pisti kolosta sisälle kynttilän. »Aluksi», hän sanoo, »en voinut nähdä mitään, sillä hautakammiosta virtaava kuuma ilma pani kynttilän liekin lepattamaan. Mutta kun silmäni olivat tottuneet valaistukseen, hautakammion pimeydestä sukeltautui esiin yksityisiä esineitä: ihmeellisiä eläimiä, kuvapatsaita ja kultaa, — kaikkialla välkkyvää, kiiltävää kultaa! Hetkisen — toisista, jotka seisoivat vierelläni, sen on täytynyt tuntua ikuisuudelta — minä seisoin mykkänä hämmästyksestä. Lopuksi loordi Carnarvon ei enää voinut kauemmin kestää epätietoisuutta, vaan kysyi tuskaisesti: 'Voitteko te nähdä jotakin?' — 'ihmeellisiä asioita!' oli kaikki, mitä sain änkytetyksi. Sen jälkeen laajensimme aukkoa, niin että molemmat voimme nähdä hautakammioon, ja sisälle vietiin sähkölamppu...

»Minä luulen useimpain arkeologien myöntävän, että tuntuu arastuttavalta, neuvottomalta, kun tunkeutuu sisälle kammioon, jonka hurskaat kädet vuosituhansia sitten ovat sulkeneet ja sinetöineet. Sellaisina silmänräpäyksinä aika on menettänyt merkityksensä. Kolmetuhatta, kenties neljätuhatta vuotta on mennyt menojaan siitä, jolloin ihmisjalka polki tätä maata, jolla me nyt seisomme, ja kuitenkin huomaamme elävän elämän jälkiä ylt'ympärinsä: oven edessä muurisavella puoleksi täyttynyt astia, nokinen lamppu, sormenjäljet äskenmaalatulla pinnalla, kukkaseppele, joka on asetettu kynnykselle jäähyväistervehdykseksi — aivan kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Ilmakin, jota hengitämme on pysynyt muuttumattomana kaikki nämä vuosituhannet; me hengitämme sitä kuten nekin, jotka laskivat muumion viimeiseen lepoon. Aikakäsite katoaa tuollaisten pienten läheisten yksityisseikkojen vaikutuksesta, ja me tunnemme olevamme haudan rauhan häiritsijöitä.

»Tämä on ensimmäinen tunne, joka meidät valtaa—toiset seuraavat pian toistansa: löytäjän ilo, odotuksen jännitys, se ajatus — tutkijan puhtain ilo —, että ollaan saamaisillaan uusi lehti historian aikakirjoihin.

»Varmasti ei koskaan ennen kaivauksien koko historiassa ole nähty niin ihmeellistä kuin se näky, joka avautui meille sähkölamppumme säteitten valossa, ensimmäisen valon, mikä kolmen vuosituhannen perästä tunkeutui kammion pimeyteen. Koskaan emme olleet voineet uneksiakaan sen kaltaista: kokonainen huone — kokonainen museo, siltä meistä näytti — täynnä esineitä, osittain sellaisia, joita emme koskaan ennen olleet nähneet, kasattuina toinen toisensa päälle määrältään melkein loputtomina. Siellä oli ensinnäkin aivan edessämme kolmet suuret kullatut paarit, joiden reunat oli leikkauksin koristettu ihmeellisillä eläinkuvilla, joista jollakin oli leijonan pää, jollakin virtahevon ja jollakin lehmän, joka oli Hathor-jumalattaren ruumistuma. Vaikutti», kertojamme jatkaa, »suorastaan kauhistavasti, kun sähkölamppumme loihti pimeydestä esiin näiden kullalta hohtavat ruumiit ja niiden päät heittivät taustaseinään eriskummallisia varjoja. Sitten huomiomme kiintyi kahteen suureen, luonnollisen kokoiseen kuningaspatsaaseen. Aivan kuin vartiosotilaat ne seisoivat vastakkain kammion oikealla seinustalla kultaiseen vaippaan ja kultasandaaleihin puettuina, kädessä sotanuija ja sauva ja otsalla Egyptin suojeleva pyhä lasisilmäkäärme, kuninkaanvallan symboli.»

Näiden suurempien esineiden välissä oli lukemattomia muita. Siellä oli lippaita, joissa oli ihmeellisen kauniita maalauksia ja turkoosinsinisiä fajanssi- ja kultakirjauksia, lippaita ebenholtsista ja norsunluusta; siellä oli ihanoita, ilmavan reiällisiä alabasterimaljakoita sekä kaunis, samaa puoleksi läpinäkyvää ainetta oleva korupikari, joka esitti puhjennutta lootuskukkaa. Ripoina oli lootuksen nuput ja niiden päällä polvistuvia olentoja »ikuisen elämän» vertauskuvina. Siellä oli ihmeellisiä mustia kaappeja ja yhdestä niistä tuijotti suuri kultainen käärme avoimesta ovesta. Siellä oli jalosti leikattuja tuoleja ja kultakirjauksinen valtaistuin ja vasemmalla hujan hajan rikottuja, kumossa olevia triumfivaunuja, joista loisti kulta ja rikkaat värilasi- ja jalokiviupotukset.[82]

»Mutta äkkiä», Carter sanoo, »välähti mieleemme ajatus: 'Täällähän ei ole sarkofagia eikä jälkeäkään muumiosta!' Silloin sattuivat silmämme vieläkin yhteen, mustain vahtimiesten välissä oikealla olevaan, sinetöityyn oveen, ja vähitellen selveni meille, että mehän olimmekin saapuneet vasta varsinaisen hautakammion eteishuoneeseen. Sinetöidyn oven takana täytyi olla vielä muita huoneita ja yhdessä niistä löytäisimme faaraon kaikissa komeissa kuolinvarusteissaan.

»Mutta sitten tulivat mieleen jälleen haudanryöstäjät. Oliko heidän onnistunut tunkeutua tämän kolmannenkin oven läpi? Ja jos niin oli käynyt, mitä toiveita meillä silloin oli löytää kuninkaan muumio vahingoittumattomana? Minä luulen, että sinä yönä tuskin kukaan meistä sai unta silmiinsä.»

Seuraavana aamuna retkikunnan johtaja tutki sinetöidyn oven ja havaitsi, että aivan maan rajassa siinä aikaisemmin oli ollut aukko, juuri niin suuri, että notkea mies voi siitä ryömiä sisälle; tämä aukko oli sitten muurattu umpeen ja sinetöity. »Me emme siis saisi», Carter huudahtaa, »olla ensimmäisiä tällä paikalla! Tännekin olivat varkaat ehtineet ennen meitä, ja tehtäväksemme jäi vain todeta, kuinkahan paljon vahinkoa he lienevät ehtineet saada aikaan.

»Mieluummin olisimme halunneet seurata ensimmäistä mielijohdettamme ja avata tämäkin ovi päästäksemme heti selvyyteen. Mutta niin menettelemällä olisimme voineet pahoin vahingoittaa useita eteishuoneen kalleuksia. Emmehän niitä voineet poiskaan viedä, ennenkuin löytö oli luetteloitu ja luetteloon liitetty täydellinen valokuvajäljennös kaikesta, ja tämä työ vaati hyvin pitkän ajan.»