Part 12

Mutta ei yksin Egyptin maanviljelys ole imenyt mehua menneitten suuruudenpäivien muistomerkeistä — kiviteollisuuskin on kukoistanut muistomerkkeihinsä tarttumalla. On aina helpompaa käydä käsiksi temppeliraunioihin ja pyramideihin kuin louhia kallioita uusiksi palatseiksi ja rantalaitureiksi. Sen tien ovat kulkeneet lukemattomat klassillisen rakennus- ja kuvanveistotaiteen taideluomat, temppelipilarit ja obeliskit. Ja ainoastaan kai vain pelko tuloja tuottavan matkailijaliikenteen lakkaamisesta sai Egyptin turkkilaisen hallituksen vihdoin järjestämään järkiperäisen muinaismuistojen huollon.

Omii onnettomuudessa kuitenkin on, että — kiitos vanhempien muinaistutkijoiden suuren asianharrastuksen — omistamme toki jäljennöksiä nyttemmin hävitetyistä tai vahingoittuneista seinäkohokuvista ja piirtokirjoituksista.[72]

Niihin Egyptin luonnonrikkauksiin, joita toimeliaat liikehuijarit ovat käyttäneet hyväkseen, kuuluvat myöskin muumiot. Niitä käytettiin nimittäin keskiajalla ja vielä 1700-luvun alussa pulverisoidussa muodossa palsamiksi ja muihin lääketieteellisiin tarkoituksiin, ja tuottoisaa kauppaa käytiin »kuolleitten luilla». Tämän ihmeitätekevän lääkkeen kerrotaan olleen niin kysyttyä Euroopassa, että fellahit välistä eivät voineet tyydyttää tarvetta muuten kuin tarpeen tullen muuttamalla muumioiksi ja kaupittelemalla vähemmän rakkaita manalle menneitä sukulaisiansa. Vielä tänäkin päivänä tuntuu Egyptissä matkustavasta turistista siltä, että muumion käsi, jonka tungetteleva kotitekoisten[73] muinaisesineitten kaupustelija välistä viimeisenä valttinaan vetää esille likaisen kauhtanansa poimuista, on kerran elämänsä päivinä ollut jonkun hänen tätinsä tai ehkäpä manalle menneen anopin oma.

Muumioitten kohtaloa muistuttaa se käsittely, jonka alaiseksi on joutunut joukoittain Egyptin papyruskääröjä. Kun egyptiläiset pääsivät selville niiden antikviteettiarvosta, tämä tieto oli tosin omiansa pelastamaan monta tällaista asiakirjaa tuholta, mutta toiselta puolen ahnas fellah tahtoi saada saaliistaan mahdollisimman paljon eikä senvuoksi pidättynyt paloittelemasta tekstejä myydäkseen pikku palan kerrallaan.

Kun muumiot, papyruskääröt ja hautojen kallisarvoiset koristeet ovat niin haluttuja, ei ole lainkaan ihmeellistä, että vain hyvin harvoin on löytynyt egyptiläinen hauta, joka olisi saanut jäädä rauhaan haudanryöstäjiltä.[74]

Onni onnettomuudessa on kuitenkin, että haudanryöstäjillä ei ole ollut hautaesineitten arvosta samaa käsitystä kuin arkeologeilla, vaan että suurimmaksi osaksi heidän varastelunsa esineiksi ovat joutuneet jalot metallit ja kalliit kivet.

On harmiteltu sitä, että Egyptin temppeli- ja palatsirauniolöydöt on viety oikeasta ympäristöstään Niilinmaan aurinkoisen taivaan alta ja sullottu pimeihin ja ikäviin museohuoneisiin. Mutta on pidettävä mielessä sellaisia surullisia tapauksia kuin sekin, kun englantilainen Flinders Petrie päätti jättää Ekhnatonin palatsin raunioihin ihmeellisen ihanasti maalatun lattian, joka hänen oli onnistunut kaivaa esille ja uskomattomalla vaivalla säilyttää semmoisenaan: kymmenen vuoden perästä se tavattiin arabialaisten heittiöiden tuhoamana. Tihutyöntekijät olivat läheisen kylän haudanvartijoita, jotka tällä tavoin kostivat El Amarnan palatsin vartijoille sen, että nämä tavallisesti saivat enemmän bakshishta vierailevilta turisteilta, kuin mitä heidän itsensä onnistui kiristää muukalaisilta. Tavallinen arkeologien Egyptissä saama kokemus on, että kun suurehko kaivamistyö on keskeytettävä hirmuisen kesähelteen vuoksi ja kaivajain seuraavana syksynä pitäisi työtänsä jatkaa, he ovat havainneet sen, mikä keväällä jäi jäljelle, kotimaisten antikviteettikaupustelijain ryöstämäksi ja tuhoamaksi. Tätä hyvin luvallista ammattia alemmat kotimaiset viranomaiset ovat suopeasti katselleet sormiensa lomitse.

ARKEOLOGIEN PELASTUSTYÖ.

»On paljon ihmisiä», sanoo Carter, Tutankhamonin haudan esiinkaivaja, »jotka luulevat, että arkeologi viettää aikansa istumalla ja suloisesti paistattelemalla päivää silmäillen, miten toiset ahertavat hänen hyväkseen, ja että nämä toiset vaihteen vuoksi silloin tällöin asettavat hänen ylhäisesti katseltavakseen korin täynnänsä ihania muinaislöytöjä, joita ovat poimineet esille maasta.»

Itse asiassa arkeologi klassillisella maaperällä työskentelee lapio ja kuokka kädessänsä yhdessä työmiestensä kanssa alati pitäen heitä silmällä, etteivät he tekisi työtänsä varomattomasti. Ensimmäinen ja tärkein sääntö tieteellisessä kaivaustyössä on, että arkeologin on omin käsin poimittava jokaikinen löytö maasta. Varomaton ote voi helposti aiheuttaa vahinkoa, kun sitävastoin oikealla hetkellä käytetty konservoimisaine, kuten sula parafiinivaha, voi pelastaa esim. ikivanhan puuesineen, joka on niin lahonnut, että se muutoin hajoaisi heti, kun sitä yritettäisiin ilman muuta ottaa esiin maasta. Vaatteet, jotka ovat käyneet niin hauraiksi, että ne muuttuvat tomuksi, kun niihin koskettaa, voidaan jähmettyvän selluloidiliuoksen avulla poimia suurina paloina, joskaan ei kokonaisina pelastaa. Muutamat kankaat sitävastoin, varsinkin liina, jotka eivät ole joutuneet kosteuden tai jonkin muun tuhoavan vaikutuksen alaisiksi, voivat Egyptin haudoista löytyessään olla yhtä vahvoja, kuin jos ne olisi otettu juuri kangaspuilta.

Usein kuitenkin puuesineet ovat siinä määrin lahonneet, että kaikki pelastamisyritykset ovat toivottomia. Silloin on tärkeämpää kuin koskaan, että tiedemies itse on läsnä ja tekee piirustuksia ja ottaa valokuvia jätteistä ja suorittaa muut tavalliset tarkat kuvaukset. Voi sattua myöskin, että kaivettaessa tavataan esim. kultaa, fajanssia tai koristettuja norsunluulaattoja, jotka kerran ovat olleet tikarin kahvan katteena. Koska tämä oli puinen, se itse on lahonnut olemattomiin, mutta jos tehdään tarkkoja merkintöjä laattojen keskinäisestä asemasta, on monta kertaa mahdollista niiden nojalla päätellä kahvan muoto ja suuruus. Tällä tavoin voidaan aikaansaada kaunis rekonstruktio koko esineestä, sen sijaan että koko tulos kaivauksista muutoin olisi ollut toisiinsa sekaantuneita kulta-, fajanssi- ja norsunluusiruja vailla melkein minkäänmoista mielenkiintoa.

Sama on laita muumioarkkua avattaessa. Arkeologin tunnollisuutta ja kärsivällisyyttä koettelevat tällöin varsinkin helminauhat, joihin egyptiläiset eritoten olivat mielistyneet. Ei ole harvinaista, että saman muumion koristeena on useampia helminauhoja, pari helmiompeluvyötä ja lisäksi helminauhoja ympäri käsivarsien ja jalkanivelten. Tällaisissa tapauksissa on käytetty tuhansittain helmiä, mutta langat, joihin ne on pujoteltu, ovat poikkeuksetta mädäntyneet. Tästä huolimatta helmet yleensä ovat alkuperäisessä järjestyksessään kuolleen ruumiilla. Ne on siis heti pujoteltava lankaan uudelleen, ennenkuin niiden keskinäinen järjestys on sotkeutunut.

Tällaiset esimerkit osoittavat, kuinka tärkeätä on, että tieteellisesti koulutettu arkeologi itse on läsnä jokaista löytöä tehtäessä ja että hän tekee yksityiskohtaisen tarkkoja merkintöjä kaikista antiikkista esinettä koskevista seikoista sen löytöhetkellä, sillä vain täten löytö saa tieteellisen arvon. Vain täten käy nimittäin mahdolliseksi tehdä päätelmiä sen iästä ja asettaa se oikealle paikalleen suhteessaan toisiin samanlaisiin löytöihin. Ne laiminlyöntisynnit, joita vanhemmat kaivajat ovat tässä suhteessa tehneet, ovat riistäneet tieteeltä monta korvaamatonta mahdollisuutta tehdä varmoja aikamääräyksiä ja tutkia sivistyskehityksen kulkua. »On kieltämätön tosiasia», Carter sanoo, »että tietomme Egyptin muinaishistoriasta olisivat vähintään 50 % suuremmat, jos jokainen kaivaustyö olisi suoritettu suunnitelmallisesti ja tunnollisesti. Museoinemme kellareissa ja varastohuoneissa on kasoissa lukemattomia esineitä, jotka olisivat voineet antaa meille arvokkaita tietoja, jos olisivat voineet kertoa, mistä ne ovat peräisin. Siellä on joukoittain pakkalaatikoita toistensa päälle pinottuina, täynnänsä muinaisesineiden siruja ja pirstaleita, jotka helposti olisi voitu koota kokonaisiksi esineiksi, jos vain olisi ollut apuna joitakin lyhyitä tietoja siitä, missä olosuhteissa ne on löydetty.»

Toinen tieteellisen tutkimuksen peruslaki on sentähden: Kaikki löydöt on heti tavattaessa kuvattava, selostettava ja pikimmiten konservoitava, näin siksi, että korvaamattomat tiedonsaantimahdollisuudet eivät voisi hävitä jäljettömiin. Meidän aikamme arkeologisella retkikunnalla — ennen kaikkea niin runsaasti varustetulla kuin Tutankhamonin hautaa tutkivalla Carnarvon-Carterin, on sentähden apunaan huolellisesti valmistautuneita erikoisia asiantuntijoita piirustamista ja valokuvaamista sekä erilaisia tarkkoja säilöönpanemistöitä varten.

Liian pitkäksi kävisi tässä selostaa, miten kärsivällisyyttä koettelevia ja aikaa vieviä nämä työt voivat olla. Meidän on tyydyttävä valaisemaan oikein suoritettujen konservoimistoimenpiteiden arvoa viittaamalla kaikkiin niihin tieteellisiin rikoksiin, joita on tehty käsiteltäessä papyruskääröjä, joita on löytynyt Egyptin haudoista. Papyruslehdet ovat nimittäin usein niin hauraita, että ne hajoavat palasiksi, kun niitä yrittää purkaa levälleen. Senvuoksi on kääröt kiedottava kosteaan kankaaseen muutamiksi tunneiksi, kunnes kosteus on tunkeutunut läpi koko käärön. Sen jälkeen papyrus voidaan varovasti kierittää auki ja levittää lasilaatalle. Jos sellaista menettelyä olisi noudatettu esim. siihen erinomaisen arvokkaaseen Torinon museossa olevaan papyrukseen nähden, jossa oli lueteltuina kaikki Egyptin kuninkaat aina Meneksestä alkaen, niin minkä paljouden se olisikaan antanut meille sellaisia tietoja, jotka nyt ainiaaksi on menetetty, ja kuinka paljon epävarmuutta tieteeltä olisikaan säästynyt!

Mutta ei kyllin siinä, mitä tunnontarkka kaivausten suorittaja voi tehdä löytöjen pelastamiseksi ja tieteelliseksi luokittelemiseksi — hän voi useasti, jos saa nähdä muinaisesineen sen alkuperäisessä asemassa toisten esineiden läheisyydessä, tehdä tärkeitä johtopäätöksiä yksin tästä seikasta. Kuinka paljon muinaislöytöjä tavataankaan museoissa seuraavin otsakkein: »Todennäköisesti, keskimmäisen valtakunnan ajalta»! Niiden ikä olisi voitu täysin varmasti määrätä, jos kaivaustöitä olisi johdettu nykyaikaisten tieteellisten menetelmien mukaisesti ja siis alusta alkaen tarkoin pantu mieleen läheiset esineet, joiden ikä olisi ollut tunnettu.

Se mies, joka on käytäntöön ottanut ankaran tieteelliset menetelmät egyptiläisessä muinaistieteessä ja siten ansainnut kunnianimen »Tieteellisen egyptiläisen arkeologian perustaja», on englantilainen Flinders Petrie. Ennen hänen aikaansa muinaismuistojen etsiminen oli oikeastaan jonkinlaista rosvoilua tai harrastelijan tutkistelua.

* * * * *

Arkeologia ei tympäise mikään hänen tutkimustyössään. Ei yksin kuokalla ja lapiolla, vaan sormillaankin hänen täytyy yksityiskohtaisimman tarkasti tutkia maakerrostumat, jätekasat ja hautojen sisältö, jottei vähäisinkään savipala tai luusiru välttyisi hänen huomioltaan.[75] Ajatuksen kohdistumisesta niihin epämiellyttäviin aineisiin, joita hänen on käsiteltävä, pitää hänen kuten lääkärinkin suggeroitua vapaaksi kemiallisten kaavojen ja jaloa roomalaisten kieltä olevain ammattitermien tieteellisellä kaiulla. Usein arkeologi saa kaivaustöiden aikana asettua asumaan johonkin hautakammioon tai turvautua auringon kuivaamasta Niilin liejusta kyhättyyn savimajaan. Teltassa asuminen voisi nimittäin käydä liian vaaralliseksi erämaassa, missä jääkylmä yö usein seuraa kuumaa päivää.[76]

ERITYISEN ONNISTUNEITA ARKEOLOGISIA RETKIKUNTIA.

Suurenmoisia näköaloja yli inhimillisen kulttuurin kehityksen on egyptologia meille avannut. Me voimme nyt Niilinmaan historiaa seurata sen ensimmäisistä juurisäikeistä aina neljänneltä vuosituhannelta e.Kr. ikivanhan kulttuurin sammumiseen saakka. Se on pääpiirteissään neljätuhatta vuotta jatkunutta yhtenäistä sivistyskehitystä, vastinettansa vailla koko maapallolla. Käsi kädessä sen työn kanssa, jota on tehty muinaisegyptiläisten piirtokirjoitusten tulkitsemiseksi, on sitten Napoleonin retkikunnan aikojen ollut käynnissä enemmän tai vähemmän suunnitelmallisia kiinteiden ja irrallisten muinaisesineiden kaivauksia, joihin melkein kaikki sivistyskansat ovat ottaneet osaa. Tämän työn tulokset ovat nyt osittain itse löytöpaikoilla, osittain museoissa, ennen kaikkea Kairon rikkaassa museossa, British Museumissa, Pariisin Louvre'issa, Torinon, Leydenin, Berliinin, New Yorkin ja monien muiden kaupunkien museoissa, niiden joukossa myöskin Kööpenhaminan glyptoteekki, Tukholman kansallismuseo ja Upsalan Victoriamuseo.

Egyptin arkeologian ensimmäinen tienraivaaja Bonaparten retkeä lähinnä seuraavana aikana lienee italialainen _Belzoni_, joka keskellä kuuminta kesää kaivoi esille Nubian erämaan hiekasta[77] läheltä Abu Simbeliä Ramses II:n hautatemppelin ja onnistui tunkeutumaan lähinnä suurimpaan Kairon edustalla olevaan pyramidiin, jonka hautakammion hän kuitenkin tapasi ryöstettynä. Muinaisessa Thebassa hän kokosi arvokkaita taideteoksia ja teki mitä kiintoisimpia löytöjä vastapäiseltä rannalta, sekä »Kuningasten laaksosta» että ylimysten haudoista, joista hän eritoten etsi papyruskääröjä. Ollen suurikokoinen ja vahva — hän oli toisinaan ansainnut toimeentulonsa atleettina —, hän voitti alkuasukasten jakamattoman ihailun ja kunnioituksen. Eivät edes pahassa huudossa olevat »luola-asukkaat», jotka olivat ottaneet vainajain entiset kallioasunnot omikseen, tohtineet häntä vahingoittaa. Heille olisi muutoin ollut hyvin helppoa tehdä jokin hänen tutkimistansa haudoista hänen omaksi haudaksensa, varsinkin Kuraan läheisen vuoren äärettömän pitkissä hautakäytävissä.

Ne hän tapasi melkein täpö täynnä myöhempäin aikojen muumioita, kun entiset ylimysten haudat näyttävät joutuneen vähempivaraisten ruumiiden lepopaikoiksi. Ainoastaan kaikki voimansa ponnistamalla tuo voimakas mies kykeni siellä syvällä vuoren ummehtuneissa uumenissa painautumaan eteenpäin läpi tuon kamalan ympäristön pääkallojen, käsivarsien ja säärien tanssiessa joka taholla hänen ympärillään. Kerran istuutuessaan muumioarkkupinolle hengähtääkseen hetkisen, hän tunsi äkkiä vajoavansa ja vajoavansa. Ja hän vajosi tomupilvessä. Kuolleet ja heidän arkkunsa olivat musertuneet hänen ruumiinsa painosta ja muuttuneet tomuksi. Kauhistuneena hän haparoi ympärillensä jotakin tukikohtaa löytääkseen, mutta kaikki, mihin hän koski, hajosi samassa. Tämä kauhea elämys ei, kumma kyllä, vienyt hänen järkeänsä — hänen onnistui vihdoin malttaa mielensä ja pysytellä liikkumattomana, kunnes hävityksen kulku oli täyttynyt ja kerran niin terveellisinä pidetyistä muumioista lähtenyt tukehduttava tomu oli ehtinyt laskeutua.

Belzonin suurin löytö on Seti I:n hauta ihmeellisinä seinäreliefeineen, jotka voittavat kaikki muut Kuningasten laakson hautain kohokuvat ja joilla on vertaisensa vain saman kuninkaan ihanassa temppelissä Abydoksessa. Painuttuaan vuoren sisälle satoja metrejä, upeasti koristettujen salien ja käytävien halki, Belzoni löysi faaraon kallisarvoisen, valkean alabasteriarkun, jonka seinät olivat niin ohuet, että valo kimmelsi läpi. Tämä lajiansa voittamaton loistokappale hänen onnistui viedä pois vahingoittumattomana. Se on nyt Lontoon kauniin Soane-museon ylpein kaunistus. Monta venelastia antikviteettejä Belzoni laivasi Englannin laskuun Egyptistä, mutta mikään hänen löytönsä ei voi kilpailla tämän kanssa.

Vuosi 1850 aloittaa uuden vaiheen Egyptin kaivausten historiassa sen johdosta, että silloin niihin ryhtyi ranskalainen _Mariette_, Egyptin muinaismuistojenhoidon ja maailman parhaan egyptiläisen, nyt Kairossa sijaitsevan museon luoja. Niin palavalla innolla, että se lyhensi hänen elämäänsä, hän pani käyntiin suuria kaivaustöitä Kairon seuduilla ja Thebassa, ja aavistamattoman rikkaita aarteita, taideteoksia ja muita muinaismuistoja hän sai päivänvaloon näistä löytöpaikoista, joita niin usein oli jo verotettu. Palaamme toisessa yhteydessä häneen, kun puhumme hänen Sakkaran luona tekemästänsä Apis-härkäin mausoleumin huomiotaherättäneestä löydöstä.

* * * * *

Kolme penikulmaa Kairosta etelään on Dahshurin kylä, jonka lähellä on useita pyramideja, niiden joukossa kaksi hyvin rappeutunutta tiili pyramidia, joita kerran on kattanut valkea kalkkikivi. Näihin muistomerkkeihin kohdisti erikoisesti ponnistelunsa muuan Mariette’in seuraajista, _de Morgan_. Pohjoisen tiilipyramidin hautaa olivat tähän asti kaivajat suurin ponnistuksin koettaneet löytää. Tuloksena oli ollut vain se johtopäätös, että pyramidissa ei ollut onttoa sisustaa. Siis täytyi haudan olla kalliossa pyramidin alla.

Voi kuvitella Morganin jännitystä sinä päivänä vuonna 1894, jolloin hänen todellakin onnistui pyramidin vierestä löytää maanalaiseen huoneeseen johtavan käytävän aukko. Kun hän laskeutui siihen, kasvoi hänen hämmästyksensä yhäkin, kun hän huomasi, ettei hän ollut löytänytkään _yhtä_ hautaa, vaan kokonaisen gallerian hautakammioita.

Vaikka hautoihin oli niin vaikeata päästä, olivat rosvot ja ryövärit kuitenkin löytäneet tien sinnekin. Se käytäväkin, jota Morgan oli käyttänyt, oli ilmeisesti haudanryöstäjäin työtä. Ja se varmuus, jolla he olivat työssänsä edenneet kohti päämääräänsä, osoitti, että he olivat seuranneet rakennuksen asemapiirrosta. Rosvot olivat siis tässä, kuten monissa muissakin tapauksissa, niitä miehiä, jotka oli palkattu vartioimaan ja hoitamaan hautoja.

Täällä ei kuitenkaan levännyt itse pyramidin rakennuttaja, Sesostris III, vaan hänen hallitsijasukunsa naispuolisia jäseniä. Olihan se tavallansa pettymys, mutta se oli pian muuttuva muuksi. Eräänä päivänä, kun muuan työmies askarteli päästäkseen erääseen hautakammioista, tallasi hän äkkiä pieneen lattiassa olleeseen aukkoon. Kuokat tänne! Ja mitä ne tuovat ilmoille? Kullalla ja hopealla kirjatun jalokivilippaan siruja. Tässä on edettävä varovammin eteenpäin! Morgan kutsutaan paikalle, ja mustasta aukosta saadaan esiin mitä ihanimpia kaula- ja rannerenkaita, riippukoristeita ja muita kultasepäntaidon mestariteoksia. Koskaan ei oltu Egyptissä tehty lajiansa niin arvokasta löytöä.

Morgan ei ollut ehtinyt vielä tointua ensimmäisestä hämmästyksestään, kun samanlainen aarrekätkö keksittiin toisen prinsessan haudasta. Se vahvisti yhäkin käsitystä egyptiläisen kultasepäntaidon korkeasta kannasta 12:nnen hallitsijasuvun aikana.

Eteläisenkin pyramidin yhteydessä Morgan sai rikkaan palkinnon vaivoistaan, tosin ei niin ainutlaatuisen suurenmoista kuin pohjoisen, mutta kumminkin niin runsaan, että sitä yksinänsä olisi tavallisissa oloissa pidetty riittävänä. Tämän antoisan hautakentän toisestakin osasta Morgan teki vielä rikkaita löytöjä. Sarkofagissa, joka oli saattanut häpeään haudanryöstäjäin kavalat aikeet, lepäsi egyptiläinen prinsessa puettuna kuninkaalliseen juhlapukuun, jota kerran oli peittänyt jo mädännyt helmiverkosto, kaulassa, käsivarsissa ja nilkoissa kallisarvoisia koristeita. Vielä rikkaammin koristettu oli kuningatar, joka lepäsi prinsessan viereisessä hautakammiossa. Ihanimmat kaikista kalleuksista olivat kaksi kullasta ja jalokivistä tehtyä otsakoristetta.

Suunnattoman tarmokkaasti hakien Morgan lopuksi löysi myöskin suuren Sesostriksen haudan, mutta se oli paljaaksi ryöstetty.

* * * * *

Vuosikymmentä myöhemmin rikastui Egyptin historia ja varsinkin taidehistoria uskomattoman rikkaista löydöistä kaivauksissa, joita _Maspero_, Mariette'in kuuluisin seuraaja, toimeenpani Antonin suunnattoman suuressa temppelissä Karnakissa. Neljä vuotta kestäneiden kaivauksien aikana hän löysi sieltä kokonaista 16 000 erikokoista pronssista kuvapatsasta, jotka esittivät Osirista ja muita jumalia, enemmän kuin 600 kuninkaiden ja muiden ylhäisten miesten kivipatsasta, joukossa paras kuva, mikä meillä on suuresta Thotmes III:sta, ja kiintoisa Tutankhamonin kuvapatsas. Löytyi myöskin koko joukko puuveistoksia, jotka kumminkin ikävä kyllä olivat maan kosteuden niin pahoin tuhoamia, että ne särkyivät ja hajosivat tomuksi jo muutamia tunteja sen jälkeen, kun olivat joutuneet kuivaan ilmaan.

Miten on tämän maanalaisen aarrekammion synty selitettävä? Varmastikin Amonin papit ovat tänne kätkeneet kaikki nämä patsaat aikana, jolloin temppeli alkoi saada niin paljon tällaisia taide-esineitä, ettei enemmille ollut enää tilaa siellä. Sekä kuninkaat että muut ylhäiset miehet pitivät nimittäin verrattomana etuna saada kuvansa pystytetyksi temppeliin, sillä siten he mielestään saivat osan niistä uhreista, joita temppelissä suoritettiin. Ptolemaiosten aikana oli jouduttu niin pitkälle, että täytyi tehdä tilaa uusille kuvapatsaille, ja tässä tarkoituksessa haudattiin kaikessa hiljaisuudessa vanhemmat temppelilahjat, joiden antajat eivät itse eivätkä omaistensakaan avulla voineet enää valvoa oikeuksiansa. Tällä tavoin Kamakin temppelistä tuli Egyptin Pantheon, joka säilytti maan ensimmäisten miesten ja naisten muiston halki vuosituhanten verrattomaksi hyödyksi maan taidehistorian tuntemukselle.

* * * * *

Jo kauan tätä ennen oli tehty erittäin suurta huomiota herättänyt löytö kuolleiden kaupungissa vasemmalla Niilin rannalla vastapäätä Thebaa. Mutta siitä kertomisen olemme säästäneet voidaksemme nyt yhtäjaksoisesti seurata tärkeimpiä löytöjä, joita sitten Belzonin päivien on tehty näissä jylhän autioissa seuduissa.

Kuningasten laaksoon, kauas elämän pauhusta, haudattiin vuosisatojen kuluessa kolmisenkymmentä faaraota, niiden joukossa suurimmat, mitkä koskaan ovat hallinneet Egyptiä. Nyt ainoastaan kaksi lepää siellä: Amenhotep II ja Tutankhamon.[78] Ei ainoakaan näistä haudoista välttänyt kohtaloansa joutua ryövärien tuhottavaksi. Kaikki yritykset kätkeä niiden salaisuudet olivat tehottomia siksi, että joukko hautatyöläisiä ja heidän johtajiaan tunsi sen, mitä tuli pitää salassa: ja kaikki vartiointi oli luonnollisesti hyödytöntä, kun itse hautavirkailijat olivat lahjottavissa. Houkutus oli liian voimakas nälkäänäkeville raukoille ja saaliinhimoisille kulkureille. Rikkauksia, jotka voittivat rohkeimmatkin unelmat, oli tuolla sisällä saatavissa, jos oli kyllin häikäilemätön ja neuvokas tunkeutuakseen sinne sisälle. »Voi kuvitella», Carter sanoo, »kuinka ryövärit aluksi punoivat juoniansa tuolla kaukana Kuningasten laaksossa. Voi silmissään aivan kuin nähdä salaiset kokoukset kallioilla yön pimeydessä, nähdä, miten rosvot lahjovat tai yllättävät haudanvartijat ja miten he sitten rajusti alkavat kaivaa pimeässä yössä, kuinka he työntyvät eteenpäin kapeaa käytävää pitkin aina hautakammioon asti. On näkevinhän kuumeisen kiihkeän aarteiden etsinnän siellä sisällä heikossa kynttilänvalossa ja heidän palaamisensa aamuhämärässä saaliilla lastattuina.»

Kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista dynastian voimakkaiden kuningasten aikana hautojen aarteet olivat kyllä suhteellisen hyvin suojattuina. Mutta 20:nnen hallitsijasuvun aikana oli toisin. Silloin oli valtaistuimella heikkoja kuninkaita. Haudanvartijat kävivät niinkuin muutkin virkamiehet välinpitämättömiksi ja lahjottaviksi, ja nyt alkoi hautaryöstöjen oikea ahminta-aika. Me tunnemme sen Ramses IX:n aikaisista kiintoisista asiakirjoista, jotka käsittelevät hautavarkauksien tutkinnoita. Monet virka- ja palvelusmiehet istuivat silloin syytettyjen penkillä, ja kun lukee juttujen asiakirjoja, epäluulot viittaavat byrokraattisen arvoasteikon korkeuksiin. Mutta rangaistus kohtasi ainoastaan näiden herrojen apureita, jotka tunnustivat, kuinka he olivat menetelleet avatessaan arkkuja, joissa muumiot lepäsivät, sekä kuinka he olivat anastaneet kultaiset kaulakäädyt, kallisarvoiset taikaesineet ja itse sen kullan, joka peitti kuolleen faaraon päätä.