Part 11

Rosetten kivessä oli siis saatu käännös sekä eräästä hieroglyfitekstistä että muinaisegyptiläisen kansankielen kirjoitusmerkeillä kirjoitetusta tekstistä. Avain oli siis löydetty, mutta kuinka sitä käyttää? Kuinka ylipäänsä oli mahdollista tulkita kuolleen kielen täysin tuntemattomia kirjoitusmerkkejä, kielen, jonka laadusta ei ollut aavistustakaan. Olihan suorastaan noituutta keinotella tietoonsa sekä merkkien lausunta että niiden merkitys! Eikä ollut olemassa ketään, jolta olisi voinut kysyä, mitä äänteitä erilaiset kirjoitusmerkit merkitsivät, ei ainoatakaan elävää olentoa, jonka avulla merkkikieltä käyttämällä vähitellen olisi saanut vihiä siitä, kuinka eri sanat hänen omassa kielessään kuuluivat. Kuta enemmän asiaa ajattelee, sitä mahdottomammalta ratkaisu tuntuu. Ratkaisemattomana se olisi pysynytkin, jos ei lähtökohtana olisi ollut joukko _erisnimiä_, sillä nehän ovat ainakin suunnilleen samanlaisia eri kielissä.

Kuinka vaikea tehtävä kuitenkin joka tapauksessa oli, voi ymmärtää siitäkin, että sen tutkijan, joka ensimmäisenä ryhtyi sitä ratkaisemaan, oli luovuttava yrityksestään toivottomana. Ja hän oli kumminkin Ranskan kuuluisimpia orientalisteja. Paremmin onnistui etevä ruotsalainen orientalisti ja diplomaatti _Johan David Åkerblad_. Hänestä tuli ensimmäinen, joka pääsi johonkin todella positiiviseen tulokseen, ja häntä on senvuoksi sanottu »ensimmäiseksi egyptologiksi». Hän kävi käsiksi Rosetten kiven järjestyksessä toiseen kirjoitukseen ja sai selville nimet Ptolemaios, Aleksanteri, Arsinoé ja Berenike sekä vielä kuusi muuta nimeä. Åkerblad pääsi pian siinä määrin perille muinaisegyptiläisestä kansankielestä, että hän kykeni laatimaan sille täydellisen, suurin piirtein vallan oikean kirjaimiston, joka tuli mitä merkityksellisimmäksi hieroglyfienkin ratkaisulle. Mutta ei siinä kyllin: hänen onnistui myöskin osittain valaista muinaisegyptiläisen kansankielen kielioppia ja kääntää joitakin hieroglyfikirjoituksen sanoja. Hänen Rosetten kiveä käsittelevä teoksensa, joka julkaistiin 1802, on varmasti arvokkaimpia lisiä, mitä Ruotsin humanistinen tutkimus on 1800-luvulla antanut eurooppalaiselle tieteelle. Se on oleellisesti valmistanut ja edistänyt hieroglyfien tulkintaa.

»Jos joku ansaitsee tulla mainituksi Champollionin rinnalla, niin se ei ole Thomas Young, vaan Åkerblad», on muuan kuuluisa englantilainen egyptologi sanonut. Ja Champollion on itse selittänyt, että »Åkerbladin arvokkaassa keksinnössä oli niin sanoaksemme siemen kaikkiin seuraaviin Egyptin kirjallisia muistomerkkejä koskeviin keksintöihin.» Jos Åkerblad olisi ollut vähemmän vaatimaton ja lisäksi taloudellisesti riippumaton, hänellä epäilemättä olisi ollut tarpeelliset edellytykset Rosetten kiven koko arvoituksen selvittämiseen.

Åkerbladin tutkimustulosten perustalla äsken mainittu erinomaisen terävä ja monipuolinen englantilainen lääkäri ja luonnontieteilijä _Thomas Young_ ryhtyi aluksi tutkimaan määrättyjä hieroglyfimerkkejä, jotka esiintyivät soikion sisällä. Tanskalainen tiedemies _Zoëga_ oli jo aikaisemmin osoittanut, että nuo merkit olivat kuningasten tai kuningatarten nimiä. Youngin onnistuikin osua oikeaan kahteen Ptolemaios-nimen kirjaimeen sekä kolmeen muuhun hieroglyfimerkkiin nähden. Mutta muuten hän iski kirveensä kiveen. Hän luki esim. Caesar, missä oli Euergetes, autokrator, missä oli Arsinoe y.m. samaan tapaan. Silloin ymmärtää, miten on laita kaikkien niiden yritysten, joita on tehty ja eräillä tahoilla yhäkin tehdään Youngin esittämiseksi Champollionin kustannuksella todelliseksi hieroglyfikirjoituksen arvoitusten tulkitsijaksi. Tähän valtavaan tehtävään Youngilta tavattomasta lahjakkuudestaan huolimatta puuttui välttämättömät edellytykset. Hänellä ei ollut nimittäin filologista sivistystä, ja tehtävänsä oli hänelle enemmän rohkeaa urheilua kuin vaivalloista tutkimustyötä.

Tulemme nyt häneen, joka oli sen tekevä. Hän oli

JEAN FRANÇOIS CHAMPOLLION.

Hän syntyi vuonna 1790 pienessä kaupungissa Etelä-Ranskassa. Isä oli kirjakauppias ja eli hyvissä taloudellisissa oloissa. Suuri keksijä tuli maailmaan yhdennellätoista hetkellä — voimme sanoa — sillä hänen äitinsä oli jo täyttänyt 48 vuotta eikä ollut saanut lasta kymmeneen vuoteen.

Jean François'n lapsuus sattui Ranskan vallankumouksen levottomimpien vuosien ajaksi, jolloin toiset elivät myrskyisessä vapaudenriemussa ja toisten silmistä virtasivat kyynelet. Yhdeksän vuoden iässä hän tuli kouluun Länsialppien rinteellä sijaitsevaan Grenoble'in kaupunkiin. Täällä hän tuli pian kuin lapseksi departementin prefektin perheeseen, jonka pää oli hyvin sivistynyt mies ja oli kuulunut Egyptin retken aikana Napoleonin tieteelliseen esikuntaan. Nuoren pojan suurin riemu oli saada katsella muinaisesineitä, joita hänen vanhempi ystävänsä oli tuonut mukanansa faaraoiden maasta. Hän on itse kertonut, että siitä hetkestä saakka, jolloin hän sai nähdä tämän kokoelman, hänessä kypsyi päätös omistaa elämänsä Egyptin muistomerkkien tutkimiseen. François oli silloin ainoastaan yhdentoista vuoden vanha. Mutta hän olikin ihmelapsi, jolla oli ilmiömäiset kielilahjat. Jo 16 vuoden ikäisenä hän alkoi julkaista faaraoiden ajan Egyptiä käsittelevää suurta teosta. Hän oli silloin omin päin ehtinyt perehtyä kaikkiin mahdollisiin itämaisiin kieliin: heprean, arabian, Syyrian, kaldean, sanskritin kieliin ja persian eri murteisiin, vieläpä kiinaan ja meksikkolaisiin kieliin. Hän ei lainkaan välittänyt siitä, että jäi hinteläksi ja turmeli silmänsä öisin opiskelemalla.

Ja niin käy hän sitten hieroglyfien kimppuun. Kaikki ammattimiehet neuvovat häntä olemaan tuhlaamatta voimiansa ratkaisemattomaan probleemaan. Mutta mitkään »hyvät neuvot», mitkään vaikeudet eivät voi estää häntä. Ja hänen vanhempi veljensä on uskollisesti hänen rinnallaan ja tukee häntä kehoituksillaan.

Ennenkuin François on täyttänyt 19 vuotta, hän tulee historian opettajaksi Grenoble'iin, jossa hänen vanhempi veljensä on professorina. Innolla ja harrastuksella nuori pedagogi antautuu nuorison kasvatukseen. Hän on suuri lastenystävä, ja hänen rakkain virkistyksensä työstä päästyä on lukea pikku tyttärensä ja veljensä lasten kanssa, kertoa heille satuja ja tarinoita, arvuuttaa heillä arvoituksia, maalata hauskoja kuvia ja huvittaa heitä kaikenmoisilla taidonnäytteillä.

Mutta idylli ei ole täydellinen. Niin pian kuin nuori oppinut on päässyt eteenpäin tässä maailmassa, hän luonnollisesti saa monia kadehtijoita, ja nämä tekevät huomautuksia ei yksin hänen nuoruudestaan, vaan myöskin hänen valtiollisista mielipiteistään. Ja tämähän on vaarallista niin levottomana aikana, jolloin eivät edes maan mahtavimmat hallitsijat istu varmoina valtaistuimillaan. Champollion on aina ollut kukistetun Napoleonin innokas kannattaja eikä pidä salassa mitä ajattelee. Hänen lausuntonsa toimittavat valppaat juonienpunojat hovin korviin, ja tuloksena on, että hänen täytyy jättää opettajantoimensa Grenoble'issa. Hänen terveytensä on pahasti kärsinyt pitkäaikaisesta liikaponnistelusta ja alituisesta levottomuudesta, jossa hän on elänyt, mutta hänen tähystävälle katseelleen on nyt avautunut toinen maailma, jossa valtiolliset myrskyt eivät voi häiritä hänen sielunrauhaansa: egyptologisen tieteen ääretön tutkimusala.

Kiinteän maan jalkojensa alle hän saa, kun hänen onnistuu päästä selville niistä seitsemästä hieroglyfimerkistä, joilla kirjoitettiin kuningasnimi Ptolemaios. Vaivattuaan paljon päätänsä pääsee hän lopuksi selville, että nimi hieroglyfitekstissä kuuluu Ptolmais.

1 = p, 2 = t, 3 = o, 4 = l, 5 = m, 6 = ai (ee), 7 = s.

Hänellä on tässä apua Kleopatra-nimestä, joka tavataan eräässä hieroglyfitekstissä ja sen kreikkalaisessa käännöksessä heti ensimmäisen kataraktin eteläpuolella sijaitsevalta pieneltä Filen saarelta löytyneessä obeliskissa. Tästä tekstistä Champollion sai jäljennöksen, ja nimi Kleopatra, joka hieroglyfitekstissä oli tavanmukaisen soikiokuvion ympäröimä, oli seuraavan näköinen:

1 = k, 2 = l, 3 = e, 4 = o, 5 = p, 6 = a, 7 = t (kova t), 8 = r, 9 = a. 10 ja 11 ovat naisten erisnimiä päättäviä merkkejä.

Tulkitsemalla tämänkin nimen Champollion oli saanut esille kolme molemmille nimille yhteistä hieroglyfiä, nimittäin p:n, o:n ja l:n, kaksi erilaista t-äänteen merkkiä sekä seitsemän muuta hieroglyfikirjainta. Tämän kauniin tuloksen jälkeen oli vallan luonnollista, että hän jatkoi alkamallansa tiellä ja suoritti vertaavia tutkimuksia kaikkien hieroglyfimerkeillä kirjoitettujen kuningasnimien ja kuningastittelien välillä, joita hän vain käsiinsä sai. Tällä tavalla hän veti kekoon korren toisensa perästä.

Jospa vain kaikki olisikin ollut niin yksinkertaista, kuin välistä esitetään: keräillä ainoastaan kokoon hieroglyfejä, kunnes sai koko egyptiläisen kirjaimiston valmiiksi, ja sitten reippaasti tekstejä lukemaan! Vieläkös mitä: yhä ja yhä hän kohtasi vaikeuksia. Ensinnäkin hieroglyfikirjoitus ei ollut koskaan kehittynyt puhtaaksi kirjainkirjoitukseksi, vaan sama hieroglyfi voi toisen kerran merkitä _äännettä_ tai _tavua_, toisen kerran taasen kokonaista _sanaa_. Mutta ei siinä kyllin: sama hieroglyfi voi eri tapauksessa merkitä erilaista äännettä riippuen siitä, mikä kirjain sitä lähinnä seuraa. Sitäpaitsi hieroglyfimerkkien käyttämisessä on vielä koko joukko muita samankaltaisia kompastuskiviä, joiden käsitteleminen veisi aivan liian pitkälle.

On myöskin todettava, että hieroglyfien selitys ei juuri yksinkertaistunut sellaisistakaan päähänpistoista kuin siitä, että 18:nnen hallitsija suvun aikana alettiin huvitteleida pistämällä kuva-arvoituksia kirjoitukseen. Esimerkkinä tällaisesta esitettäköön kuva miehestä, joka pitelee sikaa hännästä kiinni. »Seurata» oli egyptin kielellä _khes_. ja »sika» oli _teb_. Kuva-arvoitus tarkoittaa siis sanaa _khesteb_, joka merkitsee »lasuurikivi».

Muuan toinen seikka, joka vaikeuttaa tulkitsijain työtä, on se, että hieroglyfikirjoitus on välistä luettava vasemmalta oikealle, välistä päinvastoin riippuen koristeellisista näkökohdista tai muista seikoista.

Onnettomuus onnessa on sekin, että useimmat egyptiläisen kirjallisuuden parhaista tuotteista ovat pelastuneet meille ainoastaan sellaisina jäljennöksinä, joita koululaiset ovat harjoituksenaan kirjoitelleet, ja siitä sitten pitää voida kuvitella, mitä niiden pitäisi olla! Ei! Sitä ei voi kuvitella — se täytyy nähdä asiantuntijan silmillä. Näiden pikku käsien aikaansaannos tekstin töhertämistaidossa on vallan uskomaton. Välistä voi olla iloinen, jos silloin tällöin voi _arvata_, niistä on kysymys.

Mutta Champollionin palava innostus, intuitiivinen nero ja loogillinen terävyys riitti voittamaan suurimmatkin vaikeudet. Ajatelkaamme häntä esim. seuraava Nubiasta löytynyt hieroglyfimerkki edessään! Kaksi viimeistä merkkiä ovat hänelle vanhoja tuttuja, mutta kaksi ensimmäistä merkkiä? Ensimmäisen hän selittää auringonkehräksi. Ja kun hän perusteellisesti tuntee koptien kielen, egyptin kristittyjen kirkkokielen, hän tietää myöskin, että auringon nimitys on _Ra_. Toisen hieroglyfin hän käsittää neron sisäisellä näkemyksellä merkitsevän »syntyminen», joka koptien kielellä kuuluu _mas_, ja niin hän saa esille sanan _ramases_, s.o. Ramses.

Sehän oli kuin ilmestys!

Toisen soikiopiirin sisällä hän löysi nimen, joka loppui samalla tavalla, mutta alkoi ibis-linnun kuvalla:

Ibis-lintuhan oli pyhitetty _Thot_-jumalalle. »_Thotmes_» luki siis Champollion yhtä pettämättömällä osumisvarmuudella. Tämän jälkeen voidaan sanoa, että hieroglyfit olivat lakanneet olemasta hänelle käsittämättömiä mysteerioita. Hänellä oli käsissänsä avain ei ainoastaan egyptiläiseen kirjoitukseen, vaan myöskin erääseen inhimillisen kulttuurin vanhimman historian vaiheeseen. Ihmeteltävällä, nerokkaalla osumavarmuudella hän oli edennyt askel askelelta antamatta menestyksen huumata itseänsä. Päinvastoin, tällä ainutlaatuisella nerolla oli aina ollut tunnuslauseenaan: »Koskaan ei voi olla kyllin epäileväinen itseensä nähden.» Mutta nyt hän oli täysin varma asiastaan. Ylenmäärin onnellisena hän kokoaa paperinsa, joihin hän oli kirjoittanut tutkimuksensa, hän kiiruhtaa ne käsissään veljensä luokse ja sanoen »Sain selvän!» hän heittää käsikirjoituspinkan pöydälle, mutta samassa hän kaatuu maahan kuin kuolleena. Hermojännitys laukesi viisitoista vuotta kestäneen suunnattoman rasittavan ja jännittävän ajatustyön perästä.

Viisi vuorokautta suuri keksijä makasi jonkinlaisessa horrostilassa. Voi hyvin ymmärtää, miten tuskaisena hänen veljensä, hänen uskollinen tukensa, odottikaan sairauden päättymistä, ja kuinka onnelliseksi hän mahtoikaan tuntea itsensä, kun veli jälleen avasi silmänsä ja alkoi palata tajuntaansa.

Kun nuori nero sitten julkaisi käänteentekevän elämäntyönsä päätulokset, oli hän luonnollisesti triumfaattori, jota koko oppinut maailma kiitollisena ja riemuiten tervehti? Kyllä kai! Tietämättömyyden, tolkuttoman konservatismin, tyhmyyden ja kateuden pahat voimat heittäytyivät kuin koiraliuta neron kimppuun ja tekivät kaiken voitavansa tehdäkseen tyhjäksi hänen suuren keksintönsä. Mutta onneksi Champollionilla oli myöskin uskollisia ystäviä ja ihailijoita, joiden avulla hän vähitellen sai vaikenemaan kääpiöiden äänet ja voi jatkaa tutkimuksiansa edelleen tutkimusmatkoilla, joita hän teki Torinon, Rooman, Napolin ja muiden Italian kaupunkien museokokoelmiin, joissa oli Egyptin muinaisjäännöksiä. Mikä ääretön tutkimusala avautuikaan hänelle, kun hän sinne tuli kädessänsä avain Egyptin salaisuuksiin! Hän antautuikin palavalla innolla työhönsä.

Kun hän palasi jälleen kotiin, hän veljensä avulla sai ratkaisevan voiton kadehtijoistaan, kun hänet nimitettiin Louvre'in museon egyptiläisen osaston esimieheksi.

Vuonna 1828 hänen onnensa oli täydellinen, kun hän museon tiliin sai tehdä matkan faaraoiden maahan opiskellakseen ja ostaakseen muinaismuistoja. Nyt hänen oli suotu astua sille muistorikkaalle maaperälle, jonne häntä kaipauksensa oli lapsuudesta saakka vetänyt. Sinne onnellisesti tultuaan hänessä tapahtui merkillinen muutos, aivan kuin uudestisyntyminen. Voidakseen siihen aikaan turvallisesti liikkua Egyptissä oli parasta niin hyvin kuin mahdollista omaksua alkuasukasten tavat. Champollion antoi siis partansa kasvaa ja samalla kertaa teki itsestänsä oikean moslemin omaksuen aito egyptiläiset elämäntavat. Hän oli niin kiinnostunut niihin, ja ne miellyttivät häntä niin, että muutos kävi kuin itsestään. Arabiaa hän puhui kuin alkuasukas ja kantoi arabialaista pukuansa oikealla itämaisella arvokkuudella. Senvuoksi hänen ei tarvinnut pelätä joutuvansa sellaisiin seikkailuihin kuin eräät englantilaiset matkustajat, jotka koettivat pukeutua itämaalaisiksi, mutta tekivät sen niin kömpelösti, että oikeat itämaalaiset luulivat heistä tehtävän pilaa, kävivät pukeutuneiden turistien kimppuun ja repivät vaatteet heidän päällänsä. Champollion sitävastoin oli niin »aito», että hän joi nautinnolla Niilin vettäkin ja nimitti sitä »samppanjaksi vesien joukossa». Hän oli _autuas_ täällä oikeassa kotimaassaan. Hän nautti täysin siemauksin pitkästä venematkasta Niilillä ohi minareettien, obeliskien ja pyramidien, nautti palmuista, tamariskeista ja sykomoreista, nautti nähdessään fellahin tekevän työtä samoin yksinkertaisin välinein kuin muinaisajan kuvissa; ja se merkillinen vikisevä ääni, joka läksi alkuperäisistä vedennostolaitteista, joita ikivanhaan tapaan käytti härkien vetämä pyörä, teki häviämättömän vaikutuksen häneen. Oli aivan kuin Egyptin ja Nubian läpinäkyvä ilma olisi halki vuosituhanten ollut täynnä näitä »koskaan vaikenemattomia alakuloisesti valittavia säveleitä.»[71]

Välistä matkailijat näkivät aivan kuin Vanhan Testamentin elävää kuvitusta, sellaisena kuin he lapsuutensa päivinä mielikuvituksen silmin olivat kaiken nähneet: paimenia laumoineen, naisia vesiruukku päänsä päällä ja joenrannan savimajain liesistä tuikkivan tulen.

Voiton kaikista tämän ikivanhan sivistysmaan ihmeellisyyksistä vei kuitenkin se sielunnautinto, jota tutkija tunsi, kun hän tapasi tähän asti tuntemattomia piirtokirjoituksia ja voi todeta, että enää ei ollut mahdotonta selittää niitä. Kun hän seurueineen ratsasti Kairoon, tervehtivätkin häntä arabialaiset kunnioituksella ja ihailulla miehenä, »joka osasi lukea vanhain kivien kirjoitukset». Päästäkseen oikeaan tunnelmaan hänen oli tapana jäädä aivan yksin faaraoiden hautojen suureen hiljaisuuteen. Silloin innoitus valtasi hänet, silloin hänen ajatustensa voima manasi esiin historian haltijattaren ja hänen avullansa Champollionin nero teki ihmetöitä vanhain piirtokirjoitusten tulkinnassa. Mutta usein sattui tällaisten äärimmäistä sielunjännitystä vaatineiden hetkien jälkeen, että hän uupumuksesta lysähti kokoon ja jäi tainnoksiin makaamaan. Kerran hänen avustajansa löysivät hänet tiedottomassa tilassa paperiensa keskeltä Ramses VI:n haudasta. Varmaa on, että kuningashaudoissa etevin kaikista Egyptin tutkijoista lyhensi elämänsä päiviä. Niiden epäterveellinen, ummehtunut ilma, pitkäin piirtokirjoitusten jäljentämisen vaatimat suunnattomat ponnistukset, työ, joka oli tehtävä puutteellisessa valaistuksessa ja usein mitä epämukavimmissa asennoissa, jännittävä, kuluttava aivojen työskentely nerokkaiden yhdistelmien ja tulkintain keksimiseksi — kaikki tämä oli lopuksi liikaa myöskin tämän tieteen marttyyrin kaikesta kieltäytyvälle uhrimielelle.

Vaikea oli hänelle kotimatkakin, joka vei hänet äkkiä Egyptin lämmöstä kotimaan talvipakkaseen. Hän palasi nimittäin Ranskaan joulun aikaan 1829, ja ensimmäisiä seurauksia äkillisestä ilmastonvaihdoksesta oli paha reumatismikohtaus.

Jonkin aikaa Pariisiin paluun jälkeen Champollionin tieteellinen toiminta sai sen virallisen tunnustuksen, että hänet kutsuttiin egyptologian professoriksi. Mutta hänen ystäviensä täytyi surren ajatella, kuinka kauan suuren tiedemiehen heikko ruumis voisi kestää. Ennenkuin vielä oli saavuttanut elämän keskipäivän, hän oli jo kuolemanväsynyt mies. Mutta kun hän seisoi kateederissa luennoimassa, hän sai kuin uutta elämää, ja hänen innostuksensa tempasi kuulijat mukaansa ja teki kaikki vaikeudet helpoiksi.

Sielun valta ruumiin suhteen on kuitenkin rajoitettu sekin. Vuoden 1831 lopulla Champollion sai halvauskohtauksen, jonka seurauksena oli osittainen ruumiin lamaantuminen. Kynä oli pudonnut hänen kädestään. Mutta vielä hänellä oli voimia järjestää käsikirjoitus laatimaansa egyptin sanakirjaan ja kielioppiin ja ne valtavat kokoelmat, jotka hän oli saanut kootuiksi Egyptistä. Turhaan hän kuitenkin rukoili Korkeimmalta osakseen vielä kahta vuotta — vain kahta vuotta. Rukouksia kuulematta halvaantuminen levisi levenemistään. Kellokoneisto oli loppuun kulunut, ja keväällä 1832 François Champollion päätti päivänsä 41 vuoden ikäisenä.

* * * * *

Kukaan ei ole erehtymätön, ei edes niin erinomainen nero kuin François Champollion. Hänen liian aikaisin kuollessaan oli hänen tutkimustyössään paljon oikaistavaa ja vielä paljon enemmän täydennettävää. Mutta suurin piirtein hänen hieroglyfien tulkintansa on kestänyt kokeen. Ratkaiseva tässä suhteessa oli vuosi 1866. Silloin löytyi jälleen Niilin suistomaasta kolmikielinen piirtokirjoitus. Se tavattiin muinaisegyptiläisen Tanisin kaupungin muistojen joukosta. Siitä päivästä tuli Champollionin tutkimustyön triumfipäivä. Hänen järjestelmänsä mukaan hieroglyfitekstistä suoritettu käännös osoittautui aivan yhtäpitäväksi kuin uuden löydön kreikkalainen teksti.

Toinenkin laadultaan omituinen vahvistus on saatu. Muinaisajan kirjailijoista on hieroglyfejä laajimmin käsitellyt kirkkoisä _Klemens Aleksandrialainen_, n. 200 vuotia j.Kr. Hänen lausunnoistaan ilmenee, että hän itse ei ole ymmärtänyt niitä merkkien selityksiä, joita toiset ovat hänelle antaneet. Merkillistä on kuitenkin, että me, jotka _Champollionin ja muiden tutkijain työn avulla tiedämme, mitä hieroglyfit tosiasiallisesti olivat_, huomaamme arvoituksen ratkaisun pääasiallisesti osuneen oikeaan jo vanhan kirkkoisän kirjoituksissa. Apua tulkitsemistyössä hänen tiedonannoistaan ei ole ollut, mutta myöhemmin ne ovat olleet kiintoisana _vahvistuksena_ sille, että nykyaikainen hieroglyfitutkimus todellakin on ratkaisussaan onnistunut.

Monet egyptologit ovat Champollionin kuoleman jälkeen jatkaneet hänen työtänsä, ja hänen kuolemansa jälkeen hieroglyfitutkimus on edistynyt monin, joskaan ei suurin askelin. Mutta vielä on vaikeasti luettavia tekstejä, jotka suuremmalta tai pienemmältä osalta uhmailevat egyptologien kielitaitoa. On kirjallisia tuotteita, joiden selvittämiseksi teräväpäisimmät kielentutkijat ovat vaivanneet aivojansa kuusikymmentä vuotta ja enemmänkin, ennenkuin lopultakin on päästy täysin ymmärtämään niitä. Silloin tällöin egyptologit saavat uusiakin muistutuksia siitä, että vielä on paljon aukkoja heidän tietämisessään.

Vielä saadaan odottaa myöskin suurta egyptin sanakirjaa, jonka aikaansaamiseksi monet, varsinkin saksalaiset tiedemiehet työskentelivät suuren maailmansodan puhjetessa. Se on kulttuuriyritys, joka, samoinkuin kaikki muutkin luonteeltaan kansainväliset yritykset, on suuresti joutunut kärsimään siitä taloudellisesta tuhosta ja sivistyksellisestä sekasorrosta, jonka suuri veren ja vihan draama on tuonut myötänsä.

Kirjallisuutta:

Kurt Sethe, Die Ägyplologie (»Der alle Orient» 1921).

H. Hartleben, Champollion, sein Leben und sein Werk.

Jean Capart, Le centenaire du déchiffrement des hieroglyphes.

Adolf Erman, Die Hieroglyphen.

G. Steindorff, Die Hieroglyphenschrift (Karl Baedekerin oppaassa »Ägypten und der Sudan»).

Wilhelm Spiegelberg, Die Schrift und Sprache der alten Ägypter (»Der alte Orient» 1907).

MITEN KORVAAMATTOMIA MUINAISAJAN MUISTOARVOJA ON TUHOUTUNUT, JA MITEN SEN AARTEITA ON TUOTU ILMI.

HÄVITYKSEN KAUHISTUS.

Egyptiläisten uskonnolla on ollut voimakkaasti säilyttävä vaikutus kansan sivistyshistoriaan.

Itse ilmasto on ollut niin ikään ainutlaatuisen suotuisa luodakseen Niilinmaasta suuren sivistysmuseon, jolla ei ole vertaistansa koko maailmassa. Mutta vielä äärettömän paljon enemmän me tietäisimme noista inhimillisen sivistyksen historiassa perustavaa laatua olevista aikajaksoista, jollei vihamielisten hävittäväin voimain fanatismi ja ilkeä voitonhimo olisi tuhonnut niin monia korvaamattomia arvoja, jotka ajan hammas oli säästänyt.

Egyptin vanhimmat kristityt, jotka pitivät jumalanpalveluksiansa kalliohaudoissa ja kalliotemppeleissä, tekivät parhaansa hävittääkseen niiden seiniltä »pakanallisen taikauskon» muistot ja maalasivat tilalle Vapahtajan ja apostolien kuvia. Yhtä häikäilemättömästi käsittelivät muhamettilaiset vanhoja egyptiläisiä kuvapatsaita. Heidän uskontonsa piti nimittäin kaikkea kuvantekoa kauhistuksena ja kielsi sen.

Mitä uskonnollinen fanatismi oli jättänyt jäljelle, sen voitonhimo otti käsiteltäväkseen. Egyptiläiset itse ovat kaikkina aikoina pitäneet muinaisjätteitä samanlaatuisena tulolähteenä kuin maan luonnonrikkauksia, melkein kuin malmisuonia tai kivihiilikerrostumia toisissa muinaismuistoista köyhemmissä maissa.

Ennen kaikkea hävitys on Niilinmaassa kohdistunut muinaisegyptiläisten asumuksiin. Nämä oli, kuten fellahien asunnot vielä tänäkin päivänä, rakennettu auringon kuivaamasta Niilin savesta tehdyistä polttamattomista tiilistä. Niinpä niitä vähitellen kalvoi ajan hammas, ja kun ne eivät enää kelvanneet asumuksiksi myöhäisen ajan lapsille, niin voitonhimoinen fellah keksi keinon: hän muutti ne jälleen peltomaaksi. Ja tämä oli nyt käynyt paljon arvokkaammaksi kuin muinaisina päivinä, kiitos raunioitten ympärille kertyneiden kaikenlaatuisten jätekasojen. Tällaisella luonnon kiertokululla Memfis ja Theba ja muut kuuluisat muinaisen Egyptin kaupungit ovat täydellisesti hävinneet maan pinnalta.