Part 10

Egyptiläiset eivät olleet luonnostaan mitään soturikansaa. Ainoastaan ankara väkipakko voi tehdä heistä kuuliaisia ja kestäviä sotilaita, ja tämä tapahtui vain, mikäli heillä oli kelvollinen päällystö komentajanaan. Egyptiläinen ei rakastanut, kuten Libyan erämaiden hurjat pojat, taistelua vain sen itsensä vuoksi. Hän eli mieluummin rauhallista elämää sillä turpeella, missä hän oli syntynyt, kuin pani päivittäin alttiiksi elämänsä ja jäsenensä. Soturin kohtalo ei näyttänyt hänestä kadehdittavalta taistelujen välilläkään. Täytyihän tämän silloin marssia raskaasti kuormitettuna kuin aasi, aseet, varusteet ja muonavarat selässänsä. Usein hänen täytyi kärsiä puutetta ja juoda niin likaista vettä, että tuli siitä sairaaksi. Ja alati oli olemassa vaara saada selkänsä siniseksi ja verille päällystön kepistä. Ei, parempi oli olo silloin, kun sai olla ja elää kotona ja kyntää omaa peltoansa ja nähdä laihon kasvavan. Mutta egyptiläisen ihanteena oli päästä faaraon tai jonkun muun mahtavan herran kirjuriksi. Egyptiläinen, jolla oli useita poikia, ei tuntenut itseänsä koskaan niin onnelliseksi kuin silloin, kun hänen onnistui saada joku heistä kirjurin toimeen.

Egyptiläisiä on verrattu kiinalaisiin, jotka samoin ovat maata viljelevää, rauhallista ja ylen vanhoillista kansaa. Egyptiläisiltä puuttui sotaisia ominaisuuksia. He eivät olleet sivistystä tuhoavaa joukkoa kuten hunnit, vandaalit ja mongolit ja monet muut soturikansat, vaan kauttaaltaan sivistystä edistävää sukukuntaa. Samoin kuin Kiinan ikivanha sivistyskansa egyptiläisetkin olivat humaanista väkeä. He voivat kylläkin sortaa kukistettuja kansoja, heidän temppeleissään on kylläkin kuvia Amonille uhrattavista sotavangeista, mutta koskaan he eivät tehneet itseänsä syypäiksi sellaisiin julmuuksiin kuin assyrialaiset, jotka kernaasti leikkasivat korvat ja nenän voittamiltansa vihollisilta, puhkoivat heiltä silmät tai nylkivät heidät eläviltä ja sitten tyytyväisinä ja mielihyvää tuntien esittivät moisia »urotekoja» kohokuvissa. Sellaisista julmuuksista hienosti sivistynyt egyptiläinen käänsi kauhistuen pois kasvonsa.

* * * * *

Ramses II:n jälkeen alkoi Egyptille hajaannuksen aika. Se tuli sekä ulkoa että sisältä. Sisäinen vaara oli pappisvalta, joka imi enimmän osan maan mehusta. Lahjoista, pääasiallisesti kuninkailta saaduista, oli papistolle kertynyt suunnattomia rikkauksia. Jo vanhan valtakunnan aikana monet temppelit olivat niin rikkaita ja mahtavia, että niillä oli oma sotaväkikin korkeampine ja alempine upseereineen järjestyksen pitämistä varten itse temppeleissä ja niihin kuuluvilla alueilla. Ajan mittaan tuli lisäksi vankiloitakin, mikä osoittaa, että temppelin alustalaisten keskuudessa sattui hyvin maailmallisiakin tapahtumia. Kun sitten 12:nnen hallitsijasuvun kuninkaat Nubiassa tekemillänsä valloituksilla raivasivat itsellensä tien etelän kultakaivoksille, saivat temppelitkin osansa saaliista. Mutta varsinaisen pappisvallan kulta-ajan aloittivat 18:nnen hallitsijasuvun Aasiaan tekemät sotaretket. Karnakin piirtokirjoitukset kertovat niistä rikkaista lahjoista, joita Thotmes III silloin antoi Amonin temppelille. Saatiin hyvämultaisia peltoja ja puutarhoja ja laumoittain karjaa, saatiin kultaa ja hopeaa, atsuuria ja muita jalokiviä, ja lahjaksi tuli myöskin tuhansittain vangiksi saatuja aasialaisia ja neekereitä, joiden tuli tehdä työtä jumalan pelloilla, täyttää hänen varastoaittansa viljalla sekä kehrätä ja kutoa kangasta hänelle. Lopuksi hän antoi Amonille kolme Syyriassa vallattua kaupunkia, joiden tuli maksaa vuotuista veroa jumalalle. Samoin menettelivät Seti I ja hänen seuraajansa.

Niiden määrättömien rikkauksien voimalla, joita temppeleihin oli kertynyt, Amonin ylipapista tuli valtakunnan mahtavin mies lähinnä kuningasta, ja ne kunnioituksenosoitukset, joita faarao soi mahtavalle prelaatille, olivat välistä sellaisia, että tulee kysyneeksi, kumpi näistä kahdesta oikeastaan olikaan Egyptin herra. Alinomaisista kahnauksista, joita on täytynyt sattua kuninkaan ja ylipapin välillä, asiakirjat luonnollisestikaan eivät juuri mitään kerro, mutta yksi ainoa seuraavantapainen pieni ilmoitus valaisee salaman tavoin tilannetta. Vaimon oli esiinnyttävä todistajana jutussa, joka koski hänen isänsä talossa tehtyä varkautta. Kysyttäessä, milloin varkaus oli tehty, hän vastasi, että se oli siihen aikaan, jolloin Amonin ylipappi »oli suutuksissaan» faaraolle.

Tämä hierarkkinen valtio valtiossa kävi sitäkin vaarallisemmaksi, kun Amonin ylipapin arvo oli tullut perinnölliseksi samassa suvussa. Toinen valtiota uhkaava vaara oli se, että Egyptin armeijassa oli nyt suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia, jotka olivat valmiit palvelemaan sitä, joka parhaiten maksoi.

Hajaantumispyrkimykset ilmenivät ensiksi siinä, että Egyptin jäljellä olevat aasialaiset alueet menetettiin toinen toisensa perästä. Sitten hajaantui ajoittain itse Egyptikin. Vuoden 1100 e.Kr. seutuvilla Amonin ylipappi oli käynyt niin mahtavaksi, että voi sysätä faaraon valtaistuimelta ja perustaa uuden hallitsijasuvun, 21:sen, jonka onnistui lähemmä puolitoista vuosisataa pysytteleidä kuningasarvossa. Kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista hallitsijasuvun sotilasvaltiosta oli ruotsalaisen egyptologin Lugnin sanojen mukaan »tullut jonkinlainen paavinvalta, jonka johdossa oli Theban ylipappi». Pappisdynastian loputtua hallitsi faaraoiden maata kahden vuosisadan ajan libyalainen hallitsijasuku ja sitten puolen vuosisataa nubialaiset neekerikuninkaat, jotka kuitenkin useaan kertaan Assyrian suurkuninkaat syrjäyttivät.

* * * * *

Mieheniän kuluttua Ramses II:n ajan jälkeen oli mahtavan _heettiläisvallankin_ satu lopussa. Sen kukistivat luultavasti kimppuunkäyvät »merikansat», jotka samoihin aikoihin hävittivät Egyptiä, ja se hajaantui moneksi pikkuvaltioksi. Yhtä äkkiä kuin heettiläiset olivat ilmestyneet historian näyttämölle, yhtä äkkiä tämä kansa hävisi luoksepääsemättömiin vuoristoihinsa Vähän-Aasian sydämeen. Sen koommin Vähän-Aasian kansat eivät enää ole saaneet aikaan poliittista yhteenliittymistä yhdeksi valtakunnaksi. Halki aikojen ne ovat olleet terveen ja karaistun suvun maineessa, mikä on antanut turkkilaisille heidän parhaan sotilasaineksensa, mutta siitä sivistyksestä, joka kerran on kukoistanut heidän maassaan, on jäljellä vain joitakin vähäisiä jätteitä.

Mutta egyptiläisten mielikuvituksessa heettiläisten valtakunta eli häviönsä jälkeen vielä vuosisatoja. Ramses VII:lle omistetussa ylistysrunossa noin vuodelta 1150 e.Kr. sanotaan vielä vanhaan tapaan: »Sinä tunkeudut heettiläisten maahan; sinä kaadat maahan heidän vuorensa ja kukkulansa.» Ja vielä 6:nnella vuosisadalla e.Kr., Egyptin kreikkalaisella ajalla, hakattiin Thebassa temppelin oveen kuva Egyptin kuninkaasta, joka on köyttämässä vankia ja sanoo tällöin Min-jumalalle:[69] »Minä kahlehdin viholliseni; minä heitän heettiläisen sinun eteesi. Siinä hän makaa edessäsi omilla hiuksillansa sidottuna. Pelko sinua kohtaan on suuri hänen luunikamissaan.»

Kirjallisuutta:

W. Max Müller, Die alten Ägypter als Krieger und Eroberer in Asien (»Der alte Orient» 1903).

Günther Roeder, Ägypter und Hethiter (»Der alte Orient» 1919).

F. Rossi et W. Pleyte, Papyrus de Turin.

UUDISTUSAIKA

(663—525 e.Kr.)

Vuonna 663 onnistui kotimaisen _Psammetik_-nimisen ruhtinaan, joka oli kotoisin delttamaassa sijainneesta Saisin kaupungista, karkoittaa muukalaiset, silloin assyrialaiset, valloittajat. Hänestä tuli kuuluisan 26:nnen hallitsijasuvun kantaisä, dynastian, joka oli hankkiva Egyptille uuden kukoistuskauden. Mutta egyptiläisten sivistyksellinen luomisvoima oli nyt auttamattomasti loppuun tyhjennetty. Kaikilla aloilla, niin hyvin tieteen kuin taiteenkin, otettiin sensijaan kunnioitusta herättävä muinainen vanha valtakunta malliksi. Tämän ajan temppelien ja hautarakennusten, kuvapatsaitten ja seinämaalausten voisi helposti luulla polveutuvan vanhan valtakunnan ajoilta. Niin hyvin on jäljittely suoritettu, että ainoastaan hyvin tottunut silmä voi keksiä sen. Samalla ihastuksella kuin renessanssin oppineet ja taiteilijat kaksi vuosituhatta myöhemmin, tutkivat uudistuneen Egyptin oppineet ikivanhoja kirjastoja ja vanhoja taideteoksia. Niitä käytettiin malleina tai aivan yksinkertaisesti jäljennettiin niitä. Se on vanhan kulttuurikansan tietoista yritystä jälleen herättää henkiin kunnioitustaherättävä muinaisaika, antiikin ihannointia samaa laatua kuin romanttinen ihastus keskiaikaan myötäseuraavine ballaadi- ja romanssirunoiluineen sekä pseudogoottilaisine arkkitehtuureineen.

Sais-ajanjakson ulkonaisena tunnusmerkkinä on vilkas liikenneyhteys toisten maitten kanssa. Kreikkalainen historiankirjoittaja Herodotos kertoo, että kuningas Neko lähetti foinikialaisia merimiehiä löytömatkalle ympäri Afrikan. He läksivät purjehtimaan Punaiselta mereltä, mustuivat kiertämään Afrikan eteläisimmän kärjen, seurasivat sitten länsirannikkoa ja jatkoivat matkaansa Välimerelle. Yli kaksi vuotta kului, ennenkuin he ehtivät takaisin Egyptiin.

Faaraoitten valtakunnan uudistamisunelma kesti hiukan yli vuosisadan. Vuonna 525 persialaiset kukistivat Egyptin. Kun Persian valtakunnan sitten vuorostaan valtasi nuori kreikkalainen valloittaja Aleksanteri Suuri, seurasi Egypti mukana voittosaaliina. Aleksanterin kuoleman jälkeen hänen nopeasti koottu maailmanvaltansa hajosi ja jaettiin hänen sotapäällikköjensä kesken. Egypti tuli Ptolemaioksen osaksi. Hänen ja hänen jälkeläistensä hallituksen aikana Niilinlaakson kansa sai jälleen elää kolme loistavaa vuosisataa, kunnes lopuksi sisäiset sodat heikensivät valtakunnan ja se joutui roomalaisten saaliiksi vuonna 31 e.Kr.

Sekä Ptolemaiokset että Rooman keisarit esiintyivät viisaan ja myötämielisen hienotunteisesti Egyptin kunnioitusta herättävää kulttuuria kohtaan. He ylläpitivät käsitystä, että he itse olivat vanhain faaraoitten seuraajia ja että Egypti vielä oli kansallisvaltio. He kunnioittivat egyptiläisten uskonnollisia käsityksiä ja rakennuttivat suuria temppelirakennuksia vanhain jumalain kunniaksi. Kuuluisin Ptolemaiosten-ajan pyhätöistä on _Edfun_ temppeli, puolitiessä Luksorin ja Assuanin välillä. Se on parhaiten säilynyt kaikista egyptiläisistä jumalanhuoneista ja tarjoaa senvuoksi havainnollisemman kuvan kuin mikään muu temppeli suuresta egyptiläisestä pyhätöstä. Sillä vielä viimeisinä esikristillisinä vuosisatoina egyptiläinen temppeli oli suunnittelultaan melkein täsmälleen samanlainen kuin kaksi vuosituhatta aikaisemmin. Niin suuri oli egyptiläisten vanhoillisuus. Se oli halki vuosituhansien luonteenomaisena piirteenä tässä kansassa, yhtä häviämättömänä kuin kivet sen temppeleissä ja pyramideissa.

* * * * *

Päävaikutelmana Egyptin vaihtelevasta historiasta on ja pysyy, että Niilinmaan hyvinvointi ja kukoistus, sen aineellinen ja henkinen kulttuuri on edistynyt tai taantunut aina sitä mukaa, onko kaiken johtoon tarttunut voimakas käsi vai onko valtakunta saanut hajota pikku valtioihin. Että näin täytyykin olla, on itse asiassa selvää, kun on kysymyksessä sellainen maa kuin Egypti, jonka hyvinvointi riippuu kokonaan kapean maakaistaleen halki virtaavasta joesta. Ilman kaikkien sopuisaa yhteistyötä raukenee kaikki.

KUINKA EGYPTINMUINAISUUS HERÄSI ELOON.

Vuonna 1922 egyptologia voi viettää satavuotisriemujuhlaansa». Tämä tiede syntyi nimittäin vuonna 1822, sinä hetkenä, jolloin nuori ranskalainen kielinero _François Champollion_ löysi avaimen hieroglyfimerkkien arvoitukseen ja samalla myöskin Egyptin rikkaaseen muinaishistoriaan. Puolentoista vuosituhannen ajan se avain oli ollut kateissa myöskin Egyptin omalta kansalta. Kristinuskoon kääntyessään egyptiläiset nimittäin siirtyivät samalla täydellisesti toiseen kulttuurimaailmaan. Heidän ikivanha sivistyksensä sammui, ja samalla unohtui heidän omituinen kirjoituksensa. He siirtyivät itämaisväriseen kreikkalais-roomalaiseen kulttuuripiiriin, jota on tapana nimittää bysanttilaiseksi, ja joutuivat myöhemmin arabialaisen vaikutuksen alaisiksi.

LENNOKKAAT HYPOTEESIT JA TODELLISUUS.

Niin kauan kuin hieroglyfit pysyivät käsittämättöminä, niin kauan lepäsi ikäänkuin salaperäinen verho nykyajan ja Niilinmaan sivistyksellisen suuruudenajan välillä. Ne yritykset, joita ensin tehtiin hieroglyfien tulkitsemiseksi, voittivat toinen toisensa hullunkurisuudessa. Oli tultu siihen käsitykseen, että hieroglyfit olivat vertauskuvallisia merkkejä, joiden merkityksen olivat tunteneet vain jotkut harvat perehtyneet — hieman samantapaista siis kuin arktiset kalliopiirrokset. Kun koetettiin saada selville hieroglyfitekstien sisällystä, ei senvuoksi lainkaan ajateltu mahdollisuutta voida lukea kirjoitusmerkkejä, vaan koetettiin selittää kuva-arvoituksia, yritettiin päästä selville salaperäisistä uskonnollisista totuuksista, jotka olivat salattuja niihin perehtymättömältä joukolta.

Niinpä esitti muuan oppinut ja monella alalla etevä jesuiittaisä 1600-luvulla seuraavan, pientä 7 — sanoo seitsemän — hieroglyfimerkkiä käsittävän ryhmän selityksen: »Kaiken hedelmällisyyden ja kasvillisuuden luoja on Osiris, jumala, jonka luomisvoima vetää pyhän Mophtan taivaasta valtakuntaansa.» Me, myöhemmän ajan lapset, tiedämme nyt, että nuo seitsemän salaperäistä merkkiä tarkoittavat sanaa »autokraatti»: itsevaltias, Rooman keisarien käyttämä nimitys.

Moisten kielitieteellisten johtopäätösten vankalle perustalle rakennettiin edelleen ja tultiin muun muassa hurjiin johtopäätöksiin, että egyptiläiset ja kiinalaiset olivat läheistä sukua, että kiinalaiset olivat muuttaneet Egyptistä ja että heidän kirjoituksensa olivat syntyneet hieroglyfeistä, jonka vuoksi näitä pitäisi voida tulkita kiinan sanakirjain avulla!

Tällaiset hypoteesit johtivat purevan satiirikon Voltaire'in hänen tunnettuun hyökkäykseensä sellaisia etymologeja vastaan, jotka huomaavat sukulaisuutta eri kielten sanain välillä »olemalla välittämättä vokaaleista ja kiinnittämättä sen enempää huomiota konsonantteihin.»

Nyt ollaan paremmin selvillä sekä kiinankielestä että vanhain egyptiläisten kirjoitusmerkeistä. Tiedetään myöskin, että egyptiläisten kirjoitus aivan samoin kuin kaikkien muittenkin kansojen on ollut alkujaan kuvakirjoitusta. Aivan samoin kuin lasten on tapana tehdä, ovat _kansatkin_ lapsuudessaan kirjoittaneet piirtämällä kuvia, joiden tarkoituksena on ollut ilmaista heidän ajatuksiansa. Monet kansanheimot, kuten esim. intiaanit, eivät ole koskaan päässeet tätä kuvakirjoitusastetta kauemmas. Egyptiläiset sitävastoin olivat jo vanhimmissa meille tunnetuissa kirjoitusnäytteissään päässeet paljon pitemmälle. He eivät olleet kylläkään täysin sivuuttaneet kuvakirjoituksen astetta, mutta kuvakirjoitus oli jo silloin oleellisesti muuttunut osittain tavukirjoitukseksi, osittain kirjainkirjoitukseksi, niin että jokainen kuvamerkki, jokainen hieroglyfi merkitsi tavua tai vain äännettä.

Puhtaan _kuvakirjoituksen_ asteella esiintyy seuraavanlaisia hieroglyfejä käsitteiden merkkeinä: »härkä» »aura» »talo», »kasvot», »silmä», »aurinko», »kuu».

Abstraktisiakin käsitteitä ja verbejä ilmaistiin sellaisten kuvien avulla. Niinpä merkitsi lilja: »Ylä-Egypti», kun sitävastoin Ala-Egyptiä esittivät vertauskuvallisesti papyrusvanat. Palmunoksa oli »vuosi». Ajateltiin nimittäin, että tämä puu sai uuden oksan joka vuosi. »Syödä» verbiä tulkitsi istuva mies, joka vie oikeaa kättänsä suullensa, »kuulemista» lehmän korva, »itkemistä» kyynelsilmä, »käymistä» kaksi liikkuvaa säärtä, »vanhenemista» vanha sauvaansa nojaava mies. Jos egyptiläinen tahtoi ilmaista »lentämistä», hän piirsi lentävän linnun; »löytämistä» hän tulkitsi ibis-linnulla, joka nokkii ruokaansa. »Hallita»-sanaa merkittiin kuninkaan valtikalla, »taistelemista» nuijaa pitävällä käsivarrella, ja toisella käsivarrella, jossa oli kilpi, j.n.e.

Kuvakirjoituksesta kehittyi, kuten sanottu, _tavukirjoitus_. On kuitenkin huomattava, että egyptinkielessä alkujaan, niinkuin seemiläisissä kielissä, ainoastaan _konsonantit_ merkittiin kirjoituksessa. Vasta myöhään otettiin käytäntöön, kenties kreikan vaikutuksesta, vokaalimerkit, ja aluksi vain vieraissa nimissä. Koska siis vokaalit alkujaan jätettiin merkitsemättä, voi esim. kasvojen merkki, joka egyptinkielellä kuului _hor_, merkitä myöskin _hōr_: »pystyttää» (teltta), _hir_- »-lle», »-lla», _hri_: »ylempi»; voitiinpa sitä käyttää vieläkin useammassa merkityksessä aivan välittämättä siitä, mitä vokaaleja kysymyksessä olevat sanat sisälsivät, kunhan vain niiden runkona oli h + r Aivan kuin jos leipä kuvaisi meidän kirjoituksessamme »lepoa» ja kota merkitsisi myöskin »kaataa». Merkki oli siis muuttunut kuvamerkistä tavumerkiksi. Samalla tavalla »talon» merkki, joka egyptinkielellä kuului _pēri_, muuttui tavumerkiksi p + r» kärpäshuiska, joka näyttää kuuluneen egyptinkielellä _mas_, tuli merkitsemään m + s j.n.e.

Oli kumminkin olemassa koko joukko egyptiläisiä sanoja, jotka muodosti vain yksi konsonantti ynnä vokaali, kuten _ké_: kukkula, _rô_: suu, _shê_: järvi, _ta_: leipä. Kun nyt vokaaleja ei merkitty, tuli itsekunkin näiden sanain hieroglyfimerkki _äännemerkiksi_. Kukkulan kuva tuli k:n merkiksi, suun kuva r:n merkiksi, š-( = sh) äännettä ilmaistiin järven merkillä ja t-äännettä leivän merkillä. Täten ja samantapaisin keinoin saatiin vähitellen kokonainen hieroglyfikirjaimisto, joka käsitti 24 konsonanttimerkkiä[70]. Tämä oli alku keksintöön, jolla oli mitä laajakantoisin merkitys sivistykselle, keksintöön, jota sitten kehittivät edelleen seemiläiset kansat, joiden kirjainkirjoitus on kaikkien nykyajan kirjaimistojen kantaäiti.

Luulisi, että kun egyptiläiset olivat päässeet kirjoituksensa yksinkertaistamisessa niin pitkälle, että olivat hankkineet mainitut 24 kirjoitusmerkkiä, he olisivat luopuneet kokonaan kuvakirjoituksesta ja tavumerkeistä ja kirjoittaneet kaikki sanat kirjaimilla. Mutta niin he eivät tehneet. Osittain tämä kansa piti tavattoman sitkeästi kiinni kaikesta vanhasta ja kunnioitustaherättävästä, osittain säästi myöskin paljon työtä, kun yhden ainoan merkin avulla voitiin piirtää kokonainen sana tai kokonainen tavu. Senvuoksi oli hieroglyfikirjoitus lopulta _sekoitus kuvakirjoitusta, tavumerkkejä ja kirjaimia_. Mutta tämä oli myöskin yhtenä syynä siihen, että kävi niin vaikeaksi sitä tulkita. Ei riittänyt vain 24:n kirjaimen oppiminen voidakseen lukea, sillä kaikkiaan hieroglyfikirjoitus käsittää puoli tuhatta erilaista merkkiä, jopa enemmänkin, jos ottaa lukuun harvemmin käytetyt merkit. Mutta hieroglyfitekstien lukemisvaikeudet eivät rajoitu tähän, kuten myöhemmin saamme nähdä.

Kim egyptiläiset siirtyivät hieroglyfien kiveen piirtämisestä yhä enemmän kirjoittamaan kynällä papyrukseen ja käyttämään kirjoitusta kirjeisiin, välikirjoihin ja muuhun sellaiseen, hieroglyfit vähitellen melkoisesti yksinkertaistuivat ja liittyivät toisiinsa aivan kuin meidän omassa kirjoituksessamme, jos vertaa sitä painettuihin kirjaimiin. Tämä kursiivikirjoitus yksinkertaistui sitten vieläkin ja muodostui n.s. yleiseksi kansankirjoitukseksi.

AVAIN LÖYDETTY!

Napoleon Bonaparten tarttuminen Egyptin kohtaloihin oli antava sysäyksen Niilinmaan muinaishistorian tieteelliseen tutkimiseen ja ennen kaikkea hieroglyfien arvoituksen ratkaisemiseen. Tästä maailmanhistoriallisesta tapahtumasta egyptologia tieteenä juontaa vanhimmat juurensa. Bonaparte oli kauan ahnain silmin katsellut Egyptiä, kahden maailmanmeren välistä maata, joka oli kuin porttina sekä Länsimaihin että Itämaihin. Jos Ranska voisi vallata tämän osan maailmaa, olisi se sillä saanut verrattoman yliotteen Englannista, vaarallisimmasta kilpailijastansa merillä. Eräänä kesäpäivänä anno 1798 pieni korsikalainen saapui suuren laivaston etunenässä ja laski joukkonsa maihin Aleksandrian satamaan. Suuri yritys, johon nuori maailmanvalloittaja täten ryhtyi, onnistuikin, mutta vain ajaksi — Englannin laivasto kävi hänelle ylivoimaiseksi. Mutta joskaan Bonaparten Egyptin-retki ei johtanutkaan kestävämpään tulokseen valtiollisessa suhteessa, sai se kumminkin sitä suuremman ja pysyvämmän merkityksen tieteelle. Sen tuloksena Egyptin muinaisuus heräsi jälleen uuteen elämään. Ranskan laivasto ei näet kuljettanut mukanaan yksinomaan sotilaita, vaan kokonaisen joukon tiedemiehiä ja taiteilijoita, jotka olivat saaneet tehtäväkseen tyystin tutkia sekä silloista että muinaista Egyptiä. Niin laajakatseiselle miehelle kuin Napoleonille oli nimittäin selvää, että Egyptin muinaisen kehityksen tunteminen olisi koituva arvaamattomaksi avuksi arvosteltaessa, miten parhaiten voitaisiin edistää Ranskan uuden maakunnan tulevaisuutta. Kairoon perustettiin nyt egyptiläinen tutkimuslaitos, ja vielä tänäkin päivänä me olemme ihmetyksen valtaamina nähdessämme sen egyptologisten kokoelmani rikkauden, minkä ranskalaiset oppineet ehtivät koota sinä lyhyenä aikana, jonka retkikuntaa kesti. Heidän työnsä päätulokset esitetään 38:n niteen suuruisessa teoksessa »Description de l'Egypte», joka kuuluu egyptologian perustavaan kirjallisuuteen, vaikkakaan se luonnollisesti tieteelliseen tarkkuuteen nähden ei voi täyttää nykyajan vaatimuksia. Useimmat tehdyistä., muinaislöydöistä joutuivat kumminkin ranskalaisen armeijan lopullisesti antautuessa englantilaisten käsiin ja ovat nyt Lontoon British Museumin suurenmoisen muinaisegyptiläisen kokoelman pohjana.

Merkillisin kaikista löydöistä, mitä silloin tehtiin — ja mitä koskaan on tehty Egyptissä —, löytö, joka oli antava avaimen suureen arvoitukseen, oli hienoksi kiilloitettu musta basalttikivi, jonka ranskalaiset sotilaat löysivät tehdessään linnoitustöitä itään Aleksandriasta pienen satamakaupungin Rosetten luona. Rosetten kivi, jolla nimellä se siitä saakka tunnetaan historiassa, on kiintoisa siinä suhteessa, että siinä on kolme erilaista piirtokirjoitusta. Ylinnä on hieroglyfejä, sen alla toisia egyptiläisiä kirjainmerkkejä, nimittäin kursiivikirjoitusta, aikaisemmin papyruslehdistä tunnettua, ja alimpana kreikankielinen piirtokirjoitus.

Sitä ei oppineitten ollut lainkaan vaikea selittää. Se sisältää päätöksen, jonka vuonna 196 e.Kr. kuningas Ptolemaios V:n hallituksen aikana on tehnyt Memfiksessä koossa ollut pappien kokous. Kuningas oli, siinä sanotaan, ollut niin armollinen alamaisiaan kohtaan, että oli vapauttanut heidät monista rasituksista ja täten lisännyt heidän hyvinvointiansa. Mutta vuotuiset temppeleille tulevat verot ja kaikki ne tulot, joita jumalilla vanhastaan oli ollut, hän oli vahvistanut. Siitä kiitokseksi papisto nyt oli päättänyt, että kuninkaan kuva oli asetettava jokaiseen temppeliin ja vuosittaisia juhlia vietettävä hänen kunniakseen. Tämä päätös oli tahdottu ikuistaa kaivertamalla se »muistokiveen osittain pyhällä kirjoituksella (hieroglyfeillä) osittain tavallisen kansan kielen kirjoitusmerkeillä, osittain kreikankielisenä kirjoituksena» ja pystyttää tällainen kivi jokaiseen suurempaan temppeliin. Tällaisen muistokiven Napoleonin sotilaat olivat löytäneet, joskin, ikävä kyllä, vahingoittuneena.

Että muistokivessä ei oltu käytetty yksinomaan vanhoja kunnianarvoisia hieroglyfejä, riippui siitä, että niitä ymmärsivät enää vain papit, kun sitävastoin jokapäiväisessä elämässä käytettiin kursiivikirjoitusta, joka oli yksinkertaistettu kursiivihieroglyfeistä. Kreikkalaisetkin kirjoitusmerkit esiintyivät Rosetten kivessä, koska Egyptin hallitus aina Aleksanteri Suuren valtauksesta saakka (v. 332 e.Kr.) oli kreikkalainen.