Part 9

»Madame», vastasi Charny, »kohta kuusi vuotta sitten te itse — hetkellä, jolloin minä sitä en ajatellut, koska minulle oli maan päällä vain yksi nainen ja tämän naisen Jumala oli pannut niin korkealle, etten minä voinut häntä tavoittaa — kuusi vuotta sitten te itse naititte minut neiti Andrée de Taverneylle ja tyrkytitte hänet minulle vaimoksi. Kuuden vuoden aikana minun käteni ei ole kahtakaan kertaa koskettanut hänen kättänsä pakottavatta syyttä, en ole häntä kymmentäkään kertaa puhutellut eikä kymmentäkään kertaa katseemme ole yhtynyt. Koko minun elämäni on ollut täynnä toista rakkautta, täynnä tuhansia huolia, tuhansia puuhia, tuhansia taisteluja, jotka ovat oleellisia miehen elämälle. Olen elänyt hovissa, taivaltanut pitkiä matkoja, punonut kuninkaan minulle uskomasta langasta sitä jättiläishanketta, jonka kohtalo nyt on purkanut hajalle. Minä en ole laskenut päiviä, en kuukausia, en vuosia. Aika on kulunut sitäkin nopeammin, kun olen askarrellut niissä sydämen tunteissa, niissä toimissa, niissä salahankkeissa, joista juuri mainitsin. Mutta niin ei ole ollut laita kreivitär de Charnyn, madame. Siitä lähtien kun hän surukseen joutui jättämään teidät varmaankin senvuoksi, että hän onnettomuudekseen oli pahoittanut mielenne, hän on elänyt yksin, eristettynä, tuomittuna asumaan Cop-Héron-kadun paviljongissa. Hän on nurkumatta hyväksynyt tämän yksinäisen, eristetyn, hylätyn elämäntavan, sillä — sydän vailla rakkautta — hän ei ole kaivannut samaa hellyyttä kuin muut naiset. Mutta sensijaan hän ei kenties ole nurkumatta hyväksynyt minun välinpitämättömyyttäni, joka on unohtanut alkeellisimmatkin velvollisuudet, rahvaanomaisimmatkin sovinnaistavat.»

»Oh, hyvä Jumala, te olette, herra kreivi, tosiaankin syvästi huolissanne siitä, mitä rouva de Charny ajattelee tai ei ajattele, tapaako hän teidät vai eikö tapaa! Ennenkuin noin huolestutte, olisi hyvä tietää, onko hän ajatellut teitä lähtönne hetkellä ja ajatteleeko hän teitä paluunne hetkellä?»

»En tiedä, ajatteleeko kreivitär minua paluuni hetkellä, madame, mutta lähtiessäni hän on ajatellut minua, siitä olen varma.»

»Olette siis tavannut hänet lähtiessänne?»

»Minulla on ollut kunnia sanoa teidän majesteetillenne, etten ole nähnyt rouva de Charnyta sen jälkeen kun lupasin kuningattarelle kunniasanallani, etten tapaa häntä.»

»Hän on siis kirjoittanut teille?

Charny oli vaiti.

»Kas niin», huudahti Marie-Antoinette, »tunnustakaa, että hän on kirjoittanut teille!»

»Hän on antanut veljelleni Isidorille kirjeen, joka on osoitettu minulle.»

»Ja te olette lukenut sen kirjeen?... Mitä hän sanoi teille, mitä hän voi kirjoittaa teille? Ah, hän oli vannonut... Kas niin, vastatkaa pian... No, mitä hän sanoi teille siinä kirjeessä? Puhukaa toki! Näettehän, että minä ihan kiehun!»

»En voi sanoa teidän majesteetillenne, mitä kreivitär sanoi minulle kirjeessään, sillä en ole sitä lukenut.»

»Olette siis sen repinyt!» huudahti kuningatar riemastuneena. »Olette heittänyt sen tuleen lukematta sitä? Charny, Charny, jos olette sen tehnyt, olette maailman vilpittömin mies, ja minä olen turhaan valitellut. En ole mitään menettänyt!»'

Ja kuningatar ojensi molemmat kätensä Charnylle kuin kutsuakseen hänet lähelleen.

Mutta Charny pysyi paikallaan.

»En ole sitä repinyt enkä heittänyt tuleen» sanoi hän.

»Mutta miksette siis ole lukenut sitä?» sanoi kuningatar ja vaipui takaisin nojatuoliinsa.

»Veljeni sai luovuttaa kirjeen minulle vain, jos haavoittuisin hengenvaarallisesti. Mutta ah, minä en kuollutkaan, vaan hän!

Hänen kuolemansa jälkeen minulle tuotiin hänen paperinsa ja niiden papereitten joukossa oli kreivittären kirje ynnä tämä paperilippu... lukekaa, madame.»

Ja Charny ojensi kuningattarelle Isidorin kyhäämän kirjelipun, joka oli ollut kiinnitettynä kreivittären kirjeeseen.

Marie-Antoinette otti kirjelipun vapisevin käsin ja soitti. Kuvailemamme kohtauksen aikana oli tullut pimeä.

»Valoa», sanoi hän, »heti!»

Kamaripalvelija poistui. Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin ei kuulunut muuta ääntä kuin kuningattaren huohottava hengitys ja hänen sydämensä kiihkeä sykintä.

Kamaripalvelija toi kaksi kynttelikköä ja asetti ne takan reunalle.

Kuningatar ei malttanut odottaa hänen poistumistaan, vaan, lähti kirjelippu kädessä takan luo palvelijan sulkiessa ovea.

Kahdesti hän silmäili kirjelippua näkemättä mitään.

»Voi», mutisi hän, »tämä ei ole paperia, vaan tulenliekkiä!»

Ja hän nosti käden silmilleen, ikäänkuin olisi halunnut palauttaa niihin näkövoiman, jonka ne tuntuivat kadottaneen.

»Hyvä jumala, hyvä jumala!» vaikeroi hän ja polki kärsimättömänä jalkaa.

Lopulta hän masensi kätensä värähtelyn ja hänen silmänsä alkoivat nähdä.

Hän luki käheällä äänellä, joka ei ollenkaan tuntunut hänen tavalliselta ääneltään:

»Tämä kirje ei ole osoitettu minulle, vaan veljelleni, kreivi Olivier de Charnylle. Sen on kirjoittanut hänen vaimonsa, kreivitär de Charny.»

Kuningatar keskeytti lukemisen hetkeksi ja jatkoi sitten:

»Jos minulle sattuu onnettomuus, pyydetään sitä, joka löytää tämän paperin, viemään se kreivi Olivier de Charnylle tai palauttamaan se kreivittärelle.»

Kuningatar pysähtyi toistamiseen, ravisti päätänsä ja jatkoi:

»Olen saanut sen huostaani seuraavin ehdoin.»

— Ah, lukekaamme nyt ehdot! — mutisi kuningatar.

Ja hän nosti jälleen käden silmilleen.

»Jos kreivi onnistuu yrityksessään vahingoittumattomana, palautettakoon kirje kreivittärelle.»

Kuningattaren ääni muuttui sitä käheämmäksi, mitä pitemmälle hän luki.

Hän jatkoi:

»Jos hän haavoittuu vakavasti, muttei hengenvaarallisesti, kutsuttakoon hän kreivittären luokseen.»

— Oh, se on selvä asia, se! — sopersi kuningatar.

Miltei kuulumattomalla äänellä hän luki edelleen:

»Jos hän haavoittuu hengenvaarallisesti, annettakoon hänelle kirje, ja ellei hän voi sitä itse lukea, luettakoon se hänelle, jotta hän saisi ennen kuolemaansa tietää, minkä salaisuuden se sisältää.»

Marie-Antoinette loi kreiviin liekehtivän silmäyksen ja huudahti:

»Kiellättekö sen nytkin?»

»Minkä?»

»Oh, hyvä jumala... sen, että hän rakastaa teitä...!

»Kuka? Minua? Kreivitär rakastaa minua? Mitä te sanotte, madame?» huudahti Charny vuorostaan.

»Voi minua onnetonta, minä paljastan totuuden!»

»Kreivitär rakastaa minua! Minua? Mahdotonta!»

»Miksei? Rakastanhan minäkin teitä!»

»Mutta jos kreivitär rakastaisi minua, olisi hän sen sanonut minulle kuuden vuoden aikana, olisi antanut minun sen huomata.»

Poloiselle Marie-Antoinettelle oli tullut hetki, jolloin hän kärsi niin syvästi, että hänen täytyi työntää tämä tuska puukon lailla syvälle sydämeensä.

»Niin, niin», huudahti hän, »hän ei ole antanut teidän huomata mitään, hän ei ole sanonut teille mitään, sillä hän tietää hyvin, ettei hän voi olla teidän vaimonne!»

»Kreivitär de Charny ei voi olla minun vaimoni?» toisti Oliver.

»Niin», jatkoi kuningatar haltioituen yhä enemmän omasta surustaan, »hän tietää hyvin, että teidän välillänne on salaisuus, joka surmaisi teidän rakkautenne».

»Salaisuus, joka surmaisi meidän rakkautemme?»

»Hän tietää hyvin, että hetkellä, jolloin hän puhuisi, te halveksisitte häntä!»

»Minä, minäkö halveksisin kreivitärtä...?»

»Niin, ellei halveksita nuorta tyttöä, joka on vaimo ilman aviomiestä, äiti ilman isää!»

Nyt oli Charnyn vuoro kalveta kuolemanvaljuksi ja hakea tukea lähinnä olevasta nojatuolista.

»Ah, madame, madame», huudahti hän, »olette sanonut liian paljon tai liian vähän, ja minulla on oikeus vaatia teiltä selitystä!»

»Selitystä, hyvä herra! Selitystä minulta, kuningattarelta?»

»Niin, madame», sanoi Charny, »ja minä vaadin sitä teiltä». Tällöin aukeni ovi.

»Mitä nyt?» huudahti kuningatar kärsimättömästi.

»Teidän majesteettinne on kerran sanonut», vastasi kamaripalvelija, »että tohtori Gilbert pääsee aina puheillenne».

»No?»

»Tohtori Gilbert anoo kunniaa päästä esittämään nöyrät tervehdyksensä teidän majesteetillenne.»

»Tohtori Gilbert?» sanoi kuningatar. »Oletteko ihan varma, että tulija on tohtori Gilbert?»

»Olen madame.»

»Oh, tulkoon hän sisälle, tulkoon heti!» sanoi kuningatar.

Sitten hän sanoi Charnylle ääntänsä korottaen:

»Te halusitte selitystä rouva de Charnyta koskevassa asiassa. Vaatikaa sitä selitystä tohtori Gilbertiltä. Hän voi sen teille antaa paremmin kuin kukaan muu.»

Gilbert oli astunut huoneeseen ja kuullut Marie-Antoinetten lausumat sanat. Hän oli pysähtynyt kynnykselle liikkumattomaksi.

Kuningatar viskasi Charnylle hänen veljensä kirjelipun ja astui pari askelta pukeutumishuoneeseensa päin, mutta häntä nopeammin kreivi katkaisi häneltä tien ja tarttui hänen ranteeseensa.

»Anteeksi, madame», sanoi hän, »mutta se selitys on annettava teidän kuullenne».

»Hyvä herra», sanoi Marie-Antoinette katse kuumeisena ja hampaat yhteen puristettuina, »unohdatte kaikesta päättäen, että minä olen kuningatar!»

»Te olette kiittämätön ystävä, joka parjaa ystäväänsä. Te olette lemmenkade nainen, joka soimaa toista naista, sen miehen vaimoa, joka kolmen viime päivän kuluessa on pannut henkensä alttiiksi teidän takianne parikymmentä kertaa, kreivi de Charnyn vaimoa! Teidän kuullenne, joka olette häntä parjannut, joka olette häntä solvannut, on hänelle tehtävä oikeutta... Istuutukaa siis tuonne ja odottakaa.»

»Hyvä on», sanoi kuningatar. »Herra Gilbert», jatkoi hän yrittäen nauraa, mikä ei oikein onnistunut, »te kuulette, mitä herra kreivi haluaa».

»Herra Gilbert», sanoi Charny hyvin kohteliaasti ja arvokkaasti, »te kuulette, mitä kuningatar käskee».

Gilbert astui esiin ja silmäili Marie-Antoinettea surullisena.

»Voi, madame, madame...!» mutisi hän.

Sitten hän sanoi Charnylle:

»Herra kreivi, mitä minulla on sanottavaa, merkitsee erään miehen häpeää ja erään naisen kunniaa. Muuan heittiö, talonpoika, maan matonen, rakasti neiti de Taverneyta. Yhtenä päivänä nuorukainen tapasi hänet pyörtyneenä ja kunnioittamatta hänen nuoruuttaan, hänen kauneuttaan, hänen viattomuuttaan, se konna raiskasi hänet, ja siten siitä nuoresta tytöstä tuli vaimo ilman aviomiestä, äiti ilman isää... Neiti de Taverney oli enkeli, rouva de Charny on marttyyri!»

Charny pyyhki otsaltaan hikeä.

»Kiitos, herra Gilbert», sanoi hän.

Sitten hän sanoi kuningattarelle:

»Madame, en tiennyt, että neiti de Taverney on ollut näin, onneton, en tiennyt, että rouva de Charny on näin kunnioitettava. Vakuutan teille, että jos sen olisin tiennyt, en olisi ollut kuutta vuotta polvistumatta hänen eteensä, palvomatta häntä, niinkuin häntä on palvottava!»

Hän kumarsi hämmästyneelle kuningattarelle ja poistui. Poloinen kuningatar ei uskaltanut tehdä elettäkään häntä pidättääkseen.

Mutta kreivi kuuli tuskanhuudon, jonka kuningatar päästi nähdessään oven sulkeutuvan.

Kuningatar ymmärsi, että tuolle ovelle lemmenkateuden pahahenki oli kirjoittanut saman mietelauseinaan, joka luetaan helvetin portin kamanasta:

LASCIATE OGNI SPEKANZA!

XII

Date lilia

Mainitkaamme nyt parilla sanalla, kuinka oli kreivitär de Charnyn laita sillävälin kun kreivin ja kuningattaren kesken esitettiin juurikään kertomamme kohtaus, joka katkaisi niin tuskallisella tavalla pitkien kärsimysten sarjan.

Koska me tunnemme hänen sydämensä tilan, meidän on helppo kuvitella, mitä hän kärsi Isidorin lähdön jälkeen.

Häntä puistatti, kun häntä ajatteli, että suuri suunnitelma, jonka hän oli arvannut tähtäävän kuninkaan perheen pakoon, onnistuisi tai epäonnistuisi..

Jos se onnistuisi, oli hän varma, että kreivi, jonka hän tiesi uhrautuvaksi palvelijaksi, jäisi kuninkaallisen perheen mukana maanpakoon. Jos se epäonnistuisi, tunsi hän hyvin Olivierin rohkeuden ollakseen varma, että tämä taistelisi viimeiseen saakka, jos oli hiukankin toivoa, ja vielä silloinkin kun kaikki toivo oli mennyttä, voittaakseen esteet, minkälaatuisia ne olivatkin.

Siitä hetkestä alkaen, jolloin Isidor oli sanonut hänelle hyvästi, hän oli pitänyt silmänsä alati avoinna nähdäkseen pienenkin valonsäteen, teroittanut korvansa kuullakseen vähäisimmänkin melun.

Seuraavana päivänä hän sai muun pariisilaisväestön kanssa tietää, että kuningas ja kuninkaallinen perhe olivat yöllä poistuneet Pariisista.

Mitään erikoista ei ollut tapahtunut heidän lähtiessään.

Koska oli tapahtunut lähtö, kuten hän oli epäillytkin, oli Charny siis mukana, Charny loittoni hänestä!

Hän huoahti raskaasti ja polvistui rukoilemaan pakolaisille onnellista matkaa.

Pariisi oli senjälkeen kaksi päivää mykkä ja kaiuton.

Kolmannen päivän aamuna kaupungissa syntyi tavaton hälinä: kuningas oli vangittu Varennesissa.

Yksityisseikkoja ei tunnettu. Paitsi tätä jyrähdystä ei muuta ääntä, paitsi tätä salamaa, ei muuta valoa.

Kuningas oli vangittu Varennesissa, siinä kaikki.

Andrée ei tiennyt, mikä paikka Varennes oli. Tämä pikku kaupunki, joka siitä alkaen on ollut niin kohtalokkaassa maineessa, tämä kauppala, josta myöhemmin tuli koko kuninkuuden uhka, oli siihen aikaan hämärän peitossa kuten oli ja on yhä kymmenentuhatta ranskalaista kylää, jotka ovat yhtä vähäpätöisiä ja tuntemattomia kuin sekin.

Andrée aukaisi maantieteellisen hakemiston ja luki.

»Varennes, Argonnen piirissä, piirin pääkaupunki, 1,607 asukasta.»

Sitten hän tutki karttaa ja löysi Varennesin, joka sijaitsi Stenayn, Verdunin ja Châlonsin luoman kolmion keskellä, metsän laidassa, pikku jokensa partaalla.

Tähän tuntemattomaan Ranskan kolkkaan hänen huomionsa nyt kohdistui. Siellä hän eli ajatuksissaan, toiveissaan ja peloissaan.

Sitten, vähitellen, tätä suurta uutista seurasivat lisätiedot, kuten auringon noustessa vähitellen näkee yksityiskohtia siitä suuresta kokonaisuudesta, joka kaaoksesta paljastuu.

Nämä pikku uutiset merkitsivät hänelle suunnattoman paljon.

Markiisi de Bouillé — niin kerrottiin — oli seurannut kuningasta, hyökännyt saattojoukon kimppuun ja peräytynyt taistelusta ja jättänyt kuninkaallisen perheen voittoisien isänmaanystävien käsiin.

Charny oli varmasti ollut siinä taistelussa mukana. Charny oli varmasti lähtenyt viimeisenä taistelukentältä, ellei hän ollut jäänyt vainajana itse kentälle.

Pian senjälkeen kerrottiin, että yksi kuninkaan henkivartijoista oli saanut surmansa.

Sitten mainittiin nimikin. Mutta ei tiedetty, oliko murhattu ollut varakreivi vai kreivi, Isidor vai Olivier de Charny.

Jompikumpi Charny se oli, enempää ei tiedetty.

Kaksi päivää tämä kysymys pysyi ratkaisemattomana, ja niinä kahtena päivänä Andréen sydän sykki sanoin kuvaamatonta tuskaa!

Vihdoin ilmoitettiin kuninkaan ja kuninkaallisen perheen palaavan lauantaina kesäkuun 26 päivänä.

Korkeat vangit olivat viettäneet yön Meauxissa.

Laskemalla ajan ja välimatkan kuninkaan pitäisi olla Pariisissa ennen puoltapäivää. Olettamalla, että hän saapuisi Tuilerieihin suorinta tietä, hän tulisi Pariisiin Faubourg-Saint-Martinin kautta.

Kello yhdeltätoista rouva de Charny oli tulliportilla. Hän oli pukeutunut mahdollisimman yksinkertaisesti ja peittänyt kasvonsa harsolla.

Hän odotti kello kolmeen.

Kello kolme ensimmäiset kansanaallot, jotka pyyhkäisivät kaikki tieltään, tiedoittivat, että kuningas kiertäisi Pariisin ja tulisi kaupunkiin Champs-Elyséesin tulliportista.

Oli siis taivallettava koko Pariisin halki ja taivallettava jalan. Kukaan ei olisi uskaltanut ajaa vaunuilla siinä tiukassa, tungoksessa, joka täytti kaikki kadut.

Bastiljin valtauspäivää lukuunottamatta bulevardit eivät ole milloinkaan olleet näin ahdinkoon asti täynnä kansaa.

Andrée ei empinyt, hän lähti Champs-Élyséesille päin ja tuli perille ensimmäisten mukana.

Siellä hän odotteli kolme tuntia, kolme kuolettavaa tuntia!

Vihdoin saattue tuli näkyviin. Olemme jo kertoneet, missä järjestyksessä ja minkälaisissa olosuhteissa se eteni.

Andrée näki vaunut. Hän huudahti ilosta, sillä hän oli huomannut Charnyn vaunujen etuistuimella.

Toinen huudahdus olisi tuntunut hänen huudahduksensa kaiulta, ellei se olisi ilmaissut mitä syvintä tuskaa.

Andrée kääntyi sille taholle, mistä tuo toinen huudahdus kuului. Muuan nuori nainen vääntelehti parin kolmen armeliaan henkilön käsissä, jotka olivat rientäneet hänen avukseen.

Nainen näytti olevan mitä syvimmän epätoivon vallassa.

Andrée olisi kenties ajatellut enemmänkin tuota nuorta naista, ellei hän olisi kuullut ympärillään mutistavan kaikenlaatuisia sadatteluja niitä kolmea miestä vastaan, jotka istuivat kuninkaan vaunujen etuistuimella.

Heihin kohdistui kansan koko viha, he olivat kuninkaan suuren petoksen syntipukit. Heidät revittäisiin ehdottomasti palasiksi, heti kun ajoneuvot pysähtyisivät.

Ja Charny oli yksi niistä kolmesta miehestä!

Andrée päätti tehdä voitavansa päästäkseen Tuileries-palatsin puutarhaan.

Mutta sitä varten hänen oli kierrettävä väkijoukko ja palattava Seinen rantaa pitkin, mentävä toisin sanoin Conférencen rantakadulle ja yritettävä, mikäli se kävi päinsä, puutarhaan Tuileriein rantakadun puolelta.

Vaikka yritys tuntuikin mielettömältä, vaikka hän olikin parikymmentä kertaa murskautua tungoksessa, onnistui hänen tunkeutua ristikkoportista puutarhaan. Mutta kohdalla, minne vaunujen piti pysähtyä, ahdinko oli niin valtava, ettei, voinut ajatellakaan päästä ensimmäisten riviin.

Andrée arveli voivansa katsella koko tätä joukkoa rantaterassilta. Välimatka olisi tosin liian pitkä, jotta hän näkisi kaikki yksityiskohdat tai kuulisi mitään varmaa.

Mutta välipä sillä, hän näkisi huonosti, hän kuulisi huonosti. Se olisi toki parempaa kuin olla näkemättä tai kuulematta mitään.

Hän nousi siis rantaterassille..

Sieltä hän tosiaankin näki ajoneuvot ja niiden etuistuimella Charnyn ynnä molemmat henkivartijat — Charnyn, joka ei aavistanut, että sadan askelen päässä hänestä muuan sydän sykki pakahtuakseen hänen puolestaan, Charnyn, joka tällä hetkellä ei liene edes muistanut Andréeta, Charnyn, joka ajatteli vain kuningatarta ja unohti oman turvallisuutensa pitääkseen huolta kuningattaren turvallisuudesta.

Ah, jospa Andre olisi tiennyt, että juuri sillä hetkellä Charny puristi sydäntänsä vasten hänen kirjettään ja lähetti ajatuksissaan hänelle viimeisen huokauksen, jonka luuli rinnastaan pian lähtevän!

Vaunut pysähtyivät vihdoin huutojen, ulvonnan ja melun keskelle.

Melkein heti senjälkeen vaunujen ympärillä syntyi ankara melu, tavaton liikehtiminen, suunnaton hälinä.

Istuimeltaan hypänneet kolme miestä katosivat kuin kurimuksen kitaan. Sitten koko tämä väkijoukko alkoi kuohua ja liikehtiä niin rajusti, että takimmaiset rivit olivat murskautua terassin suojamuuria vasten.

Andrée oli kuin huumautunut, hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään. Huohottaen, kädet koholla hän huusi jotakin käsittämätöntä siihen hirveään konserttiin, josta kuului vain kirouksia, sadatteluja ja kuolemanhuutoja!

Sitten hän ei tiennyt, mitä tapahtui. Maa alkoi pyöriä hänen silmissään, taivas muuttui punaiseksi, hänen korvissaan humisi kuin kuohupäisen meren kohu.

Veri se näin pakkautui sydämestä päähän ja sumensi aivot.

Hän vaipui puolitajuttomana maahan. Hän oivalsi elävänsä, koska hän kärsi.

Raikkaan vilpoisuuden tunne havahdutti hänet. Joku nainen paineli hänen otsaansa veteen kostutetulla nenäliinalla ja toinen piteli hänen sieraintensa edessä hajusuolapulloa.

Hän tunsi toisen näistä naisista samaksi, jonka oli nähnyt tulliportilla kuolemaisillaan, tietämättä, mikä vaistomainen yhdenmukaisuus liitti tuon naisen tuskan hänen tuskaansa.

Hänen ensimmäiset sanansa olivat:

»Ovatko he kuolleet...?»

Sääli on älykäs. Andréeta ympäröivät oivalsivat hänen tarkoittavan niitä kolmea miestä, joiden henkeä oli vastikään niin julmasti uhattu.

»Eivät», vastattiin hänelle, »he ovat pelastuneet».

»Kaikki kolme?» kysyi hän.

»Kaikki kolme.»

»Ah, Jumala olkoon ylistetty... Missä he ovat?»

»Luultavasti palatsissa.»

»Palatsissa? Kiitos!»

Nuori nainen nousi, ravisti päätänsä, katseli hämärtävin silmin ympärilleen ja poistui rautaportista mennäkseen Louvren portista palatsiin.

Hän arveli, ja vallan oikein, ettei tungos olisi siellä niin läpäisemätön kuin muualla.

Orties-katu olikin miltei tyhjä.

Hän kulki Carrousel-aukion kulmauksen yli, saapui prinssien pihaan ja meni tapaamaan portinvartijaa.

Portinvartija tunsi kreivittären. Hän oli nähnyt rouva de Charnyn tulevan linnaan ja poistuvan sieltä parin kolmen päivän aikana kuninkaallisen perheen siirryttyä Versaillesista Pariisiin.

Sitten hän oli nähnyt hänen lähtevän, enää palaamatta, sinä päivänä, jolloin Andrée oli ryöstänyt Sebastienin vaunuihinsa.

Portinvartija suostui lähtemään uutisten hakuun. Sisäänkäytäviä pitkin hän pääsi pian palatsin sydämeen.

Kaikki kolme upseeria olivat pelastuneet. Herra de Charny oli terve ja vahingoittumaton. Hän oli mennyt huoneeseensa.

Neljännestuntia myöhemmin hän oli poistunut huoneestaan, yllä meriupseerin virkapuku, ja mennyt kuningattaren luo, jonka puheilla hän varmaankin yhä oli.

Andrée hengitti jälleen, antoi rahakukkaronsa miehelle, joka toi hänelle nämä hyvät uutiset, ja pyysi huumaantuneena ja huohottavana lasillisen vettä.

Ah, Charny oli siis pelastunut!

Hän kiitti tuota kelpo miestä ja lähti hotelliinsa Coq-Heron-kadulle.

Perille päästyään hän vaipui, ei tuolille, ei nojatuoliin, vaan rukousjakkaralleen.

Hän ei rukoillut suullansa. On hetkiä, jolloin ihminen tuntee niin voimakasta kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, että sanat puuttuvat. Silloin Jumalalle tarjotaan käsivarret, silmät, koko ruumis, koko sydän, koko sielu!

Hän oli vaipuneena tähän ylen onnelliseen hurmiotilaan, kun hän kuuli oven aukenevan. Hän kääntyi hitaasti, ymmärtämättä ollenkaan tätä maallista melua, joka herätti hänet syvimmästä haaveilustaan.

Hänen kamarineitonsa seisoi ovella ja etsi häntä katseillaan, sillä kreivitär oli pimennossa.

Kamarineidon takana seisoi varjo, epäselvä hahmo, jolle hänen vaistonsa heti merkitsi piirteet ja nimen.

»Herra kreivi de Charny», ilmoitti kamarineito.

Andrée yritti nousta, mutta voimat pettivät. Hän vaipui takaisin tyynylle ja kääntyen puoleksi nojasi rukousjakkaran selkälautaan.

»Kreivi», jupisi hän, »kreivi!»

Ja vaikka Charny seisoi hänen edessään, ei hän voinut uskoa tämän läsnäoloa.

Andrée nyökäytti päätänsä, hän ei kyennyt puhumaan. Kamarineito väistyi päästääkseen kreivin ohitseen, poistui ja sulki oven perässään.

Charny ja kreivitär olivat kahdenkesken.

»Minulle sanottiin, että olette vastikään tullut kotiin, madame», aloitti Charny. »Olenko tunkeilevainen, kun seurasin teitä näin pian?»

»Ette», vastasi kreivitär värähtelevällä äänellä, »ette laisinkaan, olette tervetullut. Olin niin levoton, että käväisin ulkona katsomassa, mitä tapahtui.»

»Käväisitte ulkona... milloin?»

»Jo aamupäivällä, herra... Olin ensin Saint-Martinin, sitten Champs-Élyséesin tulliportilla. Siellä minä... näin...» Hän empi jatkaa. »Näin kuninkaan, kuninkaallisen perheen ... näin teidätkin, ja minä rauhoituin, ainakin hetkeksi... Pelättiin teille sattuvan jonkun onnettomuuden, kun poistuisitte vaununistuimelta... Silloin minä menin Tuileriein puutarhaan. Ah, siellä luulin kuolevani!»

»Niin», sanoi Charny, »tungos oli hirveä, te jouduitte pahimpaan ahdinkoon, olitte tukehtua, minä käsitän...»

»Ei, ei», keskeytti Andrée ja puisti päätänsä, »ei se ollut sitä. Kävin palatsissa tiedustamassa ja sain kuulla, että olitte pelastunut Palasin kotiin ja, kuten näette, olin polvillani... rukoilin... kiitin Jumalaa.»

»Koska olette polvillanne, madame, koska puhelette Jumalalle, älkää nousko lausumatta hänelle jotakin poloisen veljeni puolesta!»

»Isidorin? Ah», huudahti Andrée, »se oli siis hän!... Poloinen nuorukainen!»

Ja hän painoi pään käsiinsä.

Charny astui lähemmäs ja silmäili syvän hellyyden ja alakuloisuuden ilmein tuota puhdasta, rukoilevaa olentoa.

Siinä katseessa oli rajaton tunne sääliä, lempeyttä ja surkuttelua.

Ja lisäksi pidätettyä kiihkoa.

Eikö kuningatar ollut sanonut tai paremminkin, eikö hän ollut tullut paljastaneeksi, että Andrée rakasti häntä?

Rukoiltuaan kreivitär kääntyi.

»Hän on siis kuollut?» sanoi hän.

»Kuollut, madame, kuollut kuten kuoli poloinen Georges, saman asian puolesta, täyttäessään samaa velvollisuutta.»

»Ja kesken sitä syvää surua, jonka veljen kuolema teille aiheutti, teillä oli aikaa ajatella minua, herra?» virkkoi Andrée niin heikolla äänellä, että hänen sanojaan tuskin kuulikaan.