Part 8

Ludvig XV:n torille tultaessa kuningas huomasi, että hänen isoisänsä muistopatsaan silmät oli peitetty.

»Mitä tuolla on tahdottu ilmaista?» kysyi kuningas Barnavelta.

»En tiedä, sire», vastasi tämä.

»Mutta minä tiedän», sanoi Pétion, »sillä on tahdottu ilmaista kuninkuuden sokeutta».

Saattojoukosta, kansalliskokouksen läheteistä ja niistä julistuksista huolimatta, jotka hirttämisen uhalla kielsivät kuninkaan solvaisun, väkijoukko mursi pari kolme kertaa krenatöörien rivit, tuon heikon ja voimattoman padon luonnonvoimaa vastaan, jolle Jumala on unohtanut sanoa kuten merelle: »Tästä päivästä lähtien sinä et hukuta enää maata!» Kun tämä hyöky tuli, tämä murto tapahtui, näki kuningatar äkkiä vaunujen ikkunaan ilmestyvät hirveät kasvot, kuuli heltymättömiä sanoja miesten suusta, jotka vain tiettyinä päivinä kohoavat yhteiskunnan pinnalle, kuten eräät kummituseläimet kohoavat vain myrskypäivinä valtameren pinnalle.

Kerran hän kauhistui tätä näkyä niin, että laski kaihtimen alas.

»Miksi ikkuna alas?» huusi kymmenen raivostunutta ääntä.

»Katsokaa, hyvät herrat», sanoi kuningatar, »missä tilassa ovat poloiset lapseni!»

Hän pyyhki tuskan hien poskiltaan ja lisäsi:

»Me tukehdumme!»

»Loruja», virkkoi muuan ääni, »se ei mitään! Me tukehdutamme sinut vallan toisella tavalla, siitä saat olla varma!»

Ja nyrkinisku pani ikkunan helähtämään palasiksi.

Mutta tämän kauhunnäytelmän ohella, eräät pikku tapahtumat olisivat rauhoittaneet kuningasta ja kuningatarta, jos hyvän ilmaukset olisivat päässeet heidän luokseen yhtä helposti kuin pahan.

Vastoin julistuksen määräystä, ettei kuningasta saanut tervehtiä, herra Guilhermy, kansalliskokouksen jäsen, paljasti päänsä, kun kuningas sivuutti hänet, ja kun hänet tahdottiin pakottaa panemaan hattu päähänsä, huudahti hän:

»Tuotakoon se minulle!»

Ja hän viskasi hatun kauas väkijoukkoon.

Kääntösillan kohdalla odotteli parikymmentä kansanedustajaa, jotka kansalliskokous oli valinnut suojelemaan kuningasta ja kuninkaallista perhettä.

Heidän takanaan oli Lafayette esikuntineen.

Lafayette lähestyi vaunuja.

»Voi, herra Lafayette», huudahti kuningatar heti kun näki hänet, »pelastakaa henkivartijat!»

Kehoitus ei ollut tarpeeton, sillä nyt lähestyttiin vaaraa, ja se vaara oli uhkaava..

Sillävälin sattui palatsin portilla kohtaus, jossa oli hiven runollisuutta.

Viisi kuusi kuningattaren hovinaista, jotka valtiattarensa paon jälkeen olivat lähteneet Tuileries-palatsista arvellen, että kuningatar oli hylännyt heidät ainiaaksi, halusi nyt palata ottamaan hänet vastaan.

»Tiehenne täältä!» huusivat vartijat ja ojensivat pistimensä.

»Itävallattaren orjat!» ulisivat halliakat nyrkkejään heristäen.

Mutta sotamiesten pistinten välistä ja uhmaten toriakkojen huutoja rouva Campanin sisar astui eteenpäin.

»Kuulkaa», sanoi hän, »minä olen ollut viisitoista vuotta kuningattaren palveluksessa, hän on antanut minulle myötäjäiset ja naittanut minut. Olen palvellut häntä, kun hän oli mahtava; nyt kun hän on onneton, voinko minä hylätä hänet?»

»Hän on oikeassa», huusi väkijoukko. »Sotilaat, antakaa naisten mennä!»

Ja totellen käskyä, jonka vastustamaton isäntä antoi, rivit aukenivat, ja naiset pääsivät palatsiin.

Hetkeä myöhemmin kuningatar näki heidän heiluttavan nenäliinoja ensimmäisen kerroksen ikkunasta.

Ja vaunut vierivät yhä eteenpäin työntäen edellään väkijoukkoa ja tomupilveä, kuten laiva, joka on ajautunut matalikolle, työntää edellään valtameren aaltoja ynnä vaahtoryöppyä. Vertauksemme on sitäkin sattuvampi, kun haaksirikkoisia ei milloinkaan ole uhannut ärjyvämpi ja kuohuvampi meri kuin oli se ihmismeri, joka oli valmis nielemään tämän onnettoman perheen heti kun se yrittäisi astua Tuileries-palatsiin, joka oli sille pelastuksen rantama.

Vihdoin ajoneuvot pysähtyivät. Oli tultu ison pengermän portaitten juurelle.

»Voi, hyvät herrat», sanoi kuningatar toistamiseen, mutta tällä kerralla Pétionille ja Barnavelle, »henkivartijat, henkivartijat!»

»Tarkoitatteko ketään erikoisesti niistä herroista, madame?» kysyi Barnave.

Kuningatar silmäili häntä kiinteästi kirkkaalla katseellaan.

»En ketään», vastasi hän.

Ja hän vaati, että kuningas ja lapset lähtisivät vaunuista ensimmäisinä.

Seuraavat kymmenen minuuttia olivat varmasti hänen elämänsä julmimmat — emme pidä poikkeuksena edes niitä minuutteja, jolloin hän nousi mestauslavalle.

Hän oli varma, ei siitä, että hänet surmattaisiin — kuolema ei olisi mitään — vaan että hän joutuisi tämän joukon leikkikaluksi tai että hänet suljettaisiin johonkin vankilaan, jonka portti aukeaisi päästämään hänet jonkun häpeällisen oikeudenkäynnin käsiteltäväksi.

Kun hän astui vaunujen jalkalaudalle ja näki ympärillään teräsholvin, jonka Barnaven käskystä kansalliskaartin pyssyt ja pistimet muodostivat, valtasi hänet huumaus ja hän luuli kaatuvansa.

Mutta juuri kun hän oli ummistamaisillaan silmänsä, sinä viimeisenä tuskanhetkenä, jolloin ihminen näkee kaikki, hän luuli näkevänsä edessään sen miehen, sen hirveän miehen, joka Taverneyn linnassa oli niin salaperäisellä tavalla nostanut hänen tulevaisuutensa verhon, miehen, jonka hän sittemmin oli nähnyt vain kerran, Versaillesista lähtiessään, lokakuun 6 päivänä, miehen, joka ilmestyi suurta tuhoa ennustamaan tai hetkellä, jolloin tuo järkyttävä tuho oli toteutumassa.

Vasta silloin hänen silmänsä, jotka yhä epäilivät, mutta silti vakuuttivat hänelle, etteivät ne pettäneet, vasta silloin hänen silmänsä ummistuivat. Hän parahti ja antoi perään, hän, joki tosiasioitten edessä oli voimakas, mutta voimaton ja tahdoton tuon synkän näyn todetessaan.

Hän tunsi vajoavansa, hän tunsi, että tuo väkijoukko, nuo puut, tuo paahtava taivas, tuo liikkumaton palatsi alkoivat pyöriä hänen ympärillään. Voimakkaat käsivarret tarttuivat häneen ja hän tunsi, että häntä kannettiin huutojen, ulinan, hälinän keskellä. Hän oli kuulevinaan henkivartijoittensa huutavan, kohdistaakseen itseensä kansan vihan ja suunnatakseen siten todellisen vaaran toisaalle. Hän aukaisi silmänsä tuokioksi ja näki miespoloisia temmattavan alas istuimeltaan, näki Charnyn, kalpeana ja kauniina, kuten aina, taistelevan yksin kymmentä vastaan, marttyyrin salama silmissään, huulillaan halveksiva hymy. Charnysta hänen katseensa siirtyi mieheen, joka kantoi häntä tämän suunnattoman pyörremyrskyn läpi. Kauhukseen hän tunsi Taverneyn ja Sêvresin salaperäisen miehen.

»Te, te!» huudahti hän ja koetti työntää häntä luotaan jäykistyneillä käsillään.

»Minä, minä», kuiskasi toinen hänen korvaansa. »Minä tarvitsen sinua vielä syöstäkseni kuninkuuden syvimpään kuiluunsa, ja siksi minä pelastan sinut...!»

Nyt kuningatar ei kestänyt enempää. Hän parahti ja pyörtyi. Sillävälin kansa koetti repiä palasiksi Charnya, Maldenia ja Valorya ja kantoi riemukulussa Drouetia ja Billotia.

X

Kalkki

Toinnuttuaan kuningatar huomasi olevansa omassa makuusuojassaan Tuileries-palatsissa.

Rouva de Misery ja rouva Campan, hänen ensimmäiset hovinaisensa, seisoivat hänen vieressään.

Hänen ensimmäiset sanansa koskivat kruununprinssiä.

Kruununprinssi oli huoneessaan makuulla, kotiopettajattarensa, rouva de Tourzelin, ja hovinaisensa, rouva Brunierin, hoidossa.

Tämä vakuutus ei riittänyt kuningattarelle: hän nousi heti ja riensi, puku epäjärjestyksessä, poikansa huoneeseen.

Lapsi oli pelännyt kauheasti ja itkenyt haikeasti, mutta oli sitten rauhoittunut ja nukkui nyt.

Mutta heikot puistatukset häiritsivät hänen untansa.

Kuningatar silmäili häntä kauan, sängyn patsaaseen nojaten, ja katseli häntä kyynelten välistä.

Hänen korvissaan kajahtelivat yhä ne hirveät sanat, jotka salaperäinen mies oli kuiskannut hänelle: »Minä tarvitsen sinua vielä syöstäkseni kuninkuuden syvimpään kuiluunsa, ja siksi minä pelastan sinut!»

Oliko se siis totta? Hänkö se siis veisi kuninkuuden perikatoonsa?

Niin täytyi olla, koskapa hänen vihollisensa suojelivat häntä sallien hänen jatkaa hävitystyötä, jonka hän suorittaisi paremmin kuin he.

Sulkeutuisiko se kuilu, johon hän syöksisi kuninkuuden, vasta sitten kun se olisi ahmaissut kuninkaan, hänet ja valtaistuimen? Olisiko siihen alhoon heitettävä myöskin molemmat lapset? Eikö antiikin uskontojen mukaan vain viaton lepyttänyt jumalia?

Jehova ei tosin ollut hyväksynyt Abrahamin uhria, mutta oli sallinut Jeftan uhrin täyttyä.

Ne olivat synkkiä ajatuksia kuningattarelle, vielä synkempiä äidille.

Sitten hän ravisti päätänsä ja palasi verkkaisin askelin omaan huoneeseensa.

Siellä hän tuli silmäilleeksi epäjärjestyksessä olevaa ulkoasuaan.

Hänen vaatteensa olivat kurttuiset ja monesta kohden repeytyneet, hänen kenkänsä olivat puhjenneet teräviin kiviin ja karkeaan katuun, joilla hän oli kävellyt. Ja hän oli kokonaan pölyn peitossa.

Hän pyysi uudet jalkineet ja käski valmistaa kylvyn.

Barnave oli käynyt kahdesti tiedustelemassa kuningattaren vointia.

Ilmoittaessaan näistä käynneistä rouva Campan silmäili kuningatarta ihmeissään.

»Kiittäkää häntä kohteliaasti, madame», sanoi Marie-Antoinette.

Rouva Campan kummasteli yhä enemmän.

»Me olemme sille nuorelle miehelle suuressa kiitollisuudenvelassa, madame», sanoi kuningatar vastoin tapaansa selittäen tekojensa syyt.

»Mutta minusta tuntui, madame», uskalsi hovinainen huomauttaa, »että herra Barnave on demokraatti, kansanmies, jolle kaikki keinot ovat kelvollisia, kun hän pyrkii päämääräänsä».

»Kaikki keinot, joita nero tarjoo käytettäväksi, madame», sanoi kuningatar, »mutta pitäkää omana tietonanne, mitä nyt sanon teille. Puolustan Barnavea, sillä ylpeyden tunne, jota minä en voi soimata, on saanut hänet hyväksymään kaikki, mikä tasoitti tien kunniaan ja maineeseen sille säädylle, jonka keskuudessa hän on syntynyt. Minkäänlaista puolustusta ei ole niiden aatelisten varalle, jotka ovat liittyneet vallankumoukseen. Mutta jos meidän valtamme palaa, myönnetään Barnavelle jo ennakolta anteeksianto... Menkää tiedustelemaan, kuinka on käynyt herrojen de Maldenin ja de Valoryn...»

Kuningattaren sydän liitti näihin kahteen nimeen myöskin kreivi de Charnyn nimen, mutta hänen huulensa kieltäytyi sitä lausumasta.

Hänelle tultiin ilmoittamaan, että kylpy oli kunnossa.

Sillävälin kun kuningatar kävi katsomassa kruununprinssiä, oli vartijoita sijoitettu kaikkialle, hänen pukeutumishuoneeseensa, vieläpä hänen kylpyhuoneessakin oven eteen.

Kuningatar sai työläästi aikaan sen, että ovi pantiin kiinni siksi ajaksi kun hän kylpi.

Se seikka johti Prud'hommen kirjoittamaan sanomalehteensä _Pariisin vallankumoukset_:

»Jotkut kunnon isänmaanystävät, joissa kuninkuuden tunne ei ollut sammuttanut säälin tunnetta, näyttivät huolestuneen Ludvig XVI:n ja hänen perheensä siveellisestä ja ruumiillisesta tilasta matkan jälkeen, joka oli niin onneton kuin matka Saint-Menehouldiin oli.

Rauhoittukoot! Meidän _entisemme_ oli viime lauantai-iltana huoneistoonsa palattuaan juuri siinä tilassa kuin väsyttävältä metsästysretkeltä kotiuduttuaan, ei siis mitenkään huonossa kunnossa: hän hotaisi kanansa kuten ennenkin ja seuraavana päivänä, päivällisen loputtua, leikki poikansa kanssa.

_Äiti puolestaan vaati kylvyn heti kun pääsi palatsiin. Hänen ensimmäiset määräyksensä koskivat jalkineita_. Hän näytti perin tarkoin, että _hänen matkakenkänsä olivat rikki_. Hän kohteli ylen arastelemattomasti upseereja, jotka oli määrätty hänen erikoisvartijoikseen. _Hän piti naurettavana ja loukkaavana, kun hänen kylpy- ja makuuhuoneensa ovi tahdottiin pitää auki_.»

* * * * *

Katsokaa _kummitusta_, joka ei häpeile syödä kanaa matkalta palattuaan eikä leikkiä seuraavana päivänä poikansa kanssa!

Katsokaa _nautiskelijaa_, joka ottaa kylvyn istuttuaan viisi päivää vaunuissa ja vietettyään kolme yötä majataloissa?

Katsokaa _tuhlaria_, joka pyytää uudet jalkineet, kun hänen matkakenkänsä ovat kuluneet _rei'ille_.

Katsokaa _irstailijaa_, joka pitäessään naurettavana ja loukkaavana, _että hänen kylpy- ja makuuhuoneensa ovi_ jätettiin auki, pyysi vartijoilta lupaa saada sulkea ovet!

Ah, herra sanomalehtimies, minkälainen olisikaan ilmeenne, jos saisitte syödäksenne kanaa vain neljänä suurena juhlapäivänä, eikä teillä olisi lapsia, ettekä pääsisi kylpyyn ja teidän täytyisi mennä rikkinäisin kengin kansalliskokouksen sanomalehtimiesaitioon!

Silläkin uhalla, että herättäisi julkista pahennusta, kuningatar meni kylpyyn ja vaati, että kylpyhuoneen ovi suljettiin.

Vartija ei malttanutkaan olla sanomatta rouva Campania _aristokraatiksi_, kun tämä, tiedusteluretkeltä palattuaan, meni kylpyhuoneeseen.

Uutiset eivät olleet niin huonoja kuin oli ollut syy pelätä.

Jo tulliportilla Charny ja hänen toverinsa olivat valmistaneet suunnitelman: suunnata itseensä osan siitä vaarasta, joka uhkasi kuningasta ja kuningatarta. He sopivat niin, että heti kun vaunut pysähtyisivät, yksi syöksyisi oikealle, toinen vasemmalle ja keskellä istunut suoraan eteenpäin. Siten hajoitettaisiin salamurhaajien voimat ja kun näiden täytyisi ajaa takaa kolmea eri tahoilla liikkuvaa saalista, syntyisi kolme saalistuskenttää. Tällöin kuningas ja kuningatar kenties voisivat löytää vapaan väylän, jota pitkin pääsisivät palatsiin.

Olemme maininneet ajoneuvojen pysähtyneen ensimmäisen vesialtaan kohdalle, palatsin ison pengermän kupeelle. Murhaajilla oli sellainen hoppu, että heidän syöksyessään vaunujen eteen kaksi haavoittui vaikeasti. Hetken vielä istuimen vierillä seisseitten krenatöörien onnistui suojella kolmea henkivartijaa, mutta kun heidät oli temmattu alas, täytyi heidän jättää upseerit oman onnensa nojaan.

Sen hetken he valitsivat. Kaikki kolme syöksyivät paikaltaan, mutteivät niin nopeasti, etteivät olisi ehtineet kaataa kumoon viittä tai kuutta miestä, jotka olivat kavunneet pyörille ja astinlaudalle riuhtaistakseen heidät alas istuimelta. Kuten he olivat suunnitelleet, kansan kiukku suuntautui nyt kolmelle taholle.

Maahan hypättyään Malden huomasi olevansa kahden vallinkaivajan kirveitten uhkaamana. Kirveet olivat koholla ja odottivat vain tilaisuutta päästä iskemään häneen. Hän teki nopean ja jäntevän liikkeen ja hänen onnistui riuhtaista itsensä irti miehistä, jotka pitelivät häntä kauluksesta. Sekunnin ajan hän oli yksin.

Hän pani kädet ristiin rinnalleen ja sanoi:

»Iskekää!»

Vain toinen kirves jäi koholle. Uhrin rohkeus herpaannutti murhaajan käden.

Toinen kirves iski verenhimoisena. Mutta pudotessaan se osui erääseen musketinpiippuun, kilpistyi siitä sivuun ja vain sen terän nirkko raapaisi Maldenin kaulaan lievän haavan.

Silloin hän syöksyi suin päin väkijoukkoon, joka aukaisi rivinsä, mutta parin askelen päässä hänet otti vastaan ryhmä upseereja, jotka halusivat pelastaa hänet ja työnsivät hänet sitä kansalliskaartilaiskujaa kohden, joka muodosti kuninkaalle ja kuningattarelle esteettömän kulkutien vaunuista palatsiin. Kenraali Lafayette huomasi hänet, kannusti hevosensa hänen lähelleen, tarttui hänen kaulukseensa ja painoi hänet jalustimiensa suojaan yrittäen pelastaa hänet kansanomaisuudellaan. Mutta tunnettuaan hänet Malden huusi:

»Päästäkää minut, herra, huolehtikaa kuninkaallisen perheen turvallisuudesta ja jättäkää minut roskaväen armoille!»

Lafayette päästi hänet todella ja huomatessaan erään miehen kantavan kuningatarta karautti sitä miestä kohden.

Malden syöstiin kumoon, nostettiin pystyyn, yhdet häntä ahdistivat, toiset puolustivat, ja näin hän vieri edelleen, mukiloituna, haavoittuneena, verissään, aina palatsin portille asti. Siellä muuan palvelusvuoroinen upseeri, joka huomasi hänen olevan menehtymäisillään, tarttui häntä kaulukseen, veti hänet lähelleen ja huusi:

»Olisi vahinko, jos mokoma lurjus kuolisi näin lempeällä tavalla. Tämänluontoiselle ilkiölle on keksittävä erikoinen rangaistus. Luovuttakaa hänet siis minulle, minä kyllä pidän hänestä huolen!»

Ja hän jatkoi sättimistään sanoen Maldenille: »Tule, lurjus, tätä tietä, olet nyt joutunut asioihin minun kanssani!»

Näin hän laahasi henkivartijan pimeämpään soppeen ja sanoi hänelle:

»Pian nyt pakoon, hyvä herra, ja suokaa minulle anteeksi kepponen, johon minun täytyi turvautua pelastaakseni teidät noiden heittiöiden käsistä.»

Malden pujahti palatsin portaille ja katosi sitä tietä.

Jotenkin samoin oli käynyt Valoryn. Hän oli saanut pari pahaa haavaa päähänsä. Mutta juuri kun kaksikymmentä pistintä, kaksikymmentä sapelia, kaksikymmentä puukkoa kohosi hänet lävistämään, syöksyi Pétion paikalle, työnsi murhamiehet kaikella voimallaan syrjään ja huusi:

»Kansalliskokouksen nimessä minä julistan teidät kelvottomiksi lukeutumaan ranskalaisiksi, ellette heti väisty tieltä ja luovuta minulle tätä miestä. Minä olen Pétion.»

Ja Pétion, jonka tylyhkön pinnan alla oli paljon rehtiyttä, sykki urhea, vilpitön sydän, huikaisi näillä sanoillaan murhaajat niin, että he väistyivät ja luovuttivat Valoryn hänelle.

Pétion vei hänet, häntä tukien — sillä saamistaan iskuista Valory oli niin pökerryksissä, että tuskin pysyi jaloillaan — vei hänet kansalliskaartilais-rivien luokse ja jätti hänet ajutantti Mathieu Dumasin haltuun, joka lupasi vastata hänestä päällänsä ja opasti hänet todella palatsiin saakka.

Pétion oli tällöin kuullut Barnaven äänen... Barnave kutsui häntä avukseen, sillä hänen voimansa eivät riittäneet puolustamaan Charnyta.

Kreiviin oli tarttunut parikymmentä käsivartta, hänet oli syösty kumoon ja häntä oli raahattu tomussa. Hän oli päässyt jaloilleen, oli riuhtaissut eräästä pyssystä pistimen ja jakeli nyt hirveitä iskuja hyökkääjille.

Mutta hän olisi pian sortunut epätasaisessa taistelussa, elleivät Barnave ja Pétion olisi rientäneet hänen avukseen.

Kuningatar kuunteli tätä selostusta kylpyammeesta. Mutta rouva Campan, joka sen esitti, tiesi tarkasti vain, kuinka Maldenin ja Valoryn oli käynyt, sillä molemmat oli nähty palatsissa menehtyneinä, verissään, mutta vain lievästi haavoittuneina.

Charnyn kohtalosta ei tiedetty mitään varmaa. Barnave ja Pétion olivat kuulemma hänet pelastaneet, mutta hänen ei ollut nähty tulleen palatsiin.

Nämä sanat kuullessaan kuningatar kalpeni kuolemanvaljuksi. Rouva Campan arveli tuon kalpeuden johtuneen pelosta, että kreiville oli sattunut jotakin ikävää, ja huudahti:

»Hänen majesteettinsa ei tarvitse joutua epätoivoon sentakia, ettei kreivi de Charny ole tullut palatsiin. Kuningatar tietää, että kreivitär de Charny asuu Pariisissa. Kreivi on kenties mennyt vaimonsa luokse.»

Sama ajatus oli juolahtanut Marie-Antoinetten mieleen ja se juuri oli pannut hänet kalpenemaan.

Hän syöksyi kylpyammeesta ja huudahti:

»Pukekaa minut, Campan, pukekaa nopeasti. Minun täytyy saada heti tietää, kuinka kreivin on käynyt!»

»Kenen kreivin?» kysyi rouva de Misery astuessaan kylpyhuoneeseen.

»Kreivi de Charnyn!» vastasi kuningatar.

»Kreivi de Charny on hänen majesteettinsa odotushuoneessa», sanoi rouva de Misery, »ja pyytää kunniaa päästä teidän puheillenne».

»Ah», mutisi kuningatar, »hän on siis pysynyt sanassaan!» Hovinaiset silmäilivät toisiaan, käsittämättä, mitä kuningatar tarkoitti. Läähättäen, kykenemättä puhumaan enempää Marie-Antoinette viittasi heitä kiirehtimään pukeutumista.

Milloinkaan ei pukeutuminen ollut käynyt rivakammin. Kuningatar tosin tyytyi vain palmikoimaan hiuksensa, jotka hän oli pesettänyt tuoksuvedellä puhtaiksi pölystä, ja kietomaan ympärilleen valkoisen musliinikankaisen aamunutun.

Astuessaan huoneeseensa ja annettuaan määräyksen opastaa kreivi de Charnyn sisälle hän oli kasvoiltaan yhtä valkoinen kuin hänen aamunuttunsa.

XI

Keihäänpisto

Tovin kuluttua kamaripalvelija ilmoitti herra kreivi de Charnyn ja tämä ilmestyi oviaukkoon laskevan auringon kultaiseen säteitten luomaan hohteeseen.

Hän, kuten kuningatarkin, oli käyttänyt hyväkseen palatsissa viettämänsä ajan poistaakseen ulkoasustaan pitkän matkan aiheuttamat jäljet ja sen hirveän taistelun merkit, jonka hän oli saanut kestää perille tultuaan.

Hänen yllänsä oli hänen tuttu asetakkinsa, toisin sanoin fregatti-kapteenin virkapuku, jossa oli punaiset päärmeet ja pitsiliepeet.

Sama puku oli ollut hänen yllään silloin kun hän tapasi kuningattaren ja Andrée de Taverneyn Palais-Royal-aukiolla ja saattoi heidät ajurinrattailla Versaillesiin saakka.

Milloinkaan hän ei ollut näyttänyt näin komealta, näin tyyneltä, näin kauniilta, ja häntä katsellessaan kuningattaren oli vaikea uskoa, että hän oli sama mies, jonka kansa oli tunti sitten ollut repiä palasiksi.

»Ah, hyvä herra», huudahti kuningatar, »teille on varmaankin sanottu, kuinka levoton olen ollut takianne ja että olen tiedustellut teitä kaikkialta».

»Niin, madame», sanoi Charny ja kumarsi, »mutta uskokaa minua, en minäkään astunut huoneeseeni, ennenkuin olin hovinaisiltanne kuullut, että olitte hyvässä turvassa».

»Te saatte kuulemma kiittää pelastuksestanne herroja Pétionia ja Barnavea. Onko se totta ja joudunko minä uuteen kiitollisuudenvelkaan viime mainitulle?»

»Se on totta, madame, ja minä olen herra Barnavelle kaksin kertaisessa kiitollisuudenvelassa, sillä hän ei halunnut jättää minua, ennenkuin olin huoneessani; hän suvaitsi tällöin mainita, että te olitte ajatellut minua matkalla.»

»Teitä, kreivi? Entä millä tavalla'»

»Mainitsemalla kuninkaalle, että teidän entinen ystävättärenne oli varmaankin syvästi huolissaan minun viipymiseni johdosta. Minä puolestani en usko, kuten te, madame, sen levottomuuden syvyyteen, mutta...»

Hän vaikeni, sillä hän oli huomaavinaan, että kuningatar kävi entistäänkin kalpeammaksi.

»Mutta...?» toisti kuningatar.

»Mutta», jatkoi Charny, »hyväksymättä mitenkään kaikessa laajuudessaan teidän majesteettinne minulle tarjoamaa lomaa, arvelen silti, että nyt, kun olen vakuutettu kuninkaan turvallisuudesta ja teidänkin, madame, sekä korkeitten lapsienne, on paikallaan minun viedä uutiset henkilökohtaisesti rouva kreivitär de Charnylle».

Kuningatar painoi vasemman käden sydämelleen, ikäänkuin olisi tahtonut saada varmuuden, ettei sydän herennyt sykkimästä moisesta iskusta, ja sanoi äänellä, joka oli tukehtua hänen kurkkunsa kuivuuteen:

»Se on enemmän kuin kohtuullista, herra kreivi. Mutta minä haluan kysyä, miksi olette odottanut näin kauan, ennenkuin täytätte sen velvollisuutenne.»

»Kuningatar unohtaa, että olen antanut teille kunniasanani, etten tapaa kreivitärtä luvattanne.»

»Ja sitä lupaa olette nyt tullut pyytämään?»

»Niin, madame», vastasi Charny, »ja minä rukoilen teidän majesteettianne suomaan sen minulle.»

»Ja vaikkette sitä saisikaan, te lähtisitte kuitenkin, niin polttava on teissä halu tavata rouva de Charny, eikö niin?»

»Kuningatar on minun nähdäkseni nyt kohtuuton», sanoi Charny. »Pariisista lähtiessäni luulin joutuvani pitkälle matkalle, ehkä ainiaaksi pois pääkaupungista. Matkalla tein kaikki, mitä ihminen suinkin voi, jotta se matka onnistuisi. Ei ole minun vikani, kuten teidän majesteettinne muistanee, etten minä veljeni lailla joutunut uhraamaan henkeäni Varennesissa tai ettei minua herra de Dampierren-lailla revitty palasiksi matkalla tai Tuileriein puutarhassa... Jos minulle olisi suotu ilo opastaa teidän majesteettinne rajan tuolle puolelle tai kunnia kuolla puolestanne, olisin mennyt maanpakoon tai kuollut tapaamatta enää kreivitärtä. Mutta minä toistan, mitä jo olen sanonut teidän majesteetillenne: Pariisiin palattuani minä en voi osoittaa välinpitämättömyyttä naiselle, jolla on minun nimeni — ja te tiedätte, madame, että hän on sen nimen arvoinen! — enkä olla viemättä hänelle tietoja itsestäni, varsinkaan kun veljeni Isidor ei enää ole välittäjänäni... Muuten, mikäli herra Barnave ei ole erehtynyt, se oli vielä toissa päivänä teidän majesteettinnekin mielipide.»

Kuningattaren käsivarsi luisui nojatuolin käsipuulle ja seuraten koko ruumiillaan tätä liikettä, joka työnsi häntä Charnyta kohden, hän sanoi:

»Te rakastatte siis syvästi vaimoanne, herra kreivi, koska voitte noin kylmästi aiheuttaa minulle tällaisen tuskan?»