Part 7

»Niin», virkkoi hän, »vallan oikein, madame Henriette, mutta Englannin madame Henriette, ei onnettoman Kaarlo ensimmäisen leski, vaan huolettoman Orleansin Filipin puoliso, ei se, joka luuli kuolevansa Louvren kylmyyteen, vaan se, joka kuoli Saint-Cloudissa myrkytykseen ja joka kuollessaan lähetti Bossuetille sormuksensa...»

Hetken emmittyään hän jatkoi:

»Mieluummin näkisin tuon olevan sen toisen muotokuvan.»

»Miksi?» kysyi Marie-Antoinette.

»Koska on suita, jotka yksin uskaltavat antaa eräitä neuvoja, ja sellaisia ovat etenkin suut, jotka kuolema on sulkenut.»

»Ettekö tahtoisi sanoa minulle, hyvä herra, mitä minulle neuvoisi Kaarlo-kuninkaan lesken suu?» kysyi kuningatar.

»Jos teidän majesteettinne käskee, niin koetan», vastasi Barnave.

»Koettakaa siis.»

»'Voi, rakas sisar', sanoisi teille se suu, ’ettekö huomaa, mikä yhtäläisyys on meidän kohtaloissamme? Minä tulin Ranskasta, kuten te Itävallasta, minä olin englantilaisille muukalainen, kuten te olette muukalainen Ranskalle. Olisin voinut antaa mielettömälle miehelleni hyviä neuvoja, mutta minä olin vaiti tai annoin huonoja. Sen sijaan että olisin liittänyt hänet kansaan tai kansan häneen, minä yllytin häntä sotaan: Minä neuvoin häntä marssimaan Lontoota vastaan irlantilaisten protestanttien kanssa. Minä en ainoastaan ollut kirjeenvaihdossa Englannin vihollisen kanssa, vaan käväisin kahdesti. Ranskassa tuodakseni Englantiin ulkomaalaista sotaväkeä. Ja...'»

Barnave vaikeni.

»Jatkakaa», kehoitti kuningatar, kulmakarvat kurtussa ja huulet supussa.

»Miksi jatkaisin, madame?» sanoi nuori puhuja ravistaen alakuloisena päätänsä. »Te tunnette yhtä hyvin kuin minäkin sen verisen historian lopun...»

»Niin, minä siis jatkan ja sanon teille, mitä madame Henrietten muotokuva kertoisi minulle, jotta te voisitte sanoa minulle, olenko erehtynyt. No niin, skotlantilaiset pettivät kuninkaansa ja myivät hänet. Kuningas vangittiin juuri silloin kun hän haaveili Ranskan-matkasta. Muuan räätäli tuli pidättämään hänet, muuan teurastaja vei hänet vankilaan, muuan kuorma-ajuri puhdisti kamarin, jonka tuli tuomita hänet, muuan olutkauppias oli oikeuden puheenjohtajana ja jottei mitään puuttuisi tästä inhoittavasta tuomiosta ja tämän väärän oikeudenkäynnin tarkastuksesta, kun se esitettiin ylimmäiselle tuomarille, joka tarkastaa kaikki oikeudenpäätökset, katkaisi muuan naamioitu teloittaja uhrin kaulan. Tämän kaiken madame Henrietten muotokuva kertoisi minulle, eikö niin? Ah, hyvä Jumala, sen kaiken tiedän yhtä hyvin kuin kuka tahansa! Tiedän sen sitäkin paremmin, kun mitään ei puutu kohtaloittemme samanlaisuudesta. Meilläkin on esikaupunkilainen olutkauppias, mutta hänen nimensä on Santerre eikä Cromwell, meilläkin on teurastaja; mutta hänen nimensä ei ole Harrison, vaan... Legendre, luullakseni meilläkin on kuorma-ajuri, mutta hänen nimensä ei ole Pridge, vaan... ah, hänen nimeään en tiedä! Se mies on niin vähäpätöinen, etten tiedä edes hänen nimeään... ette tekään, olen siitä varma. Mutta kysykää häneltä, hän sanoo sen teille. Se on sama mies, joka johtaa saattojoukkoamme, talonpoika, häijyläinen, mielipuoli, mikä tahansa! No niin, tämän kertoisi minulle madame Henrietten muotokuva.»

»Entä mitä te vastaisitte hänelle?»

»Minä vastaisin hänelle: 'Rakas prinsessarukka, te ette anna neuvoja, te pidätte historiallisen luennon. Historian luento on pidetty, minä odotan neuvoja.'»

»Ah, niitä neuvoja, madame», sanoi Barnave, »ellette kieltäytyisi niitä noudattamasta, antaisivat teille eivät ainoastaan vainajat vaan myöskin elävät!»

»Vainajat tai elävät, puhukoot ne, joiden tulee puhua. Jos neuvot ovat hyviä, kuka tietää, vaikka niitä noudatettaisiinkin?»

»Hyvä Jumala, madame, vainajilla ja elävillä on annettava teille vain yksi neuvo!»

»Mikä se on?»

»Että te opettaisitte kansan rakastamaan teitä.»

»Teidän kansaanne ei ole helppo opettaa rakastamaan!»

»Voi, madame, tämä kansa on enemmän teidän kuin minun!

Sitä todistaa se seikka, että Ranskaan saapuessanne se kansa jumaloi teitä.»

»Oh, herra, te puhutte hauraasta asiasta: kansansuosiosta!»

»Madame, madame!» sanoi Barnave, »jos minä tuntematon, hämärän alkuperän lapsi, olen saavuttanut sen suosion, kuinka paljoa helpompaa teidän on se säilyttää tai kuinka helppoa teidän on valloittaa se takaisin! Mutta ei», jatkoi Barnave vilkastuen, »ei, teidän asianne, kuninkuuden asia, kaikkein pyhin, suurin asia, kenelle olette sen uskonut? Keiden ääni, keiden käsivarret ovat sitä puolustaneet? Ei milloinkaan ole nähty sellaista tietämättömyyttä olevista oloista, ei milloinkaan ole niin tyystin unohdettu Ranskan henkeä! Oh, katsokaas, minä olen ottanut tehtäväkseni auttaa teitä siihen ainoaan päämäärään, minä, joka nyt katselen teitä, puhun teille, kuinka monesti, hyvä jumala, olenkaan ollut valmis tarjoutumaan teille... uhrautumaan...»

»Vaiti!» sanoi kuningatar. »Tänne tullaan. Me keskustelemme kaikesta tästä myöhemmin, herra Barnave. Haluan tavata teidät jälleen, kuunnella teitä, noudattaa neuvojanne!»

»Voi, madame, madame!» huudahti Barnave haltioissaan.

»Vaiti!» varoitti kuningatar toistamiseen.

»Illallinen on katettu, teidän majesteettinne», ilmoitti kynnykseltä palvelija, jonka askelten ääni oli kuulunut käytävästä.

Mentiin ruokasaliin. Kuningas saapui sinne toisesta ovesta. Hän oli keskustellut Pétionin kanssa koko sen ajan, jonka kuningatar oli puhellut Barnaven kanssa, ja hän näytti hyvin kiihtyneeltä.

Molemmat henkivartijat seisoivat valmiina palvelemaan heidän majesteettejaan ruokapöydässä.

Charny pysytteli loitompana ikkunakomerossa.

Kuningas silmäili ympärilleen ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin hän oli omaistensa, henkivartijain ja kreivin parissa, hän sanoi:

»Hyvät herrat, illallisen jälkeen minun täytyy saada puhella kanssanne. Seuratkaa minua silloin huoneeseeni.»

Kaikki kolme upseeria kumarsivat.

Ateria aloitettiin totuttuun tapaan.

Mutta vaikka pöytä oli katettu kuningaskunnan ensiarvoisen piispan taloon, oli se varustettu tänä iltana Meauxissa yhtä huonosti kuin se oli hyvin varustettu aamupäivällä Château-Thierryssä.

Kuninkaalla oli, kuten aina, hyvä ruokahalu ja hän söi paljon huonosta kestityksestä huolimatta. Kuningatar söi vain kaksi tuoretta kananmunaa.

Eilisestä alkaen kruununprinssi, joka oli hieman sairas, oli pyydellyt viinirypäleitä, mutta lapsi-parka ei elellyt enää niitä aikoja, jolloin hänen pienimmätkin halunsa oli tyydytetty. Eilisestä alkaen kaikki, joilta hän oli kysynyt, olivat vastanneet hänelle: »Ei ole» tai »Ei löydetä mistään».

Ja kuitenkin hän oli matkan varrella nähnyt isojen talonpoikais-lasten syövän viinirypäleterttuja, joita ne olivat käyneet poimimassa metsistä.

Pikku rukka oli silloin kadehtinut noita isoja lapsia, joilla oli vaaleat hiukset ja ruusuiset posket ja joiden ei tarvinnut anella viinirypäleitä ja jotka, kun heidän teki niitä mieli, voivat itse niitä poimia tuntien tarkoin rinteet, joissa viiniköynnökset kasvoivat, niinkuin pikku linnut tuntevat niityt, missä kukkivat nauris ja hamppu.

Kuningatarta oli syvästi surettanut, kun hän ei ollut voinut tyydyttää tuota lapsen halua, ja kun lapsi kieltäytyi nauttimasta, mitä hänelle tarjottiin, ja vaati jälleen viinirypäleitä, kyyneltyivät voimattoman äidin silmät.

Hän etsi katseillaan henkilöä, jota voisi puhutella, ja huomasi Charnyn, joka seisoi paikallaan mykkänä, liikkumattomana.

Hän viittasi tätä tulemaan lähemmäksi, viittasi kerran, toistamiseen, mutta Charny oli omissa mietteissään eikä huomannut kuningattaren viittauksia.

Silloin kuningatar sanoi mielenliikutuksesta värisevällä äänellä:

»Herra kreivi de Charny!»

Charny säpsähti, kuin unesta havahtuen, ja astui askelen kiiruhtaakseen kuningattaren luo.

Mutta silloin aukeni ovi ja Barnave astui sisälle kädessä lautasellinen viinirypäleitä.

»Kuningatar suokoon anteeksi», sanoi hän, »että tulen näin kutsumatta, ja toivon kuninkaankin hyväntahtoisesti antavan minulle anteeksi, mutta päivän kuluessa olen herra kruununprinssin kuullut monesti pyytävän viinirypäleitä. Löysin tämän lautasellisen piispan pöydältä, otin sen ja toin tänne.»

Sillävälin Charny oli lähestynyt kuningatarta, mutta tämä ei antanut hänelle aikaa tulla lähemmäksi, vaan sanoi:

»Kiitos, herra kreivi, mutta herra Barnave on arvannut, mitä minä halusin, enkä minä tarvitse nyt enää mitään.»

Charny kumarsi ja vastaamatta sanaakaan palasi entiselle paikalleen.

»Kiitos, ystävä Barnave», sanoi nuori kruununprinssi...

»Herra Barnave», virkkoi kuningas, »päivällisemme ei ole hyvä, mutta jos haluatte istua pöytään, teette kuningattarelle ja minulle mieliksi».

»Sire», vastasi Barnave, »kuninkaan kutsu on käsky. Minne teidän majesteettinne suo minun istua?»

»Kuningattaren ja kruununprinssin väliin», sanoi kuningas.

Barnave istuutui, hulluna rakkaudesta ja ylpeydestä.

Charny katseli tätä kohtausta eikä pieninkään lemmenkateuden värähdys lähtenyt hänen sydämestään suoniin. Mutta silmätessään sitä perhos-rukkaa, joka sekin tulisi kärventymään kuninkaallisessa paisteessa, hän tuumi itsekseen:

— Jälleen yksi, joka tuhoutuu. Sääli, sillä tuo on sentään monia muita parempi.

Sitten hän palasi hellittämättömään ajatukseensa:

— Kirje, kirje — mutisi hän, — mitä siinä kirjeessä voi olla?

IX

Golgata

Illallisen jälkeen kaikki kolme upseeria noudattivat saamaansa määräystä ja nousivat kuninkaan huoneeseen.

Kuninkaallinen prinsessa, kruununprinssi ja rouva de Tourzel olivat omissa huoneissaan — kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth olivat läsnä.

Kun nuoret miehet olivat astuneet sisälle, sanoi kuningas:

»Herra de Charny, suvaitkaa sulkea ovi, jottei kukaan pääse meitä häiritsemään. Minulla on ilmoitettavana teille jotakin tuiki tähdellistä. Eilen, hyvät herrat, kun olimme Dormansissa, herra Pétion ehdotti minulle, että te pakenisitte valepukuisina. Mutta kuningatar ja minä vastustimme ehdotusta, sillä me pelkäsimme siinä piilevän ansan ja että teidät tahdottiin lähettää luotamme, jotta teidät sitten surmattaisiin tai luovutettaisiin jossakin maankolkassa sotilaskomitealle, joka tuomitsisi teidät ammuttaviksi suomatta teille minkäänlaista avunmahdollisuutta. Kuningatar ja minä siis epäsimme ehdotuksen, mutta tänään herra Pétion palasi samaan asiaan sitoutuen kansanedustaja-sanallaan vastaamaan puheistaan, ja minä pidän velvollisuutenani kertoa teille, mitä hän pelkää ja ehdottaa.»

»Sire», keskeytti Charny, »ennenkuin teidän majesteettinne menee pitemmälle — enkä minä puhu ainoastaan omasta puolestani, vaan luulen tulkitsevani myöskin näiden herrojen tunteet — ennenkuin teidän majesteettinne menee pitemmälle, suotteko meille erään suosionosoituksen?»

»Hyvät herrat», sanoi Ludvig XVI, »teidän uhraavaisuutenne kuningattaren ja minun hyväkseni on vaarantanut henkenne kolmen viime päivän aikana. Kolmena päivänä on teitä joka hetki uhannut mitä julmin kuolema. Joka hetki olette saaneet osanne meitä kohdanneesta häpeästä, meihin syydetyistä solvauksista. Hyvät herrat, teillä on oikeus, ei ainoastaan pyytää suosionosoitusta, vaan esittää toivomuksenne, ja ellei toivomustanne heti täytetä, johtuu se siitä, että se ylittää kuningattaren ja minun voimani.»

»No niin, sire», sanoi Charny, »me pyydämme nöyrästi, mutta tiukasti teidän majesteetiltanne, että mitä tahansa herrat kansanedustajat ovatkin meidän suhteemme ehdottaneet, meille jäisi oikeus hyväksyä tai evätä ne ehdotukset».

»Hyvät herrat», sanoi kuningas, »annan teille kunniasanani, etten pakota teitä mihinkään; mitä te haluatte, se tapahtukoon.»

»Silloin, sire», sanoi Charny, »me lisäämme: kiitollisina».

Kuningatar silmäili kummissaan Charnyta. Hän ei käsittänyt sitä yltyvää välinpitämättömyyttä, jonka hän oli huomannut tuossa itsepintaisen lujatahtoisessa luonteessa, joka ei hetkeksikään ollut väistynyt siitä, mitä hän piti velvollisuutenaan.

Hän ei vastannut, vaan antoi kuninkaan jatkaa keskustelua.

»Nyt kun teillä on vapaa valinta», sanoi kuningas, »esitän teille herra Pétionin omat sanat: 'Sire, Pariisiin tultuamme ei mikään takaa teitä seuranneitten kolmen upseerin turvallisuutta. En minä, ei Barnave eikä Latour-Maubourg voi vastata heidän hengestään, emme edes oman henkemme uhalla, ja heidän verensä on jo ennakolta uhrattu kansalle.'»

Charny silmäili kahta toveriaan; halveksiva hymy väikkyi näiden huulilla.

»No, sire», sanoi Charny, »entä sitten?»

»Herra Pétion ehdottaa seuraavaa: hän hankkii teille kansalliskaartin univormut, aukaisuttaa tänä yönä piispan palatsin ovet ja päästää teidät pakenemaan kunkin taholleen.»

Charny neuvotteli jälleen toveriensa kanssa; sama hymy vastasi hänelle.

»Sire», sanoi hän kuninkaalle, »elämämme on pyhitetty teidän majesteeteillenne. Suvaitkaa hyväksyä se kunnianosoitus. Meidän on helpompi kuolla edestänne kuin erota teistä. Suokaa meille siis se suosionosoitus, että kohtelette meitä samoin huomenna kuin eilenkin, emme pyydä enempää emmekä vähempää. Koko hovistanne, koko armeijastanne, kaikista kaarteistanne teille jää kolme uskollista sydäntä. Älkää riistäkö heiltä sitä ainoaa kunniaa, jota heidän kunnianhimonsa kaipaa, saada pysyä uskollisina loppuun asti.»

»Hyvä on, herrat», sanoi kuningatar, »me hyväksymme, mutta te käsitätte, että tästä hetkestä alkaen kaikki olkoon meille yhteistä. Te ette ole enää palvelijoita, vaan ystäviä, veljiä. Minä en kysy nimiänne, sillä minä tiedän ne, mutta» ja kuningatar otti taskustaan pienen vahataulun — »mutta sanokaa meille isänne, äitinne, veljienne, siskojenne nimet. Voi käydä; että kadotamme teidät, vaikkemme itse sortuisikaan. Silloin tulee minun tehtäväkseni ilmoittaa niille rakkaille olennoille heitä kohdannut suru ja huojentaa heidän taakkaansa, mikäli se on meidän vallassamme... Kas niin, herra de Malden, kas niin, herra de Valory, sanokaa rohkeasti kuoleman varalta me olemme kaikin niin lähellä sitä tosiasiaa, ettemme saa väistää sitä sanaa — ketkä ovat ne omaiset tai ystävät, jotka meille jätätte?»

Herra de Malden mainitsi äitinsä, sairaan vanhuksen, joka asui pienellä maatilalla lähellä Bloisia. Herra de Valory mainitsi sisarensa, nuoren orpotytön, joka oli oppilaana Soissonsin luostarissa.

Nämä kaksi miestä olivat lujatahtoisia, rohkeita luonteita ja kuitenkin, kun kuningatar kirjoitti tauluunsa rouva de Maldenin ja neiti de Valoryn nimet ja osoitteet, molemmat yrittivät turhaan pidättää kyyneliään.

Kuningattaren täytyi niinikään keskeyttää kirjoittamisensa ottaakseen esille nenäliinan ja pyyhkiäkseen silmiään.

Kun hän oli kirjoittanut loppuun, sanoi hän Charnylle: »Ah, herra kreivi, tiedän, ettei teillä ole ketään esitettävänä, isänne ja äitinne ovat kuolleet ja molemmat veljenne...»

Kuningatar ei voinut jatkaa.

»Molemmilla veljilläni on ollut kunnia kaatua teidän majesteettinne puolesta», täydensi Charny. »Mutta jälkimäinen on jättänyt poloisen lapsen, jonka hän uskoo minun huostaani eräänlaisen testamentin välityksellä, joka löydettiin hänen vaatteistaan. Tämän nuoren tytön hän on riistänyt perheeltä, jolta tyttö ei voi toivoa anteeksiantoa. Niin kauan kuin minä elän, ei häneltä eikä hänen lapseltaan puutu mitään. Teidän majesteettinne mainitsi äsken tavanomaisella ihmeellisellä rohkeudellaan, että me olemme kaikki lähellä kuolemaa. Jos kuolema minut tapaa, jäävät tyttö-rukka ja hänen lapsensa turvattomiksi. Madame, suvaitkaa merkitä tauluunne erään poloisen talonpoikais-tytön nimi ja jos minulla tovereineni on onni kuolla korkean isäntäni ja ylevän valtiattareni puolesta, ulottakaa ystävällisyytenne Catherine Billotiin ja hänen lapseensa. Heidät löytää pienestä Ville-d'Avrayn kylästä.»

Kuvitella Charny kuolevaksi, kuten hänen veljensäkin olivat kuolleet, oli varmaankin liian julma näky Marie-Antoinetten mielikuvitukselle, sillä hän pudotti taulut kädestään, horjahti taaksepäin ja vaipui nojatuoliin.

Molemmat henkivartijat riensivät hänen lähelleen. Sillaikaa Charny otti lattialta kuninkaalliset taulut, kirjoitti niihin Catherine Billotin nimen ja osoitteen ja pani ne sitten takan reunalle.

Kuningatar ponnistautui tyyneksi.

Nuoret miehet oivalsivat, että sellaisen mielenliikutuksen jälkeen kuningatar halusi olla yksin, ja valmistautuivat lähtemään.

Mutta kuningatar ojensi heille kätensä ja sanoi:

»Hyvät herrat, toivoakseni ette lähde suutelematta kättäni?»

Molemmat henkivartijat lähestyivät samassa järjestyksessä; missä olivat maininneet omaistensa nimet ja osoitteet, de Malden ensin, sitten de Valory.

Charny lähestyi viimeisenä. Kuningattaren käsi värisi, kun hän odotti suudelmaa, jonka takia hän varmaankin oli tarjonnut molemmat edelliset.

Mutta tuskin kreivin huulet koskettivat tuota kaunista kättä, kun hänestä tuntui — hän muisti Andréen kirjeen, joka oli hänen povellaan — että oli pyhänhäväistystä koskettaa huulillaan kuningattaren kättä.

Marie-Antoinettelta pääsi huoahdus, joka muistutti voihkaisua. Milloinkaan hän ei ollut tuntenut selvemmin kuin tästä suudelmasta, mikä kuilu oli päivä päivältä, tunti toiselta, voisi sanoa minuutti minuutilta, avautumassa hänen ja hänen rakastajansa välille.

Seuraavana aamuna, lähdön hetkellä, herrat de Latour-Maubourg ja Barnave, jotka varmaankaan eivät tienneet, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut kuninkaan ja hänen kolmen upseerinsa välillä, uudistivat ehdotuksensa, että nuoret miehet pukeutuisivat kansalliskaartilaisiksi. Mutta nämä kieltäytyivät ja sanoivat, että heidän paikkansa oli kuninkaan vaunujen etuistuimella ja etteivät he halunneet pitää muuta pukua kuin minkä kuningas oli heille määrännyt.

Silloin Barnave käski kiinnittää laudan etuistuimen kummallekin puolelle, jotta kaksi sotamiestä voisi sillä laudalla seisten suojella, mikäli mahdollista, näitä kuninkaan itsepintaisia palvelijoita.

Kello kymmenen aamupäivällä lähdettiin Meauxista. Oltiin tulossa Pariisiin, josta oli oltu poissa viisi päivää.

Viisi päivää! Mikä täyttämätön kuilu oli auennut näinä viitenä päivänä?

Meauxista oli tuskin ehditty viiden kilometrin päähän, kun saattue muuttui entistäkin uhkaavammaksi.

Pariisin lähitienoon koko asujamisto oli liikkeellä. Barnave oli käskenyt hevosmiesten ajaa ravia, mutta Clayen kansalliskaarti sulki tien ja pani pistimet tanaan.

Olisi ollut varomatonta yrittää murtautua tuon rivistön halki. Kuningatarkin tajusi vaaran. Hän rukoili kansanedustajia olemaan tekemättä mitään, mikä yllyttäisi tätä kansan vihaa, sitä hirveää rajumyrskyä, jonka tohina jo kuului ja jonka itsekukin tunsi lähestyvän.

Tungos oli pian niin tiukka, että hevosten oli työlästä edetä käymäjalkaa.

Milloinkaan ei ollut vallinnut sellainen helle; ei hengitetty ilmaa, vaan tulta.

Rahvaan julkea uteliaisuus vainosi kuningasta ja kuningatarta vaunujen nurkkiin asti, jonne he olivat paenneet.

Miehiä nousi vaunujen astinlaudalle, he tunkivat päänsä ikkunoista sisälle, toisia kiipesi ajoneuvojen katolle, toisia riippui sen takana, eräät kapusivat hevosten selkään.

Oli sula ihme, ettei Charnyta ja hänen tovereitaan surmattu pariinkymmeneen kertaan.

Molemmat sotamiehet eivät voineet torjua kaikkia iskuja, he rukoilivat, he vetosivat kansalliskokouksen nimeen, mutta heidän äänensä hukkui hälinään, meluun ja huutoihin.

Etujoukkona marssi yli kaksituhatta miestä, perässä kulki enemmän kuin neljätuhatta.

Molemmilla sivuilla vyöryi ihmisvirta, joka sakeni lakkaamatta.

Mitä lähemmäksi Pariisia tultiin, sitä vaikeammaksi kävi hengittäminen, sillä tuo jättiläiskaupunki tuntui ahmineen, kaiken ilman.

Vaunut liikkuivat viidenneljättä asteen helteessä, halki tomupilven, jonka jokainen hiukkanen oli kuin lasinsiru.

Pari kolme kertaa kuningatar heittäytyi taaksepäin valitellen tukehtuvansa.

Bourg'tissa kuningas kävi niin kalpeaksi, että hänen pelättiin voivan pahoin. Hän pyysi lasillisen viiniä, sillä hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan.

Ei paljoa puuttunut, ettei hänelle tarjottu, kuten Kristukselle, sappeen ja etikkaan kastettua sientä. Joku sitä jo ehdottikin, mutta onneksi siihen ei suostuttu.

Saavuttiin la Villetten esikaupunkiin.

Väkijoukko oli yli tunnin ajan ohentunut mahtuakseen kahden talorivin väliin, joiden valkoiset seinäkivet heijastivat auringonsäteitä ja paahtoivat helteen kahta hiottavammaksi.

Siinä oli miestä, lasta ja naista. Milloinkaan ei katse ole mitannut sellaista tungosta. Kadut olivat niin täynnä, että ne, jotka seisoivat, eivät voineet liikahtaakaan.

Oviaukot, ikkunat ja katot olivat mustanaan katselijoita. Puiden oksat taipuivat elävien hedelmiensä painon alla. Jokainen piti hatun päässään.

Se johtui siitä, että edellisenä iltana oli Pariisissa talojen seiniin naulattu seuraava julistus:

Joka tervehtii kuningasta, suomitaan; joka häntä solvaa, hirtetään.

Kaikki tämä oli niin peloittavaa, etteivät kansalliskokouksen lähetit uskaltaneet suunnata kulkua Faubourg-SaintMartin-kadulle, koska tämä oli täynnä liikenne-esteitä ja siis uhkaa, kaamealle, veriselle kadulle, joka Berthierin hirveän tarinan ajoilta saakka oli kuulu salamurhien runsaudesta.

Senvuoksi päätettiin kulkea Champs-Élyséesin kautta, ja saattue kiersi Pariisin ja suuntautui laitabulevardeille.

Se merkitsisi kolmituntista ylimääräistä kärsimystä, ja se kärsimys oli niin sietämätön, että kuningatar pyysi mentäväksi lyhyintä tietä, vaikka se tie olisikin vaarallisin.

Kahdesti hän oli yrittänyt laskea kaihtimet, kahdesti joukon murina oli saanut hänet ne nostamaan.

Tulliportilla oli vahva krenatöörijoukko ympäröinyt vaunut.

Monet heistä marssivat vaununoven kohdalla, ja heidän karvatöyhtönsä miltei peittivät berliiniläis-vaunujen aukot.

Vihdoin kello kuuden korvissa etujoukko saapui Monceaun puutarhamuurin kohdalle. Se kuljetti mukanaan kolmea tykkiä, jotka epätasaisella katukivityksellä kolisivat hirveästi.

Tähän etujoukkoon kuului ratsu- ja jalkaväkeä, joiden oli miltei mahdotonta säilyttää rivinsä tungoksessa.

Ne, jotka heidät huomasivat, syöksyivät Champs-Élyséesin yläpäähän. Ludvig XVI oli jo kolmatta kertaa tulossa Pariisiin tämän kohtalokkaan tulliportin kautta.

Ensimmäisen kerran Bastiljin valtauksen jälkeen;

toisen kerran lokakuun 5 ja 6 päivän tapahtumien jälkeen;

kolmannen kerran — nyt — Varennesin paon jälkeen.

Kim saatiin kuulla, että saattue tulisi Neuillyn tietä, riensi koko Pariisi Champs-Élyséesille.

Tulliportille saavuttaessa kuningas ja kuningatar näkivät silmän kantamattomiin suunnattoman ihmismeren, äänettömän, synkän, uhkaavan, kaikilla hattu päässä.

Mutta mikä oli, ellei peloittavampaa, niin ainakin kammottavampaa kuin kaikki tämä, se oli kaksinkertainen rivi kansalliskaartilaisia, jotka pitivät kivääriään suruasennossa ja joiden muodostama kuja ulottui tulliportilta Tuileries-palatsiin saakka.

Tämä päivä oli tosiaankin surun päivä, suunnattoman surun, seitsensatavuotisen kuninkuuden surun päivä!

Nämä vaunut, jotka vierivät tässä tungoksessa, olivat surupaarit, jotka saattoivat kuninkuuden hautaan.

Nähdessään tuon pitkän kansalliskaartilais-jonon saattueen sotamiehet heiluttivat aseitaan ja huusivat: »Eläköön kansa!»

Huuto »eläköön kansa!» kajahti heti ilmoille ja vyöryi tulliportilta Tuileries-palatsiin asti.

Silloin tuo suunnaton, puiden alle kadonnut ihmisvirta, joka yhtäältä levisi Ronien esikaupungin kaduille ja toisaalta Seinelle asti, alkoi huutaa: »Eläköön kansa!»

Se oli veljeyden huuto, joka kajahteli ympäri koko Ranskan.

Vain yksi perhe, se, joka oli halunnut paeta Ranskasta, oli suljettu tästä veljeydestä.

Tunti kului matkaan tulliportilta Ludvig XV:n torille. Hevoset horjuivat taakkansa alla, sillä jokaisen selässä ratsasti yksi krenatööri.

Berliiniläis-vaunuja, joissa istuivat kuningas, kuningatar, kuninkaallinen perhe, Barnave ja Pétion, seurasivat kääsit, joissa olivat kuningattaren hovinaiset ja herra de Latour-Maubourg, ja näitä kääsejä avorattaat, jotka kuitenkin oli verhottu puiden oksilla ja joissa istuivat Drouet, Guillaume ja Maugin, toisin sanoin se, joka oli kuninkaan vanginnut, ja ne, jotka olivat valmistelleet tätä vangitsemista. Väsymys oli pakottanut heidät turvautumaan tällaiseen kulkutapaan.

Billot yksin, uupumattomana, ikäänkuin kostonhimo olisi muuttanut hänet vaskenlujaksi, Billot yksin oli jäänyt ratsun selkään ja näytti johtavan koko matkuetta.