Part 6

»Ja hän jätti herra Pétionin lautasen?»

»Herra Pétion vaati sen jätettäväksi.»

Samassa ilmestyi oviaukkoon Chartresin kansanedustajan vakava, enemmän kuin vakava, juhlallinen hahmo.

Kuningas ei ohut häntä huomaavinansakaan, vaan sanoi palvelijalle:

»Minä istun pöytään vain perheeni seurassa, me syömme keskenämme tai kutsumiemme kanssa, muutoin emme syö ollenkaan.»

»Minä tiesin kyllä», sanoi Pétion, »että teidän majesteettinne oli unohtanut ihmisoikeuksien julistuksen ensimmäisen pykälän, mutta uskoin, että olitte toki edes muistavinanne».

Kuningas ei ollut kuulevinaan Pétionin sanoja, kuten ei ollut näkevinään koko miestä. Silmien ja kulmakarvojen eleellä hän käski palvelijan viedä pois Pétionin lautasen.

Palvelija totteli. Pétion poistui raivostuneena.

»Herra de Malden», sanoi kuningas, »sulkekaa ovi, jotta saamme olla rauhassa, mikäli mahdollista».

Herra de Malden vuorostaan totteli, ja Pétion kuuli, kuinka ovi pantiin säppiin hänen perässään.

Kuningas sai siis aterioida perheensä keskuudessa.

Molemmat henkivartijat suorittivat palvelijan tehtävät, kuten ennenkin.

Charnyta ei näkynyt. Ellei hän ollutkaan enää palvelija, oli hän yhä kuningattaren orja.

Mutta oli hetkiä, jolloin tämä kuningatarta totteleva passiivisuus loukkasi naista. Illallisen aikana Marie-Antoinette kärsimättömänä etsi silmillään Charnyta. Hän olisi mieluummin nähnyt, että kreivi olisi ollut tottelematon; sen sijaan tämä oli totellut heti.

Kun kuningas illallisen päätyttyä siirsi tuolinsa noustakseen pöydästä, aukeni huoneen ovi ja palvelija tuli Barnaven nimessä pyytämään, että heidän majesteettinsa suvaitsisivat ottaa haltuunsa ensimmäisen kerroksen huoneet.

Ludvig XVI ja Marie-Antoinette silmäilivät toisiaan. Olisiko arvokkaampaa hylätä toisen kohtelias tarjous rangaistukseksi toisen osoittamasta karkeudesta? Se olisi kenties tullut kuninkaan päätökseksi, mutta silloin kruununprinssi juoksi salonkiin ja huusi:

»Missä on minun ystäväni Barnave?»

Kuningatar seurasi kruununprinssiä ja kuningas kuningatarta.

Barnave ei ollut salongissa.

Salongista kuningatar meni katsomaan huoneita. Niitä oli kolme, kuten toisessakin kerroksessa.

Komeutta ei ollut voitu harrastaa, mutta siisteyttä kyllä. Kynttilöitä paloi kuparijaloissa, se on totta, mutta niitä oli runsaasti.

Pari kolme kertaa matkan varrella kuningatar oli huudahtanut, kun oli sivuutettu joku kaunis, kukkia kasvava puutarha. Kuningattaren huone oli somistettu kesän ihanimmilla kukilla, avoimista ikkunoista pääsivät liian väkevät tuoksut haihtumaan. Musliiniuutimet, jotka oli vedetty ikkunoitten eteen, estivät tunkeilevaa katsetta pääsemästä korkean naisvangin huoneeseen.

Barnave oli kaiken tämän järjestänyt.

Poloinen kuningatar huoahti; kuutta vuotta varemmin Charny oli pitänyt kaikesta huolen.

Hienotunteisesti Barnave ei tullut pyytämään kiitosta.

Samoin oli menetellyt Charny.

Kuinka voi vähäpätöisellä maaseutuasianajajalla olla samat herkät vaistot kuin hovin komeimmalla ja hienostuneimmalla ylimyksellä?

Siinä oli haaveilun aihetta naiselle, vaikka tämä nainen olikin kuningatar.

Ja kuningatar haaveilikin tästä kummallisesta salaisuudesta osan yötä.

Mutta mitä teki kreivi de Charny sillä välin?

Kuten olemme maininneet, Charny oli kuningattaren viittauksesta vetäytynyt pois eikä ollut sen koommin näyttäytynyt.

Charny, jota velvollisuus kiinnitti Ludvig XVI:n ja Marie-Antoinetten kohtaloon, oli onnellinen, kun kuningattaren määräys, jonka syitä hän ei yrittänyt tutkia, salli hänelle lyhyen yksinäisyyden ja harkinnan hetken.

Kolme viime päivää hän oli elänyt sellaisessa kiireessä, hän oli elänyt niin sanoaksemme täydellisesti ulkopuolella itseään, hän oli elänyt niin kiinteästi toisten hyväksi, ettei hänen mieltänsä pahoittanut, vaikka hän hetkeksi unohtikin toisten huolet ja ryhtyi käsittelemään omaa tuskaansa.

Charny oli entisten aikojen ylimys ja ennen kaikkea sukuaan rakastava mies. Hän jumaloi veljiään, joiden isä hän oli ollut pikemminkin kuin vanhin veli.

Georgesin kuolema oli ollut hänelle suuri suru, mutta hän oli toki voinut, polvillaan ruumiin ääressä Versaillesin pienessä, synkässä pihassa, lievittää surunsa kyynelillä, hänelle oli toki jäänyt toinen veli Isidor, johon hän oli kohdistanut kaiken kiintymyksensä. Isidor oli tullut, mikäli mahdollista, hänelle vieläkin rakkaammaksi niiden kolmen neljän kuukauden aikana, jotka olivat edeltäneet hänen lähtöään ja jolloin nuorukainen oli toiminut hänen ja Andréen välittäjänä.

Olemme koettaneet, ellemme saada ymmärrettäväksi, niin ainakin kertoa siitä omituisesta salaisuudesta, joka panee eräät sydämet eron aikana kiintymään toisiinsa sen sijaan että ne vieraantuisivat ja joka saa ne poissaolon kestäessä ammentamaan uutta elinvoimaa niitä elähdyttävistä muistoista.

Mitä harvemmin Charny näki Andréeta, sitä enemmän hän ajatteli häntä, ja ajatella yhä useammin Andréeta merkitsi Charnylle rakastumista.

Kun hän näki Andréen, kun hän oli Andréen lähellä, tunsi hän yksinkertaisesti seisovansa jääpatsaan vieressä, jonka vähäisinkin rakkaudensäde panisi sulamaan ja joka pimentoon ja itseensäsulkeutuneena pelkäsi rakkautta yhtä paljon kuin todellinen jääpatsas pelkää aurinkoa. Hän oli joutunut katselemaan vaimonsa raskaita, kylmiä eleitä, kuulemaan hänen vakavaa, hillittyä puhettaan, näkemään hänen mykkää, verhottua katsettaan, ja tuon eleen, tuon puheen, tuon katseen takana hän ei ollut nähnyt, tai paremmin sanoen, ei ollut vaistonnut mitään.

Kaikki oli hänessä valkoista, valjua, himmeää kuin alabasteri, kylmää ja läpäisemätöntä kuin se.

Sellaiselta — lukuunottamatta eräitä harvoja vilkkaita hetkiä, joita jotkut ärsyttävät tilanteet olivat aiheuttaneet — oli Andrée hänestä näyttänyt heidän viimeisinä yhdessäolonsa hetkinä ja varsinkin sinä iltana, jonka hän oli viettänyt poloisen, nuoren vaimonsa parissa Coq-Héron-kadun varrella, kun Andrée oli löytänyt ja samalla kadottanut poikansa.

Mutta heti kun hän loittoni vaimonsa luota, tehosi välimatka tavallisella voimallaan, se himmensi liian kirkkaat värit, se tasoitti liian kulmikkaat piirteet. Silloin Andréen raskaat, kylmät eleet vilkastuivat, silloin Andréen vakava, hillitty puhe muuttui hopeanheleäksi ja sointuvaksi, silloin Andréen mykkä, verhottu katse loi pitkien ripsien alta kostean, kaikki nielevän leimahduksen, silloin hänestä tuntui, että sisäinen tuli lämmitti tuota patsassydäntä ja että alabasteri-ihon alla hän näki veren kiertävän ja sydämen sykkivän.

Ah, näinä poissaolon ja yksinäisyyden hetkinä Andrée oli kuningattaren todellinen kilpailija. Näiden öiden kuumeisessa pimeydessä Charny kuvitteli äkkiä näkevänsä, että hänen huoneensa seinät aukenivat tai että oviverhoja kohotettiin ja että hänen vuodettaan lähestyi, käsivarret levitettyinä, huulet sanoja kuiskaten, katse rakkautta tulvillaan, tuo läpikuultava patsas, jota hänen sielunsa tuli valaisi ulkoapäin. Silloin hänkin, Charny, levitti käsivartensa, silloin Charny kutsui tuota lumoavaa näkyä, silloin Charny koetti puristaa tuota haamua sydäntänsä vasten. Mutta voi, tuo haamu luisui käsistä, hän syleili tyhjää ja hän siirtyi läähättävästä unesta äkkiä surulliseen, kylmään todellisuuteen!

Isidor oli siis tullut hänelle rakkaammaksi kuin Georges oli koskaan ollut. Ja me olemme nähneet, ettei kreivi ollut saanut tuta synkkää iloa päästä itkemään Isidorin ruumiin ääressä, kuten hän oli saanut itkeä Georgesin ruumiin ääressä.

Molemmat olivat kaatuneet tuon kohtalokkaan naisen takia, tuon pettäviä kuiluja täynnä olevan asian puolesta.

Saman naisen takia ja samaan kuiluun hänkin kerran suistuisi.

Kahteen päivään, veljensä kuolemasta saakka, viimeisen kerran syleiltyään hänen veren kostuttamia vaatteitaan, huulet vieläkin kosteina uhrin viimeisestä huokauksesta, sen hetken jälkeen, jolloin herttua oli tuonut hänelle Isidorin vaatteista löydetyt paperit, hän ei ollut voinut hetkeksikään antautua suurelle surulleen.

Kuningattaren viittaus oli kehoittanut häntä vetäytymään syrjään. Hän oli sen käsittänyt suosionosoitukseksi ja hyväksynyt sen ilomielin.

Hän oli heti hakenut itselleen sopen, syrjäisen tyyssijan, jossa hän, valmiina ensimmäisen kutsun saatuaan rientämään kuninkaallisen perheen avuksi, voisi olla ihan yksin suruineen, yksin kyynelineen.

Hän oli löytänyt ullakkohuoneen samojen portaitten yläpäästä, missä de Malden ja de Valory vartioivat.

Päästyään yksikseen, suljettuaan oven ja istuuduttuaan pöydän ääreen, jota valaisi sentapainen kolmisydäminen kuparilamppu, jommoisia yhä näkee vanhoissa maaseututaloissa, hän otti taskustaan veriset paperit, hänen veljensä ainoat pyhäinjäännökset.

Otsa käsien tukemana hän oli tuijottanut noihin papereihin, joissa jatkuivat elävinä poismenneen ajatukset, ja oli antanut pakottavien, äänettömien kyynelten virrata poskiltaan pöydälle. Syvästi huokaistuaan hän sitten kohotti päänsä ja aukaisi yhden kirjeen.

Sen oli kirjoittanut Catherine-rukka.

Charny oli jo monet kuukaudet epäillyt, että Isidorilla oli oli suhde tilanhoitajan tyttäreen, kun Billot oli Varennesissa kertonut sen kaikki yksityiskohdat, mutta vasta tilanhoitajan kertomuksen jälkeen hän oli käsittänyt sen suhteen koko kantavuuden.

Sen merkitys tuli yhä selvemmäksi, kun hän luki kirjeen. Silloin hän näki, että rakastajattaren arvonimen oli äidin arvonimi pyhittänyt, ja niissä yksinkertaisissa lauseissa, joilla Catherine tulkitsi rakkautensa, esiintyi naisen elämä, joka sai sovittaa nuoren tytön hairahduksen.

Charny aukaisi toisen, sitten kolmannen: niissä oli samoja tulevaisuuden suunnitelmia, samoja onnen toiveita, samoja äidin iloja, samaa rakastavan pelkoa, samaa kaipuuta, samaa tuskaa, samaa katumusta.

Äkkiä hän huomasi kirjeen, jonka käsiala pani hänet säpsähtämään.

Käsiala oli Andréen.

Kirje oli osoitettu hänelle.

Kirjeeseen oli kiinnitetty nelitaitteinen paperi vahasinetillä, jossa näkyi Isidorin vaakuna.

Tämä Andréen kirjoittama ja hänelle, Charnylle, osoitettu kirje, joka oli Isidorin papereitten joukossa, tuntui hänestä niin omituiselta löydöltä, että hän ensin aukaisi kirjeen liitteen, ennenkuin kävi käsiksi itse kirjeeseen.

Isidor oli kirjoittanut sen lyijykynällä varmaankin jonkun majatalon pöydän ääressä sillaikaa kun hänen hevostaan satuloitiin. Siinä oli seuraavat rivit:

»Tämä kirje ei ole osoitettu minulle, vaan veljelleni, kreivi Olivier de Charnylle. Sen on kirjoittanut hänen vaimonsa, kreivitär de Charny. Jos minulle sattuu onnettomuus, pyydetään sitä, joka löytää tämän paperin, viemään se kreivi Olivier de Charnylle tai palauttamaan se kreivittärelle.

Olen saanut sen huostaani seuraavin ehdoin:

_Jos kreivi onnistuu yrityksessään vahingoittumattomana, palautettakoon kirje kreivittärelle_.

_Jos hän haavoittuu vakavasti, muttei hengenvaarallisesti, kutsuttakoon hän kreivittären luokseen_.

_Jos hän haavoittuu hengenvaarallisesti, annettakoon hänelle kirje, ja ellei hän voi sitä itse lukea, luettakoon se hänelle, jotta hän saisi ennen kuolemaansa tietää, minkä salaisuuden se sisältää_.

_Jos kirje joutuu veljeni kreivi de Charnyn huostaan, saa hän samalla tämän minun kirjelippuni, ja hän toimii näiden kolmen ehdon mukaisesti, kuten hänen herkkä vaistonsa neuvoo häntä tekemään_.

Minä uskon hänen huostaansa poloisen Catherine Billotin, joka asuu minun lapseni kanssa Ville-d'Aurayn kylässä.

ISIDOR DE CHARNY.»

Ensin kreivi näytti kokonaan syventyneen veljensä kirjeen lukemiseen. Kyynelet, jotka olivat hetkeksi herenneet, alkoivat jälleen virrata entisellä voimalla. Sitten hänen itkun sumentama katseensa osui rouva de Charnyn kirjoittamalle kirjeelle. Hän silmäili sitä kauan, nosti sen huulilleen, painoi sen sydämelleen, ikäänkuin se olisi voinut ilmaista tälle sydämelle sisältämänsä salaisuuden, luki kerran jälleen, sitten toistamiseen ja vielä kolmannenkin kerran veljen kirjeessä mainitut ehdot.

Ravistaen päätänsä hän sitten virkkoi puoliääneen:

»Minulla ei ole oikeutta aukaista tätä kirjettä, mutta minä rukoilen häntä sallimaan minun lukea sen...»

Ja ikäänkuin rohkaistakseen itseään pysymään tässä päätöksessä, jota vähemmän ylevä sydän ei olisi voinut kestää, hän toisti:

»Ei, minä en lue sitä!»

Eikä hän lukenutkaan sitä. Mutta päivä koitti ja yhä hän istui pöydän ääressä ja ahmi katsein tuota kirjettä, joka oli kostunut hänen hengityksestään: niin usein hän oli painanut sen huulilleen.

Sitten äkkiä melun keskeltä, joka ilmaisi, että majatalossa oli ryhdytty lähtövalmistuksiin, kuului de Maldenin ääni, joka kutsui kreivi de Charnyta.

»Tässä olen», vastasi kreivi.

Ja tungettuaan taskuunsa Isidor-rukan paperit ja suudeltuaan viimeisen kerran koskemattomaksi jäänyttä kirjettä hän pani sen poveensa ja poistui nopeasti.

Hän tapasi portailla Barnaven, joka kyseli kuningatarta ja antoi de Valorylle lähtöä koskevat ohjeet.

Oli helppo huomata, ettei Barnave ollut maannut eikä nukkunut enempää kuin kreivi Olivier de Charnykaan.

Molemmat miehet tervehtivät toisiaan ja Charny olisi varmaankin huomannut lemmenkateuden salaman, joka välähti Barnaven silmissä, kun tämä kuuli hänen tiedustelevan kuningattaren vointia, jos hänen ajatuksensa olisivat voineet askarrella muissa asioissa kuin kirjeessä, jota hän paineli sydäntänsä vasten.

VIII

Barnave kunnostautuu

Noustessaan ajoneuvoihin kuningas ja kuningatar huomasivat kummakseen, ettei heidän ympärillään ollut, heidän lähtöään katsomassa, muita kuin kaupungin asukkaita ja saattueena vain ratsuväkeä.

Se oli uusi todistus Barnaven huomaavaisuudesta. Hän tiesi, että eilen, kun oli ollut pakko kulkea käymäjalkaa, kuningatar oli kärsinyt kuumuudesta, pölystä, hyönteisistä, väentungoksesta, uhkauksista, joita oli syydetty hänen henkivartijoitaan ja uskollisia palvelijoitaan kohtaan, näiden osoittaessa hänelle viimeistä palvelustaan. Barnave oli sanonut saaneensa kuulla tietoja maahanhyökkäyksestä: markiisi de Bouillé oli muka samonnut Ranskan alueelle viidenkymmenentuhannen itävaltalaisen etunenässä. Häntä vastaan täytyi jokaisen miehen, jolla oli pyssy, viikate, keihäs, ase mikä tahansa, nousta, ja koko kansa oli noudattanut tätä kutsua ja pyörtänyt takaisin.

Ranskassa vihattiin siihen aikaan ulkomaalaisia, vihattiin niin syvästi, että se viha ulottui kuninkaaseen ja kuningattareen saakka, kuningattareen, jonka suurin rikos olikin hänen ulkomaalaisuutensa.

Marie-Antoinette arvasi, mistä johtui tämä uusi hyvätyö. Sanomme _hyvätyö_, sillä se sana ei ole liioittelua. Hän kiitti Barnavea katseella.

Vaunuihin astuessaan hän etsi katseellaan Charnyn katsetta. Charny oli jo istuimellaan. Mutta sensijaan että olisi sijoittunut keskelle, kuten eilen, hän oli itsepintaisena halunnut luovuttaa de Maldenille tämän paikan, joka oli vähemmän vaarallinen kuin se, jolla tämä uskollinen henkivartija oli siihen asti istunut. Charny toivoi, että haavoittuminen sallisi hänen aukaista kreivittären kirjeen, joka poltti hänen sydäntään.

Hän ei siis huomannut kuningattaren etsivää katsetta.

Kuningatar huoahti raskaasti.

Barnave kuuli sen.

Huolestuneena saamaan selville, mitä tuo huoahdus merkitsi, nuori mies pysähtyi vaunujen astinlaudalle.

»Madame», sanoi hän, »huomasin eilen, että teillä oli hyvin ahdasta näissä berliniläis-vaunuissa. Jos yksi matkustaja jäisi pois, tulisi teille väljempää... Jos haluatte, nousen saattovaunuihin herra de Latour-Maubourgin kanssa tai seuraan teitä ratsain.»

Tehdessään tämän tarjouksen Barnave olisi antanut puolet elinpäivistään hänellä ei ollut niitä enää monta jälellä — jos tämä tarjous evättäisiin.

Se evättiin.

»Ei», sanoi kuningatar, »jääkää te meidän seuraamme».

Samassa kruununprinssi ojensi pikku kätensä pidättääkseen nuoren kansanedustajan ja sanoi:

»Hyvä ystävä Barnave, ystävä Barnave, sinä et saa lähteä, minä en tahdo!»

Säteilevänä Barnave istuutui entiselle paikalleen. Tuskin hän oli istuutunut, kun kruununprinssi siirtyi kuningattaren polvilta hänen polvilleen.

Päästäessään kruununprinssin liukumaan käsistään kuningatar suuteli häntä molemmille poskille.

Hänen huultensa kostea jälki jäi lapsen sametinhienolle hipiälle. Barnave katseli tätä äidillisen suudelman jälkeä niinkuin Tantalos lienee katsellut hedelmiä, jotka riippuivat hänen päänsä päällä.

»Madame», sanoi hän kuningattarelle, »suoko teidän majesteettinne minulle ilon suudella korkeata prinssiä, joka ikäistensä erehtymätöntä vaistoa noudattaen haluaa sanoa minua ystäväkseen?»

Kuningatar nyökäytti päätänsä ja hymyili.

Barnaven huulet painuivat kuningattaren huulten jäljille niin tulisina, että lapsi pelästyneenä parahti.

Kuningattarelta ei jäänyt huomaamatta ainoakaan pikku seikka siitä leikistä, jossa Barnave menettäisi päänsä. Ehkei hänkään ollut nukkunut enempää kuin Barnave tai Charny; ehkä se vilkkaus, joka antoi eloa hänen silmiinsä, johtui sisäisestä kuumeesta, joka poltti häntä. Mutta hänen purppuraiset huulensa, hänen miltei huomaamattomasti ruusuiset poskensa tekivät hänestä sen vaarallisen seireenin, joka yhdellä suortuvallaan voi johtaa palvojansa kuiluun.

Barnaven varokeinot saivat aikaan, että nyt edettiin kahdeksan kilometriä tunnissa.

Château-Thierryyn pysähdyttiin päivälliselle.

Talo, johon pysähdyttiin, oli joen varrella, ihanalla paikalla ja kuului eräälle rikkaalle puukauppiattarelle. Tämä ei ollut odottanut, että hänen talonsa valittaisiin, vaan oli edellisenä iltana, saatuaan kuulla, että kuninkaallinen perhe matkustaisi Château-Thierryn kautta, lähettänyt yhden palvelijoistaan tarjoamaan herroille kansalliskokouksen läheteille taloaan kuninkaan ja kuningattaren olinpaikaksi.

Tarjous oli hyväksytty.

Kun vaunut pysähtyivät, ilmaisi palvelijoitten keskenäinen kilpailu tykkänään toisenlaista vastaanottoa kuin mihin korkeat vangit olivat saaneet alistua eilen Dormansin majatalossa. Kuningatar, kuningas, madame Elisabeth, rouva de Tourzel ja molemmat lapset opastettiin kukin omaan huoneeseensa, missä kaikki oli pantu kuntoon, jotta jokainen voisi siistitä itsensä mahdollisimman huolellisesti.

Pariisista lähdettyään kuningatar ei ollut tavannut sellaista huomaavaisuutta. Naisen kaikkein herkimpiä tottumuksia tällainen ylimyksellinen huomaavaisuus oli omiaan hivelemään, ja Marie-Antoinette, joka alkoi pitää arvossa moista huolehtimista, kutsutti luoksensa talon kelpo emännän voidakseen kiittää häntä.

Hetken perästä astui huoneeseen neljänkymmenen ikäinen, vielä verevä nainen, joka oli puettu äärettömän yksinkertaisesti. Hän oli siihen asti vaatimattomasti pysytellyt loitolla niistä, jotka hän oli ottanut suojiinsa.

»Tekö, madame, olette tämän talon emäntä?» kysyi kuningatar.

»Voi, madame», huudahti tuo kelpo nainen ratketen itkemään, »kaikkialla minne teidän majesteettinne suvaitsee pysähtyä ja mitä taloa te läsnäolollanne kunnioitatte, kaikkialla missä kuningatar liikkuu, siellä kuningatar on valtiatar!»

Marie-Antoinette silmäili ympärilleen, todetakseen, että he olivat kahdenkesken.

Huomattuaan, ettei kukaan voinut nähdä tai kuulla heitä, hän tarttui emännän käteen, veti hänet lähelleen, syleili häntä kuin parasta ystäväänsä ja sanoi:

»Jos te harrastatte turvallisuuttamme ja jos hiukankin välitätte omasta rauhastanne, niin tyyntykää ja hillitkää tuskanosoituksianne, sillä jos saataisiin selville, mikä niihin on syynä, tulisivat ne teille kohtalokkaiksi. Teidän täytyy käsittää, että tuskamme vain yltyisi, jos teille sattuisi jotakin epämiellyttävää? Me tapaamme kenties toisemme joskus. Malttakaa siis mielenne ja pysykää ystävänäni, jonka tapaaminen nykyisin on niin harvinaista ja kallisarvoista.» [Olemme jäljentäneet Marie-Antoinetten omat sanat sen mukaan mitä on kertonut muuan niistä henkivartijoista, jotka valmistelivat Varennesin pakoa ja seurasivat kuningasta tälle matkalle.]

Päivällisen jälkeen lähdettiin heti matkalle. Helle oli rasittava. Kuningas, joka oli huomannut, että madame Elisabeth, nääntymäisillään väsymyksestä, antoi päänsä vaipua rinnalle, vaati, että prinsessa tulisi istumaan hänen paikalleen vaunujen perälle, kunnes saavuttaisiin Meauxiin, missä päästäisiin levolle. Kuninkaan nimenomaisesta käskystä madame Elisabeth lopulta suostui.

Pétion oli kuullut tämän kiistelyn, muttei ollut liikahtanutkaan.

Barnave oli punehtunut häpeästä ja peittänyt kasvot käsillään, mutta sormiensa raosta hän huomasi kuningattaren alakuloisen hymyn.

Tunnin kuluttua madame Elisabethin väsymys kävi niin ylivoimaiseksi, että nukkui kokonaan ja hänessä sammui tietoisuus niin täydellisesti, että hänen kaunis enkelin päänsä, kallistuttuaan ensin vasemmalle, sitten oikealle, lopulta nojasi Pétionin olkapäähän.

Se se joka sai Chartresin edustajan mainitsemaan julkaisemattomassa matkakertomuksessaan, että madame Elisabeth, tuo pyhimys, oli rakastunut häneen ja painaessaan hetkeksi päänsä hänen olkapäätänsä vasten _antautui viettinsä valtaan_.

Kellon käydessä neljättä saavuttiin Meauxiin ja pysähdyttiin piispan palatsin eteen. Siinä palatsissa oli asunut Bossuet ja kahdeksankymmentäseitsemän vuotta varemmin yleisen historian tutkielman tekijä oli siinä palatsissa kuollut.

Palatsissa asui tällöin perustuslaillinen ja valan vannonut piispa. Se huomattiin myöhemmin tavasta, jolla hän otti kuninkaallisen perheen vastaan.

Mutta toistaiseksi kuningattareen koski vain sen rakennuksen synkkä ulkoasu, johon hän oli astumaisillaan. Ei mikään ruhtinaallinen tai kirkollinen palatsi olisi voinut alakuloisuudellaan olla sopivampi tarjoamaan suojaa sille ylevälle onnettomuudelle, joka joutuisi siinä viettämään yhden yön. Se ei ollut kuin Versailles, missä suuruus on komea. Täällä suuruus oli yksinkertainen. Leveä, viettävä, tiilillä kivetty käytävä vei asuinhuoneihin, ja nämä asuinhuoneet olivat puutarhan puolella, joka nojautui kaupungin muureihin. Tästä puutarhasta kohosi kaikkea vallitsevana kirkon torni, joka oli kauttaaltaan murattiköynnösten peitossa. Siitä vei rautatammien reunaama käytävä työhuoneeseen, mistä Meauxin kaunopuheinen piispa tuolloin-tällöin sinkosi maailmalle synkät huutonsa, jotka ennustivat kuningaskuntien tuhoa.

Kuningatar silmäili tätä synkkää rakennusta ja huomattuaan sen sopivan hänen omaan mielialaansa hän pälyili ympärilleen löytääkseen käsivarren, johon nojaisi lähteäkseen palatsia tarkastamaan.

Vain Barnave oli saapuvilla.

Kuningatar hymyili.

»Tarjotkaa minulle käsivartenne, hyvä herra», sanoi hän, »ja opastakaa minua tässä vanhassa palatsissa. Minä en uskalla mennä sinne yksin, pelkään kuulevani sen käytävissä kajahtelevan sen suuren äänen, joka kerran pani koko kristikunnan säpsähtämään, huudon, joka sanoi: 'Mada- me kuolee! Madame on kuollut!'»

Barnave tuli nopeasti lähemmäksi ja tarjosi kuningattarelle käsivartensa kunnioittavin ja samalla kiihkein elein.

Mutta kuningatar silmäili vielä kerran ympärilleen. Charnyn poissaolo huolestutti häntä.

Barnave, joka näki kaikki, huomasi tuon silmäyksen.

»Kuningatar haluaa jotakin?» kysyi hän.

»Niin, haluan tietää, missä kuningas on», vastasi Marie Antoinette.

»Hän on suvainnut ottaa vastaan herra Pétionin», sanoi Barnave, »ja keskustelee nyt hänen kanssansa».

Kuningatar näytti tyytyväisiltä.

Sitten, ikäänkuin olisi tuntenut tarvetta päästä irti omista ajatuksistaan, hän sanoi:

»Tulkaa.»

Ja hän lähti Barnaven kanssa tarkastamaan piispan palatsin huoneita.

Olisi voinut sanoa, että hän pakeni, seuraten mielialansa luomaa häälyvää varjoa, katsomatta eteensä tai taaksensa.

Suuren saarnamiehen makuuhuoneessa hän vasta pysähtyi, miltei läähättäen.

Sattumalta hän joutui tällöin erään naishenkilön muotokuvan eteen.

Hän kohotti katseensa koneellisesti ja luki kehyksistä sanat: _Madame Henriette_.

Hän säpsähti.

Tämän säpsähdyksen Barnave tunsi, muttei käsittänyt sen merkitystä.

»Teidän majesteettinne on sairas?» kysyi hän.

»En, en», sanoi kuningatar, »mutta tuo muotokuva... madame Henriette...»

Barnave arvasi, mitä tämän nais-poloisen sydämessä liikkui.