Part 10

Onneksi Charny kuunteli sydämellään yhtä paljon kuin korvillaan.

»Madame», sanoi hän, »ettekö ollut antanut veljeni tehtäväksi jättää minulle jotakin?»

»Herra...!» sopersi Andrée, kohosi toiselle polvelleen ja katseli kreiviä levottomana.

»Ettekö ollut antanut hänelle kirjettä, joka oli osoitettu minulle?»

»Herra!» toisti Andrée vapisevalla äänellä.

»Isidor-rukan kuoleman jälkeen hänen paperinsa tuotiin minulle, madame, ja teidän kirjeenne oli niiden paperien joukossa.»

»Oletteko lukenut sen?» huudahti Andrée ja peitti kasvot käsillään. »Voi...!»

»Madame, minä en saanut lukea kirjettä, ellen ollut kuolettavasti haavoittunut, ja, kuten näette, minä olen terve ja vahingoittumaton.»

»Kirje...?»

»Se on tässä, madame, aukaisemattomana, sellaisena kuin annoitte sen Isidorille.»

»Oh», mutisi Andrée kirjeen ottaessaan, »se on hyvin kaunista... tai hyvin julmaa se, mitä nyt teette!»

Charny ojensi kätensä ja tarttui Andréen käteen, jota hän puristi omissaan.

Andrée yritti irroittaa kätensä.

Ja kun Charny pani vastaan mutisten; »Sallikaa se, madame!» huoahti hän miltei kauhistuneena, mutta voimattomana ja salli värisevän, kostean kätensä jäädä Charnyn käsien väliin.

Hämillään, tietämättä, minne katseensa suuntaisi, tietämättä, kuinka pakenisi Charnyn katsetta, jonka hän tunsi tuijottavan häneen, voimatta siirtyä minnekään, sillä hän oli yhä rukousjakkaralla, hän sanoi lopulta:

»Niin, minä ymmärrän, olette tullut tuomaan kirjeen minulle takaisin?»

»Juuri niin, madame, ja toisestakin syystä... Minun on pyydettävä teiltä paljon anteeksi, kreivitär.»

Andrée värähti sydänjuuria myöten. Ensimmäisen kerran Charny oli panematta arvonimen eteen sanaa madame.

Ja hänen äänensä oli tällöin ilmaissut sanomatonta hellyyttä.

»Anteeksi! Minulta, herra kreivi? Olkaa hyvä ja selittäkää, mitä!»

»Käyttäytymistäni kuluneitten kuuden vuoden aikana...»

Andrée silmäili häntä syvästi kummissaan.

»Olenko milloinkaan valitellut, herra?» kysyi hän.

»Ette, madame, sillä te olette enkeli!»

Andréen silmät hämärtyivät ja hän tunsi kyynelten kihoavan silmäripsiinsä.

»Te itkette, Andrée?» sanoi Charny.

»Oh», huudahti Andrée puhjeten kyyneliin, »suokaa anteeksi, herra, mutta en ole tottunut kuulemaan teidän puhuttelevan minua näin... Ah, hyvä jumala, hyvä jumala!»

Ja hän heittäytyi leposohvaan ja hänen päänsä vaipui käsien varaan.

Tovin kuluttua hän levitti kätensä, ravisti päätänsä ja huudahti:

»Mutta minähän olen mieletön!»

Äkkiä hän vaikeni. Sillaikaa kun hänen silmänsä olivat olleet käsien peitossa, oli Charny polvistunut hänen eteensä.

»Ah, te polvillanne minun edessäni, te minun jalkojeni juuressa!» sanoi hän.

»Enkö sanonut teille, Andrée, että olen tullut pyytämään teiltä anteeksi?»

»Polvillaan minun edessäni, minun jalkojeni juuressa!» toisti Andrée kuin henkilö, joka ei voi uskoa näkemäänsä todeksi.

»Andrée, olette irroittanut kätenne minun käsistäni», sanoi Charny.

Ja hän ojensi jälleen kätensä nuorelle naiselle.

Mutta Andrée väistyi syrjään ilmaisten tunnetta, joka vivahti kauhuun.

»Mitä tämä merkitsee?» mutisi hän.

»Andrée», vastasi Charny hellimmällä äänellään, »se merkitsee, että minä rakastan teitä!»

Andrée painoi käden sydämelleen ja parahti.

Sitten hän ponnahti pystyyn, ikäänkuin teräsjousi olisi työntänyt hänen jalkojaan, ja piteli ohimoltaan molemmin käsin.

»Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua!» saneli hän. »Se on mahdotonta!»

»Sanokaa olevan mahdotonta, että te rakastatte minua, Andrée, mutta älkää sanoko olevan mahdotonta, että minä rakastan teitä.»

Andrée loi Charnyyn tutkivan silmäyksen kuin varmentuakseen, että tämä puhui totta. Kreivin suuret, tummat silmät sanoivat samaa, mitä hänen suunsa oli lausunut.

Andrée, joka olisi voinut epäillä sanoja, ei voinut erehtyä tuosta katseesta.

»Voi, hyvä jumala, hyvä jumala», jupisi hän, »onko maailmassa minua onnettomampaa naista!»

»Andrée», jatkoi Charny, »sanokaa, että rakastatte minua, tai ellette sano rakastavanne, sanokaa edes, ettette vihaa!»

»Minäkö vihaisin teitä!» huudahti Andrée.

Ja hänen tyynissä, kuultavissa, puhtaissa silmissään välähti kaksinkertainen salama.

»Oh, herra, olette ihan väärässä, jos pidätte vihana tunnetta, jonka minussa olette herättänyt.»

»Mutta ellei se ole vihaa eikä rakkautta, mitä se siis on, Andrée?»

»Se ei ole rakkautta, sillä minun ei ole sallittu teitä rakastaa. Ettekö kuullut minun äsken vaikeroivan Jumalalle, että minä olen maailman onnettomin nainen?»

»Entä miksi teillä ei olisi oikeutta rakastaa minua, koska minä rakastan teitä, Andrée, kaikesta sydämestäni?»

»Oh, sitä en halua, en voi, en uskalla teille ilmaista», vastasi Andrée käsiään väännellen.

»Mutta», virkkoi Charny yhä hellemmällä äänellä, »jos sen, mitä ette halua, ette voi ettekä uskalla sanoa, joku toinen on minulle ilmaissut?»

Andrée laski molemmat kätensä Charnyn olkapäille.

»Mitä?» kuului hänen kauhistunut huudahduksensa.

»Jos minä tiedän kaikki?» lisäsi Charny.

»Hyvä jumala!»

»Ja jos minä hetkellä, jolloin huomasin teidät tuon onnettomuuden johdosta entistäkin ansiollisemmaksi ja kunnioitettavammaksi ja kuulin sen hirveän salaisuuden, päätin tulla sanomaan teille, että minä rakastan teitä?»

»Jos olette sen tehnyt, herra, olette maailman ylevin ja jaloin mies.»

»Minä rakastan teitä, Andrée!» toisti Charny. »Minä rakastan teitä, minä rakastan teitä!»

»Ah», huudahti Andrée ja kohotti kätensä, »en tiennyt, hyvä jumala, että maan päällä voisi kokea tällaista iloa!»

»Mutta, Andrée, sanokaa tekin rakastavanne minua!» kehoitti Charny.

»Voi, ei, en uskalla milloinkaan», vastasi Andrée, »mutta lukekaa kirje, joka piti annettaman teille vasta kuolinvuoteenne ääressä!»

Ja hän ojensi kreiville kirjeen, jonka tämä oli tuonut.

Andréen peittäessä kasvot käsillään, Charny mursi nopeasti kirjeen sinetin, luki ensimmäiset rivit ja huudahti. Sitten hän irroitti Andréen kädet, puristi hänet sydäntänsä vasten ja sanoi:

»Siitä päivästä alkaen, jolloin minut näit, kuusi vuotta, oi sinä pyhimys! Voinko sinua milloinkaan rakastaa kyllin syvästi, jotta unohtaisit, mitä olet saanut kärsiä?»

»Hyvä jumala», jupisi Andrée onneensa pakahtumaisillaan, »jos tämä on unta, salli, etten milloinkaan herää tai että kuolen herätessäni...!»

Ja unohtakaamme nyt onnelliset ja siirtykäämme niihin, jotka kärsivät, taistelevat tai vihaavat, ja kenties heidän paha kohtalonsa heidät unohtaa niinkuin mekin.

XIII

Vähän varjoa auringon jälkeen

Heinäkuun 16 päivänä 1791, siis vähän aikaa vastikään kertomiemme tapahtumien jälkeen, oli kaksi uutta henkilöä, joita emme ole vielä esitelleet lukijoille, koska haluamme esitellä heidät oikealla hetkellä, kirjoituspuuhassa saman pöydän ääressä pienessä salongissa, joka oli Guénégaud-kadun varrella sijaitsevan Britannique-hotellin kolmannessa kerroksessa.

Tämän pikku salongin toisesta ovesta pääsi vaatimattomaan ruokasaliin, joka oli kalustettu vuokrahotellien huoneitten tapaan, ja toisesta ovesta makuusuojaan, minne oli sovitettu parisängyt.

Nämä kaksi kirjoittajaa olivat eri sukupuolta. Kumpikin ansaitsee erikoisen maininnan.

Mies näytti kuusikymmenvuotiaalta, ehkä hieman nuoremmalta. Hän oli pitkä ja laiha. Hän näytti sekä vakavalta että intohimoiselta. Hänen kasvojensa suorat viivat ilmaisivat tyyntä ja vakaisaa ajattelijaa, jossa jäykkä ja selkeä äly hallitsi mielikuvituksen voimaa.

Nainen näytti kolmenkymmenen tai kahdenneljättä vuoden vanhalta, vaikka hän oli jo täyttänyt kuusineljättä. Hipiän helakasta väristä, kasvojen voimakkaasta verevyydestä oli helppo nähdä hänen olevan syntyperällään rahvaan lapsen. Hänellä oli kauniit silmät, joiden epämääräinen väri vivahti harmaaseen, vihreään ja siniseen, lempeät ja lujat silmät, iso suu, jota koristivat raikkaat huulet ja valkoiset hampaat, lyhyt leuka ja pystynenä, kauniit, vaikka hieman kovat kädet, komea, joustava, täyteläinen vartalo, kaunis kaula ja syrakusalaisen Venuksen lanteet.

Mies oli Jean Marie Roland de la Platière, syntynyt vuonna 1732 Villefranchessa, lähellä Lyonia.

Nainen oli Manon Jeanne Phlipon, syntynyt Pariisissa vuonna 1754 He olivat olleet naimisissa yksitoista vuotta, vuodesta 1780.

Olemme sanoneet naisen olevan rahvaanomaista alkuperää. Nimet sitä todistavat: Manon Jeanne Phlipon, etunimet, sukunimi, kaikki ilmaisevat syntyperän. Kaivertajan tytär kun oli, hänkin oli kaivertanut viidenteenkolmatta ikävuoteensa asti, jolloin hänestä tuli häntä kaksikolmatta iäkkäämmän Rolandin vaimo. Kaivertajasta tuli tällöin jäljentäjä, kääntäjä, mukailija. Teokset sellaiset kuin Polttoturpeen valmistus, Villatehtailijan käsikirja ja Käsiteollisuus-hakemisto olivat ankarassa ja epäkiitollisessa työssä kuluttaneet tämän lahjakkaan naisen parhaat vuodet, naisen, joka säästyi kaikilta erheiltä, ellei kaikilta intohimoilta, ei siksi että hänen sydämensä olisi ollut näivettynyt, vaan koska hänen sielunsa oli puhdas.

Hänen suhteessaan mieheensä vallitsi tyttären kunnioitus naisen rakkautta. Tämä rakkaus oli eräänlaista puhdasta palvomista, vailla kaikkinaista ruumiillista pyydettä. Se sai hänet luopumaan päiväisestä ahertelusta, johon hän sitten puuttui yön hetkinä, jotta hän voisi itse valmistaa ateriat vanhukselle, jonka heikko vatsa sieti vain määrättyjä ruokalajeja.

Vuonna 1789 rouva Roland vietti tätä vaatimatonta, ahkeroivaa elämää maaseudulla. Hänen miehensä omisti silloin Platièren pienen maatilan, jonka mukaan hän oli ottanut nimensä. Tämä maatila oli Villefranchessa, Lyonin lähettyvillä. Siellä Bastiljin tykkien jyske pani heidät hätkähtämään.

Tämä tykinjyske herätti ylevämielisen naisen sydämessä eloon kaiken, mikä oli suurta, isänmaallista ja pyhää ranskalaista. Ranska ei ollut enää kuningaskunta, vaan se oli kansa! Se ei ollut enää vain maa, missä asuttiin, vaan se oli isänmaa! — Tuli vuoden 1790 yhdistysjuhla. Kuten muistamme, Lyonin juhla vietettiin ennen Pariisin juhlaa. Jeanne Phlipon, joka Horloge-rantakadun varrella olevasta kotitalostaan näki, milloin tahansa katsoi aamulla ikkunastaan syvän, sinisen taivaan ja nousevan auringon, jonka kulkua hän saattoi tarkata Champs-Élyséesin päähän asti, missä se näytti laskevan puiden vihreään, lehtevään latvukseen, oli nähnyt kello kolmesta aamulla Fourevièrsin kummulta nousevan toisen auringon, toisin paahtavan, toisin valaisevan, vapauden auringon. Hänen katseensa oli siirtynyt hyväilemään koko tätä suurta kansalaisjuhlaa, hänen sydämensä oli uppoutunut tähän veljeyden valtamereen, ja hän oli siitä selvinnyt kuin Akilleus, kaavoittamattomana, lukuunottamatta yhtä kohtaa. Siihen kohtaan häntä iski rakkaus, mutta siihen haavaan hän ei sentään kuollut.

Tämän suuren päivän iltana, haltioissaan näkemästään, tuntien itsensä runoilijaksi, tuntien itsensä historioitsijaksi, hän oli kirjoittanut selostuksen tästä juhlasta. Selostuksen hän oli lähettänyt Champagnesta kotoisin olevalle ystävälleen, _Journal de Lyonin_ päätoimittajalle. Tätä nuorta miestä oli tulinen kirjoitus hämmästyttänyt. Huumaantuneena hän oli painattanut sen lehteensä. Seuraavana päivänä sanomalehti, josta tavallisesti otettiin tuhannenkahdensadan tai tuhannenviidensadan kappaleen painos, ilmestyi kuudenkymmenentuhannen kappaleen painoksena!

Selittäkäämme parilla sanalla, kuinka tämä runollinen mielikuvitus, tämä naisellinen sydän tuli näin tulisesti harrastaneeksi politiikkaa. Siksi, että Jeanne Phlipon, jota hänen isänsä oli kohdellut kaivertajatyöläisenä, siksi, että rouva Roland, jota hänen miehensä oli kohdellut sihteerinä ja joka isänsä ja puolisonsa kodissa oli joutunut askartelemaan vain vakavissa tehtävissä, siksi, että rouva Roland, jonka käsiin ei ollut milloinkaan osunut halpa-arvoinen kirja, siksi, että rouva Roland piti parhaana hupinaan, miellyttävimpänä ajanrattona sellaisia kirjoituksia kuin _Vuoden 1789 valitsijamiesten pöytäkirjat_ ja _Selostus Bastiljin valloituksesta_.

Roland puolestaan oli esimerkki, mitä kaitselmus, sattuma tai kohtalo voivat tehdä muuttamalla vähäpätöisen tapahtuman avulla ihmiselämän tai koko valtakunnan tykkänään toiseksi.

Hän oli nuorin viidestä veljeksestä. Hänestä mielittiin tehdä pappi, hän tahtoi pysyä miehenä. Yhdeksäntoista vuoden ikäisenä hän lähti isänkodista, taivalsi yksin, jalkaisin ja rahattomana koko Ranskan, saapui Nantesiin, sai toimen erään laivanvarustajan liikkeessä ja pyysi siirtoa Intiaan. Lähtöpäivänä, juuri kun laiva saapui satamaan, hän sai niin ankaran verensyöksyn, että lääkäri epäsi häneltä merimatkan.

Jos Cromwell olisi päässyt lähtemään Amerikaan sen sijaan että Kaarle I:n määräys pidätti hänet Englantiin, ei White Halliin kenties olisi pystytetty mestauslavaa! Jos Roland olisi matkustanut Intiaan, ei elokuun 10 päivän veritekoja kenties olisi pantu toimeen!

Kun Roland ei voinut tyydyttää laivanvarustajaa, jonka palvelukseen hän oli pyrkinyt, lähti hän Nantesista ja meni Roueniin. Siellä muuan hänen sukulaisensa, jonka puoleen hän kääntyi, huomasi nuorukaisen kyvyt ja hankki hänelle teollisuuslaitosten tarkastajan toimen.

Siitä lähtien Rolandin elämä muuttui tutkijan ja työmiehen elämäksi. Taloustiede oli hänen hengettärensä, kauppa hänen innoittava jumalansa. Hän matkusteli, hän keräili aineistoa, hän kirjoitteli. Hän kyhäsi muistelmia karjalauman kasvatuksesta, esitti teorioja käsiteollisuudesta ja kyhäsi _Kirjeitä. Sisiliasta, Italiasta, Maltan saarelta_ sekä _Ranskan rahamaailman perusteet_ ja muut aikaisemmin mainitsemamme teokset, jotka hän antoi vaimonsa jäljentää. Hän oli mennyt naimisiin vuonna 1780, kuten on jo mainittu. Neljää vuotta myöhemmin he matkustivat yhdessä Englantiin. Kun he olivat palanneet Ranskaan, lähetti hän vaimonsa Pariisiin hankkimaan aatelisvaltakirjan ja pyytämään siirtoa Lyonin tarkastuspiiriin. Tarkastuspiiriä koskevassa asiassa hänen vaimonsa onnistui, valtakirjajutussa epäonnistui. Niinpä Roland joutui Lyoniin ja vastoin tahtoaan demokraattiseen puolueeseen, johon hänen vaistonsa ja vakaumuksensa muuten häntä yllyttivätkin. Hän hoiteli siis kaupan ja teollisuuden tarkastajan tehtäviä Lyonin piirissä, kun vallankumous puhkesi. Tässä uudessa, elvyttävässä aamuruskossa hän ja hänen vaimonsa tunsivat sydämessään itävän sen kauniin kasvin, kultalehtisen ja timanttikukkaisen, jota sanotaan haltioitumiseksi. Olemme maininneet, että rouva Roland kirjoitti selostuksen toukokuun 30 päivän juhlasta ja että sanomalehti, joka sen julkaisi, ilmestyi kuudenkymmenentuhannen kappaleen painoksena ja että jokainen kotikaupunkiinsa, kauppalaansa, kyläänsä palannut kansalliskaarti toi tullessaan osan tätä rouva Rolandin henkeä.

Ja koska sanomalehdessä ei ollut julkaisijan nimeä eikä selostuksessa allekirjoitusta, arvelivat kaikki, että vapaus itse oli astunut maanpinnalle ja sanellut jollekin tuntemattomalle profeetalle juhlan selostuksen, niinkuin enkeli oli sanellut apostoli Johannekselle evankeliumin.

Näin elelivät molemmat aviopuolisot, täynnä uskoa ja luottamusta, pienen champagnelaisen ystäväjoukon piirissä. Niitä, olivat Bosc, Lanthenas ja pari kolme muuta. Sitten seurapiiri lisääntyi uudella ystävällä.

Lanthenas, joka oli kuin omainen Rolandien perheessä ja vietti siellä päiviä, viikkoja, kuukausia, toi eräänä iltana mukanaan yhden valitsijoistaan, jonka esitelmää rouva Roland oli syvästi ihaillut.

Tämä uusi ystävä esiteltiin Bancal des Issartsiksi.

Hän oli yhdeksänneljättä-vuotias, kaunis, yksinkertainen, kookas, lempeä ja uskonnollinen mies. Hän ei ollut erikoisen henkevä, mutta hänellä oli hyvä sydän ja armelias sielu.

Hän oli ollut notaari, mutta sitten heittänyt tämän toimen antautuakseen kokonaan politiikkaan ja filosofisiin tutkimuksiin.

Viikon kuluttua Lanthenas, Roland ja uusi vieras sopivat yhteen niin mainiosti, tämä joukko muodosti niin sopusointuisen kolmiliiton uhrautuvassa isänmaanrakkaudessaan, vapaudenkaipuussaan ja innossaan harrastaa kaikkia hyviä asioita, että nämä kolme miestä päättivät pysyä alati yhdessä, elää yhteiselämää ja jakaa elinkustannukset tasan.

Varsinkin kun Bancal kerran joutui vähäksi ajaksi pois heidän piiristään, kävi tämä yhteisyyden tunne palavaksi.

Roland kirjoitti hänelle:

»Tulkaa, rakas ystävä. Miksi viivytte? Olette nähnyt meidän suorasukaiset tapamme, nähnyt, kuinka me elämme ja toimimme. Minun iässäni ei muututa, kun ei ole milloinkaan mielipiteitä muutettu. Me nostatamme isänmaallisuutta, me kohotamme ihmishenkeä. Lanthenas hoitaa lääkärinammattiaan, minun vaimoni on piirin sairaanhoitajatar. Te ja minä, me hoidamme yhteiskunnan asiat.»

Näiden kolmen kultaisen keskinkertaisuuden liitto sai tosiaankin kokoon jotakin, mikä näytti sievoiselta omaisuudelta. Lanthenasilla oli noin kaksikymmentätuhatta livreä, Rolandilla kuusikymmentätuhatta ja Bancalilla satatuhatta.

Sillä välin Roland täytti tehtäväänsä, apostolin tehtävää. Tarkastusmatkoillaan hän saarnasi paikkakunnan talonpojille. Verrattomana kävelijänä tämä ihmisyyden toivioretkeläinen kulki, sauva kädessä, pohjoisesta etelään, idästä länteen, ja kylvi oikealleen, vasemmalleen, eteensä, taaksensa uutta sanaa, vapauden hedelmällistä siementä. Bancal, yksivakainen, kaunopuheinen, kylmästä ulkonäöstään huolimatta intohimoinen mies, oli Rolandin apuri, oppilas, toinen hän, Clavieren ja Dumouriezin vastaisen virkatoverin mieleen ei edes juolahtanut, että Bancal voisi rakastaa hänen vaimoaan ja hänen vaimonsa Bancalia. Eikö Lanthenas, ihan nuori mies, ollut viisi vuotta ollut tälle viattomalle, ahkeralle, raittiille ja puhtaalle naiselle mitä veli on sisarelle? Eikö rouva Roland, hänen Jeannensa, ollut voiman ja hyveen patsas?

Roland tulikin ylen onnelliseksi, kun Bancal vastasi äsken mainitsemaamme kirjeeseen ystävällisellä ja hellää kiintymystä uhkuvalla kirjeellä. Roland sai tämän kirjeen Lyoniin ja lähetti sen heti Platièreen, missä hänen vaimonsa oli.

Ah, älkää lukeko minua, lukekaa Micheletiä, jos haluatte yksinkertaisen erittelyn avulla oppia tuntemaan sen ihmeellisen naisen, jota sanotaan madame Rolandiksi!

Hän sai tämän kirjeen sellaisena helteisenä päivänä, jolloin sähkö virittää ilman, jolloin kylmimmätkin sydämet kiihtyvät, jolloin marmorikin uneksii ja värähtelee. Syksy oli jo käsissä, mutta kesän raskas ukkonen jyrähteli taivaalla.

Siitä päivästä lähtien, jolloin hän tapasi Bancalin, alkoi jotakin tuntematonta heräillä tämän neitseellisen naisen sydämessä. Tämä sydän oli avoin ja kuin kukan teriöstä siitä levisi tuoksu. Hänen korvissaan virisi suloinen laulu kuin linnun liverrys metsien kätköissä. Olisi voinut sanoa, että hänen mielikuvituksensa aavisteli kevään tuloa ja että sillä tuntemattomalla kentällä, jonka hän näki sitä vielä peittävän usvan takaa, sen kaikkivoivan järjestelijän käsi, jota sanotaan Jumalaksi, valmisteli uutta koristelua, joka olisi täynnä tuoksuvia pensaikkoja, raikkaita vesiputouksia, varjoisia nurmikkoja ynnä päiväpaisteisia aukeamia.

Hän ei tuntenut rakkautta, mutta, kuten kaikki naiset, arvasi sen. Hän oivalsi vaaran ja silmät kyynelissä mutta hymyhuulin hän meni oikopäätä pöydän ääreen ja hetkeäkään empimättä kirjoitti Bancalille suorasukaisen kirjeen osoittaen, haavoittunut Klorinda-rukka, aseistuksensa heikon kohdan tehden tunnustuksen ja surmaten samalla toivon, jonka tämä tunnustus voisi herättää.

Bancal ymmärsi, ei puhunut enää yhteiselämästä, meni Englantiin ja viipyi siellä pari vuotta.

Ne olivat antiikin ajan luonteita! Minä olenkin ajatellut, että lukijoilleni olisi suloista kaiken sen taistelun, kaiken sen intohimoisen elämän jälkeen, jonka he ovat kokeneet, levähtää hetkeksi kauneuden, voiman ja hyveen raikkaaseen, puhtaaseen siimekseen.

Älköön kukaan väittäkö, että me kuvailemme madame Rolandin toisenlaiseksi kuin hän oli: siveä isänsä työpajassa, siveä iäkkään puolisonsa vuoteen ääressä, siveä lapsensa kehdon vieressä. Sellaisena hetkenä, jolloin ei valehdella, hän kirjoitti, mestauslava silmien edessä: »Olen alati hallinnut aistejani, eikä kukaan ole minua paremmin tuntenut aistihuumaa.»

Älköön liioin luettako naisen kylmyyden ansioksi hänen kunniallisuuttansa. Ei, aikakausi, johon olemme siirtyneet, oli vihan aikaa, myönnettäköön, mutta se oli myöskin rakkauden aikaa. Ranska näytti esimerkkiä. Kauan vankilassa virunut, rautoihin kahlehdittu vanki-rukka kirvoitettiin kahleista ja päästettiin vapauteen. Kuten Maria Stuart vankilasta lähtiessään, niin hänkin olisi halunnut painaa suudelman luomakunnan huulille, koota koko luonnon syleilyynsä, hedelmöittää sen henkäyksellään, jotta siitä syntyisi maan vapaus ja maailman riippumattomuus.

Ei, kaikki nämä naiset rakastivat pyhästi, kaikki nämä miehet rakastivat tulisesti. Lucile ja Camille Desmoulins, Danton ja hänen Louisensa, neiti de Keralio ja Robert, Sophie ja Condorcet, Vergniaud ja neiti Candeille. Vain kylmä ja terävä Robespierre, joka oli kylmä ja terävä kuin giljotiinin veitsi, vain hän ei tuntenut sydämensä lämpenevän rakkauden poltteessa. Hän rakasti vuokraisäntänsä, puuseppä Dupleyn, tytärtä, jonka tuttavaksi näemme hänen aikanaan joutuvan.

Ja eikö ollut rakkautta, vähemmän puhdasta tosin — mutta välipä sillä, rakkaus on sydänten suuri hyve — rouva Tallienin rakkaus, rouva de Beauharnaisin rakkaus, rouva de Genlisin rakkaus, rakkautta, jonka lohduttava henkäys vilvoitti mestauslavallakin kuolevien kalpeita kasvoja?

Niin, koko maailma rakasti tuona ylen onnellisena ajanjaksona. Rakkaus on tässä käsitettävä sen sanan laajimmassa merkityksessä. Yhdet rakastivat aatetta, toiset ainetta, yhdet isänmaata, toiset ihmissukua. Rousseaun päivistä lähtien rakastamisen tarve oli yhä varttunut. Olisi voinut sanoa, että ihmisillä oli kiire vangita koko rakkaus kädenkäänteessä. Olisi voinut sanoa, että haudan, kuilun, kurimuksen partaalla koko sydän sykähteli tuntematonta, kiihkoista, kaikki nielevää henkeä. Olisi voinut sanoa, että kaikki rinnat ammensivat maailmankaikkeuden lämpökeskuksesta ja että tämän lämpökeskuksen muodostivat yhdeksi ainoaksi rakkaudeksi sulaneet rakkaudet!

Näin olemme joutuneet kauas siitä vanhuksesta ja siitä nuoresta naisesta, jotka kirjoittivat Britannique-hotellin kolmannen kerroksen huoneessa. Palatkaamme heihin.

XIV

Ensimmäiset tasavaltalaiset

Helmikuun 20 päivänä 1791 Roland oli lähetetty Lyonista Pariisiin varaedustajana. Hänen tehtävänsä oli ajaa parinkymmenen tuhannen leivättömän työläisen asiaa.

Hän oli ollut Pariisissa neljä kuukautta, kun tapahtui Varennesin hirveä jupakka, jolla oli sellainen vaikutus kertomuksemme sankarien ja Ranskan kohtaloihin, että olemme katsoneet velvollisuudeksemme uhrata sille lähes kokonaisen kirjaniteen tilan.

Kuninkaan paluusta, kesäkuun 26 päivästä, heinäkuun 16 päivään, johon olemme saapuneet, oli tapahtunut paljon asioita.

Kaikki olivat huutaneet: »Kuningas pakenee!» Kaikki olivat juosseet kuningasta tavoittamaan, kaikki olivat olleet tuomassa häntä Pariisiin, mutta kun kuningas oli palannut, kun kuningas oli saatu Pariisiin, kun kuningas oli jälleen Tuilerieissä, ei kukaan tiennyt, mitä hänelle tehtäisiin.

Jokainen antoi neuvoja, joka taholta sateli neuvoja, kuin myrskyn aikana tuulenpuuskia. Onnettomasti käy aluksen, joka on merellä sellaisessa myrskyssä!

Kesäkuun 21 päivänä, kuninkaan pakopäivänä, kordelierikerhon jäsenet olivat laatineet julistuksensa, jonka oli allekirjoittanut Legendre, se ranskalainen teurastaja, jota kuningatar oli sanonut englantilaisen teurastajan Harrisonin jäljittelijäksi.

Julistuksen mottona olivat seuraavat säkeet:

Jos joku petturina kuningasta itselleen kaipaa, vailla valtiasta, hänellä olkoon kova kuolon uhka ja tuuleen harjoitettakoon sen tuhka.

Säkeet olivat Voltairen. Ne olivat huonot, mutta niillä oli toki se avu, että ne ilmaisivat täsmällisesti niiden isänmaanystävien ajatuksen, joiden julistusta ne koristivat.

Tässä julistuksessa selitettiin, että kordelierit olivat vannoneet surmaavansa tyrannit, jotka uskaltaisivat käydä maan, vapauden ja perustuslain kimppuun.

Marat, joka alati kulki omaa tietään ja joka esitti eristäytymisensä verukkeeksi väitteen, että kotka elää yksin ja kalkkunat parvissa, ehdotti diktaattoria.