Part 11

»Ottakaa», kirjoitti hän lehteensä, »ottakaa joku kunnon ranskalainen, joku kunnon isänmaanystävä, joku kansalainen, joka vallankumouksen alusta saakka on osoittanut kirkkainta valoa, suurinta intoa, uskollisuutta ja epäitsekkyyttä, valitkaa hänet viivyttelemättä, muutoin vallankumouksen asia on hukassa!»

Mikä merkitsi: »Valitkaa Marat.»

Prudhomme puolestaan ei ehdottanut miestä eikä uutta hallitusta. Hän vain poisti vanhan hallituksen kuninkaan ja tämän jälkeläisten muodossa. Kuunnelkaamme häntä:

»Seuraavana maanantaina, kruununprinssi tuotiin kävelylle rannan puoliselle Tuileriein terassille, ja kun huomattiin melkoinen joukko uteliasta kansaa, otti muuan palkattu krenatööri lapsen syliinsä ja pani hänet istumaan terassin reunuskivelle. Kuninkaallinen mukula osasi hyvin aamupäivällä oppimansa läksyn ja lähetti kansalle lentosuukkoja. Se merkitsi kiitosta papalle ja mammalle. Jotkut katselijoista olivat vätyksiä ja huusivat: 'Eläköön kruununprinssi!' Kansalaiset, olkaa varuillanne, hovi mielistelee kansaa silloin kun se ei ole sitä voimakkaampi.»

Ja heti senjälkeen tulivat seuraavat rivit:

»Tammikuun 27 päivänä 1649 Englannin parlamentti tuomitsi Kaarlo I:n mestattavaksi, koska tämä oli halunnut laajentaa kuninkaanvaltaa ja säilyttää isänsä, Jaakko I:n, vallananastukset. Saman kuun 30 päivänä hän sai sovittaa rikoksensa, jotka käytäntö oli miltei laillistuttanut ja suuri puolue pyhittänyt. Mutta kansanääni pääsi kuuluville, parlamentti julisti kuninkaan pakolaiseksi, petturiksi, kansan viholliseksi, ja Kaarlo Stuartin kaula katkaistiin White-Hallin juhlasalin edustalla.»

Hyvä on, kansalainen Prudhomme, ette ainakaan ole myöhästynyt, ja kun tammikuun 21 päivänä 1793 Ludvig XVI:n kaula katkaistaan, on teillä oikeus vaatia kunniaa aloitteenteosta, koska kesäkuun 27 päivänä 1791 osoititte hyvän esikuvan.

Tosin herra Prudhomme — häntä ei saa sekoittaa henkevään ystäväämme Monnieriin, joka on hupsu, mutta rehti mies — tosin Prudhomme myöhemmin muuttui rojalistiksi ja taantumukselliseksi ja julkaisi teoksen: _Vallankumouksen aikana tehtyjen rikosten historia_.

Omatunto on sentään jotakin se!

_Rautasuu_ on toki suorasukaisempi: ei tekopyhyyttä, ei kaksimielisiä sanoja, ei kavaluutta. Sen toimittaja oli Bonneville, vilpitön, rohkea, nuori Bonneville, hullu intoilija, joka samoili rahvaanomaisissa piireissä eikä milloinkaan eksynyt isoisten pariin. Rautasuuta toimitettiin Ancienne-Comédie-kadun varrella, lähellä Odéonia, parin askelen päässä kordelieri-kerhosta.

Hän kirjoitti:

»Valasta on pyyhitty pois inhoittava sana _kuningas_. Ei enää kuninkaita, ei enää ihmissyöjiä! Tähän mennessä on usein vaihdettu nimeä, mutta itse asia on säilytetty. Ei hallitsijaa, ei diktaattoria, ei protektoria, ei Orleansia, ei Lafayettea! Minä en pidä siitä Philippe Orleansin pojasta, joka juuri tänään menee vahtivuorolleen Tuilerieihin, enkä hänen isästään, jota ei milloinkaan nähdä kansalliskokouksessa ja jonka alati näkee Feuillant-pengermän portilla. Tarvitseeko kansan alati olla holhottavana? Departementtimme kokoontukoot ja julistakoot, etteivät ne halua tyranneja, ei monarkkeja, ei protektoria, ei hallitsijaa eikä kuninkaan varjoja, jotka ovat kansan asialle yhtä vaarallisia kuin sen kirotun puun, bohon-upasin, jonka varjo on kuolettava.

Mutta ei riitä sanoa: 'Tasavalta.' Venetsiakin oli tasavalta. Tarvitaan kansallista kokoomusta, tarvitaan kansallista hallitusta. Kerätkää kansa auringon eteen, julistakaa, että vain laki yksin on hallitsija. Vannokaa, että sen yksin tulee hallita. Ei ole vapauden ystävä, joka ei sitä valaa vanno.»

Camille Desmoulins puolestaan nousi tuolille Palais-Royalissa, toisin sanoin kaunopuheisten purkaustansa tavanomaiselle näyttämölle, ja lausui:

»Hyvät herrat, olisi onnetonta, jos se katala mies tuotaisiin meille takaisin. Mitä hänelle nyt teemme? Tersiteen lailla hän tulisi vuodattamaan niitä hereitä kyyneliä, joista Homeros puhuu. Jos hänet tuodaan takaisin, niin ehdotan, että hänet pannaan kansan naurettavaksi kolmeksi päiväksi, punainen nenäliina päässä, ja että hänet sitten viedään sopivin päivämatkoin rajan taakse.»

On myönnettävä, ettei tämän hirveän lapsen, Camille Desmoulinsin, ehdotus ollut kaikkein hulluimpia.

Ja vielä yksi sana, joka kuvasi aika hyvin yleistä mielialaa. Sen lausui Dumont, muuan Englannissa asuva geneveläinen, jota siis ei voi epäillä puolueellisuudesta Ranskaa kohtaan.

»Kansan näytti vallanneen tavaton viisaus. On jouduttu pahaan pulaan, sanoi se iloisesti. Mutta jos kuningas meidät jättää, kansa jää. Kansa voi olla kuninkaatta, mutta kuningas ei kansatta.»

Kuten huomaamme, ei sanaa _tasavalta_ lausunut kukaan muu kuin Bonneville. Ei Brissot, ei Danton, ei Robespierre, ei edes Petion uskaltanut lausua sitä sanaa. Se kauhistutti kordeliereja, närkästytti jakobiineja.

Heinäkuun 13 päivänä Robespierre huudahti puhujalavalta: »Minä en ole tasavaltalainen enkä monarkisti.»

Jos Robespierre olisi pantu muuria vasten, olisi hänen ollut vaikea sanoa, mitä hän oli.

Kaikki olivat miltei samassa asemassa, paitsi Bonneville ja se nainen, joka miestänsä vastapäätä jäljensi muuatta vastalausetta Guénégaud-kadun varrella olevan hotellin kolmannessa kerroksessa.

Kesäkuun 22 päivänä, kuninkaan paon jälkeisenä päivänä, hän kirjoitti:

»Tasavallan tunne, närkästys Ludvig XVI:ta kohtaan, viha kuninkaita kohtaan, huokuvat täällä kaikissa rinnoissa.»

_Tasavallan tunne_ siis asuu sydämissä, mutta itse sana kuuluu vain harvojen suusta.

Kansalliskokous varsinkin vihaa sitä sanaa.

Kansalliskokousten suuri onnettomuus on, että ne pysähtyvät alati hetkeen, jolloin ne valitaan, ne eivät ota lukuun kehitystä, eivät kulje maan käsityskannan mukana, eivät seuraa kansaa sinne, minne se menee, ja väittävät silti jatkuvasti edustavansa kansaa.

Kansalliskokous lausui: »Ranskan tavat eivät ole tasavaltalaiset.» Kansalliskokous otteli herra de la Palissen kanssa ja käsittääksemme voitti kuulun puhujan totuuksien voimalla. Kuka oli muokannut Ranskan tavat tasavaltalaisiksi? Yksinvaltako? Ei, yksinvalta ei ollut sellainen hölmö. Yksinvalta tarvitsee tottelevaisuutta, orjuutta ja turmelusta ja se muokkaa tavat otollisiksi turmelukseen, orjuuteen ja tottelevaisuuteen. Vain tasavalta luo tasavaltalaiset tavat. Luokaa ensin tasavalta ja tasavaltalaiset tavat syntyvät sen jälkeen.

Oli ollut kuitenkin hetki, jolloin tasavallan julistaminen olisi käynyt helposti päinsä. Se oli hetki, jolloin saatiin kuulla, että kuningas oli lähtenyt ja vienyt kruununprinssin mukanaan. Sensijaan että olisi kiirehditty heitä tavoittamaan, heille olisi pitänyt antaa nopeimmat postihevoset, kestävimmät ajomiehet, ruoskat käsissä, kannukset saappaissa. Heidän jälkeensä olisi pitänyt karkoittaa hoviväki, hoviväen perässä papit ja sitten panna portit tiukasti kiinni.

Lafayette, jolla toisinaan oli neronväläyksiä, harvoin aatteita, oli saanut tuollaisen neronväläyksen.

Kello kuusi aamulla hänelle tultiin ilmoittamaan, että kuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe olivat paenneet. Häntä oli ollut perin vaikea saada hereille. Hän nukkui sitä syvää historiassa mainittua unta, josta häntä oli moitittu Versaillesissa.

»Paenneet?» sanoi hän. »Mahdotonta! Jätin Gouvionin nukkumaan heidän makuuhuoneensa oveen nojaten.»

Hän nousi kuitenkin, pukeutui ja lähti ulos. Portilla hän tapasi Baillyn, Pariisin pormestarin ja Beauharnaisin, kansalliskokouksen puheenjohtajan. Baillyn nenä oli tavallista pitempi ja kasvot entistäänkin keltaisemmat, Beauharnais oli jähmettynyt kauhusta.

Eikö olekin omituista? Joséphinen mies, joka mestauslavalla kuollessaan jättää leskensä kulkemaan valtaistuimelle johtavaa tietä, on jähmettynyt mykäksi Ludvig XVI:n paon johdosta.

»Mikä vahinko», huudahti Bailly, »ettei kansalliskokous ole vielä koolla!»

»Niin, niin», sanoi Beauharnais, »se on hyvin ikävää».

»Hän on siis tosiaankin lähtenyt?» sanoi Lafayette.

»Ah, niin on», vastasivat molemmat valtiomiehet yhteen ääneen.

»Miksi _ah_?» kysyi Lafayette.

»Mitä, ettekö käsitä?» huudahti. Bailly. »Koska hän aikoo palata preussilaisten, itävaltalaisten, emigranttien etunenässä. Koska hän aikoo virittää kansalaissodan ja ulkomaisen sodan.»

»Te siis arvelette», sanoi Lafayette, joka ei vieläkään ollut vakuutettu, »_te siis arvelette, että kansan etu vaatii kuninkaan paluuta_?»

»Niin», vastasivat Bailly ja Beauharnais jälleen yhteen ääneen.

»Hyvä on», virkkoi Lafayette, »on kiirehdittävä tavoittamaan häntä».

Ja hän kirjoitti seuraavan määräyksen:

Isänmaan viholliset _ovat ryöstäneet kuninkaan_ ja senvuokst kansalliskaartit määrätään vangitsemaan heidät.»

Huomatkaa tarkoin, että vuoden 1791 koko politiikka, kansalliskokouksen loppu pyöri juuri siinä.

Koska kuningas oli välttämätön Ranskalle, koska hänet oli saatava takaisin, oli selitettävä, että hänet oli ryöstetty eikä että hän oli paennut.

Lafayette ei ollut vakuutettu asiasta. Lähettäessään Romeufin matkalle hän kehoitti tätä olemaan liikoja kiirehtimättä. Nuori ajutantti oli lähtenyt päinvastaiseen suuntaan kuin Ludvig XVI ollakseen varma, ettei tapaisi häntä.

Valitettavasti oli oikealla tiellä Billot.

Kun kansalliskokous kuuli uutisen, joutui se kauhun valtaan. Kuningas oli lähtiessään osoittanut sille hyvin uhkaavan kirjeen, missä hän melko selvästi sanoi lähtevänsä hakemaan viholliselta apua ja palaavansa saattamaan Ranskan jälleen järkiinsä.

Rojalistit puolestaan nostivat päänsä ja alkoivat puhua äänekkäästi. Muuan heistä, luullakseni Suleau, kirjoitti:

»Kaikki, jotka haluavat päästä osallisiksi armahduksesta, jonka Condén prinssin nimessä tarjoamme vihamiehillemme, tulkoot ilmoittautumaan toimitushuoneeseemme tästä päivästä elokuun alkuun saakka. Me järjestämme yleisön mukavuudeksi tuhatviisisataa listaa.»

Pahimmin kuitenkin pelästyi Robespierre. Kun istunto keskeytettiin kello puoli neljästä kello viiteen, riensi hän tapaamaan Pétionia. Heikko etsi voimakkaan tukea.

Hänen mielestään Lafayette oli hovin kätyri. Kysymyksessä oli, ei enempää eikä vähempää, kuin edustajien verilöyly.

Tyyniluontoinen, hidasverinen Pétion katseli asioita tykkänään toiselta kannalta.

»Hyvä on», sanoi hän, »nyt me tunnemme kuninkaan ja voimme toimia sen mukaan».

Brissot saapui. Hän oli aikakautensa kehittyneimpiä miehiä. Hän kirjoitti _Isänmaanystävään_.

»Paraikaa perustetaan uutta sanomalehteä, jonka yhdeksi toimittajaksi minäkin rupean», sanoi hän.

»Mitä lehteä?» kysyi Pétion.

»Sen nimeksi tulee _Tasavaltalainen_.»

Robespierren hymy oli kuin irvistystä.

»_Tasavaltalainen?_» sanoi hän. »Haluaisinpa kuulla teidän selittävän, mitä tasavalta on.»

He olivat yhä Pétionin luona, kun paikalle saapuivat Rolandit, aviomies vakavana ja päättäväisenä kuten aina, aviovaimo tyynenä, pikemmin hymyilevänä kuin pelästyneenä, kauniit silmät kirkkaina ja puhuvina. He tulivat asunnostaan Guénégaud-kadulta ja olivat lukeneet kordelierien julistuksen. Kuten kordelierit, niin hekin olivat sitä mieltä, ettei kuningas ollut laisinkaan välttämätön kansalle.

Aviopuolisoitten rohkeus vahvisti Robespierrenkin sydäntä. Hän palasi kansalliskokouksen istuntoon huomiontekijänä, valmiina käyttämään hyväkseen sopivaa tilaisuutta kuten kettu, jonka terrier-koira on ajanut umpikujaan. Kellon lähetessä yhdeksää illalla hän näkee, että kansalliskokous kääntyy hentomieliseksi, puhuu veljeydestä ja jotta aate muuttuisi lihaksi, valmistuttiin lähtemään joukolla tervehtimään jakobiineja, joiden kanssa oli oltu epäsovussa ja joita sanottiin murhaajalaumaksi.

Silloin hän liukui istuimeltaan, riensi ovelle, pujahti ulos kenenkään huomaamatta, juoksi jakobiinien kokoushuoneeseen, nousi puhujalavalle, antoi ilmi kuninkaan, ministeriön, samoin Baillyn ja Lafayetten, syytti kansalliskokousta, toisti aamupäivän jutun, maalaili kuvitellun Pärttylin-yön ja lopetti sanomalla pyhittävänsä elämänsä isänmaan alttarille.

Puhuessaan itsestään Robespierre osasi olla eräällä tavalla kaunopuheinen. Kun kuullaan, että hyveellistä, vakaisaa Robespierreä uhkaa moinen vaara, aletaan nyyhkyttää. »Jos sinä kuolet, me kuolemme kanssasi!» huutaa joku. »Niin, niin; kaikki, kaikki!» toistavat kuulijat kuorossa. Yhdet kohottavat kätensä vannomaan, toiset paljastavat miekkansa, kolmannet polvistuvat, kädet koholla. Siihen aikaan kohotettiin kädet usein, se oli aikakauden ele. Silmäilkääpä vain Davidin taulua _Valanteko pallohuoneessa_.

Rouva Roland oli paikalla, muttei käsittänyt, mikä vaara Robespierreä uhkasi. Mutta hän oli nainen ja sikäli altis mielenliikutuksille. Mielenliikutus oli voimakas, hänkin heltyi. Hän tunnustaa sen itse.

Tällöin astuu sisälle Danton. Kehittyvä kansanomaisuus alkoi hyökätä Lafayetten horjuvan kansanomaisuuden kimppuun.

Miksi kaikki vihasivat Lafayettea?

Ehkä siksi, että hän oli rehellinen mies ja aina puolueitten narri, kuitenkin niin, että kaikki puolueet vetosivat hänen rehtiyteensä.

Kun hänet ilmoitetaan kokoukselle, kun veljeyden esimerkkiä näyttääkseen Lameth ja Lafayette, nämä veriviholliset, astuvat käsikkäin sisälle, huudetaan kaikilta tahoilta:

»Danton puhujalavalle, Danton puhujalavalle!»

Robespierre ei parempaa toivonutkaan kuin saada välttää sitä paikkaa. Kuten olemme sanoneet, Robespierre oli kettu eikä verikoira. Hän vainosi poissaolevaa vihollista, hyökkäsi hänen kimppuunsa takaapäin, kiipesi hänen hartioilleen ja järsi hänen pääkuorensa aivoihin saakka, mutta ahdisti häntä harvoin edestäpäin. Puhujalava oli siis tyhjä, se odotti Dantonia.

Mutta Dantonia oli vaikea saada sille nousemaan.

Jos hän oli ainoa mies hyökkäämään Lafayetten kimppuun, oli Lafayette ehkä ainoa mies, jonka kimppuun hän ei voinut hyökätä.

Miksi?

Ah, selitämme sen heti. Dantonissa oli paljon Mirabeauta, kuten Mirabeaussa oli ollut paljon Dantonia. Sama luonne, sama nautintojen kaipuu, sama rahantarve ja siis myöskin sama alttius tulla lahjottavaksi.

Yleisesti vakuutettiin, että Mirabeaun lailla Dantonkin oli saanut hovilta rahoja. Milloin, mitä tietä ja paljonko? Sitä ei tiedetty, mutta hän oli saanut, siitä oltiin varmoja, niin ainakin väitettiin.

Näissä väitteissä oli sikäli totta, että Danton oli _myynyt_ ministeriölle kuninkaan neuvostossa harjoittamansa asianajajan toimen, ja nyt sanottiin hänen saaneen ministeriöltä virastaan nelinkertaisen hinnan.

Se oli totta. Mutta se salaisuus oli kolmen henkilön tiedossa: Dantonin, joka oli myynyt, herra de Montmorinin, joka oli ostanut, ja Lafayetten, joka oli kaupan välittänyt.

Jos Danton syyttäisi Lafayettea, voisi Lafayette syytää hänelle vasten kasvoja jutun virasta, joka oli myyty nelinkertaiseen hintaan.

Joku toinen olisi kavahtanut.

Mutta Danton astui esiin. Hän tunsi Lafayetten, hän tunsi sen rehtiyden, joka joskus surkastui typeryydeksi. Muistelkaamme vuotta 1830.

Danton päätteli itsekseen, että herra de Montmorin, Lafayetten ystävä, joka oli varmentanut kuninkaan passin, oli tällä hetkellä liiaksi sotkeutunut huonoon asiaan, jotta Lafayette voisi ripustaa hänen kaulaansa tämän uuden kiven.

Hän astui puhujalavalle.

Hänen puheensa ei ollut pitkä.

»Herra puheenjohtaja, minä syytän Lafayettea. Petturi on tulossa. Pystytettäköön kaksi mestauslavaa. Minä suostun nousemaan toiselle, ellei hän ole ansioitunut nousemaan toiselle.»

_Petturi_ ei ollut tulossa, hän tuli, hän kuuli Dantonin suun lausuman hirveän syytöksen. Mutta kuten Danton oli arvannut, hän oli rehti eikä vastannut syytökseen.

Lameth säästi häneltä sen vaivan. Hän vuodatti Dantonin hehkuvaan laavaan tavanomaisen paimenpuheensa haaleaa vettä ja saarnasi veljeyttä:

Sitten esiintyi Sieyès; hänkin julisti veljeyden oppia.

Sitten Barnave, joka niinikään kehoitti veljeyteen.

Nämä kolme kansanomaisuutta voittivat Dantonin kansanomaisuuden. Oli hyvä, että Danton oli hyökännyt Lafayetten kimppuun, mutta hyvä oli myöskin, että Lameth, Sieyès ja Barnave olivat puolustaneet häntä. Ja kun Lafayette ja Danton lähtivät jakobiinien kokoussalista, saatettiin Lafayettea soihduilla, hänelle kajautettiin hyvä-huutoja.

Tämä Lafayettelle osoitettu suosio merkitsi hovipuolueelle huomattavaa voittoa.

Päivän molemmat suurvoimat oli lyöty niiden johtajissa:

Jakobiinit Robespierressä; kordelierit Dantonissa.

Huomaan olevani pakotettu kirjoittamaan vielä yhden luvun selostaakseni, mitä vastalausetta rouva Roland jäljensi miestänsä vastapäätä Britannique-hotellin kolmannen kerroksen pikku salongissa.

XV

Tuïleriein keskikerros

Saamme aikanamme tietää, mitä rouva Rolandin jäljentämä vastalause sisälsi, mutta jotta lukija pääsisi perinpohjin selville tilanteesta ja silmäilemään erästä vallankumouksen synkintä salaisuutta, täytyy hänen ensin lähteä kanssamme Tuilerieihin heinäkuun 15 päivän iltapuhteeksi.

Palatsin keskikerroksen pimeään ja autioon käytävään aukeavan huoneen oven takana seisoi muuan nainen, käsi ovenrivassa, korvat hörössä ja säpsähtäen jokaisesta askelten äänestä, mikä käytävästä kuului.

Ellemme tietäisi, kuka tämä nainen oli, meidän olisi vaikea tuntea häntä, sillä, paitsi pimeyttä, joka keskellä päivääkin vallitsi näissä käytävissä, oli jo yö, ja sattumalta tai harkitusti käytävää valaisevan ainoan lampun sydän oli kierretty alas, joten se lekutti nyt miltei sammumaisillaan.

Huoneiston toinen huone oli kirkkaasti valaistu ja juuri ensimmäisen huoneen oven takana tämä nainen odotti, värisi ja kuunteli.

Kuka oli tämä odotteleva nainen? Marie-Antoinette.

Ketä hän odotti? Barnavea.

Oi, Maria Teresian uljas tytär, olisipa teille sanottu päivänä, jona teidät vihittiin ranskalaisten kuningattareksi, että koittaisi hetki, jolloin te kamarineitonne huoneen oven taakse piiloutuneena odottelisitte, pelosta ja toivosta väristen, vähäpätöistä grenoblelaista asianajajaa, te, joka olitte antanut Mirabeaun odottaa niin kauan ja päästänyt hänet puheillenne vain yhden kerran!

Mutta älköön erehdyttäkö. Kuningatar odottelee Barnavea puhtaasti poliittisista syistä. Tässä pidätetyssä hengityksessä, tässä hermostuneessa liikahtelussa, tässä kädessä, joka värisee avainta pidellessään, ei ole sydän mukana, pelkästä ylpeydestä siinä on kysymys.

Sanomme: ylpeydestä, sillä vaikka kuningasta ja kuningatarta olikin monella tavalla ahdisteltu heidän paluunsa jälkeen, oli ilmeistä, että henki oli pelastunut ja että koko kysymys kärjistyi seuraaviin sanoihin: Menettäisivätkö Varennesin pakolaiset lopunkin valtansa vai onnistuisiko heidän saada kadottamansa valta takaisin?

Sen kohtalokkaan illan jälkeen, jolloin Charny oli lähtenyt Tuilerieistä sinne enää palaamatta, kuningattaren sydän oli lakannut sykkimästä. Muutaman päivän hän oli ollut välinpitämätön kaikesta, vieläpä solvauksistakin. Mutta vähitellen hän huomasi, että hänen voimakkaassa rakenteessaan oli kaksi pontta, joiden avulla kävi vielä eläminen, ylpeys ja viha, ja hän toipui ennalleen voidakseen vihata ja kostaa.

Ei Charnylle kostaakseen, ei Andréeta vihatakseen, ei, heitä ajatellessaan hän vihasi itseään; hän halusi kostaa itselleen, sillä hän oli kyllin vilpitön myöntääkseen, että hän se oli ollut väärässä ja he pelkkää uhrautuvaisuutta.

Voi, jos hän voisi heitä vihata, olisi hän onnellinen!

Mutta hän vihasi, vihasi kaikesta sydämestään sitä kansaa, joka oli koskenut häneen kuin tavalliseen karkuriin, joka oli täyttänyt hänen sydämensä inholla, vainonnut häntä herjauksilla, polkenut hänet häpeään. Niin, hän vihasi sitä kansaa, jolla on ollut hänen nimityksenään _madame Déficit, madame Veto_, joka nimittää häntä _Itävallattareksi_, kuten sittemmin _leski Capetiksi_.

Ja jos hän voisi kostaa, kuinka hän kostaisikaan!

Tuona heinäkuun 15 päivänä 1791 kello yhdeksän illalla, rouva Rolandin jäljentäessä miestänsä vastapäätä Britannique-hotellin kolmannen kerroksen pikku salongissa vastalausetta, jonka sisältöä emme vielä tunne, Barnave voisi aiheuttaa hänelle voimattomuuden tai epätoivon hetken, mutta myöskin tuoda sen jumalallisen nektarin, jota sanotaan kostoksi.

Tilanne oli tosiaankin jännittävä.

Lafayetten ja kansalliskokouksen avulla ensimmäinen isku oli tosin vältetty perustuslaillisuuden kilvellä. Kuningas oli ryöstetty, kuningas ei ollut paennut.

Mutta muistettakoon kordelierien julistus, Maratin ehdotus, kansalaisen Prudhommen häväistyskirjoitus, Bonnevillen päähänpisto, Camille Desmoulinsin huomautus, geneveläisen Burnoutin aksiomi, muistettakoon, että vastikään oli perustettu uusi sanomalehti, jonka toimitukseen kuului Brissot ja että tämän lehden nimeksi tulisi _Tasavaltalainen_.

Halutaanko tutustua tämän lehden ohjelmaan? Se on lyhyt, mutta valaiseva. Sen on kyhännyt amerikalainen Thomas Payne ja sitten ranskantanut muuan nuori, Amerikan vapaussodassa taistellut upseeri. Julistuksen allekirjoituksena on nimi _Duchâtelet_.

Mikä outo ilmiö tämä kohtalo, joka maailman neljältä kolkalta kerää uusia vihollisia tälle luhistumaisillaan olevalle valtaistuimelle! Thomas Payne! Mitä tekee täällä Thomas Payne? Tämä mies, joka on kotoisin vähän kaikista maista, englantilainen, amerikalainen, ranskalainen, joka on harjoittanut kaikkia ammatteja, on ollut tehtailija, koulumestari, tullimies, matruusi, sanomalehtimies! Hän on tullut sekoittamaan hengityksensä siihen myrskyvihuriin, joka säälimättömänä puhaltaa sammumaisillaan olevaan liekkiin.

Seuraavassa julkaisemme vuoden 1791 _Tasavaltalaisen_ ohjelman, sanomalehden, joka ilmestyi tai jonka piti ilmestyä silloin kun Robespierre kysyi, mitä tasavalta oli:

»Olemme todenneet, että kuninkaan poissaolo sopii meille paremmin kuin hänen läsnäolonsa. Hän on karannut ja samalla siis luopunut kruunustaan. Kansa ei luota milloinkaan valapattoon, karkulaiseen. Pakeniko hän omasta vai toisten aloitteesta? Vähät siitä! Roisto tai tolvana, hän on aina arvoton. Me olemme hänestä vapaat ja hän meistä. Hän on yksityinen kansalainen, Louis de Bourbon. Hänen turvallisuutensa on taattu, Ranska ei alenna itseään, kuninkuus on loppunut. Mitä on virka, joka luovutetaan syntyperän sattuman täytettäväksi ja jota pässinpää voi joutua hoitamaan? Eikö se ole tyhjää olematonta?»

Käsittää helposti, mitä vaikutti moinen julistus, kun se naulattiin Pariisin talojen seiniin. Perustuslaillinen Malouet kauhistui. Hän astui, tuiki tuohtuneena ja hengästyneenä, kansalliskokouksen istuntosaliin, antoi ilmi ohjelman ja vaati, että sen sepittäjät vangittaisiin.

»Hyvä on», vastasi Pétion, »mutta lukekaamme ensin se ohjelma».

Pétion, joka oli harvoja sen ajan Ranskan tasavaltalaisia, tunsi varmasti tuon ohjelman. Malouet, joka oli sen antanut ilmi, kavahti sen lukemista. Entäpä jos parvekeyleisö taputtaisi käsiä? Ja hän oli varma, että se taputtaisi.

Kansalliskokouksen jäsenet Chabroud ja Capelier korjasivat virkatoverinsa erehdyksen.

»Sanomalehdistö on vapaa», sanoivat he, »ja jokaisella, hullulla tai viisaalla, on oikeus ilmaista mielipiteensä. Halveksikaamme jonkun mielettömän työtä ja siirtykäämme päiväjärjestykseen.»

Ja kansalliskokous siirtyi päiväjärjestykseen.

Olkoon, älkäämme puhuko siitä enempää.

Mutta lohikäärme uhkaa kuninkuutta.

Yksi sen päistä katkaistaan. Sillaikaa kun se kasvaa uudelleen, toinen puree.

Ei ollut unohdettu Monsieuria eikä Favrasin salahanketta: kuninkaan poissaollessa Monsieur on nimitettävä sijaishallitsijaksi. Mutta nyt ei ole enää Monsieuriakaan. Monsieur on lähtenyt samaan aikaan kuin kuningaskin ja kuningasta onnekkaampana päässyt rajan taakse.

Mutta Orleansin herttua on jäänyt.

Hän on jäänyt pahanhenkensä kanssa, miehen, joka työntää häntä eteenpäin. Se mies on Laclos, _Vaarallisten suhteitten_ tekijä.

Sijaishallituksesta on tehty säädös, joka homehtuu pahvikansissaan. Miksei turvauduta siihen säädökseen?

Kesäkuun 28 päivänä muuan sanomalehti tarjoaa sijaishallitusta Orleansin herttualle. Ludvig XVI:ta ei siis ole enää olemassa — mitä kansalliskokous siitä sanoikin — koska sijaishallitusta tarjotaan Orleansin herttualle, ei kuningasta ole enää. Orleansin herttua tietenkin kummastelee ja kieltäytyy.