Part 21

Kun Catherine palasi, ei hänen tarvinnut tehdä muuta kuin laskeutua polvilleen äitinsä vuoteen ääreen, rukouskirja kädessä.

Sillävälin Pitou oli ryhtynyt muihin hautausvalmisteluihin. Koska hän ei uskaltanut mennä apotti Fortierin puheille — he olivat, kuten muistettaneen, epäsovussa — meni hän suntion luokse ja pyysi tätä huolehtimaan kuolinmessusta, kantajien luokse ilmoittamaan näille, milloin he saisivat tulla noutamaan arkun, ja haudankaivajan luokse sanomaan tälle, että hän kaivaisi haudan.

Senjälkeen hän meni Haramontiin ilmoittamaan luutnantilleen, aliluutnantilleen ja yhdelleneljättä kansalliskaartilaiselleen, että rouva Billotin hautajaiset tapahtuisivat seuraavana päivänä kello yksitoista aamulla.

Koska emäntä Billotilla, vaimo-rukalla, ei ollut koskaan ollut minkäänlaista valtiollista tointa eikä minkäänlaista arvoasemaa kansalliskaartissa tai armeijassa, oli Pitoun ilmoitus miehilleen siis puolivirallinen eikä virallinen, kuten helposti käsittääkin. Se oli kutsu saapua hautajaistilaisuuteen eikä käsky.

Mutta kaikki tiesivät, mitä Billot oli tehnyt tämän vallankumouksen hyväksi, joka hämmensi kaikkien pään, sytytti jokaisen sydämen. Tiedettiin hyvin, mikä vaara tälläkin hetkellä uhkasi Billotia, joka virui tuskanvuoteella, haavoittunut kun oli puolustaessaan pyhää asiaa. Kutsu käsitettiin siis käskyksi. Haramontin kansalliskaarti lupasi siis päällikölleen saapua mielellään ja täysissä aseissa seuraavana päivänä kello yhdeksitoista surutaloon.

Iltapuolella Pitou palasi maatilalle. Portilla hän tapasi puusepän, joka kantoi ruumisarkkua olkapäillään.

Pitou oli vaistoltaan herkkäsydäminen, mikä ominaisuus on harvinainen maalaisväestössä, jopa suuren maailman ihmisissäkin. Hän piilotti puusepän ja ruumisarkun talliin, ja säästääkseen Catherinea näkemästä tuota synkkää laatikkoa ja kuulemasta vasaran hirveää ääntä hän astui sisälle yksin.

Catherine rukoili äiti-vainajansa vuoteen ääressä. Molempien naisten hartaat kädet olivat pesseet ruumiin ja pukeneet sen käärinliinoihin.

Pitou kehoitti Catherinea käyttämään hyväkseen päiväsaikaa ja kutsui häntä kävelylle raikkaaseen ulkoilmaan.

Mutta Catherine kieltäytyi lähtemästä, sillä hän halusi täyttää velvollisuutensa loppuun asti.

»Mutta rakas pikku Isidorinne voi sairastua, kun häntä ei viedä ulos», huomautti Pitou.

»Ottakaa te hänet mukaanne, herra Pitou.»

Kaikesta näki, että Catherine luotti Pitouhun rajattomasti, koska uskoi tämän huostaan lapsensa edes viideksi minuutiksi.

Pitou lähti muka totellakseen kehoitusta, mutta viiden minuutin perästä hän palasi.

»Se ei halua lähteä kanssani», sanoi hän, »se itkee!»

Ja avoimesta ovesta Catherine kuuli tosiaankin lapsen huudot.

Hän suuteli vainajan otsaa; harsokankaan takaa erotti ruumiin muodot ja miltei kasvonpiirteetkin. Tyttären ja äidin tunteitten hallitsemana hän lähti äitinsä luota lastansa katsomaan.

Pikku Isidor itki todella. Catherine otti pienokaisen syliinsä ja lähti Pitoun seurassa ulos.

Hänen poistuttuaan puuseppä astui arkkuineen sisälle.

Pitou aikoi pidätellä Catherinea ulkona noin neljännestunnin. Kuin sattumalta hän opasti seuralaisensa Boursonnesin tielle.

Tämä tie tarjosi tyttö-rukalle niin kosolta muistoja, että hän käveli sillä puoli tuntia virkkamatta Pitoulle sanaakaan, kuunnellen vain sydämensä ääniä ja vastaten niihin hiljaa, ikäänkuin ne olisivat puhuneet.

Kun Pitou arveli arkkuun panon tapahtuneen, sanoi hän:

»Neiti Catherine, joko palaamme maatilalle?»

Catherine havahtui aatoksistaan kuin unesta.

»Niin, niin», sanoi hän. »Te olette kovin kiltti, ystävä Pitou!»

Ja hän kääntyi Pisseleun tielle.

Rouva Clément nyökäytti Pitoulle merkiksi, että surullinen toimitus oli päättynyt.

Catherine meni huoneeseensa nukuttamaan pikku Isidorin.

Kun tämä äidin velvollisuus oli täytetty, halusi hän palata vainajan ruumisvuoteen ääreen.

Mutta kynnyksellä hän tapasi Pitoun.

»Se on turhaa, neiti Catherine», sanoi tämä hänelle, »kaikki on ohi».

»Mitä, kaikki on ohi?»

»Niin, poissaollessamme, neiti...»

Pitou empi jatkaa.

»Poissaollessamme puuseppä...»

»Ah, siksikö tahdoitte saada minut ulos? Niin, minä ymmärrän, hyvä Pitou.»

Ja palkkiokseen Pitou sai Catherinelta kiitollisen katseen.

»Vielä viimeinen rukous», lisäsi nuori tyttö, »ja sitten minä palaan».

Catherine astui äitinsä huoneeseen.

Pitou seurasi häntä varpaillaan, mutta pysähtyi kynnykselle. Arkku oli pantu keskelle huonetta kahden tuolin varaan.

Arkun nähdessään Catherine pysähtyi säpsähtäen, ja uudet kyynelet alkoivat vieriä hänen silmistään.

Sitten hän polvistui arkun eteen ja nojasi väsymyksen ja kärsimysten kalventaman otsansa arkun tammilautaan.

Sillä tuskien tiellä, joka vie vainajan kuolinvuoteelta hautaan, ikuiseen lepoon, eloonjääneet, jotka saattavat häntä, kohtaavat joka askelella jonkun uuden yksityisseikan, joka näyttää määrätyn pakottamaan kärsivät sydämet viimeiseen kyynelpisaraan saakka.

Catherine rukoili kauan. Hänen oli vaikea erota ruumisarkun äärestä. Nais-poloinen käsitti hyvin, että Isidorin kuoleman jälkeen hänellä oli vain kaksi ystävää tässä maailmassa: äiti ja Pitou.

Äiti oli siunannut hänet ja sanonut hänelle hyvästi; äiti oli tänään arkussa, huomenna olisi haudassa.

Vain Pitou oli jäänyt hänelle!

On vaikeaa erota viimeisen edellisestä ystävästä, kun tämä ystävä on äiti!

Pitou tunsi, että hänen oli lähdettävä auttamaan Catherinea. Hän astui sisälle ja huomattuaan sanansa turhiksi hän yritti kohottaa nuoren tytön ylös.

»Vielä yksi rukous, herra Pitou, yksi ainoa!»

»Te sairastutte, neiti Catherine», sanoi Pitou.

»Entä sitten?» kysyi Catherine.

»Silloin minun täytyy hakea imettäjä herra Isidorille.»

»Olet oikeassa, Pitou, olet oikeassa! Hyvä jumala, kuinka hyvä sinä olet, Pitou! Ja kuinka minä sinua rakastankaan, ystävä Pitou!»

Pitou horjahti ja oli kaatua solkenaan lattialle.

Hän peräytyi ovelle päin seinään nojaten, ja hiljaiset, sanoisimmeko ilon kyynelet, vierivät hänen poskilleen.

Eikö Catherine ollut sanonut rakastavansa häntä?

Pitou oivalsi varsin hyvin, kuinka Catherine rakasti häntä, mutta rakastipa Catherine häntä millä tavalla tahansa, se oli hänelle jo paljon.

Lopetettuaan rukouksensa Catherine nousi, kuten oli Pitoulle luvannut, ja tuli hitain askelin nojautuakseen nuorukaisen olkapäähän.

Pitou kietoi käsivartensa Catherinen vyötäisille ja lähti viemään häntä huoneesta.

Catherine salli sen tehdä. Mutta kynnyksellä hän kääntyi ja loi Pitoun olan yli viimeisen silmäyksen ruumisarkkuun, jota kaksi vahakynttilää valjusti valaisi.

»Hyvästi, äiti, viimeisen kerran hyvästi!» sanoi hän.

Ja sitten hän lähti.

Catherinen huoneen oven edessä, kun nuori tyttö aikoi astua sisälle, Pitou pysäytti hänet.

Catherine alkoi tuntea Pitoun jo niin hyvin, että ymmärsi Pitoulla olevan jotakin sanomista hänelle.

»No?» kysyi hän.

»Sitä vain», sopersi Pitou hieman hämillään, »eikö teidänkin mielestänne, neiti Catherine, ole aika teidän lähteä maatilalta?»

»Minä en lähde maatilalta, ennenkuin äiti on lähtenyt», vastasi nuori tyttö.

Catherine lausui nämä sanat niin lujasti, että Pitou huomasi hänen tehneen peruuttamattoman päätöksen.

»Ja kun te lähdette», sanoi Pitou, »te tiedätte, että parin kolmen kilometrin päässä täältä on kaksi paikkaa, missä teidät otetaan ystävänä vastaan: ukko Clouisin maja ja Pitoun pikku talo.»

Pitou nimitti _taloksi_ kamariaan ja työhuonettaan.

»Kiitos, Pitou», vastasi Catherine ilmaisten päännyökkäyksellä, että hän hyväksyisi toisen tai toisen näistä kahdesta turvapaikasta.

Catherine astui huoneeseensa olematta huolissaan Pitousta, joka aina löytäisi itselleen tyyssijan.

Seuraavana aamuna kello kymmenen tienoissa alkoi maatilalle saapua hautajaisiin kutsuttuja ystäviä.

Kaikki lähitienoon tilanhoitajat, Boursonnesista, Rouesta, Ivorsista, Coyollesista, Largnysta, Haramontista ja Vivieresistä, saapuivat paikalle.

Ensimmäisten joukossa oli Villers-Cotteretsin pormestari, kunnon herra de Longpré.

Kello puoli yksitoista saapui Haramontin kansalliskaarti, rummun päristessä ja lippu puolitangossa. Ei ainoatakaan miestä puuttunut.

Kauttaaltaan mustiin pukeutunut Catherine, käsivarsilla pikku Isidor, joka niinikään oli puettu mustiin, otti vieraat vastaan, ja täytyy sanoa, että kaikki vieraat tunsivat syvää kunnioitusta tuota äitiä ja tuota pienokaista kohtaan, jotka olivat pukeutuneet kaksinkertaiseen suruasuun.

Kello yksitoista oli maatilalle kerääntynyt yli kolmesataa henkilöä.

Pappi, kirkonmiehet ja kantajat puuttuivat.

Odotettiin neljännestunti.

Ketään ei tullut.

Pitou nousi talon korkeimmalla olevaan ullakkoikkunaan.

Ikkunasta näki koko sen kaksi kilometriä laajan tasankoalueen, joka ulottui Villers-Cotteretsista Pisseleun pikku kylään.

Vaikka Pitoulla oli hyvät silmät, ei hän nähnyt ketään.

Hän tuli alas ja mainitsi herra de Longprélle huomioistaan ja mietteistään.

Hänen _huomionsa_ olivat, ettei ketään tullut, ja hänen _mietteensä_, ettei ketään tulisikaan.

Hänelle oli kerrottu apotti Fortierin käynnistä talossa ja että apotti oli evännyt emäntä Billotilta pyhän ehtoollisen.

Pitou tunsi apotti Fortierin ja arvasi kaikki. Apotti Fortier ei aikonut antaa pyhää apuaan rouva Billotia haudattaessa. Ja veruke, ei syy, oli se, ettei vainaja ollut ripittäytynyt.

Nämä mietteet, jotka Pitou ilmaisi herra de Longprélle ja herra de Longpré toisille vieraille, herättivät tuskallisen mielialan.

Äänettöminä vaihdettiin silmäyksiä. Sitten muuan ääni lausui;

»Mitä siitä! Ellei apotti Fortier halua pitää meille messua sivuutettakoon messu!»

Tämä ääni lähti Désiré Maniquetin suusta.

Désiré Maniquet oli tunnettu uskonnonvastaisista mielipiteistään.

Syntyi hetkeksi hiljaisuus.

Väkijoukko piti ilmeisesti ylen rohkeana tekona, jos messu sivuutettaisiin.

Ja kuitenkin elettiin Voltairen ja Rousseaun koulukunnan aikaa.

»Hyvät ystävät», sanoi pormestari, »menkäämme Villers-Cotteretsiin. Villers-Cotteretsissa kaikki selviää.»

»Villers-Cotteretsiin!» huusivat kaikki.

Pitou antoi merkin neljälle miehelleen. Kaksi kivääriä sujutettiin arkun alle ja vainaja kohotettiin kannettavaksi.

Portilla arkku sivuutti Catherinen, joka oli polvillaan, ja pikku Isidorin, jonka Catherine oli polvistuttanut viereensä.

Kun arkku oli kannettu ohi, suuteli Catherine kynnystä, jonka yli hän ei luullut enää milloinkaan astuvansa. Sitten hän nousi ja sanoi Pitoulle:

»Tapaamme toisemme ukko Clouisin majassa.» hän poistui nopeasti pihan yli puutarhaan, josta pääsi pienelle kujalle.

XXIX

Apotti Fortier huomaa, ettei annettua lupausta ole niin helppo pitää kuin luulee

Saattojoukko kulki äänettömänä. Se muodosti pitkän jonon maantiellä. Äkkiä joukon peräpäässä kulkevat kuulevat takaansa huudon.

He kääntyivät katsomaan.

Muuan ratsumies siellä kiidätti täyttä neliä. Hän tuli Ivorsin suunnalta, siis Pariisin tietä.

Toinen puoli hänen kasvoistaan oli kahden mustan siteen peitossa. Hän piti hattua kädessään ja viittasi saattuetta pysähtymään.

Pitou kääntyi kuten toisetkin.

»Kas, herra Billot!» sanoi hän. »Hyvä! En haluaisi nyt olla apotti Fortierin nahoissa!»

Kun kuultiin Billotin nimi, pysähdyttiin heti.

Ratsastaja lähestyi nopeasti ja sitä mukaa kuin hän tuli lähemmäksi, alkoivat kaikki tuntea hänet tilanhoitajaksi, kuten Pitou oli sanonut.

Saattueen etupäähän ehdittyään Billot hyppäsi ratsun selästä maahan, viskasi ohjakset sen kaulalle ja virkkoi niin kaikuvalla äänellä, että kaikki kuulivat:

»Hyvää päivää ja kiitoksia, kansalaiset!»

Sitten hän sijoittui arkun taakse Pitoun paikalle, joka hänen poissaollessaan oli saattuetta johtanut.

Muuan tallimies lähti viemään hevosta takaisin maatilalle.

Kaikki silmäilivät Billotia uteliaasti.

Hän oli laihtunut hieman ja kalvennut tavattomasti.

Osa hänen otsaansa ja vasemman silmän tienoot olivat jääneet sinertäviksi verenkuolion johdosta.

Hänen tiukasti yhteenpusertuneet hampaansa ja kurttuiset kulmakarvansa ilmaisivat synkkää kiukkua, joka odotti vain sopivaa hetkeä purkautuakseen ilmoille.

»Tiedättekö, mitä on tapahtunut?» kysyi Pitou.

»Tiedän kaikki», vastasi Billot.

Kun Gilbert oli ilmoittanut tilanhoitajalle, minkälaisessa tilassa hänen vaimonsa oli, silloin Billot oli heti vuokrannut ajoneuvot, jotka olivat vieneet hänet Nanteuiliin asti.

Ja kun hevonen ei voinut kuljettaa häntä edemmäksi, oli hän, niin heikko kuin olikin, hypännyt virman postiratsun selkään. Lavignanissa hän oli vaihtanut hevosta ja saapunut maatilalle vähän senjälkeen kun saattue oli sieltä lähtenyt.

Muutamalla sanalla rouva Clément oli selostanut tilanteen. Billot oli noussut jälleen satulaan. Pihamuurin ulkopuolelta hän oli nähnyt saattueen; joka eteni maantiellä ja hän oli pysäyttänyt huudoillaan.

Ja nyt, kuten olemme maininneet, hän ryhtyi johtamaan saattuetta, kulmakarvat uhkaavissa kurtuissa, suu pahaa ennustavasti kiinni ja käsivarret ristissä rinnalla.

Saattue, joka ennestäänkin oli synkkä ja hiljainen, muuttui vieläkin synkemmäksi ja hiljaisemmaksi.

Villres-Cotteretsiin saavuttaessa tavattiin odotteleva ihmisjoukko.

Tämä, joukko liittyi saattueeseen.

Sitä mukaa kuin saattue eteni kaduilla, tuli taloista miehiä, vaimoja, lapsia. He tervehtivät Billotia, joka vastasi heille nyökkäyksellä, ja liittyivät sitten saattueen peräriveihin.

Torille tultaessa saattueessa oli yli viisisataa henkeä.

Torille alkoi jo näkyä kirkko.

Pitoun aavistus toteutui: kirkko oli suljettu.

Oven eteen pysähdyttiin.

Billot oli käynyt kasvoiltaan tuhkanharmaaksi, hänen ilmeensä entistäkin uhkaavammaksi.

Kirkko ja maallinen valta sivuivat toisiaan. Kirkonvartija, se käärme, joka oli samalla raatihuoneen portinvartija, siis sekä pormestarin että, apotti Fortierin käskettävissä, kutsuttiin paikalle. Herra de Longpré kuulusteli häntä.

Apotti Fortien oli kieltänyt kaikkia kirkonmiehiä avustamasta hautajaisia.

Pormestari tiedusteli, missä kirkonavaimet olivat.

Avaimet olivat suntion huostassa.

»Mene noutamaan avaimet», sanoi Billot Pitoulle.

Pitou pani pitkät koipensa liikkeelle ja palasi viiden minuutin perästä.

»Apotti Fortier on ottanut avaimet kotiinsa, ollakseen varma, ettei kirkonovea avata», ilmoitti hän.

»Apotilta on haettava avaimet», ehdotti Desiré Maniquet, äärimmäisten keinojen synnynnäinen esittäjä.

»Niin, niin, apotilta noudettakoon avaimet!» huusi parisataa ääntä.

»Se veisi liian paljon aikaa», sanoi Billot. »Kun kuolema kolkuttaa, ei se ole tottunut odottamaan.»

Hän silmäili ympärilleen. Kirkkoa vastapäätä rakennettiin erästä taloa.

Kirvesmiehet veistelivät paraikaa muuatta hirttä.

Billot meni miesten luokse ja viittasi kädellään, että hän tarvitsisi heidän hirttänsä.

Työmiehet väistyivät.

Hirsi oli pantu paksujen tammilankkujen varaan.

Billot työnsi käsivartensa hirren ja maan väliin, hirren keskivaiheille. Yhdellä nykäisyllä hän kohotti sen alusiltaan.

Mutta hän oli luottanut voimiinsa, joita hänellä ei ollut.

Hirren suunnaton paino pani hänet horjahtamaan, ja ensin jo luultiinkin hänen kaatuvan.

Se meni ohi kuin salama. Billot pääsi tasapainoon. Hän hymyili hirveää hymyä. Sitten hän lähti liikkeelle, hirsi kainalossa, ja astui verkkaisin, mutta lujin askelin kirkolle päin.

Olisi voinut sanoa, että siinä liikkui vanhanajan muurinsärkijä, jommoisella Aleksanterit, Hannibalit ja Cæsarit puhkoivat muureja.

Hän pysähtyi hajareisin kirkonoven eteen ja tuo peloittava kone alkoi toimia.

Ovi oli tammilankuista, lukot, salvat, saranat raudasta.

Kolmannella iskulla lukot, salvat ja saranat murtuivat. Tammiovi vääntyi raolleen.

Billot pudotti hirren maahan.

Neljä miestä tarttui siihen ja työläästi he jaksoivat kantaa sen paikalle, mistä Billot oli sen ottanut.

»Nyt, herra pormestari», sanoi Billot, »sijoittakaa vaimorukkani ruumisarkku kuoriin, vaimo-rukkani, joka ei ole milloinkaan tehnyt kenellekään pahaa, ja sinä, Pitou, haet paikalle vahtimestarin, suntion, lukkarit ja poikakuoron. Minä käyn noutamassa papin.»

Pormestari opastutti ruumisarkun kuoriin. Pitou lähti hakemaan lukkareita, kuoripoikia, vahtimestaria ja suntiota. Hän otti mukaansa luutnantti Désiré Maniquetin ja neljä miestä siltä varalta, että tapaisi uppiniskaisia. Billot lähti apotti Fortierin asunnolle päin.

Monet miehet halusivat seurata häntä.

»Antakaa minun mennä yksin», sanoi hän. »Se, mitä aion tehdä, voi olla vakavaa, ja kukin vastatkoon itse teoistaan.»

Ja hän lähti, kulki ensin Eglise-katua ja poikkesi sitten Soissons-kadulle.

Tämä olisi toinen kerta, vuoden väliajan perästä, kun hän joutuisi vastatusten tuon kuningasmielisen pappismiehen kanssa.

Muistettaneen vielä, mitä edellisellä kerralla oli tapahtunut. Nyt ehkä joudutaan samanlaisen kohtauksen todistajiksi.

Kun hänen nähtiin astelevan rivakoin askelin apotin asunnolle päin, jäivät ihmiset liikkumattomiksi talojensa kynnyksille, ravistivat päätänsä, mutteivät astuneet askeltakaan hänen jälkeensä.

»Hän on kieltänyt seuraamasta itseään», sanoivat katselijat toisilleen.

Apotin talon iso portti oli kiinni kuten kirkonovikin.

Billot silmäili ympärilleen hakien toista rakennussalvosta, josta hän saisi uuden puskurihirren. Hän ei nähnyt muuta sopivaa kuin eräänlaisen hiekkakivisen rajapyykin, jonka lapset olivat joutotöikseen kaivaneet paljaaksi ja joka värjötti kuopassaan kuin yksinäinen hammas ikenessään.

Tilanhoitaja riensi rajapyykin luo, ravisti sitä voimakkaasti, väljensi kuoppaa ja riuhtaisi kiven katukivityksestä, johon se oli upotettu.

Hän kohotti kivenmöhkäleen päänsä päälle kuin toinen Ajaks tai kuin uusi Diomedes, astui kolme askelta taaksepäin ja sinkosi kosi kivimöhkäleen samalla voimalla kuin heittokeino.

Portti pirstoutui säpäleiksi.

Billotin tunkeutuessa sisälle tästä pelottavasta aukosta aukeni ensimmäisen kerroksen ikkuna ja apotti Fortier ilmestyi puitteihin huutaen kaikin voimin seurakuntalaisiaan avuksi.

Mutta lauma ei välittänyt paimenensa äänestä, se oli päättänyt antaa suden ja paimenen selvittää välinsä kahdenkesken.

Billot tarvitsi jonkun hetken murtaakseen ne pari kolme ovea, jotka hänet vielä erottivat apotti Fortierista. Hän särki ne kuten ensimmäisenkin.

Juttu vaati häneltä suunnilleen kymmenen minuuttia.

Kun kymmenisen minuuttia oli kulunut ulko-oven murtamisesta, voitiin yhä äänekkäämmiksi käyvistä huudoista ja apotin yhä ilmeikkäämmistä huitomisista päätellä tämän yltyvän kiihkon johtuvan siitä, että vaara uhkasi häntä yhä lähempää.

Ja äkkiä nähtiin apotin pään takana Billotin kalpea pää ja sitten käsi, joka laskeutui jäntevänä hänen olkapäälleen.

Apotti tarrautui ikkunan puupuitteihin. Hänkin oli suorastaan. sananparrellisen väkevä eikä itse Herkuleenkaan olisi ollut helppo hänestä suoriutua.

Billot kietoi käsivartensa kuin vyöksi apotin vartalon ympärille, jännitti molemmat jalkansa ja yhdellä nykäyksellä, joka olisi tammenkin kiskaissut maasta, hän riuhtaisi apotti Fortierin irti ikkunasta, niin että särkyneet puupuitteet jäivät tämän kouriin.

Tilanhoitaja ja pappi katosivat huoneen pimentoon ja kuultiin enää vain apotin huudot, jotka loittonivat kuin härän mylvintä, kun Atlas-vuorten leijona raahaa sitä piilopaikkaansa.

Sillävälin Pitou oli haalinut koolle vapisevat lukkarit, kuoripojat, suntion ja kirkon vahtimestarin. Portinvartijakäärmeen esimerkkiä noudattaen kaikki olivat kiirehtineet pukeutumaan kaapuihin ja messuhakoihin, sytyttämään vahakynttilät ja panemaan kaikki kuntoon kuolinmessua varten.

Näin pitkällä oltiin, kun Billotin nähtiin saapuvan linnatorin puolella olevasta pikku käytävästä, vaikka hänen oli odotettu saapuvan Soissons-kadun puolisesta isosta portista.

Hän laahasi rinnallaan apottia ja asteli tämän vastusteluista huolimatta yhtä rivakasti kuin olisi kulkenut yksin.

Hän ei ollut enää ihminen, hän oli kuin luonnonvoima, kuin väkevä virta tai kuin lumivyöry. Mikään inhimillinen ei näyttänyt voivan häntä vastustaa, olisi tarvittu luonnonvoima taistelemaan häntä vastaan!

Sadan askeleen päässä kirkosta poloinen apotti herkesi vastustelusta.

Hän oli täydellisesti kesytetty.

Kaikki väistyivät syrjään päästääkseen nämä miehet ohitseen.

Apotti silmäili kauhistuneena ovea, joka oli särjetty kuin ikkunaruutu, ja nähdessään paikoillaan — käsissä kojeet, sauvat ja kirjat — kaikki ne, joita hän oli kieltänyt astumasta kirkkoon, hän painoi päänsä, ikäänkuin olisi tunnustanut, että jokin valtava, vastustamaton voima oli masentanut, ei uskontoa, vaan sen käskyläiset.

Hän meni sakastiin ja palasi hetken perästä, yllä virkapuku ja kädessä pyhä sakramentti.

Mutta kun häh oli noussut alttarille, pannut rippileipäastian pyhälle pöydälle ja kääntynyt lausuakseen ensimmäiset sanat, ojensi Billot kätensä ja sanoi:

»Riittää, epäkelpo Jumalan palvelija! Olen halunnut masentaa ylpeytesi, siinä kaikki. Mutta minä tahdon sanoa kaikille, että sellainen pyhä vaimo kuin minun oli voi olla ilman sinun laisesi kiihkomielisen ja vihaavan pappismiehen esirukouksia!»

Ja kun hänen sanojaan seurasi tavaton kohina yleisön joukossa, lisäsi hän:

»Jos tämä on pyhän häväistystä, tulkoon rangaistus minun osakseni!»

Hän kääntyi sen suunnattoman saattojoukon puoleen, joka täytti ei ainoastaan kirkon, vaan lisäksi raatihuoneen ja linnan torit.

»Kansalaiset», sanoi hän, »hautuumaalle!»

Kaikki äänet kertasivat: »Hautuumaalle!»

Äskeiset neljä kantajaa sujuttivat jälleen kaksi kivääriä ruumisarkun alle, nostivat ruumiin alustaltaan, ja kuten oli tultukin, ilman pappia, ilman kirkkolaulua, vailla kaikkea niitä juhlallisia hautausmenoja, joilla uskonto on tottunut saattamaan ihmisten surua, he lähtivät kirkosta, Billotin johtaessa surusaattuetta, joka kuusisataisena joukkona kääntyi hautuumaalle. Se oli, kuten muistettaneen, Pleux-kujan päässä, viisikolmatta askelta täti Angéliquen asunnosta.

Hautuumaan portti oli kiinni kuten apotti Fortierin ovi, kuten kirkonovi.

Omituista! Tämän heikon esteen edessä Billot empi.

Kuolema kunnioitti vainajia.

Tilanhoitajan viittauksesta Billot lähti haudankaivajan luokse.

Haudankaivajalla oli kalmiston avain, se oli selvää.

Viiden minuutin perästä Pitou toi avaimen ja lisäksi kaksi lapiota.

Apotti Fortier oli julistanut poloisen vainajan kirkonkiroukseen, evännyt häneltä kirkon ja siunatun maan. Haudankaivajaa oli kielletty valmistamasta hautaa.

Nähdessään tämän viimeisen vihanilmauksen, jonka apotti oli suunnannut tilanhoitajaa vastaan, saattueen osanottajat tunsivat eräänlaista uhman puistatusta. Jos Billotin sydämessä olisi ollut neljäsosakaan sitä sappea, joka vuotaa hurskaitten sieluun ja joka oli pannut Boileaun kummastelemaan, olisi Billotin tarvinnut vain lausua sana, ja apotti Fortier olisi lopultakin tyydytetty sillä marttyyrikuolemalla, josta hän oli suurella äänellä puhunut kieltäytyessään vuosi sitten pitämästä messua isänmaan alttarilla.

Mutta Billotissa riehui kansan ja leijonan viha. Hän raastoi, rouhi, murskasi eteenpäin mennessään, mutta hän ei pyörtänyt takaisin askelilleen.

Hän nyökkäsi kiitokset Pitoulle, jonka ajatukset hän oivalsi, otti avaimen hänen kädestään, aukaisi portin, antoi arkun mennä ohitseen ja seurasi sitä. Hänen perässään tuli hautaussaattue. Siihen olivat liittyneet kaikki, jotka kävelemään pystyivät.

Kuningasmieliset ja uskovaiset yksin pysyttelivät kotosalla.

On sanomattakin selvää, että täti Angélique, joka kuului viimeksi mainittuihin, oli kauhistuneena sulkenut ovensa huutaen maailmanloppua ja rukoillut taivaallista salamaa iskemään hänen sisarenpoikaansa.

Mutta kaikki, joilla oli ylevä sydän, suora luonne, perheen vaistot, kaikki, joiden mieltä kuohutti säälin tilalle asettunut viha, lempeyden tilalle tullut kosto, olivat paikalla, kolme neljännestä kaupungin asukkaista oli paikalla esittämässä vastalausetta, ei Jumalaa eikä uskontoa vastaan, vaan pappeja ja näiden uskonkiihkoa vastaan.

Kun oli saavuttu paikalle, missä haudan piti olla ja johon haudankaivaja, tietämättä vielä mitään kaivuukiellosta, oli merkinnyt haudan paikan, ojensi Billot kätensä Pitoulle, joka antoi hänelle toisen lapion.