Part 20

Catherine tempasi poikansa rajusti, mikä muistutti pikemminkin naarasleijonan rakkautta kuin naisen lempeä, puristi sitä rintaansa vasten ja huudahti:

»Voi, lapseni, oma lapseni!»

Tähän huudahdukseen sisältyi äidin huoli, lesken valitus ja naisen tuska.

Pitou halusi saattaa Catherinea postivaunu-toimistoon, mistä vaunut lähtisivät kello kymmenen.

Mutta Catherine esteli.

»Ei», sanoi hän, »olette sanonut, että paikkanne on sen luona, joka on yksin. Jääkää, Pitou.»

Ja hän työnsi Pitoun takaisin huoneeseen.

Pitou totteli, kun Catherine käski.

Sillaikaa kun Pitou lähestyi potilaan vuodetta, kun Billot kuullessaan kansalliskaartin kapteenin raskaan astunnan avasi silmänsä ja kun hänen kasvoillaan ystävällinen ilme seurasi äskeistä, tyttären aiheuttamaa vihan ilmettä, sillaikaa Catherine laskeutui portaat ja, lapsi yhä käsivarsilla, saapui Saint-Denis-kaduUe Plat-d'Étainin hotellin eteen, mistä postivaunut lähtisivät Villers-Cotteretsiin.

Hevoset oli valjastettu, ajomies satulassa. Yksi sija oli vapaa, Catherine sai sen.

Kahdeksaa tuntia myöhemmin vaunut pysähtyivät Soissons-kadulle.

Kello oli kuusi iltapäivällä; oli siis vielä miltei täysi päivä.

Jos Catherine olisi ollut nuori tyttö ja tullut Isidorin eläessä katsomaan täysissä voimissa olevaa äitiään, olisi hän pysäyttänyt vaunut Largny-kadun päähän, kiertänyt kaupungin ja tullut Pisseleuhun kenenkään näkemättä, sillä hän olisi hävennyt.

Mutta leskenä ja äitinä hän ei ajatellut maaseudun asukasten pilkkaa. Hän poistui vaunuista uhittelematta, mutta myöskin pelkäämättä. Surupuku ja lapsi tuntuivat hänestä, toinen synkältä, toinen hymyilevältä enkeliltä, jotka kilistäisivät hänestä kaiken pilkan ja halveksimisen.

Eikä Catherinea ensimmältä tunnettukaan. Hän oli niin kalpea ja niin muuttunut, ettei hän näyttänyt samalta naiselta. Hänet oli lisäksi omiaan tekemään tuntemattomaksi se pikku hienostuminen, joka oli tullut hänen olemukseensa seurustelusta hienostuneen miehen kanssa.

Mutta yksi hänet tunsi jo kaukaa.

Täti Angélique nimittäin.

Täti Angélique seisoi kaupungintalon portilla ja puheli parin kolmen muijan kanssa papeilta vaaditusta valasta. Hän tiesi kuulleensa herra Fortierin sanoneen, ettei hän milloinkaan vannoisi valaa jakobiineille tai vallankumoukselle ja että hänestä tulisi ennemmin marttyyri kuin että hänen päänsä taipuisi vallankumouksen ikeeseen.

»Hoo!» huudahti hän sitten kesken puheinaan. »Jeesus, Jumalan poika! Noista vaunuista poistuu Billotin tyttö lapsineen!»

»Catherineko, Catherineko?» toistelivat akat.

»Hän juuri. Katsokaas, nyt hän pakenee sivukadulle!»

Täti Angélique erehtyi; Catherine ei paennut. Hänellä oli hoppu äitinsä luokse ja hän käveli rivakasti. Hän poikkesi sivukadulle, koska se tie oli lyhyin.

Täti Angéliquen huudahdus: »Billotin tyttö!» ja hänen naapuriensa vahvistavat huudahdukset: »Catherine!» olivat saaneet muutamat lapset juoksemaan nuoren naisen perään, ja kun he olivat tavoittaneet hänet, sanoivat he:

»Kas, se on totta, se on neiti...»

»Niin, lapsi kullat, minä se olen», sanoi Catherine leppeästi.

Lapset pitivät hänestä paljon, sillä hän antoi näille aina jotakin, ellei muuta niin hyväilyn. Siksipä pienokaiset nyt tervehtivätkin häntä sanoilla:

»Hyvää päivää, neiti Catherine!»

»Hyvää päivää, rakkaat ystävät!» vastasi Catherine. »Äitini ei ole kuollut, eihän?»

»Oh, ei, neiti, ei vielä!»

Sitten muuan lapsista lisäsi:

»Herra Raynal sanoo, että hän elää vielä kahdeksan tai kymmenen päivää.»

»Kiitos, lapsi kullat!» virkkoi Catherine.

Ja annettuaan heille vähän pikkurahaa hän jatkoi matkaansa.

Lapset palasivat eukkojen luokse.

»No?» utelivat nämä.

»Kyllä se oli hän», vakuuttivat lapset. »Hän kyseli meiltä äitinsä vointia, ja katsokaas, mitä hän antoi meille.»

Ja lapset näyttivät Catherinelta saamiansa pikku rahoja.

»Hän näkyy osanneen myydä hyvin Pariisissa», huomautti täti Angélique, »koskapa voi antaa perässään juokseville kakaroille valkoisia lantteja».

Täti Angélique ei pitänyt Catherine Billotista.

Catherine Billot oli nuori ja kaunis, täti Angélique vanha ja ruma; Catherine Billot oli kookas ja notkeavartaloinen, täti Angélique oli pieni ja ontuva.

Ja lisäksi Ange Pitou, jonka täti Angélique oli karkoittanut luotansa, oli saanut turvapaikan Billotin talosta.

Ja vihdoin, Billot oli ihmisoikeuksien julistuksen päivänä raahannut apotti Fortierin paikalle pakottaakseen tätä lukemaan messun isänmaanalttarilla.

Kaikki nämä syyt, joihin voi vielä lisätä hänen luontaisen ilkeytensä, riittivät saamaan täti Angéliquen vihaamaan Billoteja yleensä ja Catherinea eritoten.

Ja kun täti Angélique vihasi, vihasi hän perinpohjin, hän vihasi hartaasti.

Hän riensi neiti Adelaiden, apotti Fortierin sukulaisen luokse ilmoittamaan tälle uutisen.

Apotti Fortier söi paraikaa Walluen lammesta ongittua karppia, jonka höysteenä oli lautasellinen munakokkelia ja toinen pinaattia.

Oli näet laiha päivä.

Apotti Fortier oli pannut kasvoilleen kireän, kärsivän ilmeen, niinkuin ihminen, joka odottaa joka hetki marttyyrikruunua.

»Mitä nyt taas?» kysyi hän kuullessaan naisten sopottavan eteisessä. »Tullaanko minua hakemaan rippitunnustusta kuulemaan?»

»Ei vielä, rakas eno», sanoi neiti Adelaide. »Täällä on vain täti Angélique» — Pitoun mukaan kaikki sanoivat tätä ikäneitoa täti Angéliqueksi — »joka tulee kertomaan uudesta häpeäjutusta».

»Me elämme aikaa, jolloin häpeä juoksee kadulla», vastasi apotti Fortier. »Mikä uusi häpeäjuttu teillä on kerrottavana, täti Angélique?»

Neiti Adelaide opasti tuolien vuokraajattaren apotin eteen.

»Nöyrin palvelijanne, herra apotti», sanoi täti Angélique.

»Hyvä on, täti Angélique! Haluatteko lasillisen viiniä?»

»Kiitos, herra apotti!» vastasi täti Angélique. »Minä en juo milloinkaan viiniä.»

»Siinä teette väärin. Kanooninen laki ei kiellä viiniä.»

»Oh, en minä ole juomatta sen vuoksi, että se on sallittu, tai kielletty, vaan koska se maksaa yhdeksän souta pullo.»

»Olette siis yhä kitupiikki, täti Angélique?» kysyi apotti Fortier heittäytyen nojatuoliinsa.

»Voi, hyvä jumala, kitupiikki, herra apotti! Täytyy ollakin, kun kerran köyhyys vaivaa.»

»Köyhyys! Jopa peräti! Entä se tuoleja koskeva vuokrasopimus, jonka olen antanut teille ilmaiseksi, täti Angélique, kun voisin siitä saada sata ecua ensimmäiseltä vastaantulijalta?»

»Ah, herra apotti, mitä hän tekisi sillä, se henkilö? Ei yhtään mitään, herra apotti! Sen nojalla ei voi juoda muuta kuin vettä.»

»Siksipä tarjoankin teille lasillisen viiniä, täti Angélique.»

»Ottakaa toki vastaan», kehoitti neiti Adelaide. »Eno suuttuu, ellette suostu ottamaan.»

»Luuletteko, että herra apotti suuttuu?» sanoi täti Angélique, joka oli kuolla haluunsa.

»Ihan varmasti.»

»No sitten, herra apotti, pari pisaraa viiniä, olkaa hyvä, jotten pahoittaisi mieltänne.»

»Kas niin», sanoi apotti Fortier ja täytti lasin reunojaan myöten ihanalla bourgognella, joka oli kirkasta kuin rubiini. »Ryypätkää tuo, täti Angélique, ja kun sitten laskette ecujanne, luulette niitä olevan kaksi kertaa enemmän.»

Täti Angélique kohotti lasin huulilleen.

»Ecujani?» sanoi hän. »Voi, herra apotti, älkää puhuko sellaista; teitä, Jumalan miestä, ihmiset uskovat.»

»Juokaa, täti Angélique, juokaa!»

Kuin tehdäkseen apotti Fortierin mieliksi täti Angélique painoi huulensa lasin reunaan, ummisti silmänsä ja nieli autuaallisen näköisenä lähes kolmanneksen lasin sisällöstä.

»Oh, se on väkevää!» sanoi hän. »En käsitä, kuinka voi juoda puhdasta viiniä.»

»Enkä minä», virkkoi apotti, »käsitä, kuinka voi sekoittaa viiniinsä vettä. Mutta välipä sillä, se ei estä minua panemasta veikkaa, täti Angélique, että teillä on sievoiset säästörahat.»

»Voi, herra apotti, herra apotti, älkää puhuko sellaista! Minä en jaksa maksaa edes verojani, joita menee vuodessa kolme livreä kymmenen souta.»

Ja täti Angélique nielaisi toisen kolmanneksen lasin sisällöstä.

»Niin, niin, sitä te kyllä ruikutatte, mutta minä sanon siitä huolimatta, että päivänä, jolloin te jätätte sielunne Jumalan huomaan, teidän sisarenne poika Ange Pitou, jos tarkoin etsii löytää jostakin vanhasta pellavasukasta summan, jolla voisi ostaa koko Pleu-kadun.»

»Herra apotti, herra apotti!» huudahti täti Angélique. »Jos te puhutte sellaisia asioita, niin roistot, murhapolttajat ja sadontuhoojat surmaavat minut, sillä he uskovat teidän laisenne pyhän miehen sanaan ja luulevat minua rikkaaksi... Voi hyvä jumala, hyvä jumala, mikä onnettomuus!»

Ja silmät kosteina hyvinvoinnin kyynelistä täti Angélique nielaisi viinin lopputilkat.

»No», sanoi apotti ilkkuvasti, »nyt näette, että alatte tottua tähän pieneen viinimäärään, täti Angélique».

»Se on kuitenkin aika väkevää», vastasi vanhus.

Apotti oli lopettamaisillaan illallisensa.

»No niin», sanoi hän, »antakaa kuulua! Mikä uusi häpeä kuohuttaa Israelin mieliä?»

»Herra apotti, Billotin tyttö on tullut tänne lapsineen postivaunuissa!»

»Soo, soo», sanoi apotti, »ja minä kun luulin hänen toimittaneen sen löytölasten kotiin?»

»Ja hän olisikin tehnyt siinä oikein», virkkoi täti Angélique. »Sen pikku-raukan ei olisi ainakaan tarvinnut punastua äitinsä takia!»

»Niin todella, täti Angélique», myönsi apotti, »olette esittänyt sen laitoksen hyödyn uudelta näkökannalta. — Entä mitä hän aikoo tehdä täällä?»

»Hän on kai tullut katsomaan äitiään, sillä hän on tiedustellut lapsilta, vieläkö hänen äitinsä on elossa.»

»Tiedättekö, täti Angélique», sanoi apotti häijysti hymyillen, »että emäntä Billot on unhottanut ripittäytyä?»

»Ah, herra apotti», vastasi täti Angélique, »se ei ole hänen vikansa. Se poloinen nainen näyttää menettäneen järkensä kolme neljä kuukautta sitten. Hän oli siihen aikaan, jolloin tytär ei ollut tuottanut hänelle paljon murhetta, hyvin hurskas ja Jumalaa pelkääväinen nainen, joka kirkkoon tullessaan otti aina kaksi tuolia, toisen istuakseen ja toisen jalkojensa tueksi.»

»Entä hänen miehensä?» kysyi apotti, jonka silmissä leimahti vihan salama. »Montako tuolia otti kansalainen Billot, Bastiljin valloittaja?»

»Hyväinen aika, en tiedä!» vastasi täti Angélique viattomasti. »Hän ei käynyt kirkossa milloinkaan, mutta emäntä Billot...»

»Hyvä on, hyvä on», sanoi apotti, »sen laskun me järjestämme hänen hautauspäivänään».

Sitten hän teki ristinmerkin ja virkkoi:

»Hyvät sisaret, sanelkaa kiitosrukous kanssani.»

Molemmat ikäneidot tekivät niinikään ristinmerkin ja lausuivat hartaina kiitosrukouksen apotin kanssa.

XXVII

Tytär ja äiti

Sillaikaa Catherine jatkoi matkaansa. Sivukadulta hän oli poikennut vasemmalle, kulkenut Lormet-katua ja tämän päästä tullut vainioiden poikki kulkevalle polulle, joka yhtyi Pisseleun tiehen.

Tällä tiellä kaikki oli Catherinelle tuskallista muistoa.

Ensiksikin tämä pikku silta, jolla Isidor oli sanonut hänelle hyvästi ja jolla hän oli virunut pyörtyneenä, kunnes Pitou oli löytänyt hänet kylmänä ja kohmettuneena.

Ja sitten lähempänä maatilaa se ontto piilipuu, johon Isidor oli kätkenyt kirjeensä.

Vielä lähempänä hän näki sen pienen ikkunan, josta Isidor oli tullut hänen luoksensa ja jonka ääressä Billot oli tähdännyt häneen yönä, jolloin kaikeksi onneksi tilanhoitajan pyssy ei ollut lauennut.

Ja vihdoin maatilan isoa porttia vastapäätä näkyi Boursonnesin tie, jota Catherine oli niin usein kulkenut, jonka hän tunsi niin hyvin, tie, jolta Isidor oli tullut.

Kuinka monesti hän olikaan yöllä nojannut tuon ikkunan lautaan, tuijottanut tälle tielle, odottanut läähättäen ja huomatessaan pimennossa rakastajansa, aina täsmällisenä, aina uskollisena, tuntenut rintansa paisuvan ja sitten levittänyt sylinsä häntä vastaan ottamaan.

Tänään Isidor oli vainaja! Mutta hänen lapsensa oli toki molempien käsivarsien syleilemänä hänen rintaansa vasten!

Mitä ihmiset siis puhuivat hänen tahratusta maineestaan ja hänen häpeästään?

Voiko noin kaunis lapsi milloinkaan olla äidille häpeäksi tai maineen tahraksi?

Niinpä hän astuikin rivakasti ja mitään pelkäämättä maatilan alueelle.

Muuan iso koira alkoi haukkua hänelle, mutta sitten se tunsi nuoren valtiattarensa, lähestyi niin pitkälle kuin kahle salli ja alkoi hyppiä ulvahdellen iloisena.

Koiran haukunta kutsui portille erään miehen, joka tuli utelemaan koiran ilon aihetta.

»Neiti Catherine!» huudahti hän.

»Ukko Clouis!» sanoi Catherine vuorostaan.

»Ah, tervetuloa, rakas neiti!» virkkoi vanhus. »Talo kaipaakin kipeästi teitä, nähkääs!»

»Entä poloinen äitini?» kysyi Catherine.

»Voi, ei paremmin eikä huonommin, tai paremminkin huonosti kuin hyvin. Hän sammuu, se kultainen vaimo-rukka!»

»Missä hän on?»

»Huoneessaan.»

»Ihan yksin?»

»Ei, ei, ei... Minä en olisi sitä sallinut! Hyväinen aika! Saatte suoda anteeksi, neiti Catherine, että minä isäntäväen poissaollessa olen hoidellut isännän tehtäviä. Aika, jonka te vietitte matalassa majassani, on tehnyt minusta kuin perheenjäsenen: minä rakastin teitä ja poloista herra Isidoria!»

»Olette siis kuullut...?» sanoi Catherine ja pyyhki silmistään pari kyyneltä.

»Tiedän, tiedän, saanut surmansa kuningattaren hyväksi, kuten herra Georgeskin... Mutta, hyvä neiti, älkää surko! Hän on jättänyt teille tuon kauniin lapsen, eikö niin? Isää täytyy itkeä, pojalle hymyillä.»

»Kiitos, ukko Clouis», sanoi Catherine ja ojensi vanhalle vartijalle kätensä. »Mutta äitini...?»

»Hän on huoneessaan, kuten jo sanoin teille, ja hänen luonansa on rouva Clément, sama rouva, joka teitäkin on hoitanut.»

»Ja... onko hän tajuissaan, äiti-rukka?» kysyi Catherine arkaillen.

»Hetkittäin voisi niin luulla», vastasi ukko Clouis, »silloin kun teidän nimenne mainitaan. .. Ah, se on ollut tepsivä keino, se on tehonnut toissapäivään saakka. Mutta senjälkeen hän ei ole ollut tolkullaan, ei edes, kun on puhuttu teistä.»

»Menkäämme sisälle, ukko Clouis», kehoitti Catherine.

»Astukaa sisälle, neiti», sanoi vanha vartija ja aukaisi rouva Billotin huoneen oven.

Catherine silmäili huonetta. Hänen äitinsä makasi vihrein sarkauutimin suojatussa vuoteessa, jota valaisi maaseututaloissa usein nähty kolmisydäminen lamppu. Ja, kuten ukko Clouis oli sanonut, rouva Clément oli häntä hoitamassa.

Tämä istui tilavassa nojatuolissa, sairaanhoitajattarien tavanomaisessa mielentilassa, joka on puolivalvomista, puolinukkumista.

Poloinen emäntä Billot ei näyttänyt muuttuneelta; hänen kasvonsa vain olivat käyneet norsunluunkalpeiksi.

Hän näytti nukkuvan.

»Äiti, äiti!» huudahti Catherine ja syöksyi vuoteen ääreen.

Potilas avasi silmänsä ja käänsi päänsä Catherineen päin. Järjen pilkahdus ilmestyi hänen katseeseensa ja hänen huulensa alkoivat mutista käsittämättömiä sanoja, jotka eivät sentään kehittyneet edes katkonaisiksi lauseiksi. Hänen kätensä kohosi, yrittäen kosketuksella täydentää kuulon ja näön miltei sammuneita aistimuksia. Mutta tämä yritys ylitti hänen voimansa, liike raukesi, silmä ummistui, käsi painui kuin vainajan liikkumaton käsi äitinsä vuoteen ääreen polvistuneen Catherinen päälaelle, ja sairas vaipui entiseen liikkumattomuuteen, josta hän oli hetkeksi havahtunut sen sähköiskun vaikutuksesta, jonka tyttären ääni oli häneen siirtänyt.

Isän ja äidin horrostilat olivat, kuin kahdelta vastakkaiselta taivaanrannalta välähtäneet salamat, ilmaisseet kahta tuiki vastakkaista tunnetta.

Isäntä Billot oli toipunut tainnostilastaan työntääkseen Catherinen kauas luotaan.

Emäntä Billot oli herännyt horteestaan vetääkseen Catherinen tykönsä.

Catherinen saapuminen oli synnyttänyt maatilalla vallankumouksen.

Billotia oli odotettu eikä hänen tytärtään.

Catherine kertoi, mikä tapaturma oli Billotia kohdannut, ja sanoi, että Pariisissa Billot oli yhtä lähellä kuolemaa kuin Pisseleussa hänen vaimonsa.

Mutta ilmeisesti nämä kaksi kuolevaa vaelsivat vastakkaisiin suuntiin: Billot kuolemasta elämään ja hänen vaimonsa elämästä kuolemaan.

Catherine astui tyttöaikansa kammioon. Paljon kyyneliä aiheuttivat muistot, jotka tämä pieni huone palautti mieleen. Täällähän oli nähnyt lapsen kauniit unet, täällä kokenut nuoren tytön polttavat intohimot ja tänne hän nyt oli palannut leskenä, murtunein sydämin.

Heti tulonsa jälkeen Catherine otti ohjakset käteensä epäjärjestykseen joutuneessa talossa vedoten valtaan, jonka hänen isänsä oli kerran hänelle luovuttanut äitinsä kustannuksella.

Ukko Clouis sai kiitokset ja runsaat palkkiot, ja hän palasi _loukkoonsa_, kuten hän nimitti Clouise-kallion hökkeliä.

Seuraavana päivänä saapui tohtori Raynal taloon.

Hän tuli sinne joka toinen päivä, pikemminkin omantunnon vaatimuksesta kuin jotakin toivoen. Hän tiesi liiankin hyvin, ettei mitään voitu tehdä, että tämä elämä sammuisi kuin lamppu, joka kuluttaa viimeisen öljypisaran, ja ettei sitä voisi pelastaa inhimillisin ponnistuksin.

Hän ilahtui tavattomasti nähdessään talon nuoren tyttären.

Hän esitti erään tärkeän kysymyksen, josta hän ei ollut tohtinut puhua Billotille: pyhän ehtoollisen.

Kuten tiedämme, Billot oli vannoutunut voltairelainen.

Tohtori Raynalkaan ei tosin ollut esimerkiksi kelpaavan uskonnollinen, ei sinne päinkään. Päinvastoin, ajan henkeen hän liitti tieteen hengen.

Mikäli ajan henki epäili, sikäli tiede jo kielsi.

Mutta tohtori Raynal, silloista asemaansa vastaavien olosuhteitten mukaan, piti velvollisuutenaan ilmoittaa omaisille.

Hurskaat vanhemmat ottaisivat ilmoituksesta vaarin ja lähettäisivät hakemaan pappia.

Jumalattomat vanhemmat käskisivät papin saapuessa sulkea oven hänen nenänsä edestä.

Catherine oli hurskas.

Hän ei tiennyt, mikä tunteitten epäsointu vallitsi Billotin ja apotti Fortierin välillä, tai oikeammin, hän ei pitänyt sitä kovin tärkeänä.

Hän lähetti rouva Clémentin apotti Fortierin luokse pyytämään tätä antamaan viimeisen voitelun hänen äidilleen. Pisseleu oli liian vähäpätöinen kyläkunta rakentaakseen itselleen oman kirkon ja kustantaakseen itselleen oman sielunpaimenen, — se kuului Villers-Cotteretsin seurakuntaan. Pisseleun vainajatkin haudattiin Villers-Cotteretsin kalmistoon.

Tuntia myöhemmin ehtoolliskello kilisi maatilan portilla.

Catherine tervehti pyhää sakramenttia polvillaan.

Mutta tuskin apotti Fortier oli astunut potilaan huoneeseen ja huomannut, että sairas, jota varten hänet oli kutsuttu, oli mykkä, tajuton ja sokea, kun hän jo selitti, että hän antoi synninpäästön vain niille, jotka kykenevät ripittäytymään, ja kaikista pyynnöistä huolimatta hän vei ehtoolliskalkin pois.

Apotti Fortier oli synkän, hirveän koulukunnan pappi.-Hän olisi ollut Espanjassa pyhä Dominikus, Meksikossa Valverde.

Ketään toistakaan pappia ei maksanut vaivaa pyytää avuksi. Pisseleu kuului hänen seurakuntaansa, eikä kukaan lähiseudun pappi uskaltaisi loukata hänen oikeuksiaan.

Catherine oli uskonnollinen ja hellä sydän, mutta hän oli samalla järkevä. Hän suhtautui apotti Fortierin epäykseen, niinkuin siihen oli suhtauduttava, ja toivoi, että Jumala olisi kuolevalle vaimo-rukalle armeliaampi kuin hänen käskyläisensä.

Sitten hän edelleenkin täytti tyttären velvollisuudet äitiä kohtaan ja äidin velvollisuudet lasta kohtaan ja jakoi kaiken aikansa sille nuorelle sielulle, joka astui elämään, ja sille väsyneelle sielulle, joka poistui elämästä.

Kahdeksaan päivään ja yhtä moneen yöhön hän ei poistunut äitinsä vuoteen äärestä muualle kuin lapsensa kehdon ääreen.

Kahdeksannen ja yhdeksännen päivän välisenä yönä, kun nuori tyttö yhä valvoi kuolevan äitinsä vuoteen ääressä — äitinsä, joka yhä syvemmälle mereen painuvan veneen lailla oli siirtymässä verkalleen iäisyyteen — rouva Billotin huoneen ovi aukeni ja Pitou ilmestyi kynnykselle.

Hän saapui Pariisista, mistä hän tapansa mukaan oli lähtenyt aamulla.

Hänet nähdessään Catherine säpsähti.

Tuokion hän pelkäsi, että hänen isänsä oli kuollut.

Mutta Pitoun kasvot, vaikka eivät olleetkaan juuri iloiset, eivät liioin osoittaneet, että hän oli ikävän uutisen tuoja.

Billot jaksoi tosiaankin yhä paremmin ja paremmin. Neljä viisi päivää sitten tohtori oli taannut hänen parantuvan. Pitoun lähtöpäivän aamulla potilas piti siirrettämän Gros-Cailloun sairaalasta tohtori Gilbertin luokse.

Kun Billotin tila oli lakannut olemasta vaarallinen, oli Pitou sanonut päättäneensä palata Pisseleuhun.

Hän ei ohut peloissaan Billotin, vaan Catherinen takia

Pitou oli mielessään kuvitellut hetkeä, jolloin Billotille ilmoitettaisiin, mitä hänelle ei ollut vielä tahdottu ilmoittaa missä tilassa hänen vaimonsa oli.

Pitou oli ihan varma, että sillä hetkellä Billot lähtisi Villers-Cotteretsiin, olkoonpa kuinka heikko tahansa. Ja mitä tapahtuisi, kun hän tapaisi tyttärensä maatilalla?

Tohtori Gilbert ei ollut salannut Pitoulta, kuinka Catherinen ilmestyminen isän sairasvuoteen ääreen oli potilaaseen vaikuttanut.

Oli ilmeistä, että tämä näky oli syöpynyt hänen ajatusmaailmaansa, kuten herätessä jää mieleen ilkeän unen muisto.

Sitä mukaa kuin hänen järkensä kirkastui, haavoittunut loi ympärilleen silmäyksiä, jotka vähitellen muuttuivat levottomista vihaisiksi.

Varmaankin hän odotti näkevänsä saman näyn hetkellä millä hyvänsä.

Mutta hän ei ollut lausunut siitä asiasta sanaakaan. Yhtään kertaa hän ei ollut maininnut Catherinen nimeä. Mutta tohtori Gilbert oli liian tarkka havaitsija, hän oli arvannut kaikki, lukenut kaikki.

Kun Billot oli päässyt toipilasasteelle, lähetti hän Pitoun maatilalle.

Hänen tehtäväkseen tuli saada Catherine lähtemään sieltä. Pitoulla olisi sitävarten pari kolme päivää aikaa. Vasta parin kolmen päivän perästä tohtori uskaltaisi ilmoittaa toipilaalle Pitoun tuomat ikävät uutiset.

Pitou ilmaisi Catherinelle pelkonsa ja huolensa, jotka Billotin äkkipikainen mielenlaatu oli hänessä herättänyt. Mutta Catherine sanoi, että isä saisi vaikka tappaa hänet kuolevan äidin vuoteen viereen, mutta hän ei poistuisi, ennenkuin saisi sulkea äitinsä silmät.

Pitou valitteli syvästi tätä päätöstä, muttei keksinyt sanoja, joilla sitä vastustaisi.

Hän jäi siis taloon valmiina asettumaan isän ja tyttären väliin.

Kaksi päivää ja kaksi yötä kuluivat. Näiden kahden päivän ja kahden yön aikana emäntä Billotin elämä näytti sammuvan henkäys henkäykseltä.

Kymmeneen päivään potilas ei ollut syönyt mitään. Silloin tällöin hänen suuhunsa oli pantu lusikallinen sokerivettä, siinä hänen ravintonsa.

Oli vaikea uskoa, että ihminen voisi elää sellaisella ravinnolla. — Mutta tämä ruumis-rukka elikin niin heikosti!

Kymmenennen ja yhdennentoista päivän välisenä yönä, juuri kun viimeinenkin elonliekki näytti sammuneen hänessä, sairas tuntui virkistyvän, hänen käsivartensa liikahtivat, huulet värähtivät ja silmät aukenivat suuriksi ja tarkkaaviksi.

»Äiti, äiti!» huudahti Catherine.

Ja hän kiiruhti hakemaan poikaansa.

Olisi voinut sanoa, että Catherine kuljetti mukanaan äitinsä henkeä. Kun hän palasi, pikku Isidor käsivarsillaan, liikahti kuoleva kääntyäkseen ovelle päin.

Hänen silmänsä olivat yhä suuret, avoimet ja tarkkaavat.

Ja sitten hänen silmänsä välähtivät, hänen suunsa aukeni huudahdukseen ja käsivarret kohosivat levälleen.

Catherine lankesi lapsineen polvilleen äitinsä vuoteen ääreen.

Silloin tapahtui jotakin omituista: emäntä Billot, kohosi pieluksensa varaan, laski hitaasti kätensä Catherinen ja lapsen päälaelle ja ponnistettuaan, kuten aikoinaan Kroisoksen nuori poika, hän sai lausutuksi sanat:

»Lapsi kullat, minä siunaan teidät!»

Ja hän vaipui takaisin pielukselle, käsivarret retkahtivat, ääni sammui.

Hän oli kuollut.

Mutta hänen silmänsä olivat jääneet auki, ikäänkuin vaimoparka, joka, ei eläissään ollut nähnyt kyllin, olisi halunnut katsella tytärtänsä haudan tuolta puolen.

XXVIII

Apotti Fortier panee täytäntöön uhkauksensa

Catherine ummisti hartaana äitinsä silmät, ensin kädellä sitten huulilla.

Rouva Clément oli kauan odotellut tätä hetkeä ja ostanut ennakolta kaksi vahakynttilää.

Sillaikaa kun Catherine, viljavat kyynelet silmissä, vei huoneeseensa itkevän pikku Isidorin ja nukutti tämän antamalla rintaa, rouva Clément sytytti molemmat vahakynttilät ja pani yhden kummallekin puolen vuodetta. Sitten hän pani vainajan kädet ristiin rinnalle, pani hänen kämmentensä väliin ristiinnaulitun kuvan ja laski tuolille vihkivesimaljakon ynnä viime palmusunnuntaina katkaistun puksipuun oksan.