Part 19

Se oli hirveä yöllinen kulku veren kostuttamalla maaperällä, keskellä liikkumattomia ja jäykistyneitä ruumiita, joihin jokainen askel sattui, tai haavoittuneitten välitse, jotka kohottautuivat vaipuakseen heti maahan apua huutaen.

Neljännestunnin perästä astuttiin Gros-Cailloun sairaalan kynnyksen yli.

XXIV

Gros-Cailloun sairaala

Sen ajan sairaalat ja etenkin sotilassairaalat olivat tykkänään toisenlaisessa kunnossa kuin ne nykyisin ovat.

Ei siis tarvitse ihmetellä, että Gros-Cailloun sairaalassa vallitsi hämminki ja tavaton epäjärjestys, joka haittasi lääkärien toivomusten täyttymistä.

Ensinnäkin oli puute vuoteista. Täytyi käydä lainaamassa patjoja lähikatujen varsilla asuvilta naapureilta.

Nämä patjat levitettiin permannolle, vietiinpä niitä pihallekin. Jokaisella patjalla makasi haavoittunut apua odotellen. Mutta lääkäreistä oli vieläkin huutavampi puute kuin patjoista ja heitä oli vaikeampi löytää.

Nuori upseeri — lukijat ovat varmaankin jo tunteneet hänet vanhaksi ystäväksemme Pitouksi — sai kahden uuden pikku ecun avulla luvan pitää paarien patjan. Billot sai siis levätä varsin mukavasti sairaalan pihamaalla.

Pitou, joka halusi käyttää hyväkseen kaikkia tilaisuuden suomia vähäisiäkin etuja, oli sijoittanut haavoittuneen mahdollisimman lähelle ovea, jotta voisi tarttua ensimmäiseen lääkäriin, joka menisi sisälle tai tulisi ulos.

Hänen teki mielensä juosta saleihin ja tuoda mukanaan yksi, maksoi mitä maksoi, mutta hän ei uskaltanut jättää haavoittunutta. Hän pelkäsi, että joku anastaisi patjan, koska sillä makaava muka oli ruumis — sellainen erehdys oli varsin luonnollinen — ja viskaisi luulotellun vainajan pihan kiville virumaan.

Näin kului tunti ja Pitou oli huutanut luoksensa paria kolmea lääkäriä, joiden hän oli nähnyt kulkevan ohi, mutta kukaan heistä ei ollut vastannut hänen huutoihinsa. Silloin hän huomasi erään mustapukuisen miehen, joka, kahden hoitajattaren valaistessa tietä, kulki kuolemanvuoteelta toiselle.

Mitä lähemmäksi mustapukuinen tuli, sitä tutummalta hän tuntui Pitoun mielestä. Pian kaikki epäilykset hälvenivät ja Pitou uskalsi poistua muutaman askelen päähän haavoittuneesta astuakseen yhtä monta askelta tohtoriin päin sekä huusi keuhkojensa kaikella voimalla:

»Tänne, tohtori Gilbert, tänne!»

Lääkäri, joka tosiaankin oli Gilbert, kiiruhti paikalle.

»Ah, sinäkö se, Pitou?» sanoi hän.

»Hyvä isä, minä tässä, herra Gilbert!»

»Oletko nähnyt Billotia?»

»Hän on tuossa, herra Gilbert», vastasi Pitou ja osoitti yhä liikkumatonta haavoittunutta.

»Onko hän kuollut?» kysyi tohtori.

»Ah, rakas herra Gilbert, toivottavasti ei! Mutta minä en salaa teiltä, ettei hänen laitansa ole paljoakaan parempi.»

Gilbert astui patjan ääreen ja häntä seuranneet hoitajattaret valaisivat haavoittuneen kasvot.

»Häntä on sattunut päähän, herra Gilbert», sanoi Pitou, »päähän! Poloinen herra Billot, hänen päänsä on halkaistu leukaan asti!»

Gilbert tutki haavaa tarkasti.

»Haava on tosiaankin perin vakava», mutisi hän.

Sitten hän sanoi sairaanhoitajattarille:

»Tämä potilas, joka on minun ystäväni, tarvitsee yksityishuoneen.»

Sairaanhoitajattaret neuvottelivat keskenään.

»Täällä ei ole yksityishuonetta», sanoivat he, »mutta täällä on liinavaatteitten varastosuoja.»

»Mainiota!» sanoi Gilbert. »Kantakaamme hänet siihen varastosuojaan.»

Haavoittunut kohotettiin patjoineen niin hellävaroen kuin mahdollista, mutta vaikka häntä käsiteltiinkin varovasti, pani tuska hänet voihkaisemaan.

»Ah», sanoi Gilbert, »mikään ilonhuudahdus ei ole tehnyt minua niin tyytyväiseksi kuin tämä kivun aiheuttama voihkaisu! Hän elää, ja se on pääasia!»

Billot vietiin varastohuoneeseen ja pantiin erään toimihenkilön vuoteelle. Gilbert ryhtyi heti sitomaan haavaa.

Ohimovaltimo oli katkennut ja siitä oli aiheutunut suunnaton verenvuoto. Mutta tämä verenvuoto oli synnyttänyt tainnostilan, joka puolestaan oli heikentänyt sydämen toiminnan ja sikäli tyrehdyttänyt vuodon.

Luonto oli käyttänyt sitä heti hyväkseen ja hyydyttänyt veren valtimohaavan ympärille.

Ihmeteltävän kätevästi Gilbert yhdisti valtimon päät toisiinsa silkkilangalla. Sitten hän pesi haavan ja painoi lihassuikaleet pääluuhun kiinni. Raikas vesi tai ehkä myöskin sitomisen aiheuttama tavallista tuntuvampi kipu panivat Billotin silmät aukenemaan, ja hän lausui joitakin tolkuttomia, katkonaisia sanoja.

»Aivokuume», mutisi Gilbert.

»Mutta koska hän ei ole kuollut, pelastatte te hänet, eikö niin, herra Gilbert?» sanoi Pitou.

Gilbert hymyili surullisesti.

»Minä yritän», vastasi hän, »mutta sinä olet jälleen nähnyt, hyvä Pitou, että luonto on paljoa taitavampi lääkäri kuin kukaan meistä».

Gilbert suoritti sitomistyön loppuun. Hiukset leikattiin niinkuin voitiin, haavan reunat pantiin vastakkain ja ne kiinnitettiin haavalaastarilla. Gilbert määräsi että potilaan oli annettava levätä miltei istuvassa asennossa, niin että selkä, eikä pää, nojasi pielukseen.

Vasta sitten kun tämä kaikki oli tehty, hän kysyi Pitoulta, kuinka tämä oli tullut Pariisiin ja kuinka hän Pariisiin tultuaan oli osunut paikalle juuri oikealla hetkellä pelastaakseen Billotin.

Juttu oli hyvin yksinkertainen. Catherinen katoamisen ja miehensä lähdön jälkeen eukko Billot, jota emme ole lukijoille koskaan esittäneet minään lujaälyisenä naisena, oli vaipunut eräänlaisen tylsyyden tilaan, joka oli päivä toiselta yhä yltynyt. Hän eli, mutta vain kuin kone ja joka päivä joku uusi jousi tässä poloisessa ihmiskoneessa joko höltyi tai katkesi. Vähitellen hänen puhelunsa kävivät yhä harvemmiksi, kunnes hän lakkasi puhumasta tykkänään eikä noussut enää vuoteestakaan. Tohtori Raynal oli selittänyt, että vain muuan seikka voisi herättää eukko Billotin tästä kuolemaa muistuttavasta horrostilasta: jos hän näkisi tyttärensä.

Pitou oli heti tarjoutunut lähtemään Pariisiin, tai oikeammin, hän oli lähtenyt tarjoutumatta.

Haramontin kansalliskaartin kapteenin pitkät koivet saivat aikaan, että se kahdeksan penikulman taival, joka erotti Demoustierin kotikonnun maan pääkaupungista, oli vain kuin mukava kävelymatka.

Pitou oli lähtenyt kello neljä aamulla ja kello puoli kahdeksan ja kahdeksan välillä illalla hän oli Pariisissa.

Oli kuin ennakolta määrätty, että Pitou tuli Pariisiin suurten tapausten sattuessa.

Ensimmäisellä kerralla hän oli nähnyt Bastiljin valloituksen ja ollut siinä mukanakin. Toisella kerralla hän oli ollut mukana vuoden 1790 yhdistysjuhlassa. Ja kolmannella kerralla hän joutui sinne Mars-kentän verilöylyn päivänä.

Ja hän huomasikin Pariisin olevan kuohuksissa — se oli muuten tila, jossa hän oli Pariisin aina nähnyt.

Ensimmäisiltä tapaamiltaan ihmisryhmiltä hän kuuli, mitä Mars-kentällä oli tapahtunut.

Bailly ja Lafayette olivat ammuttaneet kansaa. Kansa kirosi täysin keuhkoin Lafayettea ja Baillyta.

Kun Pitou heidät viimeksi jätti, olivat he jumalia ja yleisesti palvottuja! Nyt hän tapasi heidät alttarilta syöstyinä ja kirottuina. Hän ei käsittänyt sitä ensinkään.

Mutta sen hän käsitti, että Mars-kentällä oli taisteltu, vuodatettu verta, surmattu ihmisiä erään isänmaallisen anomuksen takia ja että Gilbert ja Billot olivat varmaankin olleet siellä mukana.

Vaikka Pitoulla oli, kuten rahvaanomaisesti sanotaan, kahdeksan penikulmaa mahassaan, kiirehti hän askeliaan ja saapui Saint-Henoré-kadulle, Gilbertin asuntoon.

Tohtori oli palannut, mutta Billotia ei ollut nähty.

Palvelija, joka antoi nämä tiedot Pitoulle, lisäsi, että Mars-kenttä oli täynnä ruumiita ja haavoittuneita; Billot olisi varmaankin joko edellisten tai jälkimäisten joukossa.

Mars-kenttä, täynnä ruumiita ja haavoittuneita! Tämä uutinen kummastutti Pitouta yhtä syvästi kuin kertomus, että Bailly ja Lafayette, nämä kansan epäjumalat, olivat ammuttaneet kansaa.

Mars-kenttä ruumiitten ja haavoittuneitten peitossa! Pitou ei voinut kuvitellakaan sellaista. Se Mars-kenttä, jonka tasoittamista hän oli yhtenä kymmenestätuhannesta ollut edistämässä, joka hänen muistissaan oli säilynyt tulvillaan juhlavalaistusta, iloisia lauluja ja riemukasta farandole-karkeloa! Se oli nyt ruumiitten ja haavoittuneitten peittämä! Senvuoksi, että siellä oli tahdottu juhlia, kuten edellisenäkin vuonna, Bastiljin valtauksen ja yhdistysjuhlan vuosipäivää!

Se oli mahdotonta!

Oliko yhdessä vuodessa tapaus, joka oli ollut ilon ja riemun aiheena, muuttunut kapinan ja verilöylyn syyksi?

Mikä hulluudenpuuska oli tämän vuoden aikana vallannut pariisilaiset?

Me olemme sen sanoneet: kuluneen vuoden aikana hovi oli, Mirabeaun vaikutuksesta, feuillantti-kerhon perustamisen jälkeen, Baillyn ja Lafayetten avulla ja vihdoin Varennesin pakoretkeä seuranneen taantumuksen johdosta, hovi oli saanut menetetyn valtansa takaisin, ja tämä valta ilmeni nyt surupukuna ja verilöylynä.

Heinäkuun 17 päivä kosti lokakuun 5 ja 6 päivän.

Kuten Gilbert oli sanonut, kuninkuus ja kansa pelasivat suurta peliä; jäi nähtäväksi, kumpi voittaisi.

Olemme nähneet, että hautoen näitä ajatuksia — jotka eivät silti olleet hidastuttaneet hänen kulkuaan — ystävämme Pitou, yllänsä yhä Haramontin kansalliskaartin asetakki, oli saapunut Mars-kentälle Ludvig XV:n sillan ja Grenelle-kadun kautta ja saapunut oikealla hetkellä estämään, ettei Billotia viskattu vainajana jokeen.

Toisaalta muistamme, että Gilbert oli kuningattaren puheilla ollessaan saanut nimettömän kirjeen, jonka hän tunsi Cagliostron kirjoittamaksi ja jossa oli m.m. seuraava kohta:

»Luovu siis näistä kahdesta kuolemaantuomitusta, joita vielä ivaten sanotaan kuninkaaksi ja kuningattareksi, ja mene, hetkeäkään aikailematta, Gros-Cailloun sairaalaan. Siellä tapaat kuolevan, joka ei ole niin sairas kuin he, sillä tämän kuolevan sinä voit pelastaa, mutta heitä sinä et voi pelastaa; he sensijaan vievät sinut mukanaan perikatoon!»

Olemme nähneet, että Gilbert, saatuaan rouva Campanilta kuulla, että kuningatar, joka oli poistunut, luvaten pian palata, oli joutunut muihin asioihin ja sanoi hänelle hyvästit, Gilbert oli heti lähtenyt Tuileries-palatsista. Kuljettuaan sitten jotenkin samaa tietä kuin Pitoukin hän oli sivuuttanut Mars-kentän, saapunut Gros-Cailloun sairaalaan ja oli jo, kahden hoitajattaren valaistessa tietä, tutkinut, vuode vuoteelta, patja patjalta, kaikki salit, käytävät, eteiset ja pihamaankin, kun muuan ääni kutsui hänet erästä kuolevaa katsomaan.

Tiedämme, että tämä ääni oli Pitoun ääni ja että se kuoleva oli Billot.

Olemme niinikään maininneet, mimmoisessa tilassa Gilbert oli arvon tilanhoitajan tavannut ja minkälaiset mahdollisuudet tämä tila voisi tarjota: hyvät ja huonot. Mutta huonot olisivat varmaankin saaneet ylivallan, jos haavoittunut olisi joutunut vähemmän taitavan miehen kuin tohtori Gilbertin hoidettavaksi.

XXV

Catherine

Niistä kahdesta henkilöstä, joille tohtori Raynalin mielestä oli ilmoitettava rouva Billotin epätoivoisesta tilasta, toinen oli, kuten näemme, vuoteenomana, kuolemaa muistuttavassa tilassa: aviomies näet. Toinen siis, toisin sanoin tytär, voisi tulla henkitoreissaan olevan viimeisiä hetkiä lievittämään.

Catherinelle oli ilmoitettava, mimmoisessa tilassa oli hänen äitinsä ja hänen isänsäkin — mutta missä Catherine oli?

Oli vain yksi keino päästä siitä selville: oli kysyttävä kreivi de Charnylta.

Kreivitär oli ottanut Pitoun vastaan niin ystävällisesti ja sydämellisesti sinä päivänä, jolloin hän Gilbertin pyynnöstä oli vienyt kreivittären luo hänen poikansa, ettei Pitou epäröinyt lähteä Coq-Héron-kadun varrella olevasta talosta kysymään Catherinen osoitetta, vaikka olikin jo myöhäinen ilta.

Sotaopiston tornikello löi tosiaankin puoli kaksitoista, kun sitominen oli lopetettu, ja Gilbert ja Pitou voivat poistua Billotin vuoteen äärestä.

Gilbert uskoi haavoittuneen sairaanhoitajattarien huomaan. Muuta ei voitaisi enää tehdä kuin antaa luonnon toimia.

Gilbert tulisi sitäpaitsi katsomaan häntä seuraavana päivänä.

Pitou ja Gilbert nousivat tohtorin ajoneuvoihin, jotka odottelivat sairaalan portin edessä. Tohtori käski ajaa Coq-Héron-kadulle.

Kaikki oli kiinni ja pimeää tässä korttelissa.

Soitettuaan ovikelloa neljännestunnin Pitou aikoi jo hellittää soittonuoran ja tarttua kolkuttimeen, kun hän kuuli melua, ei katuoven takaa, vaan portinvartijan asunnosta päin. Muuan käreä, pahantuulinen ääni kysyi kärsimättömästi — siitä ei voinut erehtyä:

»Kuka siellä?»

»Minä», vastasi Pitou.

»Kuka minä?»

»Ah, se on totta... Ange Pitou, kansalliskaartin kapteeni.»

»Ange Pitou? En tunne.»

»Kansalliskaartin kapteeni!»

»Kapteeni», kertasi portinvartija, »kapteeni...»

»Kapteeni!» toisti Pitou korostaen arvonimeä, jonka tehon hän tunsi.

Portinvartija luuli tosiaankin, että tällä hetkellä, jolloin kansalliskaarti hipaisi armeijan entistä arvovaltaa, hän oli joutunut asioihin Lafayetten ajutantin kanssa.

Senvuoksi hän sanoikin leppeämmällä äänellä, mutta avaamatta porttia, jonka, taakse hän vain tyytyi tulemaan:

»No, herra kapteeni, mitä te haluatte?»

»Haluan puhutella herra kreivi de Charnyta.»

»Hän ei ole kotona.»

»Rouva kreivitärtä sitten.»

»Ei hänkään ole kotona.»

»Missä he ovat?»

»He lähtivät aamulla.»

»Minne?»

»Maatilalleen Boursonnesiin.»

»Ah, hitossa!» pääsi Pitoun suusta, ikäänkuin hän olisi puhellut itsekseen. »Heidät minä siis tapasin Dammartinin tienhaarassa. He olivat varmastikin niissä postivaunuissa... Olisinpa sen tiennyt!»

Mutta Pitou ei tiennyt sitä ja hän oli antanut kreivin ja kreivittären ajaa ohitseen.

»Hyvä ystävä», puuttui nyt tohtorin ääni puheeseen, »voisitteko isäntäväkenne poissaollessa antaa meille eräät tiedot?»

»Ah, suokaa anteeksi, herra», vastasi portinvartija, joka ylimystapoihin tottuneena tunsi käskijän äänen siinä äänessä, joka puhui noin kohteliaasti ja lempeästi.

Ja tuo kunnon mies aukaisi portin ja tuli alushousuisillaan pumpulimyssy kädessä, ottamaan _määräyksiä_, kuten palvelijain kielessä sanotaan, tohtorin vaununoven eteen.

»Mitä tietoja herra haluaa?» kysyi hän.

»Tunnetteko, ystäväiseni, erään nuoren tytön, jota kohtaan kreivi ja kreivitär lienevät osoittaneet jonkunlaista harrastusta?»

»Neiti Catherinenko?» kysyi portinvartija.

»Hänet juuri», vastasi Gilbert.

»Tunnen kyllä, herra... Herra kreivi ja rouva kreivitär ovat käyneet häntä kahdesti katsomassa ja ovat lähettäneet minut usein häneltä tiedustelemaan, tarvitsiko hän kenties jotakin. Mutta se poloinen neiti, joka minun käsittääkseni ei ole kovin rikas, ei hän eikä hänen rakas, hyvän Jumalan suoma lapsensa, hän vastaa aina, ettei hän tarvitse mitään.»

Kuullessaan sanat »Jumalan suoma lapsi» Pitou ei voinut pidättää raskasta huokausta.

»No niin, ystävä hyvä», sanoi Gilbert, »Catherine-rukan isä on haavoittunut tänään Mars-kentällä ja hänen äitinsä, rouva Billot, on kuolemaisillaan Villers-Cotteretsissa. Meidän tarvitsisi viedä hänelle tämä surullinen uutinen. Haluatteko ilmoittaa meille hänen osoitteensa?»

»Voi, sitä tyttö-poloista! Jumala häntä auttakoon! Hän on jo ennestäänkin kyllin onneton! Hän asuu Ville-d'Avrayssa, herra, isonkadun varrella... Numeroa en tiedä, mutta se on vastapäätä suihkukaivoa.»

»Se riittää», sanoi Pitou, »minä kyllä löydän hänet».

»Kiitos, hyvä ystävä», virkkoi Gilbert ja sujautti portinvartijan kouraan kuuden livren rahan.

»Ei sitä olisi tarvinnut, herra», sanoi vanha kunnon mies. »Täytyyhän, Jumala paratkoon, lähimmäisiään auttaa!»

Ja tervehdittyään kunnioittavasti tohtoria hän palasi kotiinsa.

»No?» kysyi Gilbert.

»No», vastasi Pitou, »minä lähden Ville-d'Avrayhin».

Pitou oli alati valmis lähtemään.

»Tunnetko tien?» sanoi tohtori.

»En, mutta te selitätte sen minulle.»

»Sinulla on kultainen sydän ja rautaiset kintut», sanoi Gilbert nauraen. »Mutta tule nyt levähtämään. Lähdet huomenaamulla.»

»Mutta jos asia on kiireellinen...?»

»Ei puolella eikä toisella ole hätää», vastasi tohtori. »Billotin tila on vakava, mutta ellei odottamatonta tapahdu, se ei ole kuolemaksi. Eukko Billot taas voi elää vielä kymmenen kaksitoista päivää.»

»Voi, herra tohtori, kun hänet toissa päivänä pantiin vuoteeseen, ei hän puhunut enää eikä liikahtanutkaan. Vain silmissä näkyi olevan elämää.»

»Mitä siitä, minä tiedän mitä sanon, Pitou, ja minä takaan hänelle, kuten sinulle jo sanoin, kymmenen kaksitoista elinpäivää.»

»Hyväinen aika, herra tohtori, totta kai te sen paremmin tiedättekin kuin minä!»

»Parempi onkin antaa poloisen Catherinen viettää vielä yksi yö tietämättömyydessä ja levossa. Yhden yön uni on poloisille tärkeää, Pitou!»

Pitou alistui tähän jälkimäiseen järkipäätelmään.

»No niin, minne nyt siis menemme, herra Gilbert?» kysyi hän.

»Minun luokseni, hitossa! Pääset entiseen huoneeseesi.»

»Se sopii!» sanoi Pitou hymyillen. »Mieluista on nähdä se jälleen.»

»Ja huomenna», jatkoi Gilbert, »pannaan hevoset valjaisiin kello kuusi aamulla».

»Miksi hevoset valjastetaan?» kysyi Pitou, joka piti hevosta loistokapineena.

»Ne vievät sinut Ville-d'Avrayhin.»

»Onko täältä siis Ville-d'Avrayhin parisataa kilometriä?» ihmetteli Pitou.

»Ei sinne ole kymmentäkään», vastasi Gilbert, joka väläyksellä oli näkevinään nuorukaisaikansa kävelyt, jotka hän oli tehnyt opettajansa, Rousseaun, seurassa Louveciennesin, Meudonin ja Ville-d'Avrayn metsiin.

»Ei kymmentäkään, herra Gilbert», sanoi Pitou, »se on sitten vain tunnin asia. Se sujuu kuin rasvattu!»

»Entä Catherine», huomautti Gilbert, »luuletko sinä, että hänkin sujuttaa kuin rasvattuna ne kymmenen kilometriä, jotka, sieltä on matkaa Pariisiin, ja ne kahdeksankymmentä, jotka on Pariisista Villers-Cotteretsiin?»

»Ah, se on totta», myönsi Pitou. »Suokaa anteeksi, herra Gilbert. Minä vasta olen pässinpää, minä!... Asiasta toiseen, kuinka Sébastien jaksaa?»

»Kerrassaan mainiosti. Tapaat hänet huomenna.»

»Yhäkö apotti Bérardierin oppilaana?»

»Yhä.»

»Ah, sitä parempi! Olen hyvin mielissäni, kun tapaan hänet taas.»

»Ja hänkin, Pitou, sillä kuten minä, niin hänkin rakastaa sinua kaikesta sydämestään.»

Tällöin tohtori ja Ange Pitou pysähtyivät Saint-HonorékaduUa olevan rakennuksen eteen.

Pitou nukkui, kuten juoksi, kuten söi, kuten taisteli, koko ruumiillaan. Mutta tottuneena maaseutulaisten lailla heräämään aikaisin hän oli jalkeilla jo kello viideltä aamulla.

Kello kuusi ajoneuvot ilmestyivät portille.

Kello seitsemän hän kolkutti Catherinen ovelle.

Hän oli sopinut tohtori Gilbertin kanssa, että he tapaisivat toisensa Billotin vuoteen ääressä.

Catherine tuli avaamaan ja nähdessään Pitoun parahti.

»Ah, äiti on kuollut!» huudahti hän.

Ja hän kalpeni ja nojautui seinään.

»Ei ole», sanoi Pitou, »mutta jos haluatte nähdä hänet, ennenkuin hän kuolee, on teidän pidettävä kiirettä, neiti Catherine».

Nämä muutamat sanat sisälsivät paljon, sivuuttivat kaikki, johdannot ja ilmaisivat Catherinelle äkkiä häntä kohdanneen onnettomuuden.

»Ja lisäksi on sattunut toinenkin onnettomuus», jatkoi Pitou.

»Mikä?» kysyi Catherine lyhyesti ja välinpitämättömästi kuten henkilö, joka jo on tyhjentänyt inhimillisten kärsimysten maljan eikä pelkää enää näiden tuskien lisääntyvän.

»Se, että herra Billot haavoittui eilen Mars-kentällä hengenvaarallisesti.»

»Ah!» sanoi Catherine.

Ilmeisesti tämä uutinen koski nuoreen naiseen vähemmän kipeästi kuin edellinen.

»Silloin», jatkoi Pitou, »minä päättelin itsekseni — ja samaa arveli herra tohtori Gilbertkin —: 'Neiti Catherine käväisee katsomassa herra Billotia, joka on viety Gros-Cailloun sairaalaan, ja sieltä hän jatkaa matkaa postikyydillä Villers-Cotteretsiin.'»

»Entä te, herra Pitou?» kysyi Catherine.

»Minä», vastasi Pitou, »minä olen ajatellut, että koska te menette auttamaan rouva Billotia kuolemaan, minä jään tänne ja yritän saada herra Billotin elämään... Minä jään sen luokse, jolla ei ole ketään, ymmärrättehän, neiti Catherine?»

Pitou lausui nämä sanat enkelimäisen viattomasti, ajattelematta, että hän näin, muutamin sanoin, esitti uhrautuvaisuutensa koko historian.

Catherine ojensi hänelle kätensä.

»Teillä on jalo sydän, Pitou», sanoi hän nuorukaiselle. »Tulkaa nyt syleilemään pikku Isidor-rukkaa.»

Hän lähti edellä, sillä vastikään kertomamme kohtaus oli esitetty talon puutarhakäytävällä portin pielessä. Catherine-rukka oli kauniimpi kuin koskaan ennen! Hän oli pukeutunut kauttaaltaan suruasuun. Pitou huoahti toisen kerran.

Catherine meni nuoren miehen edellä pieneen, puutarhan puolella olevaan huoneeseen. Tässä huoneessa, joka keittiön ja pukukammion ohella muodosti Catherinen koko asunnon, oli vuode ja kätkyt.

Äidin vuode, lapsen kätkyt.

Lapsi nukkui.

Catherine työnsi syrjään harsokankaiset uutimet ja väistyi sivulle, jotta Pitou voisi kurkistaa kehtoon.

»Voi, mikä kaunis pikku enkeli!» sanoi Pitou ja pani kätensä ristiin.

Ja ikäänkuin olisi todella joutunut enkelin eteen, hän polvistui ja suuteli lapsen kättä.

Pitou sai heti palkinnon tästä teostaan: hän tunsi kasvoillaan Catherinen hiusten lehahduksen ja huulipari sipaisi hänen otsaansa.

Äiti korvasi pojalle annetun suudelman.

»Kiitos, kelpo Pitou!» sanoi hän. »Senjälkeen kun hän sai viimeisen suukon isältään, ei pikku poloistani ole suudellut kukaan muu kuin minä.»

»Oh, neiti Catherine!» mutisi Pitou nuoren tytön suudelman sokaisemana ja puistattamalla, ikäänkuin olisi saanut sähköiskun.

Ja tässä suudelmassa oli kuitenkin vain, mitä äidin rakkaudessa on pyhää ja kiittävää.

XXVI

Tytär ja isä

Kymmentä minuuttia myöhemmin Catherine, Pitou ja pikku Isidor ajoivat tohtori Gilbertin vaunuissa Pariisin tiellä.

Vaunut pysähtyivät Gros-Cailloun sairaalan eteen.

Catherine astui, poika sylissä, vaunuista ja seurasi Pitouta.

Varastohuoneen oven edessä hän pysähtyi.

»Tehän sanoitte tapaavanne tohtori Gilbertin isäni vuoteen ääressä?» sanoi hän.

»Niin...»

Pitou raotti ovea.

»Ja tuolla hän onkin», lisäsi hän.

»Voinko minä astua sisälle aiheuttamatta hänelle liian suurta mielenliikutusta?»

Pitou astui sisälle, kysyi tohtorilta ja palasi melkein heti noutamaan Catherinea.

»Iskun aiheuttama aivotäräys on ollut niin ankara, ettei hän tunne vielä ketään» sanoi herra Gilbert.

Catherine aikoi mennä sisälle, lapsi käsivarsilla.

»Antakaa minulle lapsi, neiti Catherine», sanoi Pitou.

Catherine empi hetken.

»Ah, antaessanne sen minulle», lisäsi Pitou, »on niinkuin ette siitä luopuisikaan».

»Olette oikeassa», myönsi Catherine.

Ja hän ojensi lapsen Pitoulle kuin veljelle, ehkä luettavampanakin, astui sisälle lujin askelin ja meni suoraan isänsä vuoteen ääreen.

Kuten on jo mainittu, tohtori Gilbert seisoi haavoittuneen vuoteen ääressä.

Potilaan tila ei ollut sanottavasti muuttunut. Hän oli sijoitettu, kuten eilenkin, niin, että selkä nojasi pielukseen, ja tohtori kostutteli veteen liotetulla ja sitten puserretulla sienellä siteitä, jotka pitivät koossa haavalle pantua sidelaitetta. Vaikka hänessä olikin selvät tulehduskuumeen oireet, oli Billot silti, kauhean verenvuodon johdosta, kuolemankalpea. Vasen silmä ja vasemman posken puoli olivat ajettuneet.

Tuntiessaan kylmän veden kosketuksen hän oli mutissut joitakin katkonaisia sanoja ja aukaissut silmänsä. Mutta se voimakas uneliaisuus, jota lääkärit sanovat horrokseksi, oli heti sammuttanut hänen sanansa ja ummistanut hänen silmänsä.

Vuoteen ääressä Catherine lankesi polvilleen, kohotti kätensä ylös ja sanoi:

»Oi, hyvä isä Jumala, sinä olet todistaja, että rukoilen sinulta kaikesta sydämestäni isäni elämää!»

Siinä olikin kaikki, mitä hän voi tehdä isän hyväksi, joka oli yrittänyt surmata hänen rakastajansa.

Hänen äänensä aiheutti potilaan ruumiissa puistatusta; hän alkoi hengittää kiihkeämmin, hän aukaisi silmänsä ja hänen katseensa harhaili ensin kuin hakeakseen, mistä tämä ääni tuli, ja pysähtyi sitten Catherineen.

Hänen kätensä liikahti kuin karkoittaakseen tuon näyn, jota hän varmaankin piti kuumehoureena.

Nuoren naisen katse kohtasi isän katseen, ja Gilbert huomasi kauhukseen, että näistä silmistä singahti kaksi liekkiä, jotka näyttivät pikemminkin inhan salamilta kuin rakkauden säteiltä.

Senjälkeen nuori nainen nousi ja lähti yhtä lujin askelin kuin oli tullutkin. Hän meni Pitoun luokse.

Pitou istui permannolla ja leikki lapsen kanssa.