Part 18

Saman päivän iltana, jolloin kuningas oli vannonut hallitusmuodolle, vartijat ja Lafayetten ajutantit olivat kadonneet palatsista. Ellei kuningas siis ollutkaan saanut valtaansa takaisin, oli hän toki saanut entisen vapautensa.

Se oli vähäinen korvaus siitä nöyryytyksestä, jota olemme hänen nähneet niin katkerin sanoin valitelleen kuningattarelle.

Vaikka häntä ei otettukaan vastaan virallisesti eikä juhlallisen puheillepääsyn merkeissä, ei Barnaven sentään tarvinnut alistua niihin varokeinoihin, jotka olivat tähän saakka olleet välttämättömiä, kun hän käväisi Tuilerieissä.

Hän oli hyvin kalpea ja näytti lopen alakuloiselta. Kuningatar huomasi tämän alakuloisuuden ja tämän kalpeuden.

Kuningatar otti hänet vastaan seisoallaan, vaikka hän tiesikin, että nuori asianajaja kunnioitti häntä syvästi, ja oli varma, ettei tämä tekisi, jos hän istuutuisi, samaa mitä puheenjohtaja Thouret oli tehnyt huomattuaan, ettei kuningas ollutkaan noussut.

»No, herra Barnave», sanoi hän, »olette kai nyt tyytyväinen, sillä kuningas on noudattanut neuvoanne ja vannonut valan perustuslaille».

»Kuningatar on hyvin ystävällinen», vastasi Barnave ja kumarsi, »sanoessaan, että kuningas on noudattanut minun neuvoani... Ellei se neuvo olisi samalla ollut keisari Leopoldin ja ruhtinas von Kaunitzin, olisi hänen majesteettinsa kukaties empinyt enemmän ryhtyäkseen siihen tekoon, joka kuitenkin oli ainoa, mikä saattoi pelastaa kuninkaan, jos kuningas ylimalkaan...»

Barnave vaikeni.

»Oli pelastettavissa, niinkö, herra Barnave? Sitäkö aioitte sanoa?» virkkoi kuningatar iskien rohkeasti asian ytimeen, ja lisätkäämme, urheasti, mikä oli hänelle erikoisen ominaista.

»Jumala varjelkoon, madame, minua esiintymästä sellaisten onnettomuuksien ennustajana! Ja kuitenkin, valmistuessani lähtemään Pariisista ja poistumaan ikiajoiksi kuningattaren läheltä en tahtoisi tehdä teidän majesteettianne liian epätoivoiseksi enkä antaa teille liian paljon toivoa.»

»Mitä, lähdettekö Pariisista, herra Barnave? Poistutteko minun luotani?»

»Kansalliskokouksen työt ovat päättyneet, madame. Minä olin sen jäsen, ja koska kansalliskokous on päättänyt, ettei kukaan sen jäsenistä saa tulla lakiasäätävään eduskuntaan ei minulla ole syytä jäädä Pariisiin.»

»Eikö edes meitä auttaaksenne, herra Barnave?»

Barnave hymyili surullisesti.

»Ei edes teitä auttaakseni, madame, sillä tästä päivästä tai oikeammin toissapäivästä lähtien minä en voi olla teille pieneksikään hyödyksi.»

»Oh, herra», sanoi kuningatar, »arvioitte itsenne liian vähäiseksi».

»Ah, en, madame, minä arvioin itseni ja huomaan olevani heikko, punnitsen itseni ja huomaan olevani kevyt... Minun voimani, voima, jonka tarjosin kuninkuudelle eräänlaiseksi vipusimeksi, oli vaikutusvaltani kansalliskokouksessa, johtoasemani jakobiini-kerhossa. Mutta kansalliskokous on hajaantunut ja jakobiinit ovat muuttuneet feuillanteiksi, ja minä pelkään pahoin, etteivät feuillantit jakobiineista erotessaan ole tehneet edullista peliä... Ja lisäksi, madame, minun kansansuosioni...»

Barnave hymyili vieläkin surullisemmin kuin äsken.

»Niin, kansansuosioni on mennyttä.»

Kuningatar silmäili Barnavea ja hänen katseensa välähti oudosti, siinä leimahti kuin voitonriemun salama.

»Olette siis huomannut», sanoi hän, »että kansasuosion voi menettää».

Barnave huoahti.

Kuningatar oivalsi olleensa hieman julma, kuten hän toisinaan saattoi olla.

Jos Barnave todella oli menettänyt kansansuosionsa ja jos tähän oli tarvittu vain yksi kuukausi, jos hänen oli täytynyt taivuttaa päänsä Robespierren sanojen edessä, kuka oli sir vikapää? Eikö juuri tämä kohtalokas kuninkuus, joka veti tukijansa samaan alhoon, johon se itsekin suistui? Eikö juuri se kauhea kohtalo, joka Marie-Antoinettesta, kuten Maria Stuartistakin, teki eräänlaisen kuolonenkelin, joka vihki haudan omaksi jokaisen, kenelle hän näyttäytyi?

Hän peräytyi siis ja tietäen hyvin, että Barnave, joka oli vastannut huokauksella, olisi voinut vastata seuraavin leiskuvin sanoin: »Kenen takia olen menettänyt kansansuosioni, madame, ellen teidän?» hän jatkoi:

»Mutta ettehän te lähde, herra Barnave, ettehän?»

»Niin», sanoi Barnave, »jos kuningatar käskee minun jäädä, minä jään, kuten jää lipun alle sotamies, joka on saanut eronsa ja joka varataan taisteluun. Mutta jos jään, tiedättekö, mitä tapahtuu, madame? Sensijaan että olen heikko, minusta tulee heittiö!»

»Kuinka niin, hyvä herra?» sanoi kuningatar lievästi loukkaantuneena. »Selittäkää, en ymmärrä teitä.»

»Salliiko kuningatar minun kuvata teille tilanteen sellaisena kuin se todella on, eikä ainoastaan tilannetta, missä nyt olette, vaan senkin, mihin joudutte?»

»Olkaa hyvä, herra Barnave. Olen tottunut katsomaan kuiluihin, ja jos olisin altis huimaukselle, olisin jo aikoja sitten suistunut.»

»Kuningatar pitänee nyt hajaantunutta kansalliskokousta vihollisenaan?»

»Sanokaamme tarkemmin, herra Barnave. Kansalliskokouksessa minulla on ollut ystäviä, mutta ettehän kieltäne, että kansalliskokouksen enemmistö on ollut vihamielinen kuninkuudelle.»

»Madame», sanoi Barnave, »kansalliskokous on vain yhden kerran toiminut kuninkaan ja teidän vihollisenanne: sinä päivänä, jolloin se päätti, ettei kukaan sen jäsenistä saisi astua lakiasäätävään eduskuntaan.»

»En ymmärrä teitä oikein, herra. Selittäkää tarkemmin», sanoi kuningatar epäilevästi hymyillen.

»Se on perin mutkatonta: siten riistettiin ystävienne kädestä kilpi.»

»Ja minun käsittääkseni miekka vihollistemme kädestä.»

»Ah, madame, erehdytte! Isku tulee Robespierren taholta ja se on hirveä kuten kaikki, mikä sen miehen taholta tulee. Ensinnäkin, uusi kansalliskokous on teille suuri tuntemattomuus. Perustuslakia säätävässä kansalliskokouksessa te tiesitte, keitä vastaan ja millä keinoin taistella. Lakiasäätävässä kansalliskokouksessa on tehtävä uusi tutkimus. Ja sitten, huomatkaa se tarkoin, madame, ehdottaessaan, ettei ketään meistä saisi valita uudelleen, Robespierre tahtoi esittää Ranskalle kaksi vaihtoehtoa: valita eduskunnan rungoksi joko sen, mikä on meitä ylempänä, tai sen, mikä on meitä alempana. Meidän yläpuolellamme ei ole mitään: maastamuutto on pannut kaikki sekaisin. Ja vaikka olettaisikin, että aatelisto olisi pysynyt Ranskassa, ei kansa hakisi edustajiaan aatelisten joukosta.

Meitä alempana olevien parista siis kansa on valinnut edustajansa. Uusi eduskunta on siis kauttaaltaan demokraattinen. Joitakin vivahduksia tässä demokratiassa, siinä kaikki.»

Kuningattaren ilmeistä huomasi, että hän kuunteli hyvin tarkkaavasti Barnaven esitystä ja että alettuaan ymmärtää hän alkoi pelätä.

»Nähkääs», jatkoi Barnave, »minä olen nähnyt ne edustajat, sillä kolmen neljän viime päivän kuluessa niitä on virrannut Pariisiin. Olen nähnyt erikoisesti ne, jotka tulevat Bordeauxista. Miltei kaikki ovat nimettömiä, mutta kaikilla on kiire tehdä itselleen nimi, sitäkin polttavampi kiire, kun he ovat nuoria. Lukuunottamatta Condorcetia, Brissotia ja muutan» muita, iäkkäimmät heistä eivät ole täyttäneet vielä kolmeakaankymmentä. Se on nuorten rynnistystä, kypsyneen karkoittamista ja perinnäistapojen tuhoamista. Ei enää harmaita hiuksia. Uusi Ranska kokoontuu mustatukkaisena.»

»Ja te arvelette, herra Barnave, että meidän on pelättävä enempi saapuvia kuin lähteneitä?» ₙₙ

»Niin, madame, sillä ne, jotka saapuvat, tuovat tullessaan työohjeen: sota aatelistoa ja papistoa vastaan! Kuninkaasta ei puhuta vielä mitään, jäädään odottavalle kannalle... Jos hän haluaa tyytyä pelkkään toimeenpanovaltaan, kenties hän saa anteeksi menneisyyden.»

»Mitä!» huudahti kuningatar. »Mitä, hän saa anteeksi menneisyyden? Mutta kuninkaanhan kai tulisi antaa anteeksi!»

»Vallan oikein. Nähkääs, siinä juuri ei milloinkaan synny yhteisymmärrystä. Ne, jotka saapuvat, madame — ja te saatte valitettavasti pian siitä todistuksen — eivät edes yritä teeskennellä sitä alttiutta, mitä nyt lähteneet osoittivat... Heidän mielestään — minulle mainitsi siitä muuan Gironden edustaja, virkatoverini Vergniaud — heidän mielestään kuningas on vihollinen.»

»Vihollinen?» sanoi kuningatar hämmästyneenä.

»Niin, madame, vihollinen», toisti Barnave. »Toisin sanoin, kaikkien sisäisten ja ulkoisten vihollisten tahallinen tai tahaton keskus. Ah, madame, se täytyy tunnustaa, nämä uudet tulokkaat eivät ole ihan väärässä uskoessaan paljastaneensa totuuden, vaikkei heillä olisikaan muuta ansiota kuin se, että lausuvat ääneen, mitä teidän pahimmat vihamiehenne eivät uskaltaneet edes kuiskata...»

»Vihollinen?» kertasi kuningatar. »Kuningasko kansansa vihollinen? Oh, tosiaankin, herra Barnave, sitä te ette saa minua milloinkaan myöntämään, ette edes ymmärtämään!»

»Se on silti totuus, madame. Luontainen vihollinen,-mielenlaadun kasvattama vihollinen! Kolme päivää sitten hän vannoi valan perustuslaille, eikö niin?»

»Kyllä, entä sitten?»

»Palatessaan tänne kuningas voi miltei pahoin kiukusta ja illalla hän kirjoitti keisarille.»

»Mutta luuletteko meidän voivan sietää moisia nöyryytyksiä?»

»Ah, siinä sen näette, madame! Vihollinen, kohtalokkaasti vihollinen! Tahallinen vihollinen, sillä herra de la Vauguyonin, jesuiittapuolueen kenraalin, kasvattamana kuningas on pannut sydämensä pappien käteen, ja papit ovat kansan vihollisia. Tahaton vihollinen, sillä hän on vallankumousvastaisen liikkeen pakollinen johtaja. Ja vaikka olettaisikin, ettei hän poistu Pariisista, on hän silti Koblenzissa emigranttien muodossa Vendéessa pappien hahmossa, Wienissä ja Preussissa liittolaistensa Leopoldin ja Fredrikin persoonassa. Kuningas ei tee mitään... minä lisään, vaikkei hän tekisikään mitään, madame», sanoi Barnave surullisesti, »niin, hänen olemattaan missään henkilökohtaisesti mukana, hänen nimeään käytetään. Matalassa majassa, saarnatuolissa, linnassa hän on poloinen kuningas, pyhä kuningas! Vallankumousta vastaan syntyy hirveä kapina, madame, syntyy säälin kapina!»

»Herra Barnave, tekö tosiaankin puhutte minulle tuolla tavoin? Ettekö te ole ollut ensimmäinen meitä säälimään?»

»Oh, madame, kyllä, kyllä! Minä olen säälinyt teitä ja säälin yhä ja ihan vilpittömästi! Mutta se ero on minun ja niiden välillä, joista puhun, että he säälivät teitä tuhotakseen teidät, ja minä säälin teitä pelastaakseni teidät!»

»Mutta, hyvä herra, ovatko ne uudet tulokkaat, jotka teidän sanojenne mukaan ryhtyvät tuhotaisteluun meitä vastaan, sopineet ennakolta toimintatavoista, laatineet selvän työohjelman?»

»Eivät, madame. Toistaiseksi olen havainnut vain seuraavat epäselvät arvostelut: _Majesteetin_ arvonimi on poistettava avajaisistunnon tervehdyspuheesta ja valtaistuimen tilalle on pantava tavallinen nojatuoli puheenjohtajan vasemmalle puolelle.»

»Näettekö siinä jotakin enempää kuin herra Thouretin käyttäytymisessä, kun hän istuutui, koska kuningaskin istuutui?»

»Se merkitsee ainakin askelta eteenpäin eikä askelta taaksepäin... Lisäksi tulee se pelottava seikka, madame, että herrat Lafayette ja Bailly menettävät virkansa.»

»Oh; heitä minä en kaipaa», sanoi kuningatar nopeasti.

»Ja olette väärässä, madame. Bailly ja Lafayette ovat teidän ystäviänne...»

Kuningatar hymyili katkerasti.

»Teidän ystäviänne, madame, kenties teidän viimeiset ystävänne! Säilyttäkää heidät, jos heille jää hitunenkin kansansuosiota, käyttäkää sitä. Mutta kiiruhtakaa, heidän kansanomaisuutensa häviää ennen pitkää, niinkuin minun jo on käynyt.»

»Herra Barnave, te olette nyt osoittanut minulle kuilun, olette opastanut minut sen partaalle, olette antanut minun mitata sen syvyyden, mutta ette ole sanonut minulle keinoa, jolla sen välttäisin.»

Barnave oli hetken vaiti.

Sitten hän huoahti ja mutisi:

»Voi, madame, miksi teidät pidätettiin Montmédyn tiellä!»

»Kas niin», sanoi kuningatar, »herra Barnave siis hyväksyy Varennesin paon!»

»Minä en hyväksy sitä, madame, sillä nykyinen asemanne on sen pakoretken johdonmukainen seuraus. Mutta koska se pakoretki on johtanut tällaisiin tuloksiin, minä valitan, ettei se onnistunut paremmin.»

»Tänään siis herra Barnave, kansalliskokouksen jäsen, jonka mainittu kansalliskokous valitsi herrojen Pétionin ja Latour-Maubourgin kanssa tuomaan kuninkaan ja kuningattaren takaisin Pariisiin, valittaa, etteivät kuningas ja kuningatar nyt ole ulkomailla?»

»Oh, ymmärtäkäämme toisemme oikein, madame. Se, joka sitä valittaa, ei ole suinkaan kansalliskokouksen jäsen eikä herrojen Latour-Maubourgin ja Pétionin virkatoveri, vaan se on poloinen Barnave, joka kelpaa enää vain teidän nöyräksi palvelijaksenne ja joka on valmis uhraamaan hyväksenne henkensä, ainoan, mitä hän enää omistaa.»

»Kiitos, herra Barnave», sanoi kuningatar. »Äänenpaino, jolla esititte tarjouksenne, todistaa, että te olette mies pitämään sananne. Mutta minä toivon, ettei minun tarvitse teiltä sellaista uhrausta vaatia.»

»Sitä pahempi minulle, madame!» vastasi Barnave yksivakaisesti.

»Kuinka niin sitä pahempi?»

»Juuri niin... Jos kerran on kaaduttava, parempi olisi kaatua taistellen. Mutta nyt tapahtuu seuraavaa, madame Dauphinéni kolkassa, missä olen teille hyödytön, minä teen lupauksia vielä enemmän nuorelle ja kauniille naiselle, hellälle ja uhrautuvalle äidille kuin kuningattarelle. Samat erehdykset jotka ovat tehneet menneisyyden, valmistelevat tulevaisuutta. Te luotatte ulkomaiseen apuun, jota ei tule tai joka tulee liian myöhään. Jakobiinit anastavat vallan kansalliskokouksessa ja sen ulkopuolella. Ystävänne poistuvat Ranskasta vainoa välttääkseen. Ne, jotka jäävät, pidätetään ja pannaan tyrmään. Minä olen niitä, sillä minä en halua paeta. Minut tuomitaan kuolemaan. Minun arvoton kuolemani ei ole teille hyödyksi, ehkette saa sitä tietääkään, tai jos huhu tästä kuolemasta osuukin korviinne, on minusta ollut teille niin vaivainen apu, että olette unohtanut ne muutamat hetket, jolloin olen voinut toivoa kykeneväni auttamaan teitä...»

»Herra Barnave», sanoi kuningatar hyvin arvokkaasti, »minun on mahdotonta tietää, minkälaisen tulevaisuuden kohtalo meille, kuninkaalle ja minulle, valmistaa, mutta sen tiedän, että niiden miesten nimet, jotka ovat meitä auttaneet, pysyvät alati visusti muistissamme, ja että mitä onnea tai onnettomuutta he saavat kokea, ei jää meille vieraaksi... Siihen mennessä, herra Barnave, voimmeko tehdä mitään hyväksenne?»

»Paljon... te henkilökohtaisesti, madame... Te voitte todistaa minulle, etten ole ollut silmissänne vallan arvoton olento.»

»Mitä sitä varten on tehtävä?»

Barnave laskeutui toiselle polvelleen.

»Ojentakaa kätenne suudeltavaksi, madame.»

Kyynel kihosi Marie-Antoinetten kuiviin silmäripsiin, ja hän ojensi nuorelle miehelle valkoisen ja kylmän kätensä, jota yhden vuoden väliajalla koskettivat kansalliskokouksen kaunopuheisimmat huulet: Mirabeaun ja Barnaven.

Barnave vain hipaisi sitä; näki selvästi, että tuo poloinen hupsu pelkäsi, että jos hän painaisi huulensa tuolle kauniille marmorikädelle, hän ei voisi niitä siitä enää irroittaa.

Sitten hän nousi ja virkkoi:

»Madame, minä en ole niin ylpeä, että sanoisin teille: 'Kuninkuus on pelastettu!' Mutta minä sanon teille: ’Jos kuninkuus on tuomittu perikatoon, niin se, joka koskaan unohtaa suosionosoituksen, jonka muuan kuningatar on hänelle myöntänyt, se tuhoutukoon kuninkuuden mukana!'»

Barnave tervehti kuningatarta ja lähti.

Marie-Antoinette katseli hänen poistumistaan huoaten ja kun ovi oli Barnaven perässä sulkeutunut, jupisi hän:

»Tyhjä sitruuna-parka! Eipä tarvittu pitkää aikaa, ennenkuin sinusta jäi jäljelle vain kuori...»

XXIII

Taistelutanner

Olemme yrittäneet kuvailla niitä hirmutapauksia, jotka sattuivat Mars-kentällä heinäkuun 17 päivän iltapuolella vuonna 1791. Yrittäkäämme nyt kuvailla, miltä näytti se teatteri, jolla vastikään oli näytelty verinen draama, Bailly ja Lafayette pääesittäjinä.

Sen näytelmän todistajaksi joutui muuan nuori mies, joka oli puettu kansalliskaartin asetakkiin ja joka Saint-Honoré-kadulta poikettuaan ja kuljettuaan Ludvig XV:n sillan yli saapui Mars-kentän laitaan Grenelle-kadulta.

Se näytelmä — sitä valaisi kahteen kolmannekseensa varttunut kuu, joka silloin tällöin peittyi taivaalla ajelehtiviin mustiin pilvenlonkiin — oli synkeä nähtävyys!

Mars-kenttä oli kuin taistelutanner, joka oli vainajien ja haavoittuneitten peitossa. Näiden keskellä liikkuivat haamujen lailla miehet, joiden tehtävänä oli viskata vainajat Seineen ja viedä haavoittuneet Gros-Cailloun sotilassairaalaan.

Nuori upseeri, jonka askelia olemme seuranneet Saint-Honoré-kadulta asti, pysähtyi hetkeksi Mars-kentän portille, risti kätensä lapsekkaan kauhun elein ja mutisi:

»Hyvä jumala, täällä on tapahtunut kauheampaa kuin mitä minulle on kerrottukaan!»

Katseltuaan jonkun tovin kentällä suoritettua outoa puuhaa hän lähestyi kahta miestä, joiden hän näki kantavan muuatta ruumista Seinelle päin.

»Kansalaiset», kysyi hän, »olkaa hyvät ja sanokaa minulle, mitä aiotte tehdä tälle miehelle?»

»Seuraa meitä», vastasivat miehet, »niin saat nähdä».

Nuori upseeri seurasi heitä.

Saavuttuaan puusillalle miehet heilauttivat ruumista ja laskivat: »Yksi, kaksi, kolme!» Kolmannen heilahduksen jälkeen he viskasivat ruumiin Seineen.

Nuori mies kiljahti kauhistuneena.

»Mutta mitä te oikeastaan teette, kansalaiset?» ihmetteli hän.

»Kuten näette, nuori upseeri», vastasivat miehet, »me lakaisemme kenttää».

»Onko teillä valtuus menetellä noin?»

»Totta tietenkin.»

»Kenen antama?»

»Kaupunginvaltuuston.»

»Oh!» huudahti ällistynyt nuorukainen.

Hän oli hetken vaiti. Astuessaan miesten kanssa takaisin Mars-kentälle hän kysyi:

»Oletteko jo viskanneen Seineen montakin ruumista?»

»Viiden kuuden paikkeilla», vastasi toinen miehistä.

»Anteeksi, kansalainen», jatkoi nuori mies, »mutta minulle on tuiki tähdellistä tehdä teille seuraava kysymys: oletteko viiden kuuden ruumiin joukossa huomannut seitsemän- tai kahdeksanviidettä vuoden vanhaa miestä, joka oli suunnilleen viisi jalkaa viisi tuumaa pitkä, vanttera, voimakas, ulkoasultaan puoleksi talonpoika, puoleksi porvari?»

»Hitossa», sanoi toinen miehistä, »me teemme vain yhden huomion: ovatko maassa viruvat vainajia vai eläviä. Jos ne ovat ruumiita, viskaamme ne jokeen; elleivät ne ole ruumiita, kannamme ne Gros-Cailloun sairaalaan.»

»Nähkääs», virkkoi nuorukainen, »minulla on hyvä ystävä, joka ei ole tullut tänään kotiin, ja koska minulle sanottiin hänen olleen täällä ja että hänet oli nähty täällä pitkin päivää, on minulla syytä pelätä, että hän viruu joko vainajien tai haavoittuneitten joukossa».

»Hyväinen aika!» sanoi toinen kantajista ravistellessaan muuatta ruumista toisen valaistessa sitä lyhdyllä. »Jos hän oli täällä, on kai hän vieläkin. Ellei hän ole palannut kotiinsa, ei hän kaiketi sinne palaakaan.»

Sitten hän ravisti tiukemmin hänen jaloissaan viruvaa ruumista.

»Hei», huusi kaupunginvaltuuston mies, »oletko kuollut vai elossa? Ellet ole kuollut, kiiruhda vastaamaan!»

»Selvästi kuollut, näkeehän sen!» sanoi toinen. »Hän on saanut luodin keskelle rintaansa.»

»Jokeen siis!» sanoi edellinen.

Ja miehet nostivat ruumiin maasta ja lähtivät puusillalle päin.

»Kansalaiset», virkkoi upseeri, »te ette tarvitse lyhtyänne tuota miestä jokeen viskatessanne. Olkaa ystävällinen ja lainatkaa se minulle hetkeksi. Matkanne aikana minä etsin ystävääni.»

Kantajat suostuivat pyyntöön, ja lyhty siirtyi nuoren upseerin käteen. Hän aloitti etsiskelynsä huolellisesti ja kasvoilla ilme, joka todisti, että hän oli antanut etsimälleen vainajalle tai haavoittuneelle arvonimen, joka lähti, ei ainoastaan hänen huuliltaan, vaan myöskin hänen sydämestään.

Kymmenen kaksitoista miestä, kädessä lyhty kuten hänelläkin, liikkui samassa kaameassa etsiskelyssä.

Silloin tällöin äänettömyyden — sillä näytelmän kammottava juhlallisuus tuntui kuoleman edessä vaimentavan elävien äänen — silloin tällöin äänettömyyden katkaisi joku tavallista lujemmalla äänellä lausuttu nimi.

Toisinaan tähän ääneen vastasi vaikerointi, voihkaisu, huuto, mutta useimmiten sen vastauksena oli kaamea hiljaisuus!

Aikansa emmittyään — jonkunlainen pelko oli lamaannuttanut hänen äänensä — nuori upseeri noudatti toisten esimerkkiä ja huusi pari kolme kertaa:

»Herra Billot... herra Billot... herra Billot!»

Mutta mikään ääni ei vastannut hänelle.

»Voi, hän on varmaankin kuollut!» mutisi hän ja pyyhki hihallaan kyyneleet, jotka sumensivat hänen silmänsä. »Poloinen herra Billot!»

Tällöin pari miestä sivuutti hänet. He kantoivat erästä ruumista Seinelle päin.

»Kas», virkkoi se, joka kannatteli keskiruumista ja oli siis lähempänä päätä, »minä luulen, että vainajamme on päästänyt huokauksen!»

»Niinpä kai!» sanoi toinen nauraen. »Jos kaikkia näitä veitikoita kuuntelisi, ei täällä olisi ainoatakaan vainajaa.»

»Kansalaiset», virkkoi nuori upseeri, »olkaa armollisia ja sallikaa minun katsoa miestä, jota kannatte!»

»Oh, kyllä se vain käy päinsä, nuori upseeri», vastasivat miehet.

Ja he panivat ruumiin istuvaan asentoon, jotta upseeri voisi paremmin valaista hänen kasvonsa.

Nuori mies pani lyhdyn lähelle vainajan kasvoja ja kiljahti.

Vaikka hirveä haava olikin runnellut vainajan pään, oli upseeri tuntenut hänet etsimäkseen henkilöksi.

Mutta oliko hän kuollut vai elossa?

Mieheltä, joka oli jo käynyt puolitiessä märkää hautaansa kohden, oli pääkallo halkaistu sapeliniskulla. Haava oli hirveä, kuten olemme jo maininneet. Isku oli nirhaissut vasemmalta päälaelta hiusten peittämän lihan viilloksi, joka roikkui poskelle, niin että pääluu oli paljaana. Ohimovaltimo oli katkennut ja haavoittuneen tai vainajan koko ruumis oli yltyleensä veressä.

Haava teki haavoittuneen ihan tuntemattomaksi.

Nuori mies siirsi vapisevin käsin lyhdyn toiselle puolelle.

»Voi, kansalaiset, se on hän!» huudahti hän. »Tämä on etsimäni henkilö... herra Billot!»

»Ah, hitossa!» virkkoi toinen kantajista. »Onpas teidän herra Billotianne runneltu!»

»Ettekö sanonut kuulleenne hänen huokaisseen?»

»Ainakin luulin kuulleeni.»

»Tehkää siis mielikseni...»

Upseeri otti taskustaan pienen ecu-rahan.

»Mitä sitten?» kysyi kantaja, joka rahan nähdessään oli valmis kaikkeen.

»Juoskaa joelle ja tuokaa hatullanne vettä.»

»Mielelläni.»

Mies alkoi juosta Seinelle päin. Nuori upseeri oli mennyt hänen paikalleen ja kannatteli haavoittunutta.

Viiden minuutin perästä lähetti palasi.

»Heittäkää vettä hänen kasvoilleen», kehoitti nuorukainen.

Kantaja totteli. Hän työnsi hattuun kouransa, haritti sormensa kuin ripsutusharjaksi ja räiskytti vettä haavoittuneen kasvoille.

»Hän värähti!» riemuitsi nuori mies, joka kannatteli kuolevaa sylissään. »Hän ei ole kuollut! Voi, hyvä herra Billot, mikä onni, että minä tulin tänne!»

»Se oli totisesti onni!» myönsivät miehet. »Vielä parikymmentä askelta ja ystävänne olisi toipunut vasta Saint-Cloudin verkoissa.»

»Viskatkaa häneen vettä vielä kerta!»

Kantaja uudisti toimituksen. Haavoittunut värähti ja päästi huokauksen.

»Kas vain», sanoi toinen kantajista, »hän ei tosiaankaan ole kuollut».

»No, mitä hänelle nyt teemme?» kysyi toinen.

»Auttakaa minua kantamaan hänet Saint-Honoré-kadulle tohtori Gilbertin luokse, ja te saatte runsaan palkkkion», sanoi nuori mies.

»Emme voi.»

»Miksette?»

»Olemme saaneet määräyksen viskata vainajat Seineen ja viedä haavoittuneet Gros-Cailloun sairaalaan... Koska hän väittää, ettei hän ole kuollut, ja koska siis emme voi viskata häntä Seineen, täytyy meidän viedä hänet sairaalaan.»

»Hyvä on, kantakaamme hänet sairaalaan», sanoi nuori mies, »ja niin pian kuin mahdollista!»

Sitten hän silmäili ympärilleen.

»Missä se sairaala on?»

»Suunnilleen kolmesataa askelta sotaopistosta.».

»Tuolla suunnalla siis?»

»Niin.»

»Meidän on kuljettava koko Mars-kenttä?»

»Pituussuunnassa.»

»Hyvä jumala! Eikö teillä ole paareja?»

»Hyväinen aika, sellaiset kyllä löydetään», sanoi toinen kantaja, »kuten vesikin, ja pieni ecu...»

»Vallan oikein», myönsi nuori mies, »te ette olekaan saanut mitään... Kas tässä on toinen pikku ecu, hakekaa jostakin paarit.»

Kymmenen minuutin perästä paarit oli löydetty.

Haavoittunut pantiin patjalle. Molemmat kantajat tarttuivat hihnoihin, ja synkkä saattue lähti liikkeelle Gros-Cailloun sairaalaan päin. Nuori mies pysytteli, lyhty kädessä, haavoittuneen pään kohdalla.