Part 6

Chapter 62,995 wordsPublic domain

Ajat olivat muuttuneet. Isännäksi lähti kievari velattomana, metsien myynnistä oli hän saanut ainakin parikymmentä tuhatta eri annoksissa, mutta rahoista ei ollut muuta näkyvää jälkeä kuin uhkea asuinrakennus, joka oli kylän komein. Itse talo oli maihin nähden kirkonkylän paras, mutta maanviljelys ei tuottanut eikä karjanhoitokaan lyönyt rahoiksi. Elettiin sitä vastoin porhosti ja oltiin laajoissa tuttavuuksissa naapuripitäjiin saakka. Kievari itse, alkuaan köyhää juurta, vieraantui työnteosta, heittäytyen herroina elämään, kun sai ensin majatalonpidon ja pääsi sitte lautakunnan puheenjohtajaksi. Herrastelemisen jatkuessa kasvoivat velat, joiden lisäksi vielä tuli tyttärien myötäjäiset. Kievari kyllä näki, mihin päin veti, mutta hänellä oli raudat tulessa, nimittäin poikien rikkaasti naiminen. Lähetystön käyntiaikoina olikin Kalle hommissa naida rikkaan tytön, mutta tuntemattomista syistä homma lahoutui, tyttö vietti häitä toisen kanssa ja Kalle alkoi koetella onneaan muilla suunnilla, mutta vastatuulien sanottiin puhaltaneen kaikkialla. Kerrottiinpa, että Kalle vihdoin suuttui ja vannoi vakaat valat jättää rikkaiden neitojen naurattelemiset ikipäivikseen. Mutta nuorempi poika, juuri mieheksi varttumaisillaan, oli vielä jälellä, ja isä liitti toivonsa siihen. Aarne nai rikkaasti, kuten isäkin nai, ja turvaa suvun tulevaisen mahdin. Kallelta ei ole ollut onnea, mutta tokihan Aarnella on onni. Tokihan, tokihan.

Rakkaus kyllä niitti voittoja muilla tahoilla, vaikka se Kallelle koukkuili. Kaislan Inni pani pyytäjänsä paulaan, samoin Aliisa otti Kaunonsa, josta oli tullut, opit käytyään, kunnan kengitysseppä ja eläinvälskäri. Viulut soivat kokonaan toisenlaisesti kuin ennen. Kauno ei ollut enää nappiherra eikä pennitön pakana, hänessä olivat taivahiset ihmeet tapahtuneet, ihmeet, joita ei kukaan muu pystynyt käsittämään ja arvostelemaan kuin kellonsoittaja Taula ja hänen vaimonsa.

ENEMMÄN RAKKAUTTA

Tyttö oli heleä kuin ruusu ja löi varjoon kaikki toiset morsiustytöt. Hänen kaulansa oli valkoinen kuin valkoisin posliini, pitkät silmäripset loivat silmien säihkyyn salaperäisen sulon ja kasvoilla näkyi mielenvivahduksien vaihdellessa suloinen punastus, johon sekausi joko luontainen tai teeskennelty hämin ilme.

Ja vartalo uhkui kukoistusta, joka juuri oli puhkeamaisillaan täysimpään hempeyteen, vartalo, jossa kaikki oli pyöreätä ja sopusuhtaista.

Häiden alkupuolella ei Jonni vaihtanut sanaakaan tytön kanssa eikä lähennellyt häntä, mutta kuitenkin oli tyttö aina hänen silmiensä edessä, siirti hän katseensa minne tahansa. Hän näki hänet nauravan ja hämillään, luonnollisen kauniina ja teaatterimaisen kauniina hän näki hänet rakastettavana ja vastenmielisenä, suloisena ja epämiellyttävänä, ja hän tunsi huimauksen mm voimakkaan ja tulisen, kuin pyrkisi veri rikkomaan suonet, tulikuuma veri, jota poltti hurmaavasti.

Vihdoin vaihtoivat he ensimmäisen silmäyksen. Se ei ollut pitkä, tyttö käänsi samassa katseensa pois, mutta Jonni luuli huomanneensa, että hän joutui hämille ja että hän suloisena tuijotti tuokion eteensä unhottaen pikku teeskentelynsä. Toinen silmäys oli rohkeampi ja tulisempi, se vaikutti Jonniin hurmaavasti ja pian sen jälkeen seisoi hän tytön, Suursalmen Immen edessä.

— Nimeni on Kaisla, esitti Jonni itsensä.

— Suursalmi, vastasi tyttö, ojentaen kätensä.

Esittelyn jälkeen erosivat he heti, mutta hetkisen kuluttua veti heidät taas yhteen. Immen esityksestä suostuivat he sinuttelemaan toisiaan, sitte he erosivat, ajautuakseen jälleen yhteen pikku hetken kuluttua.

— Kumma, kun me naapurikylien kasvut olemme pysyneet niin vieraina toisillemme.

— Enhän minä ole nähnyt sinua ikänäni, vastasi Jonni, nauraen omalle liioittelulleen.

— Tottahan toki.

— En ainakaan kolmeen vuoteen.

— Mahdollista kyllä, viime kesinä olen vain käymältä pistäytynyt kotona.

— Merkillinen mieltymys kaupunkilaisoloihin.

— Ei se niin merkillistä ole, siihen tottuu pian. Setäni asuu Kaivopuistossa, siellä ollaan kuin ainakin maalla.

Jonni ei malttanut olla nauramatta.

— Oliko tuo niin tuhmasti lausuttu.

— Entäs karjankellojen kilkutus kesäilloin ja kaihokkaat elokuun illat, kun kuhilaat seisovat pellolla ja taivas tummenee syysväreihin.

— On soittoa niiden sijaan.

— Yhden kesän muistan läpi elämäni. Olin päässyt viidenneltä luokalta, joku suuruuden hengen kiusaus vei minut kotiopettajaksi koulukaupunkiin mukamas, lukemaan parin leipurin pojan kanssa, jotka olivat ehdoilla päässeet kolmannelle luokalle. Kesäkuun alkupuoli meni mainiosti, mutta kuun lopussa olin jo suuttunut elämääni ja minä kärsein kauheasti. Kaipasin ja ikävöin karjankelloja, heinäväkiä ja piimälekkereitä. Muutamana heinäkuun päivänä paiskasin kirjan oppilaani päätä kohti, ryntäsin ovesta ulos ja jatkoin matkaani Kaislaan saakka.

— Muistan kuulleeni tuon jutun. Kuljit jalkapatikassa ja syömättä noin kahdeksan penikulmaa.

— Rahakukkaroni unohtui pöytälaatikkoon, mutta pyörtäminen ei tullut kysymykseen. Hulluinta kuitenkin oli, kun luulivat tulleeni äkkiä mielenvikaan ja lähtivät takaa-ajamaan.

— Jo oli hurjaa.

— Saavuin läpi yön kotiin, olivat juuri lähdössä alottamaan heinäntekoa. Piimälekkerin kantaminen kuului aina vasituisiin tehtäviini, lekkeri kasvoi suuremmaksi sitä mukaan kuin kantajakin. Heitin lekkerin selkääni ja lähdin muiden mukana niitylle, söin siellä ja syötyäni kellistyin varjoiseen paikkaan vetämään unta.

Impi nauroi lumoavata naurua.

— Setäsi löysi onnensa Helsingissä.

— Niin löysi. Asuu omassa talossaan, vuosikymmenen rakenneltuaan muille taloja.

— Siellä on kai hauska talvisin, kun on teatterit, konsertit..

— On yleensä, mutta joskus kaivelee ikävä. Luulen sentään että se kaivelee, asuupa missä tahansa.

Viimeisiä sanoja lausuessaan näytti Impi rakastettavalta. Kasvojen kaipaava ilme ja surumielinen ääni oli todellista ja luonnollista. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen aikaa. Todelliseen ja luonnolliseen sekaantui heti jotakin vierasta, joka teki teatterimaisen vaikutuksen. Oli vaikea eroittaa, mikä ele ja värähdys oli mitäkin lajia, mutta kaikki ne yhdessä vaikuttivat, että Jonni syttyi yhä kuumempaan paloon.

Tuon tuostaki ajautuivat he yhteen, nauraakseen vähäpätöisille seikoille ja loruillakseen tyhjiä. Mutta jota useammin he yhättivät, sitä lemmekkäämpää kieltä alkoivat molempien silmäykset puhua, sitä hillittömämmin hurmaus kiehui. Sydän yön tienoissa se purkihe. He olivat tanssineet ja juoneet lempeä toistensa silmäyksistä ja ties miten he olivat tulleet jäähdyttelemään puolihämärään huoneeseen, joka oikeastaan kuulu tarjoilijain rauhoitettuun piiriin. Siellä Jonni äkkiä otti Immen syliinsä, suuteli häntä rajusti ja virkkoi.

— Minä rakastan sinua. Oi Jumala, minä rakastan sinua.

Impi teki heikkoa vastarintaa, mutta Jonni suuteli häntä yhä ja toisti:

— Minä rakastan sinua. Oi Jumalani, minä rakastan sinua.

— Minäkin rakastan sinua, kuiskasi Impi, irrottaen itsensä ja kiirehtäen pakoon.

Häistä palattua oli Jonnin mieli omituinen, oli kuin vieras omalle itselleen, ja toisinaan hänestä tuntui, kuin olisi hän nähnyt sekavaa ja pyörryttävää unta jolle ei vastinetta löytynyt todellisuudessa. Henkilöt toimivat kuin satunäytelmässä, äkkiä ilmeten ja äkkiä taas häviten. Mutta kun satunäytelmä loihti silmien eteen posliinivalkoisen kaulan, pitkät silmäripset ja hempeyttä uhkuvan vartalon, silloin ei se enää ollutkaan unikuva, vaan todellisuus, pätevä ja ihmeellinen todellisuus. Hän oli rakastunut Suursalmen Impeen, pitäjän kauniimpaan ja rikkaimpaan tyttöön, rakastunut hurjasti, kuin tuli liekkeihinsä, koski kuohuihinsa.

Häiden jälestä kirjoitti Impi Jonnille; isä ja veikko menevät huomenna hautajaisiin, äiti ja minä jaamme kotiin. Tule luokseni. Sinä olet vuoren haltia, minä olen linnavankisi. Tule sanomaan, että rakastat minua, muuten itken sydämmeni ilot mustiksi suruiksi, itken aamunkoiton sammuksiin.

Jonni meni. Tästä käynnistä saakka värittyivät mielikuvat entisestään toisenlaisiksi. Niihin kasvoi huikaisevampaa sineä. Hän oli tähän saakka elänyt aivan sydänmaalaisen elämää, hän oli happautunut ja maalaistunut karkeaksi, eikä hänen mielensä kyennyt milloinkaan nousemaan korkeammille töyräille katselemaan sieltä laaksojen elämää. Mutta Impi ikäänkuin olennollaan johti nuo töyränteet esiin ja nosti hänet niiden huipuille. Immen seurassa tuntui hänen asemansa kunnallisien harrastuksien vaunuhevosena, nuorison kasvattajana ja maailmanparantajana hiukan naurettavalta. Olla jotakin, soitti houkuttelevaa säveltään hänen korviinsa tuon vanhan sijaan: tehdä jotakin.

Kahdentoista vanhasta saakka oli Impi asunut enimmäkseen setänsä, rakennusmestarin ja vanhanpojan luona Helsingissä, pistäytyen vain joskus kesäisin viikoksi ja kahdeksi kotiinsa Suursalmeen. Hän oli käynyt tyttökoulun, osasi nauraa viehättävästi, oli lukenut uudempaa kirjallisuutta ja käynyt teattereissa ja konserteissa ja niistä kaikista kykeni hän puhelemaan kevyesti ja vilkkaasti, kuten hienomman kasvatuksen saanut ainakin. Teaatteri varsinkin kuului Immen maailmaan, näytelmistä kertoessaan hän aina vilkastui ylimmilleen. Hän tunsi näyttelijät henkilöllisestikin yksityispiirteitä myöten ja tiesi kertoa heidän elämänsä valoista ja varjoista, kaikki uutta Jonnille, jonka maalaisveri oli viehtynyt pelkkiin jokapäiväisyyksiin.

Usein lausui Impi kohtauksia »Saiturista», »Kavaluudesta ja rakkaudesta», »Hamletista» ja muista klassillisista näytelmistä. Jonni, joka teatterialalla oli outo ja melkein muokkaamaton, nautti Immen esityksistä, äänensoinnusta ja kasvojen ilmeestä, kuten hurmautunut ainakin. Joku kohta oli mainiosti osattu, jonkun esittäminen oli kerrassaan suuremmoista, joku värähytteli sydäntä j.n.e.

Toisin kerroin johtui Impi puhelemaan suuren maailman henkilöistä. Nekin vähät, mitä kertoja tiesi, olivat kylliksi Jonnille, jonka huomio aina oli kiintynyt pieniin ja vähäpätöisiin, hän ahmi ne erinomaisina makupaloina, kutistuen mitä ahmiessaan maalaispojaksi, joka heinäsirkan tavoin ponnistelee ylös luulotellen jo nousevansa korkeuksiin pääskyn rinnalle.

Mutta mitättömyyden tunne piinasi vain Immen läheisyydessä, etäämpänä ollessa kukkivat ajatuksissa koreammat kuvat. Suursalmen suku oli kenties kunnan mahtavin ja siihen sukuun liittyen astui Jonni portaille, jotka johtivat suorastaan valtaan ja rikkauteen. Se oli hurmauksen päivänpaisteinen puoli.

Suursalmelaisistakin oli nuorien lähenteleminen mieleistä, sillä kaislalaisetkin kuuluivat arvokkaimpien parveen ja Jonni oli sitäpaitsi huomattu nousukas, joka kaikesta päättäen anastaa piankin johtavan aseman pitäjän mahtimiesten joukossa.

— Se naiminen sopii kuin peukalo piippuun, virkkoi Suursalmen isäntä emännälleen, kun nuorien välit alkoivat käydä ilmi.

Sopivaisuutta lisäsi vielä sekin asianhaara, kun Jonni oli innostunut talonpojaksi, mutta Immen veli Alpo sitävastoin mieli liikemieheksi. Sedän menestys ehkä he vaikuttanut Alpoon, joka suunnitteli suuria, pääsemättä kuitenkaan suunnitelmiinsa käsiksi. Vihdoin äilähti hänen päähänsä ruveta kirkonkylään kauppiaaksi, äilähdys, joka oli helppo toteuttaa hänen varoissaan olevalle miehelle. Kauppiaita löytyi kirkonkylässä entiseltään jo kolmekin, mutta ne olivat kaikki vähäväkisiä ja liiaksi pelkureita, ryhtyäkseen suurempiin yrityksiin. Niiltä puuttui ammattiveri ja ne myivät kehnoa tavaraa korkeista hinnoista, siten ehkäisten liikkeidensä vaurastumisen. Alpo punnitsi kaikkia noita asianhaaroja, johtuen tulokseen, että kirkonkylään sopi perustaa suuri kauppa, jossa myydään paljo ja siis voitetaankin paljo, vaikka tavaran laatu onkin parempi ja hinnat kohtuullisemmat.

Toinenkin tuuma iti ilmoille kauppaliikkeen perustamisen kera. Se oli meijerihomma, ja se lupasi kultaa ja hopeata kukkuramitoin, sillä kirkonkylä oli melko suuri ja lähikylistäkin voitiin ostaa maitoja meijeriin. Siihen yritykseen onnistuttiin kietoa Jonnikin, vaikka homma sellaisenaan ei lainkaan häntä miellyttänyt Hyötyä muiden kustannuksella oli kuitenkin kaiken pohjana, vaikka sitä voitiin silata yhteishyvän kissankullalla ja väittää, että meijeriliike nostaa karjanhoidon ja parannettu karjanhoito taasen vie eteenpäin maanviljelystä j.n.e.

Kuitenkin antoi Jonni kietoa itsensä yritykseen. Hän otti isältään useita tuhansia meijerihommaa varten, hän kävi taloissa, torpeissa ja jopa mökeissäkin hankkimassa maitositoumuksia, ja hän juuri viritti innon homman eduksi. Näillä matkoillaan tapasi hän odottamattaan Eliinan. Tyttö tuli häntä vastaan viidakon polulla, kumpikaan ei enää voinut sivuuttaa toisiaan. Lyhyen silmänräpäyksen seisoivat he äänettöminä. Tytön kasvot näyttivät ensi silmäyksellä surun kalvettamilta, mutta samassa ne jo ilostuivat ja vilkastuivat.

— Toivotan onnea, virkkoi hän kevyen iloisesti.

Ei ole ansiota, vastasi Jonni, joka oli jonkinlaisessa masennuksen tilassa.

Taasen olivat he vaiti.

— Eliina, ethän ole loukkaantunut?

— Miksikä olisin? Miten saatat semmoista kysyä?

— En tiedä, miten sattui mieleeni. Eihän meidän välillämme ole ollut..

— Ei tietystikään ole ollut, keskeytti tyttö, ponnistaen viimeiset voimansa.

— Voidaan hyvin.

Eliinan käsi vapisi tuntuvasti hyvästelyssään Jonnia, nopeasti läksi hän jatkamaan matkaansa. Vasta ennätettyään koivikon takaiselle aholle, istahti hän kannolle ja kätki kasvot käsiinsä.

Tämän tapaamisen jälestä kuvastui Jonnin silmien eteen usein pienet, lapsekkaat ja surun kaivertamat kasvot, ja silloin hän aina tunsi jotakin viiltävää ja vihlovaa sydämmessään. Eliinan äänessä, vaikka siinä oli kuuluvinaan entinen väre, joka oli hauska kuin haavanlehtien lipatus, särähti jotakin särkynyttä, lausuessaan erotessa helakasti ja iloisesti: voidaan hyvin.

Noiden sanojen kaiku toisiutui usein yksinäisinä hetkinä Jonnin korviin. Ja kaiun vaikutus oli aina sama, se synnytti tuskaa ja tunteitten kuohua, joista hän ei suoriutunut muuten eroon, kuin muistelemalla Immen valkoista kaulaa, silmäripsiä ja hempeätä vartaloa.

Nuorien seuran kokouksillakaan ei enää ollut entistä vetovoimaa. Milloin Jonni sinne eksyikin, tunsi hän halun päästä pian pois. Seuran ja hänen välille oli kohonnut jotakin vierasta, joka etäännytti hänet. Hän oli kuin hukkunut seuralta ja omalta itseltäänkin. Hän saattoi tarkkaavaisen näköisenä ja hymyilevänä istua seuran iltamissa, mutta hän ei silti kuullut eikä nähnyt mitään, sillä hänen ajatuksiaan joko poltti Eliinan muisto, tai uivat ne lemmen nautinnoissa.

Tätä ei kuitenkaan kauan jatkunut. Jo meijerihomman toteuttamisaikoina koki Jonni ensimmäiset ikävystymiset Immen seurassa. Viimemainitun kävi mahdottomaksi toistaa samoja näytelmäkohtauksia ja hienon maailman perhesalaisuuksia, ja siten puheluaineet kävivät vähiin. Syntyi ikäviä äänettömyyden hetkiä, jolloin kumpikin tarmonsa takaa mietti, mitä sanoa ja puhua toiselleen. Impi alkoi näyttää tuollaisina hetkinä avuttomalta ja Jonni rupesi aavistamaan, että Immen maailma ei ole hänen maailmansa eikä voi koskaan siksi tulla. Sen takaa tirkisti tyhjyys, kuolettava tyhjyys ja se, mitä se tarjosi, oli kuorta ja kuoren silausta, kelpoisata kylläkin sille, joka ei aseta elämälleen korkeampia vaatimuksia, mutta tykkänään ala-arvoista kansan lapselle, jonka mielessä väikkyivät rohkeat unelmat ja rohkeat elämänvaatimukset.

Avuttomana ollen turvautui Impi tavallisesti puhumaan rakkaudesta. Kun kaikki muut yritykset saada kumpaisenkin mieleen sähköä menivät myttyyn, hyväili hän Jonnia ja virkkoi samalla rukoilevasti:

— Rakastathan minua? Rakastathan?

— Rakastan, rakastan, vastasi aina Jonni, vaikka ainainen vakuutteleminen alkoi hänestä tuntua vastenmieliseltä ja mauttomalta.

Kerran pitäjällä vieriessään veti Jonnia joku vastustamaton voima Suursalmeen. Hänen tulonsa oli aivan odottamaton, sillä oli suostuttu, että Impi ja hän menisivät seuraavana pyhänä naapuripitäjään arpajaisiin ja kävisivät siellä Immen äidin sukulaisissa, joilta erityisiä pyyntejä oli lähetetty Suursalmeen. Tanhualla tulivat Jonnia vastaan Suursalmen torpparit, joita oli puoli tusinaa. Ne näyttivät kaikki kolkoilta. Äänettömästi tervehtien vastaantulijata etenivät he pihan portille, hajaantuakseen siinä eri suuntiin.

Tuntui tuvan ilmassakin, että pahat tuulet olivat puhaltaneet. Suursalmen isännän kasvoilla vielä välähti suuttumus, huulet olivat tiukasti yhteen puristetut. Tervehdykseksi hän vain nyökkäsi päätään Jonnille ja poistui, mutta Impi ilmaantui samassa tupaan. Hänenkin kasvonsa olivat mielenkuohun ilmeissä.

Mitä nyt on tapahtunut? kysyi Jonni, kun olivat ehtineet Immen kamariin.

Kävivät solvaamassa isää, äitiä ja minuakin, kuului melkein kyyneleinen vastaus.

— Torpparitko?

Ne juuri. Oh, miten raakoja ne ovat. En ole moista ennen kuullut.

— Entä syy?

Impi kertoi syyn. Olivat tulleet vaatimaan työpäivän lyhennystä. Joku oli yllyttänyt. Isän ja torpparien välillä oli näihin saakka vallinnut sopu. Torpparit olivat kaikkivoipia, olipa eräällä säästöjäkin.

— Aivan niin, huomautti Jonni, jolla oli selvillä torpparien talletukset. Miten pitkä niiden työpäivä on kesäisin?

— Neljästä kahdeksaan, jommoinen se aina on ollut. Vaativat lyhennettäväksi tunnin molemmista päistä.

— Ja isäsi ei suostunut.

— Ei, kun esiintyivät niin pönäkästi. Sanoivat olevansa orjia ja työjuhtia, mutta me, heidän isäntäväkensä, olemme ruhtinaita ja ruhtinattaria, joiden ei tarvitse työtä tehdä eikä kehrätä. Erään hevonen oli tapaturmaisesti kuollut, toinen oli kylvänyt peltoonsa itämättömiä siemeniä, molemmat vaativat veron huojennusta, aivan kuten vahingot olisivat sattuneet meidän toimestamme.

— Erottiinko riidassa?

— Erottiin. Isä sanoi ettei hänellä tietääkseen ole orjia, jokaisella on valta mennä ja valta jäädä paikalleen. Minkä hän vaatii veroa ja työtä, sen hän vaatii ja sillä hyvä.

Seurasi äänettömyys. Impi toivoi Jonnin lausuvan heitä puoltavan sanan, Jonni taasen olisi riemuinnut, jos Impi olisi ilmaissut pienimmänkin myötätunnon raskaan työn tekijöitä kohtaan. Kumpikin odotti turhaan. Heidän välilleen tuntui muodostuvan laaja selkä, joka kasvoi ja suureni jokaisena silmänräpäyksenä, joka kului. Immen huomio oli kiintynyt tapahtuman kuoreen eli torpparien esiintymistapaan, Jonni katsoi syihin ja punnitsi tapahtumaa niiden mukaan.

Naisen herkällä sielulla vainusi Impi Jonnin ajatuksien värin ja sen vainuttuaan virkkoi hän hellällä äänenpainolla:

— Rakkaani, sano olemmeko me kokonaan väärässä ja he kokonaan oikeassa. Minun on vaikea ymmärtää tämmöisiä asioita.

— Ja minun vielä vaikeampi ruveta tuomariksi.

— Mutta sydämmesi, mitä sanoo sydämmesi?

Asettuu torpparien puolelle.

Immeltä pääsi huudahdus ja hänen silmänsä, jotka viime tuokiona jo olivat kirkastuneet, kyyneltyivät jälleen.

— Hämmästytät minua. Loukkasivat niin raa’asti isää, äitiä ja minuakin, vaikka en ole ikinä kylmää sanaa heille lausunut. Tämmöisiä asioita on vaikea ymmärtääkseni. Ethän toki ikävysty minuun? Rakastathan minua? Rakastathan?

— Rakastan, myönsi Jonni kuiskaten, mutta tuon myönnettyään vaipui hän äänettömyyteen eikä Impikään enää puhunut monta sanaa.

Jonni tunsi mielensä painuvan raskaaksi, teetä juotuaan nousi hän lähtemään.

— Minä käyn saatolle.

Impi sitoi huivin päähänsä ja lähti saattelemaan. Kävellessä keveni hänen mielensä, hän vilkastui puhelemaan kesällä nauttimistaan riemuista, Alpon naimahommista ja muistakin päivän tapahtumista. Siten kulkivat he kesäpolkuja ja oikoteitä ja saapuivat maantielle, jossa oli määrä erota. Hyvästellessä rupesi Impi, vallattomasti nauraen, äkkiä juoksemaan Jonnin ympäri.

— Toivon ettet kasva enää, kun olet niin suuri. Otahan kiinni, koetahan ottaa. Ei, minä otan kiinni ja sinä juokset. No, koetetaan pian. Olin tyttökoulun paras juoksija.

Jonni oli juoksevinaan, Impi pysyttelihe melkein tasalla, mutta sitte ensimainittu rupesi oikein toden takaa harppailemaan ja takaa-ajaja jäi kuin seisomaan.

— Jonni, hyi, elä ole häijy, huuteli Impi, välimatkan kasvaessa nopeaan.

Huudettu pyörtihe takaisin, nauraen remakasti.

— Paha poika, pelkäsin että eroot hyvästiä sanomatta.

Jonni suuteli häntä, tietämättä että se kerta oli viimeinen.

— Hyvästi. Sitte sunnuntaina...

Lauantaina kohtasi Kaislan emäntää äkkinäinen taudinpuuska. Se alkoi ankaralla päänsäryllä, pitäen potilaan ja osan talonväkeä valveilla koko yön. Jonni lähetti aamulla sananviejän Suursalmeen ilmoittamaan olevansa pakotettu pysyttelemään kotona äitinsä sairauden vuoksi.

Melkein kokonaisen viikon kiusasi tauti potilasta, ennenkuin hellitti ja luopui.

Viimekäynnin jälestä Suursalmessa painui Jonnin mieli usein mustaksi ja raskaaksi. Hän harvoin hymyili, harvoin nauroi, hän oli kuin riidoissa oman itsensä kanssa, joka hurmauksen kestäessä oli ollut kadoksissa, vaan nyttemmin ahdisti myötäänsä tilintekoon.

Meijeripuuhakin irvisteli ilkeästi. Asettelipa sen puuhan numeroita mihin järjestykseen ja asentoon tahansa, aina jäi vastaavan puolelle oma hyöty muiden kustannuksella. Se oli itsensälihottamispuuha eikä kerrassaan muuta. Alpon kera tulevat he korjaamaan voitot omiin taskuihinsa, voittojen kartuttajiksi oli ongittu yksilehmäiset mökkiläisetkin eli kaikki, joilta vain riitti myydä maitotilkka meijeriin.

Maitotilkka heidän kahden onnekseen ja menestyksekseen! Miten itsekästä ja alentavaa, miten maassa matelevaa. Missä oli hänen parempi oma itsensä silloin majaillut ja asuskellut, kun hän moiseen lihotuspuuhaan viehtyi. Kuun kupeilla, päivyen poluilla, kahdeksan kauniin lainehilla.

Mutta vielä oli aika laskeutua kuun kupeilta alaisiin maaemoihin.

Ja Jonni meni suoraa päätä tekemään peruutusta.

— Eroon koko hommasta, lausui hän jyrkästi Alpolle, joka suurin silmin katseli häntä.

— Sanasta miestä, sarvesta härkää, vastasi Alpo. Puuha on sellainen, ettei se sinutta menesty. Ei kukaan voi kesyttää ihmisiä niinkuin sinä.

— Eräillä ehdoilla kuitenkin suostun jäämään.

— Millä ehdoilla?

— Muutetaan koko liike osuuskannalle ja jaetaan voitto maidonmyyjille, paitse liikkeesen sijoitetun pääoman korkoa, joka kuuluu meille.

— Mitä hyötyä minulle moisesta liikkeestä?

Ei muuta kuin se, että edistät hyvää asiaa.

— Meijeri edistää maitotalouden kehitystä, eikö se riitä?

— Ei, jos voitot valuvat meidän kukkaroihimme.

— Ihme, kun vasta nyt keksit tuon valumisen. Ja ikävä samalla.

— Ikävä kyllä, mutta en sille voi mitään. Kuten sanottu, eroon koko hommasta. Muuten luulen, ettei se kauan menestykään, sillä siitä puuttuu yhdistävä voima. Myyjä ja ostaja rakastavat harvoin toisiaan. Usko minua, syntyy erimielisyyksiä, yllytystä...

— Minä niistä viisi, kun liike vain kannattaa.

— Ei liene vaikea saadaksesi minun sijaani joku toinen, jollet suostu liikkeen perusteita uudestaan järjestämään. Luulen, että Pälsy esim. rupeaa kernaasti yhtiömieheksi.

— Koetan sitte Pälsyn kanssa, sillä luotan onneeni. Muuan kauppakoulutoverini on hiljattain perustanut meijerin ja hän kirjottaa, että liike käy kuin voideltu.

— Alussa voi käydä, mutta olen varma, että jonakuna kauniina päivänä maidonmyyjät tekevät lakon ja perustavat osuusmeijerin.

Alpo katsoi epäilevin silmäyksin Jonnia.

— Ethän vain yhteishyvän nimissä rupea hautomaan salajuonia oman sikiösi henkeä vastaan.

— Ole huoletta, toivon liikkeellesi onnea, sillä se aukaisee tavallaan uraa. Mutta kehityksen kulkua en tietysti voi seisauttaa, ja jos asia joutuu alkuun, yhdyn minäkin sitä kannattamaan.

— Lupaatko kuitenkin, ettet itse pane alotteesen.

— Mitään varmoja lupauksia en tee, mutta luulen toki että ehdit kymmenesti suuttua meijeriisi, ennenkuin uuden perustamisvaara sitä uhkaa.

— Siinä tapauksessa ryhdymme kirnuamaan Pälsyn kanssa voita, jotta jymisee, ja kun oomme aikamme kirnunneet, myymme koko hökötteet uudelle alottelijalle.

— Vaikka osuuskunnalle, jos semmoinen herää.

— Vaikka mustilaiselle.

He nauroivat molemmat.

— Sinä olet kumma mies. Kun sinua juuri on oppinut ymmärtämään ja päässyt sinuun käsiksi, silloin sinä puhallat sumun silmille. Sinä olet kumma mies.

He nauroivat taasen.