Part 5

Tämä kuuluisa mies äänesti ensimmäisenä kievarin eduksi, vetäen jälessään kaikki hosulaiset, kuten kellokas muut lampaat. Muissa kylissä sai Jonnin ehdotus kannatusta melkein tasan vastustajan kanssa, mutta vanhan ehdotuksen puolustajat pääsivät kuitenkin loistavaan enemmistöön. Kievarin puolella oli melkein kolmesataa ääntä enemmän.

— Mieleni on paha, virkkoi Jonni pastorille, kun he astelivat kuntakokouksesta, Heimon Hiskialle antamani lupauksen vuoksi, jota en voikaan täyttää. Vaan jos olen suruissani, olenpa iloissanikin, sillä huomasin tänään muutamia merkkejä, jotka ennustavat, ettei päivän nousuun ole kauas.

— Minä myös huomasin.

— Kievarin käly ei äänestänyt vanhan eikä uuden puolesta ja se merkitsee paljo.

— Niitä oli ainakin puoli tusinaa, jotka menettelivät samoin, puoli tusinaa kievarin läheisimpiä ja vankimpia tukimiehiä, jotka milloin tahansa ovat kypsät astumaan meidän riveihimme.

— Ja kun ne kerran luopuvat, vetävät ne mukanaan kymmenittäin muita.

Joulun loppupäivinä myytiin taasen huutolaiset. Jonni meni Pälsyn isännän kera huutokauppaan ja vaati, että Heimon Hiskia piti sijoitettaman Pälsyn luo, joka oli ensimainitun läheistä sukua.

— Ei tule kysymykseen suku, vaan laki, rehenteli kievari. Ja meidän kunnassamme on voimassa semmoinen laki, että huutolaiset sijoitetaan vähimmän vaativalle.

Hiskian vuoron tultua, teki Pälsy tarjouksen sadastakahdestakymmenestä markasta, mutta joku muu otti helpommasta, ja kievari määräsi Hiskian helpomman huutajan hoitoon.

Ja sillä hyvä.

KOLME KIRJETTÄ.

Jonni viivähti tavallista myöhempään pastorin luona, nousten lähtemään vasta kellon mennessä yhdeksään. Oli toukokuu alussa, taivas oli illan kuluessa vetäytynyt ohueen pilveen, valaen hienoa tihkusadetta lumipeitteestään tuonottain vapautuneesen maahan. Sateen vuoksi valitsi Jonni kylätien, sillä pellon polut olivat kevätkosteudenkin tähden niljakkaita käydä ja sade teki ne vieläkin liukkaammiksi.

Taivos-ukon kohdalle ehdittyään, näki hän työpajassa tulen tuikkivan, mutta tuvan puolella vallitsi hämärä, seikka, joka pani Jonnin arvelemaan ja ihmettelemään, sillä tuvan asukkaalla oli kiireellisiä töitä pareillaan tehtävänä. Tapansa mukaan asteli Jonni reippaasti ja kotvasen vielä asteltuaan, keksi hän edellään astujan, joka niinikään polki tulisesti eteen käsin. Välimatkan vähitellen lyhettyä, luuli Jonni tuntevansa polkijan Julluksi. Vartalon koko oli sattuvasti sama, samoin astuntakin. Varmin tuntomerkki oli kuitenkin vartalon kallistuminen oikeaan, Jullun omituisuus, josta hänet jo etäämmällekin voi tuntea. Kerran edelläpolkija silmäsihe taakseen, mutta lisäsi sen tehtyään vieläkin nopeutta. Ei ollut enää epäilystäkään, nopea astuja oli kuin olikin Jullu. Jonni huusi häntä nimeltä. Ei vastausta. Toistamiseen huusi Jonni, mutta Jullu vain paransi nopeuttaan. Noin hilkkasivat he kilpaa kappaleen matkaa, välin käydessä yhä lyhyemmäksi. Jonni alkoi aavistaa, mistä oli kysymys, ja hänen aavistuksensa osoittausi oikeaksi Jullun kääntyessä kievariin vievälle tielle. Kievari sijaitsi kylän kauniimmalla paikalla, pienellä töyränteellä peltojen keskessä. Komean talon tupakamarista loisti tuli.

— Jullu, huusi Jonni vielä kerran, mutta nähtyään huutonsa jääneen vaikutuksetta, pani hän juoksuksi, saavuttaen Jullun muutamalla harppauksella.

Kuten otus ja metsästäjä seisoivat he vastakkain, molemmat kiihkeästi hengittäen ja mittaillen toisiaan silmäyksillään.

— Jullu, mikä sinun on? Jonnin ääni kuulosti mahdollisimman ystävälliseltä.

— Anua minun olla. Mene hornaan. Minä pistän silmäsi puhki. Mene. Mene. Ankka, määkivä piru, mene.

Jullun silmissä liekehti, hänen leukansa kalisivat ja hän puri hammasta, jotta narskui.

— Syököön salama sinut, höyhenetön harakka.

Jullu pyörähti nopeasti ympäri ja alkoi painautua juoksujalan kievaria kohti. Muutaman sylen päässä tavoitti Jonni hänet ja tarttui hänen takinpielustaansa.

— Ei askeltakaan enää tätä tietä.

— Mitä sanot? Hellitätkö? Kas tuossa sinulle, pupu, perkele.

Samassa Jonni sai lujan iskun kasvoihinsa.

— Naaraspässi.

Toinen ja kolmas isku, yhtä voimakkaat kuin ensimmäinenkin.

Tukkien toisella kädellä nenäänsä, josta alkoi vuotaa veri, nujerti Jonni toisella kädellään Jullun nurmeen.

Kului moniaita silmänräpäyksiä. Jullu hengitti katkonaisesti, hänen silmänsä syytivät raivon kipenöitä, suupielissä sylkkyi vaahto ja ruumis rytkähteli kuin kouristustaudin käsissä, tehden ponnistuksia kohota ylös.

Mutta Jonni ei hellittänyt. Toinen polvi maahan koskien oli hän kumaraisessa asennossa saaliinsa yli, jota hän piteli lujalla kädellään. Vihdoin vastarinta heikkeni, Jullun silmät herkesivät syytämästä raivon kipinöitä, vartalon rytkähdykset veltostuivat.

— Miksi kuristat minua?

Jonni hellitti kätensä ja oikaisihe seisomaan.

— Mitä on tapahtunut? Miksikä olemme täällä sateessa?

— Nousehan ylös käymme Kaislaan.

Hajamielisen näköisenä ja sekavasti silmäillen ympärilleen, kuten se, joka ei muista tapahtuneita, nousi Jullu ylös ja tuokion jälestä astelivat he Kaislaa kohti. Jonnin äiti oli vielä valveilla heidän astuessaan tupaan ja hän loi tulijoihin kummastuneen katseen.

— Äiti kulta, laadihan sija kamariin, Jullu jää luokseni yöksi.

Laati äiti sijan kamariin. Makuulle hankkiutuessa ja riisuutuessa putosi Jullun liivin lakkarista pieni kirjelippu lattiaan. Hän yritti sitä kätkeä ja kun Jonni uteli, mikä kirjelippu oli, vältti hän vastata.

— Näytähän sitä.

Jonni sivalsi kirjelipun Jullun kädestä ja avattuaan sen luki hän: Louhi on varsonut tänään. Tule ristiäisiin illalla. Kalle.

Kirjeen käsiala muistutti sattuvasti erään toisen kirjeen käsialaa, jonka Jonni oli saanut lähetystön käynnin jälkeen kievarissa ja joka oli vielä hänen tallessaan. Hän etsi sen kirjoituspöytänsä laatikosta ja vertaili toisiinsa käsialoja, joiden yhdennäköisyys oli epäämätön. Nimetön herjaus- ja uhkauskirje, joka aikoinaan oli niin kipeästi asianomaiseen koskenut, oli saman käden piirtelemä, saman henkilön sommittelema.

Nimittäin kievarin vanhemman pojan, Kallen.

Tuo oli odottamattomuus. Kievarin lapsista —niitä oli neljä, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä — oli Kalle aina tehnyt Jonniin edullisen vaikutuksen. Sen luonne tuntui olevan hienompi, kehittyneempi tunne-elämä kuvastui sen kasvoilla, joissa muutenkin ilmeni jotakin myötätuntoista ja puoleensa vetävää. Oliko tuo edullinen vaikutus mielikuvituksen luoma harhakuva? Siltä nyt ainakin näytti. Vai oliko mies siihen määrin kodin lumouksen alainen, että teki mitä käskettiin, vaikka näki tekevänsä väärin.

Noihin ajatuksiin nukkui Jonni.

Mutta Jullu valvoi. Illan tapaukset risteilivät sikin sokin hänen mielessään, hajoten ja hukkuen johonkin selvittämättömään ja pimeään, johonkin riehuvaan ja myrskyävään, jossa hänen oma itsensä löi tulta, paloi, salamoi mustia salamoita, mustaa tulta, mustaa paloa.

Sydänyön jälestä seestyi taivas, herkesi tihkusade ja pilvet painuivat pakoon. Auringon punertavien säteitten pilkistäessä huoneeseen nousi Jullu ylös makuulta ja asettui istumaan ikkunan ääreen. Ja siinä istuessa ryntäsi ankara ahdistus hänen rintaansa. Tuntui kuin putoisi ja vajoisi hän johonkin syvään. Hän aikoi huutaa ja herättää Jonnin, mutta hän ei kyennyt. Äkkiä tuntui hänestä että äiti katsoi häntä silmiin ja virkkoi: rukoile.

Jullu polvistui makuusijansa ääreen ja auringon punertavien säteitten hyväillessä hänen kiharaista tukkaansa, alkoi hän: isä meidän, joka olet taivaassa — — — — anna meille meidän syntimme anteeksi — — — älä johdata meitä kiusaukseen — — — Amen.

Lopetettuaan asettui hän makuusijalleen, veti peitteen päänsä yli ja hetkisen jälestä hän nukkui.

Herätessään kuului hänen korviinsa Taivos-ukon ääni.

— Tulin levottomaksi... aavistin että jotakin on tapahtunut.

Ukon ja Jullun lähtiessä liittyi Jonni heidän seuraansa kievariin johtavan tienristeykseen saakka. Siinä hän erosi. Perille saavuttuaan pyysi hän tavata Kallea. Emäntä vei hänet saliin, jonne Kallekin pian ilmaantui. Jonni tervehti häntä ystävällisesti, ja kun olivat vaihtaneet muutaman sanan, virkkoi ensimainittu:

— Näytän sinulle kolme kirjettä. Tässä on ensimmäinen.

Jonni ojensi Kallelle nimettömän parjaus- ja uhkauskirjeen. Kalle loi siihen pikaisen silmäyksen ja väkevä puna kohousi hänen kasvoihinsa.

— Tässä on toinen kirje.

Kallen kasvot kävivät yhä punakammiksi. Hän loi toiseenkin kirjeesen eli eilisiltaiseen ristiäiskutsuun, hätäisen silmäyksen.

— Ja tässä on kolmas, luehan sekin.

Kalle otti kirjeen vastaan ja luki seuraavat, naisen käsialalla kirjoitetut rivit: Siunaan teitä. Tiedän ettette kiitosta kaipaa. Kuitenkin näette, että tämä paperi on kostunut. Ilon kyyneleet ovat sen kostuttaneet, ja ne kyyneleet kiittävät Teitä. Jullun äiti.

Kalle ojensi jälleen kirjeen Jonnille, sitte he olivat kumpikin vaiti. Vihdoin lopetti Jonni äänettömyyden.

— Sanohan, oletko milloinkaan punninnut Jullun kohtaloa äidin kannalta?

— En, vastasi Kalle hiljaa, sitä en ole milloinkaan tehnyt.

— Sen minäkin uskon. Olet ajatellut Jullua vain pelkkänä Julluna.

— Niin.

— Ja semmoisena on poika mahdottoman hauska, käyttääkseni rohkeata sanaa.

— Hauska kyllä, ei oo nähty surujen painamana.

— Eihän toki. Julluhan on iloisien nuottien posetiivi maljamiesten seurassa. Kun vain viitsii kiertää, jatkuu sävel, vaikka miten kauan. Jullun huulilla vetreä leikki vasta vetreänsä näyttää. Toisaalta sitte, sääli poikaa, joka on jäänyt aidan taa, sääli poikaa, joka itkee nauraessaan ja nauraa itkiessään. Isän syy osalta, isä oli liian ankara, verensä vieroi, siittämänsä hylki. Mutta maailma on väliin semmoinen, väliin tämmöinen, ja Jullu on hauska poika, hauska raukka. Mutta asetetaanpa kuvan taustaan äiti. Kiharatukkainen, ilosilmäinen Jullu polkee laulun tahtia lasi kädessä, ja sill'aikaa äidin sydämmestä nousee kyyneleinen huokaus: Jumala, pelasta valkeani, kaitse kaunoiseni. Pelasta, pelasta, sytytä päivä poloiselle.

— Totisesti, tuota en ole ajatellut.

— En luullut löytäväni sinua noiden kirjeiden takaa. Yksi on kuitenkin varma. Joko minä olen erhettynyt sinun suhteesi, tai olet itse erhettynyt oman itsesi suhteen. Uskon kernaimmin viimemainitun. Kantasi minua kohtaan ei ole todellista, se on keinotekoista ja siinä syy, jonka vuoksi tahdoin tavata sinua. Toivon että heität naamarin pois, se ei sovi sinulle. Sano, olenko oikeassa vaiko väärässä.

— Soisin olevasi oikeassa.

Nyt vasta rohkeni Kalle luoda katseen Jonniin.

VOITTOJA.

Läheni kuntakokous, jossa kunnan virkailijat piti valittaman kolmivuotiskaudeksi. Puolella sekä toisella valmistauduttiin otteluun, joka pääasiallisesti tuli koskemaan lautakunnan puheenjohtajan vaalia. Rauennut ehdotus köyhäinhoidon uudestaan järjestämisestä oli jakanut kunnan äänivaltaiset kahteen puolueesen, edistys- ja vanhoillispuolueeseen, viimemainittujen johtajana kievari, ensinmainittujen johtajana Kaislan Jonni. Vetoamalla kunnan varojen säästämiseen onnistui kievari kokoomaan vankan ja horjumattoman enemmistön kannattamaan itseään vaalissa. Hänen valitsemisensa merkitsi samaa kuin säästäminen, vastapuolueen leimaksi jäi kunnan varojen tarpeeton ja kevytmielinen tuhlaaminen.

Oltiin ahkerassa voimien keräämispuuhissa. Viestit kulkivat ristiin rastiin, luopioita siirtyi rivistä ja toisesta riviin ja toiseen, laskuja laadittiin, mutta aina jäi kievarin puolueelle kahden — kolmensadan suuruinen äänten enemmistö.

Ja kuitenkin oli vastapuolue voitosta varma!

Ehti vaalipäivä, mentiin kokoukseen, alotettiin toimitus. Hosun miehet seisoivat sankkana parvena omassa nurkassaan, kuninkaansa ja supliikien kirjoittajan ympärillä. Lautakunnan puheenjohtajan vaali oli listan ensimmäinen.

— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Kaislan lautakunnan puheenjohtajaksi, kuului ensimmäinen ehdotus.

— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Pälsyn, kuului toinen ehdotus.

Sen kintereillä seurasi heti vaatimus:

— Ryhdytään äänestykseen.

Tämä oli vastapuolueen ensimmäinen vaalimanööveri. Tarkoitus oli hypnotiseerata äänivaltaiset työntämällä joutuin ehdokkaat esiin ja vaatimalla yhtä joutuin äänestystä, jotta voimapuolueen ehdokas kokonaan unhottuisi.

Ääniluetteloa avattaessa Jonni jo salaa nauraa hiperteli, mutta niin lyhytnokkainen ei toki puolue ollut, sillä kuuluikin kolmas esitys:

— Joukko äänivaltaisia esittää lautakunnan puheenjohtajaksi viran nykyisen hoitajan.

Esittäjä höysti vielä esityksensä imelillä kiitoslauseilla, miten kunniakkaasti ja taitavasti viran nykyinen hoitaja oli tehtävänsä tehnyt yhdeksän vuoden aikana.

Vähemmistöpuolue löi nyt korkeimman valttinsa pöytään. Kuului yllätyksenä esitys:

— Joukko äänivaltaisia esittää talollisen Pesähosun lautakunnan puheenjohtajan toimeen. Valitsemalla hänet toimeen kunnioittaa kunta itseään yhtä paljon kuin valittuakin.

Syntyi tuokion kestävä äänettömyys, jolla ajalla Jonni piti tarkasti silmällä Hosun kylän miehiä. Heidän kesyttömillä kasvoillaan ilmeni ensin jonkinlainen tyhmistymisen pilvi, mutta se vaikeni pian makeaksi ja voitolliseksi riemuksi. Toivo että heidän suurmiehensä valitaan kunnan isännäksi, souti hunajaväreilynä heidän sydämmissään, he pyörähtelivät kantapäillään, lipsauttelivat sormillaan ja itse heidän kuninkaansa, isoisän silmälasit nenällä, hymyili niukasti, kuten etevä lakimies ainakin, nähdessään, että juttu äkkiä kääntyykin odottamattomaksi voitoksi.

— Ryhdyttäköön äänestykseen, kuului taasen vaatimus.

Huudettiin esiin Hosun kylä, ääniluettelon ensimmäinen. Pesähosu ei liikahtanut paikaltaan, hymyili vain niukasti ja katseli isoisän silmälasien takaa äänivaltaisien joukkoon. Alihosu liikahti ensimmäisenä äänestämään.

— Annan ääneni Pesähosulle, virkkoi hän juhlallisesti, hän on isä, me muut kaikki olemme lapsia.

Pidättääkseen nauruaan täytyi Jonnin rykiä ja tukkia nenäliinalla suutaan. Hosulaiset, niinhyvin talolliset kuin torpparit, mökkiläiset ja käsityöläisetkin, marssivat juhlallisina pöydän ääreen ja äänestivät kuningastaan. Jokainen heistä lausui jonkun mairesanan äänestettävän kunniaksi. Kuului sanoja sellaisia kuin »viiden piispan veroinen viisaudessa», »toinen Salomo», j.n.e. Yhden ainoan kerran rohkeni Jonni vilkaista pastoriin, joka, istuen sykkyrässä kirjurin rinnalla, oli aivan punainen kasvoiltaan.

Kahdesti yritti kievari katkaista äänestyksen. Alihosun isännän lähetessä pöytää, virkkoi hän, tuskan väänteet kasvoillaan:

— Pyytäisin huomauttaa Hosun kyläläisille...

— Ei mitään huomautuksia, keskeytti puheenjohtaja, napauttaen vasaraa pöytään, äänestyksen pitää tapahtua vapaasti.

Mutta kievari ei malttanut vieläkään jättää yrittämättä.

— Kuulkaahan, hyvät Hosun miehet.

Mutta silloin putosi puheenjohtajan vasara niin lujasti pöytään, että Jonni ja pastorikin säpsähtivät.

— Ei mitään huomautuksia, täällä ollaan kaikki vapaita äänestäjiä.

Tuohon ei mitään voinut, äänestys jatkui rauhallisesti, vaikka kievarin mieltä kirveli joka kerran, kun Pesähosun nimeä mainittiin. Sen nimen mainitseminen nyppi häneltä vähintäin kolmesataa ääntä ja käänti hänen varman voittonsa tappioksi.

Toisen kylän jouduttua esiin, ei nimeä enää mainittu. Jonni herkesi tukkimasta nenäliinalla suutaan, pastorin kasvoilta katosi punakkuus. Molempien ajatuksiin nousi kysymys, josko oman puolueen äänestäjät ymmärtävät pysyä ehjänä ja äänestää joko Pälsyä tai Kaislaa, sotkematta molempia ehdokkaiksi. Siitä rippui vaalin tulos. Mutta molemmat tekivät huomion, että ne kievarin läheiset ja omaiset, jotka edellisen syksyn myrskyisessä kuntakokouksessa olivat antaneet äänestyksen mennä ohi omalta kohdaltaan, ne nyt loistivat poissa olollaan.

Toimitus yhä jatkui. Oli annettu moniaita ääniä kievarin ehdokkuuden puolesta, mutta jopa mainittiin Kaislakin, mainittiin toisen kerran, kolmannesti, mainittiin väliin monet kerrat yhteen jaksoon, väliin kievarin nimen edellä, väliin jälkeen. Ja sitä jatkui, kunnes päästiin ääniluettelo loppuun, sitte alkoi äänien yhteenlaskeminen. Tulokset näyttivät, että Kaisla oli saanut noin kahdensadan suuruisen äänten enemmistön, kuten puolue oli varmasti olettanutkin. Jonni, voitontunteen hyväillessä hänen sieluaan, muisti Hiskialle antamansa lupauksen, jota ei hän ollut voinutkaan täyttää. Tuo oli karvastellut hänen mieltään monen monituista kertaa. Elpyi mieleen kuva huutolaisraukasta. Kärsivä katse, laihat kasvot ja kädet, mustuneet riekaleet olkien peitteenä ja niissä syöpäläisiä, kaljatuoppi, leivänpalanen ja raukan pyyntö: ettehän unhota minua.

Jonnin muistellessa Hiskialle tekemäänsä lupausta nakkausi luiseva torppari jostakin lomasta hänen eteensä, alottaen puhumaan miten Mooseksen kuoltua Joosua Nunnin poika rupesi kansan johdattajaksi. Puhuessaan huitoi hän käsiään, polki koroillaan lattiaan ja nakkautui jälleen yhtä äkkiä kievarin eteen, joka sapekkaan näköisenä istui kahden kannattajansa välissä.

Muut vaalit menivät melutta, äänestys ei tullut kysymykseenkään. Kokouksen loputtua purki kievari sappensa hosulaisiin, hän meni heidän eteensä ja virkkoi:

— Teittepä hyvän palveluksen tänään tuhlaajapuolueelle, te hosulaiset. Viinaa te kyllä osaatte keittää, mutta älysittekö äänestäessä olla hajautumatta, te Saksan pässit.

— Sanotko sinä meitä Saksan pässeiksi? kysyivät hosulaiset tuimasti, joka merkitsi samaa, että solvauksen voi panna juttuun.

— En toki, hyvät miehet, peruutti kievari sanansa, minä vain kysyn teiltä, oletteko milloinkaan nähneet Saksan pässiä? Minä olen tänäänkin nähnyt niitä monta. Ja yksi on niin suuri, ja se suuri pässi, jonka piti opettaa toisia pikku pässiä määkimään, kun sille luvattiin tupakinlehtiä, ei se osannutkaan määkiä. Ja kaikki pikku pässit määkivät päin mäntyyn.

— Viisastelet ja puhut vertausten kautta, mutta tiedä se, että Hosun mies aina on miehen veroinen.

— Onpa hyvinkin, on miehen ja vieläpä pässinkin veroinen.

Jonni ja pastori nauroivat makeasti, poistuessaan kunnantuvasta, jonne kievari jäi hosulaisia ruoskimaan ja sappeaan purkamaan.

Saadulla voitolla oli suuri merkitys. Edistyspuolue oli potkinut kapalovyönsä rikki, se oikoili nuorteata vartaloaan, syöksyäkseen uusiin valloituksiin ja voittoihin, se imi itseensä veriä vastapuolueen riveistä ja sulatti ne tuota pikaa, sillä ihmisillä on yleensä hyvä vaisto huomata, mikä voima on paisumaan päin, mikä vanhuuteensa nääntyy.

Kunnan suurkysymyksiä oli kansakoulukysymys. Koulu kyllä löytyi, mutta se oli kehnossa kunnossa. Muuan kirkonkylän syrjätalo oli maineen ja mantuineen ostettu koulutaloksi, maat olivat vuokratut koulutalon naapurille ja vuokratuloista suoritettiin kaikki koulun juoksevat menot. Huoneet olivat epämukavat ja hatarat, opetusvälineet, sen verran kuin niitä löytyi, vanhaa romua ja kaiken muun kukkuroiksi olivat opettajan palkkaedut niin huonot, ettei kukaan pätevä ja toimeensa pystyvä opettaja viihtynyt paikassa vuotta kauemmin. Alituiset opettajamuutokset pilasivat lopunkin. Väliaikaisien ja toimeensa pystymättömien opettajien kera laahustettiin vuosi kerrallaan eteenpäin, väliin jouduttiin opettajavaihdokseen kesken lukuvuottakin. Huolimatta kirkonkylän melko suuresta asukasluvusta, pysyi oppilasluku alhaisena, itsestään seurasi että opettajan arvo kieppui tasapainossa oppilasluvun rinnalla.

Näinä aikoina toimi koulun väliaikaisena opettajana joku entinen kaartin aliupseeri ja kiertokoulun opettaja. Jonni ja pastori pistäysivät muutamakseen kuulemaan opetusta. Sattui olemaan historiatunti, suuren Napoleonin vaiheet olivat esillä. Opettaja oli sotaisen innostuksen valloissa. Luodakseen oppilaiden nähtäväksi oikein havainnollisen kuvan suuren keisarin sankariudesta, syöksähti hän äkkiä alas opettajatuolilta, marssi luokan edessä lattian poikki pari kertaa, pysähtyi sotilaallisesti, löi vasemman käden nyrkillä rintaansa, mulkoili silmiään, kaaristihe takanojaavaan asentoon ja karjasi, leuat vinoon vääntyneinä, oikealla korpraali-innostuksella:

— Ja näin virkkoi Napoleon: kuulkaahan te viidennen linjarykmentin pojat, kuka teistä tahtoo ampua keisarinsa?

Vaikutus oli niin hullunkurinen, että Jonni ja pastori purskahtivat väkisenkin nauruun. Opettaja käsitti naurun mieltymyksen osoitukseksi, jatkaen opetusta raa'alla korpraali-innostuksella, joka ei ensinkään soveltunut aineen esittämiseen eikä liioin kyennyt herättämään kasvattavia mielteitä oppilaiden sydämmissä.

Koulussakäynnin jälestä joudutti Jonni vielä samana syksynä kansakoulukysymyksen kuntakokoukseen, esittäen tykkänään uuden koulun rakentamista kirkon vaiheille. Kievari saapui vielä kuntakokoukseen, taistelemaan oman rakennelmansa puolesta, mutta koulun toimintaan oltiin laajoissa piireissä tyytymättömiä — viime vuosina olivat varakkaammat syrjäkyläläiset käyttäneet lapsiaan naapurikuntien kansakouluissa — esitystä kannattivat kaikki muut, paitse Hosun miehet ja joku kourallinen kievarin läheisempiä tuttavia. Ja niin päätettiin entinen koulutalo myytäväksi, uusi koulu rakennettavaksi, opettajan palkkaedut korotettaviksi ja opetusvälineet hankittavaksi. Kievarin kälykin ja ne, jotka hänen mukanaan olivat loistaneet poissaolollaan syyskuun kuntakokouksesta, kannattivat esitystä.

— Tekin julkeatte nousta minua vastaan, lausui kievari katkerasti.

— Emme me nouse sinua vastaan, huomauttivat puhutellut, se on aika, joka nousee sinua vastaan.

Koulukysymyksen jälestä tuli säästöpankin vuoro. Ominaisella tarmollaan ajoi Jonni kuukaudessa asian alulle. Sattui olemaan pyhäinpäiväin tienoo, jolloin palvelusväellä oli runsaasti rahoja. Jonni ja pastori lähtivät kiertämään pitäjää, saaden saaliiksi kauniita summia talletettavaksi perustettavaan säästöpankkiin. Varakkaammat toivat suurempia panoksia ja kaikki sujui niin liukkaasti, että pankki alotti toimintansa uudelta vuodelta.

Nuorien seurassa oli näinä aikoina herännyt tuuma oman tuvan hankkimisesta. Tuuma kypsyi työksi, pidettiin hirsitalkoot, hommattiin arpajaiset, otettiin säästöpankista tuhannen markan suuruinen laina ja kunnalta pyydettiin toinen tuhat apurahoiksi. Kun kunnantupa oli ahdas ja muutenkin tarkoitukseensa kelpaamaton, suostui kunta antamaan apurahat ehdolla, että kunnan viralliset kokoukset saadaan pitää maksutta uudessa seuratuvassa, jonne säästöpankkikin pyydettiin sijoittaa. Siten seuratupa pääsi syntymään rinnan uuden koulun kanssa. Sen syntyaikoina herkesi kievari käymästä kuntakokouksissa. Kuiskailtiin, että hänen omissa taloudellisissa asioissaan alkoi olla pitelemistä molemmin käsin ja vähän ylikin. Tyttäret olivat edellisenä vuonna joutuneet miehelään, kumpikin oli saanut viisi tuhatta myötäjäisiksi ja entisiä velkoja löytyi myöskin. Jo alkutalvena myi kievari nuorta halkometsää usean tuhannen markan edestä ja kevätpuolella otti hän säästöpankista viidentuhannen markan suuruisen lainan. Hänen varvastaan puristi jostakin. Muutamat sukulaisuudet ja tuttavuudet näyttivät vaihtuneen vihollisuudeksi, sillä molemminpuoliset vierailut lakkasivat äkkiä. Velkakirjassa, jolla rahat otettiin pankista, olivat takuumiehet ystäväpiiriin kuulumattomia. Kuiskailtiinpa, että parin muunkin paperin takuunimet olivat tuonottain olleet muutoksien alaisina ja siitä juuri vierailujen lakkaaminen ja ystävyyden kylmeneminen.