Part 4

— Suuttuakseni piankin päiviini ja kolkuttaakseni jälleen nykyisen isäntäni oveen. Tunnen että siten tulee käymään.

— Mutta jos lasket väärin.

— Enpä laske. Et ymmärrä tilaani. Kun kirvelee, kalvaa ja polttaa, niin sitä ei kestä, ei, ei. Nousee semmoinen ärjy sieluun, että menköön kaikki.

— No, jos lankeat, nouset jälleen ylös. Sitte lankeamiset harvenevat.

— Jaa harvenevatko? toisti Jullu ja hänen kasvoillaan valosti hiukan.

Se oli toivon kipinä, joka iski tulta. Jonni ei jättänyt suotuisaa silmänräpäystä käyttämättä.

— On parasta, että muutat jo tänään. Nyt heti.

— Olen velassa kievariin puolen kuun ruuan ja vuokran.

— Selvitään velat pois.

He kääntyivät yhdessä kievaria kohti. Pari tuntia myöhemmin istui Jullu, Jonnin lähdettyä kotiinsa, Taivos-ukon tuvassa, jonne vasaran naputus läkkilevyä vastaan kuului viereisestä työpajasta. Ensimmäinen innostus uuden taipaleen alkamiseen oli jäähtynyt ja vaihtunut mielenmasennukseksi, joka itse asiassa oli astutusta askeleesta johtunut katumus. Muutto oli tapahtunut pikaan kuin takin yllevetäminen, seurauksia punnitsematta ja harkitsematta. Voiko hän kestää kauan luostarissaan, tovereina poikkijalkainen pöytä, rähjä tuoli, laatikoille kyhätty makuusija ja kaiken kukkuroiksi jörömäinen ukko mauttomine viisauksineen. Eiköhän olisi sittekin ollut viisainta pysyä kievarin vinttikamarissa? Eiköhän? Eiköhän?

Mielenmasennukseen sekausi padan ja peltien rämpytys, jonka Jullu oli vielä kuulevinaan. Heidät oli rämpytetty kievarista. Porstuassa alkoi äkkiä kuulua padan ja pellin räminä, kun he, kapsäkki kummallakin kädessä, astuivat rappuja alas. He pysähtyivät pihalla, molempia nauratti. Kohotettuaan hattua rämpyttäjiin päin, jatkoivat he matkaansa.

Jos kievarilaiset hyvinkin arvasivat, että hän jonakin iltana saapuu kiltisti ja entistään nöyrtyneempänä takaisin heidän hyväiltäväkseen ja potkittavakseen. Hän oli molempiin tottunut. Viimemainittua kokiessa hän jo etukäteen nautti hyvityksestä, joka seurasi yhtä säntilleen kuin aamu iltaa.

Kestääkö hän, tummunut mies, luostarissaan, kun se kalvava ja kirvelevä nousee rintaan, mieleen, sydämmeen, kun se kohoo ja tuhoo kaikki kauniit aikeet ja päätökset ja ajaa hänet hakemaan iloa ja unhoitusta pikarin pohjasta. Kestääkö hän?

Hän oli raukka, suuri raukka, mutta hänellä oli salaisuus, yksi ainoa salaisuus. Ja se oli meri. Mertä oli hän rakastanut, merimieheksi kuvitellut tulevansa, vesiä kulkemaan, vieraita maita, vieraita kansoja ja kaupunkeja näkemään. Mutta ratkaisevana hetkenä puuttui häneltä ryhti, kun äiti, jonka ainoa veli oli hukkunut haaksirikkoon ja joka tunsi kuoleman kauhun mertä ja merimiehen ammattia kohtaan, kirjoitti että jos minua rakastat, jätä menemättä. Hän jäi maalle, kokeili apteekkioppilaana, rautatien harjoittelijana, kirjanpitäjänä, mutta aina sekautui hänen elämäänsä merirakkaus, hänen meritautinsa ja se kiehautti hänet tarttumaan lasiin, ja silloin hän noitui, syljeskeli ja kirosi koko maailmaa ja erittäinkin apteekkeja, rautateitä ja konttooreja. Ne vuorostaan maksoivat kaiken takaisin kukkuramitoin, ja työnsivät hänet ensin käräjäkirjuriksi ja vihdoin kievarin elätiksi, jossa asemassa hän koki koiran hyväilyt ja koiran potkut.

Kaikki oli hän menettänyt, paitsi äidin. Ja kukaan muu kuin äiti, ei tietänyt hänen salaisuuttaan.

Äiti! Äiti!

Äkkiä tuntui kuin seisoisi äiti hänen edessään, lempeine ja rakastavine katseineen. Lemmen lisäksi uhkui katseesta sydämmellinen ilo, ilo semmoinen että se pani Jullun hymyilemään, jopa ääneen nauramaan. Ennenkuin iloinen mieli ehti palaa loppuun, haki Jullu kirjoitusvehkeet esiin ja kirjoitti seuraavat rivit:

Äiti, ainoani. Muuan uusi Väinämöinen on laulanut minut pois kievarista Taivos-ukon luostariin. Muutto tapahtui tänään ja oli sen kunniaksi muhkea läksiäismusiikki. Sopiihan koettaa asua tätäkin maapallon kohtaa. Ainakin voin vakuuttaa, että täällä ilmansuunnat ovat paikallaan. Idässä on itää niin kauas kuin silmä ja ajatus kannattaa ja lännessä länttä, mutta siinäpä onkin kaikki, mitä näen. Kunpa sukeltaisi silmään jotakin, joka herättäisi elämän toiveita s.o. leivän toiveita, niin vaihtaisin niihin Sinun tähtesi kaikki Austraaliat ja Intiat. Kiitos viime lähetyksestä. Erittäinkin liinavaatteet olivat tarpeen. Pian kirjoitan enemmän.

Jullu.

Nuori dominikaani.

Makuulle hankkiessa aleni Jullun mieli haikeaksi. Illallinen oli ollut niukka, vuode oli kova, ja ajattelipa elämää ja tulevaisuutta minne käsin tahansa, aina näkyi vain pelkkiä tyhjiä ilmansuuntia. Vasta puoliyön takaa asettuivat mielen mainingit. Ennen heräämistään näki Jullu unissa äitinsä. Äiti ruokki valkoista lintua, lintu lenti unennäkijää kohti.

— Uni ennustaa onnea, virkkoi Jullu aamusella ensi sanoikseen.

Iltapuolella tuli Jonni tervehtimään. Hän oli entistä iloisempi. Ja syystäkin. Keväällä hän jo oli toimittanut jonkun perukirjoituksen ja jonkun kauppakirjan laadinnan ja tänään, juuri ennen Taivos-ukon luo lähtöä, oli häntä pyydetty pesänselvittäjäksi ja huutokaupanpitäjäksi naapurikylään. Se oli hyvä enne ja siihen perusteltiin aluksi Jullun tulevaisuus.

— Voit tehdä kaiken puhtaaksikirjoitustyön, johon minulla ei riitä aikaa, virkkoi Jonni lämpöisesti ja innokkaasti, kunnes ehdin istuttaa sinut asioihin kiinni. Jollen perin erehdy, rupeaa työtä tippumaan riskisti.

Eikä Jonni erehtynytkään, häntä alettiin vetää toimituksesta toiseen, kaikenmoisia luottamustoimia tyrkytettiin hänelle, kaikenmoisia sopimuksia laatimaan haettiin hänet. Milloin vain asianhaarat myöntivät, työnsi hän Jullun sijaisekseen vähäpätöisempiin toimiin, niiden lisäksi sai viimemainittu suorittaakseen melkein kaikki kirjoitustyöt, joten hänen taloudellinen tilansa alkoi seestyä pilvisestä yhä kirkkaammaksi.

Jonnin omassa kehityksessä oli pitäjällä vieriminen tärkeä tekijä. Hän oli näihin saakka ollut tekemisissä vain kirkonkylän nuorien kanssa, hän oli nähnyt ympärillään vain nauruhaluisia tyttöjä ja poikia, käsittänyt hän oli elämää vain sen harjatulta ja pyyhityltä puolelta, nyttemmin joutui hän tekemisiin vakavien pohjavoimien kanssa. Täten hänen elämänsä koulu laajeni ja hän painautui yhä lähemmäksi ympäristönsä juurimultiin imemään niistä vaikutuksia, jotka kehittivät ja kasvattivat häntä käsittämään ihmisiä, jotka hänen ympärillään muodostivat yhteiskunnan. Milloin se oli perintösäännöksen laatiminen, tutisevan vanhuksen puumerkillä varmennettu, joka paljasti hänen eteensä ihmissydämmen sokkelot, milloin kuoleman tapauksen tautta sattunut myllerrys, pesänkirjoituksineen ja huutokauppoineen, joka litisti hänet asianomaisten rintoihin.

Kaikkina vuoden aikoina käytti hän harmaata, kotikankaasta tehtyä pukua ja varsiniekkasaappaita. Retkillään kulki hän mieluummin jalan, talvella hiihtäen, kesällä polkien karjapolkuja ja oikoteitä. Puvusta ja käynnistä saattoi hänet jo kauas tuntea. Hän astui uljaasti, mutta hänen niskansa oli kyyryssä, kuten isänkin, ja tuo ominaisuus, joka vuosien kuluessa kävi yhä huomattavammaksi, loi hänen vartaloonsa erittäin hauskan ja ystävällisen leiman. Vastoin isän kasvojen hipiää oli Jonnin iho valkoinen, silmät olivat suurenpuoleiset ja harmaat, otsa kaareutui kauniisti ylöspäin. Vartalo oli hoikka ja pitkä, mutta kasvot olivat leveähköt, ja kun hän oikein sydämmellisesti nauroi, kuvastui niissä lämpöisen ja myötätunteellisen sielun jokainen piirre.

Hänessä oli jotakin, joka lähensi ihmiset häneen ja vaikutti heihin, ei repäsevästi eikä äkki voimakkaasti, mutta juoheasti ja lämmittäväsi, samalla yhä paisuen ja vetäen puoleensa. Hän oli puoleksi mies, puoleksi vielä koulupoika, ja kuitenkin tuntui kuin olisi jokainen hänessä keksinyt jotakin omasta itsestään, semmoista että se herätti yhtaikaa mieltymystä ja ihailua.

Hänen tietonsa ja taitonsa eivät olleet suuret, mutta niiden puutteen ja vaillinaisuuden painoi varjoon hänen henkilönsä, ääni, jolla hän puhui, nauru, jota hän nauroi, avoimet ja leveähköt kasvot, jopa pitkän vartalon hauska ja ystävällinen leimakin.

Monesti nousikin pulma hänen eteensä. Ilman isänsä lautamiesviisauksia olisi hän, varsinkin pitäjällä vierimisen alkuaikoina, pulmaan istunut. Vanhojen, tomuttuneiden ja haalistuneiden asiapapereiden selaileminenkaan ei aina auttanut, piti lähteä joskus Vipusissa käymään, jopa kerran tuomarin luo toiseen pitäjäänkin, kun oli sekavan perintöjaon syntysanat keksittävät. Tuosta kievarin piiri takoi kompasanan, jota ahkeraan käytettiin maljojen ääressä istuessa. Kun sattui joku ymmälle käyvä kysymys, tokaistiin aina: pitääpä kyytiä Kaislan sihteeri tuomariin.

Mutta työ opetti tekijänsä. Käytännöllinen taito edistyi käsi kädessä henkilöllisen kehityksen kera, ja niin kävi, että jonkun ajan kuluttua Kaislan poika oli pitäjän tunnetuin ja suosituin mies, jota kaikki tavatessa lyöttäytyivät kädestä tervehtimään ja jonka luo ensi sijassa käännyttiin, kun sattui asia, johon ei oma äly ylettynyt.

Karsain silmin ja jatkuvia yhteentörmäyksiä aavistaen katseli kievari nousukkaan askeleita ja kasvavan suosion merkkejä, joita alkoi nousta näkysälle tuolla ja täällä. Haltioissaan hän jo uhitteli taistelua herra poikaa ja sihteeriä vastaan. Ehkä juuri hänen kiusakseen ja ärsytyksekseen alettiin kievarista päin punoa halpamaisia vehkeitä Jullun sortamiseksi. Väliin vehkeet onnistuivat, väliin sivuuttivat syrjään. Kun nuorella dominikaanilla vain oli työtä, vältti hän astua viritettyihin pyydyksiin. Kuitenkin saattoi sattua että meritauti, saatuaan kiihottavan töytäyksen jostakin ulkoa päin, heräsi äkkiä ja muuttui raivoksi, joka vivahti mielipuolisuuteen ja jota vastaan Jullu itsekin oli voimaton. Onneksi toki sattui raivokohtauksia harvoin ja jolleivät töytääjät olisi toimineet, niitä tuskin olisi sattunut lainkaan.

LUPAUS.

Lokakuun päivä oli leuto ja siintävä ja lehtimetsien kirjavat värit olivat hohtoisimmillaan.

Jonni oli matkalla muutamaan syrjäkylän torppaan toimittamaan huutokauppaa. Hän astui tapansa mukaan reippaasti metsäpolkua, takki käsivarrella, olkihattu takaraivolle työnnettynä ja tuon tuostakin pyyhkien hikeä otsaltaan. Varjokkaita metsäpolkuja oli hauska polkea, mutta ahoilla ja aukeilla pyrki ruumis hiostumaan.

Sivuutettuaan pienehkön suon, joutui hän pensoittuneesen niitynlahdelmaan, jonka poikki kulki hidasvirtainen ojaksin. Jonni pysähtyi ojaksimen rannalla, sillä se oli osoitettu hänelle viittapaikaksi, josta polun piti viedä suoraan metsän halki torppaan. Mutta oikeaanko vaiko vasempaan polku kävi, sen oli hän unhottanut. Hetkisen aprikoituaan, päätti hän kääntyä onnenkaupassa vasempaan suuntaan. Astuttuaan edelleen, perkkaantui hän ajotien tapaiselle, mutta salaman sirpomaa puuta ei ilmaantunutkaan, kuten hänelle oli neuvottu, seikka joka herätti hänessä levottomuutta. Ennätystä lisättyä ja polettua tietä hetkisen, loppui harvakasvuinen metsätaival, aukeama levisi hänen eteensä ja siinä torppa pikkupeltoineen ja saunapolkuineen ja alempana järvi kaislikkorantoineen. Jonnilta pääsi helpoituksen huokaus, kun astui kiviaidan yli torpan tanhualle. Mutta asuinrakennuksen lähelle ehdittyä, kummastutti häntä kaikkialla vallitseva hiljaisuus. Ei missään ihmisolentoa, ei ääntä eikä liikahdusta. Torpan eteisen ovi näytti toki olevan auki, Jonni astui rappuja ylös ja työntyi tupaan. Tupa oli suuri, mutta näytti sekin ensi silmänräpäyksellä tyhjältä. Silmät saatuaan, keksi Jonni kuitenkin tuvan loukossa sängyn ja siinä ihmisolennon, puolittain makaavassa, puolittain nojaavassa asennossa. Jonni lausui hyvän päivän ja läheni loukkoa.

— Käykää istumaan, vastasi ääni sängystä.

Jonni ei noudattanut kehoitusta, sillä hän huomasi lopultakin joutuneensa harhaan.

— Entä tämän talon haltijaväki? kysyi hän hätimmiten ja hajamielisesti.

— Läksivät huutokauppaan. Mistä vieras on?

— Kirkonkylästä ja huutokauppaan myöskin menossa.

— Olette siis eksynyt?

— Siltä näyttää.

— Kuka te olette?

— Olen Kaislan Jonni.

— No, jopa on sattunut hullusti, kun huutokaupanpitäjä on eksynyt. Olette outo näillä mailla ja outo voipi eksyä.

Sanoja seurasi nauruntapainen äännähdys.

— Kuka te sitte olette? kysyi Jonni vuorostaan.

— Heimon Hiskias, huutolainen. Isänne kyllä tuntee minut. Vai olette maar te Eerikin poika. Isänne on paljo lyhempi teitä. Olette tulleet äitiinne, äitinne suku on pitkää.

Syviin kuoppiin painuneet posket, paljaat kaulasuonet, laihat kädet, sysimusta tukka, silmien kärsivä ilme, nuo kaikki alkoivat vaikuttaa tuskallisesti Jonniin.

— Ette näy jaksavan hyvin, virkkoi hän, läheten aivan sängyn ääreen.

— Eihän sitä tämmöisenä jaksa hyvin.

— Onko teissä ruumiin vammaa?

— On jaloissa. En voi astua, pitää istua tai maata.

— Miten kauan olette ollut tuommoisessa tilassa?

— Neljänkymmenen vanhasta saakka. Kipu iski ensin vasempaan jalkaan, sitä vihlasi äkkiä, kuten olisi luun lävitse työnnetty raudalla, ja sitte sitä alkoi kolottaa yöt ja päivät, siksi että se rampautui. Vasemmasta jalasta muuttui kolotus oikeaan jalkaan, seuraukset samat. Mikä siinä muu lopuksi, kuin huutolaisen leipä. Onneksi toki olen perheetön mies.

Hiskian puhellessa oli Jonni tullut aivan sängyn lähelle, josta inhottava löyhkä levisi häntä vastaan ja jossa oli vain likaisia ja mustuneita rääsyjä olkien peitteenä. Pienellä jakkaralla oli leivän neljännes, kaljalla täytetty saviruukku ja joku silakka, nähtävästi huutolaisen päivällinen. Epäilyttävistä liikkeistä, joita viheliäinen teki ruumiillaan ja käsillään, päätteli Jonni riekaleissa löytyvän syöpäläisiä, päätelmä, jonka perusteellisuuden varmensi lähempi silmäys riepuihin.

— Kauanko olette ollut nykyisessä paikassanne?

— Kohta kolme vuotta. Kun Herra armahtaisi ja ottaisi pois.

Jonnia ahdisti yhä tuskallisemmin. Kolme vuotta moisessa tilassa, kolme vuotta jokapäiväistä kidutusta ja ruumiillisen hoidon puutetta.

— Onko teillä ollut aina näin kurjaa?

Kysymys heräsi aivan tehottomasti ja Jonni vähän sävähti, kun oli sen lausunut.

Hiskia käänsi tuokioksi päänsä seinään käsin.

— Eihän näin köyhissä voi olla parempaa hoitoa, vastasi hän sitten, hilliten liikutustaan ja katsellen Jonnia lapsellisen uteliaasti. Huutolaiset lykätään vähimmän vaativalle, köyhä, jolla on markan puute, vaatii vähimmän. Hyviä ihmisiä ovat tämän torpan väet. Mutta te olette aivan äitinne näköinen. Sanovat teidän käyneen korkeat koulut, mutta ette välittänyt tulla herraksi. Aivan teillä on äitinne otsa ja silmätkin, mutta niskanne muistuttaa isäänne.

Koetan tehdä jotakin teidän hyväksenne.

Pää kääntyi jälleen seinään käsin.

— Meistä on kunnalle ja ihmisille vain vastusta. Kävi sisko-vainajani poika kievarin puheilla, mutta ei kuulu riittävän maksaa enemmän. Kunnalla on paljo menoja, huutolaisia liiaksikin.

— Paljoko teistä nykyään maksetaan?

— Ei ole tullut kysyttyä. Ennen oli seitsemänkymmentä ja kahdeksankymmentä markkaa, niillä vaihein tuo lie nytkin.

— Onko teillä ketään tuttavaa tai läheistä, joka halusta ottaisi teidät luokseen.

— On kirkonkylässä Pälsy, se kyllä ottaa, kun maksetaan satakaksikymmentä.

Jonni tunsi pälsyläiset hyvin, poika ja tyttö olivat Kaislan iltamien kantajoukkoa, isäntä ankara työntekijä, talo pieni, mutta toimeentuleva.

— Koetan tehdä jotakin hyväksenne.

Aika kiirehti, Jonnin täytyi rientää.

— Pääsette järven poikki Sysi-Matin veneellä, avain on tuolla ikkunanpielessä. Puolessa tunnissa joudutte perille. Vielä yksi asia, jollette pahastu.

— En, sanokaa huoletta.

— Ettehän unhota minua?

— En unhota.

Puheltuaan vielä muutamia toivoa herättäviä sanoja Hiskialle, riensi Jonni rantaan, lykkäsi veneen vesille ja souti vastaiselle rannalle, josta määräpaikkaan ei ollut kuin pari kivenheittoa. Huutokaupan pidettyä ehti hän pimeän saapuessa kotiinsa. Hän ei koko iltana saanut ajatuksiaan irti Heimon Hiskiasta.

Seuraavana päivänä meni hän pastorin luo, kertoi tyystin näkemänsä ja kertoi antamastaan lupauksesta.

— Jotakin on tehtävä.

Pastori oli samaa mieltä. Tilapäisien avunnauttijoiden sekä niidenkin puolelta, jotka nauttivat pienempiä avustuksia, oli joku kerta valitettu yksityisesti hänelle kievarin käyttäytyvän tylysti avunhakijoita kohtaan. Arkaluonteisien sanottiin vapisevan käydä avunhakuasioissa kunnan isännän eteen. Se oli jo liikaa. Kerran oli nuori äiti menettää henkensä moisen pelon vuoksi. Se oli turvaton tyttö, joka muutenkin häpesi ja suri tilaansa.

— Olen minäkin sitä mieltä, että jotakin on tehtävä. Mutta mitä?

— Tuo kysymys pyöri koko eilisen illan ajatuksissani ja herättyäni aamulla nousi se taas esiin. Pelkään että kuntamme köyhäinhoito, jos sitä ruvetaan penkomaan ja kääntelemään, paljastaa toisen ja kolmannenkin Hiskia-jutun. Koko rakennus on uusittava pohjia myöten.

— Miten?

— Siten että huutolaiset eristetään erityisen vaivaishoitohallituksen käsiin, joka toimii itsenäisesti, ollen tilintekovelvollinen vain kuntakokoukselle. Huutolaisien myyminen vähimmän vaativille kokonaan poistettava. Vaivaishoitohallitus tekee vain yksityisesti sopimukset, pitäen ensi sijassa silmällä hoidon laadun ja vasta toisessa sijassa makson suuruuden. Siihen suuntaan olen ajatellut uudistuksen.

— Niinpä koetetaan sitte tehdä rynnäkkö.

Väliaikainen kuntakokous kuulutettiin nimenomaan köyhäinhoidon uudestaan järjestämistä varten. Kievari, kunnan mahtimies, pikkuisen hämmästyi, pilven äkkiä ilmaannuttua kirkkaalle taivaalle häiritsemään hänen suuruuttaan. Siltä taholtako ryntäys, jota hän oli aavistanut, alkaakin, kysyi hän itseltään. No, sopii koettaa. Pikku hämmästyksen mentyä ohi, rupesi hän varustautumaan otteluun kynsin hampain, haalien kokoon kaikki vanhan järjestelmän puoltajat ja selitellen niille yksityisesti vanhan edut ja uuden, tarjolla olevan vaarat.

Pastori ja Jonni, kaksi kunnallisen johdon salaisuuksiin perehtymätöntä, menivät kokoukseen vallan varustautumattomina, omaamatta muuta tukea kuin sen, minkä hyvän asian puolustaminen tarjoo. Kokouksen alettua, pyysi Jonni ensimmäisenä puheenvuoron. Sujuvasti ja lämpimästi esitti hän kunnan velvollisuudet köyhäinhoitolaisia kohtaan, huomauttaen miten ajan vaatimukset silläkin alalla kasvavat ja miten välttämättä on seurattava edistyksen mukana, jollei mielitä vasite taantua ihmisyyden ulkopuolelle. Aika, edistys ei milloinkaan vietä vapaamaanantaita, se rientää aina eteenpäin. Mikä ennen on välttänyt ja tyydyttänyt, käy ajan kera tarkoitustaan vastaamattomaksi, jopa kehnoksikin. Lopuksi teki hän ehdotuksen erityisen vaivaishoitohallituksen perustamisesta.

Toisen puheenvuoron käytti kievari, ja se muodostui pelkältään sananvaihdoksi ensimmäisen puhujan kanssa. Kievari teki kysymyksiä, Jonni vastaili.

— Miksi nykyinen järjestelmä on kehno ja kelvoton?

— Siksi, että se pitää silmällä ainoastaan hoitolaisista johtuvia kulunkeja eikä lainkaan hoidon laatua.

— Todistus?

— Hoitolaiset sijoitetaan aina sen luo, joka vaatii vähimmän eikä sen luo, jonka hoidosta olisi jotakin takeita. Omaisille ei anneta mitään etusijaa, vaikka se oikeastaan kuuluu asian luontoon.

— Esimerkiksi?

— Heimon Hiskia. Sillä on voipa sukulainen täällä kirkonkylässä, joka ottaisi Hiskian hoitoonsa, mutta siitä huolimatta on mies sijoitettu vasta-alkavaan torppariperheesen. Riittääkö tämä yksi esimerkki, vai levitetäänkö lautaselle enemmän sitä lajia.

Kievari nolautui tuokioksi, mutta pian hän, tuntien selkänsätakaisien voimien suuruuden, terhenteli entistä voimakkaammin. Hän oli tähän saakka leikitellyt Jonnin kanssa hakuilla, mutta vasta nyt hän löi valttinsa esiin. Se valtti oli kunnan varojen säästäminen.

— Kunnan palvelijana on kunnallislautakunta käsittänyt velvollisuudekseen hoitaa kunnan varoja niin, että kykenee hyvällä omallatunnolla tilintekoon milloin tahansa, virkkoi hän ylpeän hymyilevästi. Penni ja markka on säästetty siinä, missä ne on voitu säästää. Hoitolaisista ei ole tähän saakka yksikään kuollut nälkään eikä tule vastedeskään kuolemaan, sen voin vakuuttaa. Jos yhdellä hoitolaalla on pikkuisen paremmin, toisella pikkuisen huonommin, ei merkitse mitään, niinhän on meillä kaikilla, vaikka olemme omintakeisia miehiä. Jos kuntakokous hyväksyy ehdotuksen köyhäinhoidon uudestaan järjestämisestä, avaa se samalla kunnan rahakirstun jokaisen kourijan vapaasti käytettäväksi ja saadaanpa nähdä, että köyhäinhoito vastaisuudessa tulee nielemään yhtä paljo tuhansia, kuin minkä se nyt nielee satoja. Johtaa kunnan asioita, on eri asia, kukkua poika- ja tyttöparvissa, on eri asia. Esitän ehdotuksen hylkäämistä. Kunnalla ei ole varoja ruveta tekemään kalliita kokeita ensimmäisen mahtiinpyrkijän tyrkkäyksestä.

Valtti oli taitavasti lyöty.

— Ei ole varoja kuului usealta taholta.

Jotkut yrittivät kannattaa ehdotusta, mutta toiset huusivat kannattajilta suun tukkeen, joten sekasorto kävi yleiseksi. Jonni pyysi turhaan sananvuoroa. Hän olisi iskenyt murhaavasti kiinni kievarin ylpeästi lausuttuun väitteesen, ettei tähän saakka kukaan huutolainen ole kuollut nälkään eikä tule vastaisuudessakaan kuolemaan, mutta hän ei saanut ääntään kuuluville. Muuan pinteänaamainen, lyhyt ja luiseva torppari, jonka päälaki oli kiiltävän kalju, ilmaantui hänen eteensä, takoen koroillaan lattiaan ja huitoen käsillään, kuten olisi taistellut pakkasen kynsissä. Jonni kuuli miehen puhuvan Juudas Iskariotin rahakukkarosta ja muista raamatullisista seikoista, joilla ei ollut mitään yhtenäisyyttä keskenään ja joita ei mitenkään voinut sovittaa kyseessä olevaan kunnalliseen uudistukseen. Aikansa huitoiltuaan, nakkasihe mies kievarin eteen, alkaen siitä, mihin oli lopettanut sekä huitoen ja korkoa polkien äskeiseen tapaan. Jonni kuuli hänen mainitsevan ensimmäisen seurakunnan yhteistä rahainhoitoa, pellonmyyntiä ja Ananiaksen petosta, ja sen jälkeen nakkautui mies pastorin kimppuun.

Sekasorron ja melun asetuttua ruvettiin äänestykseen vanhan. järjestelmän ja uuden ehdotuksen välillä. Varsinkin alussa oli kievarin joukko sankka. Hosun kylä oli ääniluettelon ensimmäinen. Kylä, pitäjän suurin, oli vesien ja vaikeiden teiden takana ja käsitti puolitoistakymmentä taloa, ja se oli salapolton pesä, jossa aina keväisin jäiden lähtiessä ja syksyisin jään heikkona ollessa kohosi korpimailta salapolton savu, todistuksena ettei hosulaiset olleet herkkiä ajan vaikutuksille. Pitäjällä kutsuttiin heitä Hosunpakanoiksi, ja heidät tunsi helposti kesyttömästä ulkomuodosta ja punaraitaisista pukimista. Paitse salapolttoa kuului heidän erikoismaineesensa vielä erinomainen käräjöimishimo. Hosulaiset olivat tuomiokunnan pahimpia käräjäsankareita, jotka olivat aina tekemisissä lautamiesten, tuomarien ja pöytäkirjojen kanssa. Pitäjällä sanottiinkin, että jos hosulaista vahingossa sylkee varpaille, on linna ja sakko valmis.

Heidän kuninkaansa ja komentajansa oli rikas Pesähosun isäntä. Hän oli heidän lainopillinen neuvonantajansa, heidän asianajajansa, joka »supliikit» laati ja lakipykälät selvitti. Pesähosu liikkui aina käräjillä sekä omien juttujensa, että muiden käräjöimisien vuoksi. Varsinaisen kuuluisuutensa saavutti tämä mies jo viidenkolmatta vuotiaana jolloin haastatti käräjiin pitäjän kirkkoherran, syystä kun se vastaanajaessa maantiellä ei antanut täsmälleen puolta tietä Pesähosulle. Jutun todistajiksi sai hän kaksi miestä, jotka sattuivat olemaan aidanpanossa juuri sillä kohden, jossa kirkkoherra ja Pesähosu ajoivat toisiaan vastaan. Oli syys, oli satanut ja maantiet olivat pehmeät, joten pyörien jälet näkyivät hyvin. Sillä puolella, jota Pesähosu oli ajanut, näkyi oikean pyörän ura aivan maantien reunassa, jota vastoin kirkkoherran ajoneuvojen oikea pyörä oli kulkenut loitolla nurmesta. Etäisyys mitattiin tuppivyöllä ja oli se noin kolmen korttelin veroinen. Pesähosu väitti oikeuden edessä, että hänelle kuului puolet noista kolmesta korttelista, vaatien kirkkoherraa edesvastuusen laittomasta maantienanastuksesta. Vain vaivoin pelastui kirkkoherra sakotta syyttäjänsä käsistä.