Part 3

Eukosta erottuaan välähti Jonnin mieleen, että hän heittääkin hiiteen kaikki miettimänsä keskusteluaineet ja ottaa muokattavaksi tämän tapauksen, joka hänen herkkään mieleensä teki niin surullisen vaikutuksen. Kun keskusteluloma siis joutui, kertoi Jonni koruttomasti kohtauksensa eukon kanssa ja esitti samalla kysymyksen, eikö sen johdosta olisi seuran jäsenillä mitään sanottavaa. Kuin taian voimasta pääsivät kielen kannat irti entisestä kankeudestaan, puhevuoroja käytettiin loppumattomiin ja pastori joutui aivan haltioihinsa, kun takkutukkaiset pojat ja navettahajuiset palvelustytöt ja talon tyttäret pukivat sanoihin ajatuksiaan ja mielipiteitään kysymyksen johdosta. Moni kankea esitys sisälti kultajyvän, moni kömpelö lausunto karvaan totuuden, vaikkakin karkeamuotoisen.

Jonnille keskustelu antoi oivan opetuksen valita kysymykset siitä maailmasta, joka oli lähinnä nuorien sydäntä, jolla oli merkitystä heidän elämässään ja jota he ulettuivat näkemään ja ymmärtämään. Hänen piti yhäti olla oppilaana ja kehittää itseään, jos mieli toivoa menestystä työlleen. Milloin hän tämän seikan unhotti ja puksahti yläisiin maailmoihin, ei hän ymmärtänyt joukkoa eikä joukko häntä. Mutta semmoista sattui enää harvoin, sillä Jonni kasvoi joukkoon päin ja se oli juuri taika, jolla hän kasvatti joukkoa itseensä päin.

Toisen onnistuneen keskustelukysymyksen poimi hän varsin vaivoitta. Kun lasten velvollisuuksista vanhempia kohtaan oli kahtena iltana kuokittu ja pengottu, esitti hän uuden kysymyksen: millaisen kodin unelmoit itsellesi? Aine oli ehkä edellistä onnistuneempi ja siitä puhuivat intosilmin pojat ja tytöt, jotka vielä edellisenä kesänä olivat kylän salomailla karjoja paimentaneet. Jonni ja pastori vain hymähtelivät, kun lausuntoja ladottiin lausuntojen selkään, hymähtelivät luonnon lapsille, jotka lausunnoissaan avomielisesti paljastivat sydämmensä salaisimmat komerot.

Näinä aikoina Jonni jo teki huomion, että se mikä oli ollut tähän saakka vinossa hänen ja kylän asukkaiden välillä, alkoi vähitellen pyöristyä. Katseiden epäluuloinen ilme alkoi vaihtua siellä ja täällä säteileväksi sydämmellisyydeksi, jota oli mahdoton väärin ymmärtää. Kaislan herra poika, joksi häntä koulusta eroomisen jälkeen yleensä nimitettiin, oli astunut ensimmäiset askeleensa sydämmiä kohden. Moni isä ja äiti, jonka poika ja tytär nuorien seuran tautta oli tullut vedetyksi pois joko enemmän tai vähemmän likaisista nurkkahuveista, päästi rintansa riemun näkyviin kirkkaassa katseessa ja siinä tutunomaisessa kohtelussa, jossa pieni hymyily ja tuskin huomattava äänen väre kaikki ilmaisee.

Jonnille heräävä suosio opetti, että mitä arvokasta ihminen voittaakin, sen hän voittaa ainoastaan työllä, seikka, joka hänellä oli selvillä jo ennen kuin hän oli ryhtynytkään nuoria johtamaan. Työ, ainoastaan työ luo elämään arvon, se yksin antaa tyydytyksen.

Siis työhön vain, yhä luottavammin työhön!

TAISTELUHANSIKAS.

Pikku kapakoitsijoita kyllä ilmi annettiin ja vedettiin oikeuteen, mutta kievari tuntui olevan jonkinlaisessa poikkeusasemassa, häneen ei sovitettu lain pykäliä, vaikka tiedettiin hänen väärin käyttävän kievarioikeuksiaan. Tuo harmitti Jonnia enite periaatteen kannalta ja vielä senkin vuoksi, kun kievari oli kunnallislautakunnan esimies ja semmoisena kunnan merkkihenkilö, jolla kaikkein vähimmän oli oikeutta käyttää valta-asemaansa lain polkemiseen omaksi edukseen. Hänen häikäilemätön menettelynsä synnytti siveellisten käsitteiden hämminkiä ja johti siihen katkeraan huomioon, että mikä toisessa asemassa olevalle henkilölle on luvallista, se toisessa asemassa olevalle on rikos, joka vaatii rangaistuksen.

Mutta sattuipa keväällä, maanteiden ja polkujen pehmetessä nuoskeoiksi, tapaus, joka veti nuoren seuran taistelukentälle kievaria vastaan. Muuan Mikko Reilu-niminen mies puukotti juovuspäissään kievarin pihalla siltavoudin. Oli kevätkäräjien aattopäivä, juttu ehti heti oikeuden ratkaistavaksi, puukottaja tuomittiin moniaaksi kuukaudeksi linnaan, kipurahat ja käräjäkulut siihen lisäksi. Surullinen tapaus joutui nuorien seuran kokouksessa keskustelun alaiseksi. Ilmeni että Mikko Reilu oli pystyvä työmies ja kunnollinen perheen isä. Oli nuorena tosin ollut tappelupukari, mutta perheelliseksi jouduttuaan oli alottanut laulun toisesta päästä, kuten usein on tavallista ja heittänyt tappelut tuokseen. Tuona onnettomana päivänä oli hän joutunut kievarin ohi kulkemaan, käräjäjuttuihin takertunut tuttava, toisen kylän mies, oli vienyt hänet kievariin ja kestinnyt häntä viinalla ja kahvilla. Viina velloi veren ja pani miehen notkuilemaan kievarin etehisessä ja portailla. Sattui siltavouti nenän eteen. Kruununherran virkamahti syttyi ja lietsoutui samassa mitassa korkealle, kuin notkuilija oli matalalla yhteiskunnalliseen asemaansa nähden. Syntyi sanaharkka, joka johti käsirysyyn. Ottelun käydessä sivullisien sekaantumisen tautta Mikolle epätasaiseksi, tarttui tämä puukkoonsa, terä teki tekonsa ja kesti päättyi veren vuotoon. Saman katon alla, jossa mies oli humaltunut hillittömäksi, tuomittiin hän linnaan rikostaan sovittamaan. Kruununherran tahditon käytös toisaalta ja kievarioikeuksien väärinkäyttäminen toisaalta, siinä tapauksen tekijät.

Mikolla oli kyllä tupa oma, mutta perhe oli suuri, säästöjä ei ollut kertynyt. Joku huomautti, että jos kipurahat ja oikeuskulut pannaan ryöstöön, heilahtelee tupa ja tuvan orret ja Mikon vaimo ja lapset syöstään maantielle. Huomautus johti semmoiseen toimenpiteesen, että seuran puolesta päätettiin käydä siltavoudin luona armon polkimia painamaan, jotta tämä ehkä antaisi kipurahat ja oikeuskulut anteeksi. Mutta sitte heräsi kysymys, kuka ruokkii vaimon ja lapset, Mikon kärsiessä linnassa rangaistustaan. Kuka ruokkii?

Syntyi äänettömyys, kun keskustelu oli edistynyt tuohon kohtaan. Jonni tarkasteli joukkoa ja luuli huomaavansa kipenöitä mielissä, sähköä silmissä. Hän oli niin monesti, sekä sivumennen että varsinaisena aiheenakin, esitelmissään kosketellut inhimillisen elämän merkitystä, että pitipä jonkun sanan itää ja orastuakin.

Mutta nouseekohan itu ja oras silmän nähdä, korvan kuulla?

Nousi se, nousi rikkaampana ja runsaampana kuin johtaja oli konsanaan toivonutkaan, sillä äkkiä täyteläinen, hyväsointuinen ääni virkkoi:

— On kysytty kuka elättää Mikon perheen, Mikon itsensä istuessa linnassa, ja kysymykseen vastaan minä: se, joka on siihen siveellisestä velvollinen.

— Nimittäin kievari, kuului yht’aikaa usea ääni.

— Hän juuri, jatkoi äskeinen puhuja täyteläisellä äänellään. Kievari on ensimmäinen pääsyyllinen, toinen on siltavouti, kolmas pääsyyllinen on Mikko itse. Rangaistuskin siis menee kolmijakoon, Mikolle linna, siltavoudille haavat ja kievarille perheen ruokkiminen. Nurinkurista on, kun ensimmäinen tulee viimeiseksi ja viimeinen ensimmäiseksi, mutta tasaisempi rangaistuksen kolmeen jako tuskin lie keksittävissä.

Syntyi taasen äänettömyys, mutta joukon kasvojen ja silmien ilmeistä päättäen kyti mielissä vielä jotakin, joka pyrki purkautumaan, vaikka lauhduttavia voimia ei suinkaan puuttunut, sillä nuorien joukossa löytyi sekä kievarin että tämän emännän omaisia.

Pian rysähti odottamaton ehdotus esiin, ja sen lausui teräväsointuinen ääni, jossa oli sekaisin uhmaa, kiihkoa ja kursailemattomuutta?

— Valittakoon lähetystö, joka käy esittelemään kievarille hänen osansa.

Ehdotus saavutti yleisen kannatuksen. Sen kintereillä seurasi kysymys, ketä valitaan lähetystöön?

— Jonni, pastori ja Taivos-ukko, ehdoteltiin joka taholta.

Tämmöistä käännettä ei Jonni ollut osannut ottaa laskuihin. Tuokiollinen heikkous voitti hänet, hän punehtui ja hän koetti epäröivin äänin lausua haluttomuutensa ruveta lähetystön jäseneksi. Hänen sanojaan ei toki kukaan kuullut, tai oliko niin, ettei niistä välitetty, sillä nuorien joukko toisti vaatimuksensa. Jonni taisteli lyhyen, mutta tulisen taistelun. Kievari oli mahti mies, joka varakkaan naimisen kautta oli sukulaistunut kunnan merkitsevimpiin, hypätä hänen nenälleen oli samaa kuin joutua hallaisiin väleihin melkein neljännespitäjän kanssa. Hänen työnsä sitäpaitsi nuorien johtajana oli hiljaista ja rauhaisaa rakkauden työtä, hän ei ollut eikä tahtonutkaan ruveta riitojen mieheksi maailman parantajaksi...

Noin heikkouden tunne syitään lateli, mutta se tunne meni ohi ja sen takaa nousi toinen, joka kasvatti sanojen taakse miehen. Olihan häntä itseä jo monet ajat sapettanut kievarissa harjoitettu lain polkeminen, olihan hän iloinnut kysymyksen esiin joutumisesta, ja kuitenkin hän epäröi, kysymyksen sukeuduttua semmoiseksi, että sanojen takaa tarvittiin mieskin. Luottaen ja kirkkain silmin katsoivat nuoret häneen, nytkö hän pettäisi joukkonsa, pettäisi koiran sielun tavoin, uskaltamatta esiintyä puhtauden, totuuden ja rakkauden lipun edestä. Ei. Ennemmin menköön jo voitettu pieni suosio, menköön niskaa taivuttava rauha ja sopu, kunhan vain totuus senkin hinnalla jaksaa nostaa pään pystyyn. Menköön vaikka neljännes pitäjää häneltä, joukkoaan ei hän petä, ei.

— Minä olen valmis, virkkoi Jonni, joka toistamiseen oli punehtunut, mutta tällä kertaa häpeän tunteesta, kun oli heikkouden kuiskutuksia kuunnellut.

— Samoin minäkin, virkkoi pastori, joka oli tarkoin seurannut Jonnin taistelua.

— Valmis olen minäkin, kuului Taivos-ukon kuiva ääni.

Hetkisen kuluttua nuo kolme astelivat kievaria kohti. Tiellä sovittiin, että Jonni esiintyy puheenjohtajana, mutta toverienkin oli lausuminen sanansa asianhaarojen mukaan.

Kievarissa vietettiin paraillaan käräjien köyriä. Salin puolella, jossa naisvieraat ja poikamiehet elostelivat, tanssia hilkattiin hanurin säveleiden mukaan, tupakamarissa istuivat isännän vieraat höyryävien totilasien ääressä. Raollaan olevasta kamarin ovesta kajasti lampun valo hämäräiseen tupaan, iloisia ja voimakkaita öyhkäyksiä kuului aina puhelun lomiin. Kievari itse käytti sanavuoroa ja hänen sanojaan säestivät kestivieraiden valtavat naurunhohotukset.

— Sitä vasta oli pelimanni tuomariksi. Nähkääs, kun siinä Kukkosen Miinan lapseneläkejutussa kyseli vierasmiehiltä rikusta rikkuun. Hovilan herrastuomari ja muut lautamiehet olivat nauraa mahansa halki. No, nuorihan tuo olikin, mutta järki juuttaalla kirkas kuin sepän ahjo. Maistetaanpa, tulee parempia sylkyjä.

Lasien kilahdellessa työntyi tupakamarin ovi auki, kievari ja hänen vieraansa näkivät vain Taivos-ukon ja Jonnin, pastori oli jäänyt etäämmälle varjoon. Jonnin lausumaan hyvään iltaan ei kukaan vastannut, tervehdityt ja tervehtijä katsoivat kysyvästi toisiinsa, mutta Jullu piiloutui isäntien taakse.

— Suonette anteeksi, jos häiritsemme, alotti Jonni vähän kankeasti ja arastelevasti. Käyntimme johtuu eräästä vereksestä tapauksesta, joka hiljattain on tässä talossa sattunut. Tarkoitan Mikko Reilun puukotusjuttua. Ehkä on teille tunnettua, että kylässä löytyy nuorien seura, jonka lippu on vihitty puhtauden, totuuden ja rakkauden nimeen. Seuraa on syvästi loukannut tässä talossa sattunut puukotusjuttu.

— Se oli surkuteltava tapaus, myönsi kievari.

— Varsin surkuteltava, toistivat kestivieraat.

— Tapausta tarkastellessa puhtauden, totuuden ja rakkauden valossa, jatkoi Jonni sujuvammin kun alottaessaan, on nuorien seura tullut siihen päätökseen, että te, isäntä, olette onnettoman jutun pääsyyllinen.

— Minäkö? Minäkö puukon paidoin Mikon käteen? Saappaasi kärjessäkö järkesi on?

— Jokainen vastatkoon töistään, arvelivat kestivieraat.

— Te juuri viinallanne sen teitte. Olisiko Mikko selväpäisenä vilkutellut puukkoa?

— Ei minun asiani ole vastata, mitä kukin tekee ja ei tee. Moiseksi nokkaviisaaksiko sinä koulussa olet oppinutkin? Voi mun peukaloani. Onko moista herraa ennen nähtykään? Pää pilviä pitelee, kantapäät maata pyörittelee. Perustetaan kylään pormestarinvirka ja otetaan sinut pormestariksi. Huolitko virasta?

— Ha, ha, ha, haa, nauroivat kestivieraat. Miehestä tulee pormestari.

— Entä tämä vanhempi rohveeta ja vaprikööri, kiekuuko sekin samaa nuottia?

— Aivan samaa, vastasi Taivos-ukko. Isännän vasikka nyt ojassa makaa. Ihmiset eivät saa sortaa toisiaan, vaan tukea ja auttaa.

— Kuka sinua sortaa, kunnan kerjäläistä.

— Ei huoli soimata, vastasi ukko lauhasti. Olen kyllä jonkun kerran kipujen aikana nauttinut apua, mutta joka pennin olen maksanut takaisin.

— Nuorien seura toivoo, jatkoi taasen Jonni, että pidätte leivässä Mikon perheen sen ajan, jonka mies istuu linnassa.

— Eikö myöskin oluessa? Olette unhottaneet oluen.

— Ha, ha, ha, haa, kelpaisipa puukotella, kun vielä maksettaisiin leivät ja oluet palkoiksi, nauroivat kestivieraat.

— Olette velvollinen sen tekemään, jatkoi Jonni.

— Mikä laki minua velvoittaa? Pane tiuku kaulaasi, höyhen lakkiisi, rupea narriksi, soita tiukua ja sano: tämä velvoittaa.

— Jumalan laki velvoittaa, kuului lämmintunteinen, sävyisä ääni ja samassa pastori astui varjosta esiin.

Hämmästys, joka hänen ilmaantumisensa johdosta kuvastui kievarin ja kestivieraiden kasvoilla, näytti hullunkuriselta. Kievari rykäsi useita kertoja, hänen antamansa esimerkki tarttui kestivieraisiin ja hekin alkoivat rykiä, tehden kumarruksia oveen päin, joilla kumarruksilla nähtävästi koettivat puhdistautua näyttämästä nauttineilta.

— Herra pastori, me ei sanota asiaan sitä eikä tätä. Herra pastori ei pane pahaksi.

— Jumalan laki, jatkoi pastori lämpimästi, tuntee ainoastaan yhden yleisen syyttäjän ja kanneviskaalin, yhden tuomarin ja oikeusten, nimittäin omantunnon. Teidän omatuntonne on kyllä hereillä, mutta te koetatte nukuttaa sitä uskottelemalla, että minkä ihmisten laki sallii, sen sallii Jumalan lakikin. Erehdytte, ystävä. Ihmisten laki on puustavi ja kuori, Jumalan laki on henki ja sydän. Voi rikkoa edellisen lain, viimemainitun jäädessä loukkaantumattomaksi, voi täyttää ihmisten lain, mutta polkea jalkoihin Jumalan lain. Viimemainitun olette te tehneet.

— Ja millä oikeudella te, herra pastori, pistätte lusikkanne minun pataani? kiivastui kievari lausumaan. Mitä varten juuri minuun sovitatte lakinne mittapuun kaikessa ankaruudessaan? Menkääpä muidenkin kynnykselle lakejanne lukemaan, vai minäkö yksin musta pukki valkeassa laumassa?

— Pukkeja ollaan kaikki, selittivät kestivieraat. Syntipukkeja nimittäin. Herra pastori ei pane pahaksi.

— Syy on jo ilmoitettu. Nuorien seuraa on loukannut rangaistuksen kohdistuminen vähimmän syylliseen, pääsyyllisen jäädessä vapaaksi.

Kievarin luonto alkoi nousta, kädenrystöt sattuivat pöytään, jotta lasit helähtivät.

— Te solvaatte minua, herra pastori. Enhän minä kykene väittelemään kouluutettujen kanssa mutta sen minä toki sanon, että Mikon vuoksi en mene hirteen enkä orteen.

— Ei kannata mennä kumpaiseenkaan, hokivat kestivieraat, kumarrellen kynnykseen päin. Herra pastori ei pane pahaksi.

— Enkä anna jyviä enempää kuin oluviakaan. Mikä pakko minun on antaa? Noita kahta — kievari osoitti Jonnia ja Taivos-ukkoa — en ihmettele, mutta sitä ihmettelen että te, herra pastori, jonka virka-alaan kuuluu yksinomaan evankeliumin julistaminen, että te otatte kainaloonne omatekoiset tuomarinkirjat ja oikeuskaaret ja lähdette häiritsemään rauhallisia seurakuntalaisia heidän kodissansa, sitä en ainoastaan ihmettele, vaan paheksunkin.

— Kunhan näissä huoneissa ei olisi milloinkaan loukattu siisteyttä ja hyviä tapoja pahemmin, kuin mitä meidän käyntimme on niitä nyt loukannut, ei olisi Mikon juttua tapahtunutkaan, vastasi pastori lauhasti. Mitä muuten virka-alaan tulee, voin sanoa teille, että evankeliumin julistaminen, jota te mainitsitte yhtä kevyesti kuin sytytätte piippunnekin, on elämää eikä koreita sanoja, ja siihen on jokainen velvollinen, niin te kuin minäkin.

— Tarkoituksemme ei ole häiritä eikä loukata teitä, puuttui Jonni vielä sanomaan. Tahdoimme ainoastaan lausua puhtauden, totuuden ja rakkauden sanan nuorien seuran puolelta. Olemme tehtävämme tehneet ja toivomme vain, että tyynesti punnitsette käyntimme syitä, jättäen henkilöt asian ulkopuolelle. Olen varma, että siinä tapauksessa näette kummalleko puolen vaaka painuu.

— Painukaa järveen!

Ovi paiskautui kiinni, supatusta ja hiljaista naurua kuului.

Pari viikkoa lähetystön käynnin jälestä nakattiin kivi Taivos-ukon tupaan, seuran ollessa pareillaan koossa, ja samoina aikoina lähetettiin Jonnille nimetön häväistys- ja uhkauskirje, jossa ei likasanoja ja haukkumisia itarin käsin mitattu. Kivi ei onneksi sattunut kehenkään, mutta kirjeen solvaukset koskivat Jonniin niin kipeästi, että hän niiden johdosta vietti monta unetonta yötä. Mutta ne unettomat yöt selventivät hänen asemansa. Se mikä ennen oli hämärän seasta toisistaan irrallaan olevina sirpaleina sekavasti ja tarkoituksettomana joskus aatoksiin äilähtänyt, se nyt alkoi selvetä ja piirteihin pukeutua, näyttäen ladun, jonka määrääjänä ei enää ollut suosio, vaan työ ja taistelu puhtauden, totuuden ja rakkauden puolesta. Näin ollen ei kievarissakäynti antanut katumisen aihetta, päinvastoin se muserti tuon velton ja imelän mielikuvan tulla kaikkien suosituksi lelupojaksi elämällä jokaisen mieliksi, joka itse asiassa merkitsi samaa, kuin heittäytyä kievarintapaisienkin henkilöiden häntyriksi.

Ei, asia ja päämaali etusijaan, muut ovat syrjäseikkoja, joiden vaikutukset kyllä koskevat, mutta tuulen lailla ne aikoinaan herpoutuvat ja asettuvat. Mitä seuran puolesta oli tehty puukotusjutun johdosta, oli paikallaan. Pahaa verta kyllä syntyi kievarin tuttavien ja sukulaisien piirissä, mutta ei niinkään paljo, kuin Jonni oli pelännyt. Siihen vaikutti nuorien seuran jatkuva toiminta Mikon perheen ja mökin turvaamiseksi. Siltavouti pehmitettiin antamaan anteeksi kipurahat sekä suurimman osan käräjäkuluja, leipäavustuksia koottiin listoilla, ja tämä kaikki taittoi mieskohtaisuuden kärjen nuorien seuran esiintymiseltä. Matalamielisimpienkin täytyi myöntää, että toisemmat vaikuttimet olivat houkutelleet seuran paiskaamaan taisteluhansikkaansa kievarin silmille eikä haukkumisen ja häväisemisen halu.

Luonnollisesti löytyi niitäkin, jotka eivät mitään ymmärtäneet, syystä etteivät tahtoneet mitään ymmärtää. Ne elämöivät ja riehuivat, kuten olisi pyhäkön häväistys tapahtunut, kun puukottajan perheelle kerättiin leivän apua. Mutta sitteki luuli Jonni huomanneensa, että niiden silmien luku, jotka häneen katsoessa säteilivät kirkkaasti, oli entiseltään kasvanut, ja se huomio virkisti häntä sanomattomasti, vaikkakin latu, hänen latunsa, alkoi näkyä yhä selvempänä ja vaikka hän oli päättänyt latuansa kulkea, huolimatta hymyilläänkö vaiko vihelletäänkö hänen sivuillaan.

NUORI DOMINIKAANI.

Kievarissakäynti, kaikkine naurettavine kohtauksineen, muistui usein Jonnin mieleen ja päättyi aina Julluun. Musta, kiharainen tukka, pienien ja vilkkaiden kasvojen ällistynyt leima, kun tupakamarin ovi vedettiin auki, nopsa ilmeen vaihdos kasvoilla leikkisästä alakuloiseen ja nopea liike nurkkaan kestivieraiden selän taakse, jonne suuri, kaksikerroksinen kaappi loi pimeän varjon, nuo tulivat aina mieleen kievarissakäyntiä muistellessa.

Ensi kerroilla Jullun kuva hauskuutti Jonnia, mutta pian se rupesi piinaamaan ja kiusaamaan. Ja sitä tehdessään idätti se kysymyksen, eikö Jullua pitäisi yrittää nostaa kuivempaan elämään. Kysymys pani ensin epäilemään, sitäpaitsi tuoksahti se koko lailla hetken tunnelmalta ja poikamaiselta. Jullun, jos kenenkään, piti toki itsensä älytä, että oma apu paras apu. Minkä vieras takoo, on kuin kannaton naula, ei purista pinnalta eikä sido syvältä. Ken ei itse nousta halua, ei sitä nostaa voi.

Epäilyksiin pilkisti kuitenkin pieni valopilkku, Jullun piilottautuminen kestivieraiden taakse ja kasvojen ilmeen vaihdos leikkisästä alakuloiseen. Jonni, joka oli kasvattanut itseään ja oppinut katsomaan sydämmiin, ymmärsi noista vetää oikeat johtopäätökset. Jullu oli alennuksen tilassa, mutta paremmat tunteet olivat vielä tallessa, koskapahan häntä hävetti esiintyä Jonnin nähden kievarin juomakesteissä. Valopilkun lisäksi oli entiseltäänkin heidän välillään tilit tekemättä. Martin pikapäinen menettely Kaislan renkituvassa oli jälestäpäin koputellut Jonnin omaatuntoa. Yhtä paljo kuin Jullun silloinen esiintyminen, joka tavallaan oli kaikua siitä, minkä arvoisena Jonnia ja hänen hommiaan pidettiin, oli karvastellut häntä, yhtä paljo ilahutti häntä lähetystön käynti-iltana huomio, että hänen kurssinsa oli kohonnut. Kohoomisen kuvasti paraiten Jullun esiityminen, joka kerrassaan näytti, miten laskuvirheet olivat korjaantuneet.

Tuuma pelastaa Jullu, kerran itämään jouduttuaan, ei enää antanut Jonnille rauhaa. Hän odotti myötänään sopivaa tilaisuutta, mutta semmoisia ilmeni harvoin. Ja kun milloin ilmenikin, ei Jonni sattunut olemaan hengessä. Siten kävivät he usein toistensa ohi, joko kylmästi tervehtien tai syrin karin vilkaisten toisiinsa.

Muuten oli Jullu näinä aikoina luisunut yhä alemmaksi. Isä oli hänet hylännyt ja hakenut toiseen nimismiespiiriin, naapurikunnassa asuva tuomari oli myöskin muuttanut pois, joten entisetkin niukat tulolähteet olivat menetetyt. Poloinen ajelehti kaikkien laineiden mukana kaikkialle ja majautui lopulta kievarin luo vakituisesti asumaan. Kunnallislautakunnan puheenjohtajana kykeni kievari antamaan elätilleen jonkin verran kynätöitä ja kievarin tuttavuuksien tautta kertyi satunnaisiakin ansioita silloin tällöin, mutta saipa elätti kokea kylmät ja kypsät kaiken sen edestä.

Ollessaan markallisena oltiin hänelle suosiollisena, otettiin seuroihin ja kohdeltiin kuin miehen arvoista, markattomana tuiskauteltiin tuimia sanoja ja annettiin viittauksia suoriutumaan muille kynnyksille. Jullu tottui kuuntelemaan molempia, ottamatta sydämmen kannalta kylmääkään sanaa.

Kievari hoiti tarkkaa kirjanpitoa elättinsä rahavaroista. Kerran hukkui viisimarkkanen tileistä. Jullu oli työntänyt setelinsä Sarven Antille, ontuvalle mökkiläiselle, jonka lehmä oli kuollut suohon ja joka kierti kuntaa pitkin avunhakupaperien kera, muistamatta että hänen oli samana iltana tehtävä tilejä isäntänsä kanssa. Tilinteossa hän pihteihin pantiin, sillä kirjanpitäjä ahdisti kiivaasti, minne viisimarkkanen oli hukkunut. Lopulta ei auttanut muu kuin totuus esiin. Silloin kievarin luonto sappeutui eikä ainoastaan sappeutunut, vaan myöskin kiehahti. Hän viskasi saappaan, jonka oli juuri vetänyt jalastaan, Jullua kohden, nimittäen tätä samalla koiran hännäksi. Saapas sattui Jullun päähän ja loihti otsaan korean kummun. Kipeän saanut ei kohtelusta ollut milläänkään ja entinen aurinko tuli aikoinaan jälleen näkyviin, tuli niin pian kuin Jullu oli onnistunut saamaan hohtavia hopeoita taskuunsa.

Mutta juttu osui Jonninkin korviin ja se kypsytti hänen aikeitaan. Sattuipa sitte että he tulivat toisiaan vastaan pellon polulla. Kevät oli juuri kääntynyt kesään, ruis teki tähkää, taivas huokui hempeyttä. Kohdistaen katseensa ohi, lausui Jullu lyhyen hyvän päivän, painautuen samalla tarpeettoman paljo poikkeen, kuten se, joka vasite mielii paeta.

Nyt, jos milloinkaan, iski Jonnin mieleen.

Mikä kiire? Lyökäämme kättä, virkkoi hän iloisesti.

Jullu pysähtyi, mutta ei vastannut mitään. Näytti että hän mielellään tahtoi tavata Jonnia, mutta toisaalta näytti hän rauhattomalta ja pelokkaalta.

— Eihän pohjoinen puhalla välillämme, jatkoi Jonni vakavammin kuin äsken, mutta sydämmellisesti. En hyväksynyt silloista esiintymistäsi kotini renkituvassa, mutta en hyväksynyt Martinkaan menettelyä. Sinun on muistaminen, miten paljo voit vaatia niiltä, jotka eivät ole mitään saaneet siitä hyvästä, joka on ruumiin ylipuolella.

— Minun syyni oli... Martti teki oikein... en parempaa kohtelua ansainnutkaan... en ymmärtänyt sinua vielä silloin.

Seurasi tuokion äänettömyys, jolla ajalla Jonni valmistausi iskemään. Vakavasti, mutta ystävällisellä äänellä kysyi hän, katsoen Jullua rehellisesti silmiin:

— Miltä tuntuu elämä?

— Tiedät kysymättäkin, kuului huoleton, melkein leikkisästi lausuttu vastaus.

— Mikset yritä nousta pientarelle?

— Siksi kun tiedän, ettei siitä tule mitään.

— Jos tehtäisi koe.

— Miten? Sitenkö, että teen raittiuslupauksen? Niitä olen tehnyt jo ainakin tusinan.

— Tehdään semmoinen koe, että muutat kievarista.

— Minne?

— Taivos-ukon luo.