Part 2

Loppui kesä, illat viilenivät ja tummenivat, mutta nuoria tippui Kaislan pihamaalle kuten ennenkin. Ei tullut hoppua eikä hätää, minne siirtyä, sillä avara renkitupa oli kuin luotu nuorien kokouspaikaksi. Seinien suojaan siirryttyä alkoi Jonnin käsitys syventyä ja laajentua näiden sunnuntai-iltojen merkityksestä. Pelkkä huvittava puoli ei enää yksin riittänyt eikä tyydyttänyt, piti saada jotakin pohjalastiakin, jottei kelluttu joka naurun varassa, joka laulun liepeillä. Alku oli vähäväkinen ja sattuman luoma. Ensi kerran renkituvassa yhdyttäessä oli Kaislan naapurissa sattunut merkillinen tapaus. Emäntä oli nähnyt sydänpäivällä ja valveilla ollessaan näyn, joka ei ollut mikään tavallinen kummitusjuttu. Tapaus oli tämmöinen: Viikon keskivaiheilla oli hänen miehensä lähtenyt kaupunkiin pellon ja karjan antimia myymään. Seuraavana päivänä, seinäkellon lyödessä kaksitoista, seisoi emäntä palvelustytön kera tuvan ikkunan ääressä. Kellon lyödessä välähti hänen ajatuksiinsa, että miehensä ehkä juuri silloin hankki paluumatkalle. Samalla hän sattui luomaan silmäyksen ulos ikkunasta. Tanhualla seisoi hänen miehensä, kasvot miettivän näköisinä, kuten ainakin ja yllä oli tuttu vaatetus, harmaja palttoo, musta nyppylakki, jaloissa uudet varsiniekkasaappaat, hampaissa ainainen, lyhytvartinen koppapiippu, jonka pesä oli oikeata meren vahaa. Vaaleana ja ohimoissaan kipua tuntien seisoi emäntä silmänräpäyksen aivan jäykistyneenä ja ryntäsi sitte ulos rappusille. Tyhjä oli tanhua. Kasvot palttinavalkoisina tuli hän jälleen tupaan, luuhistui rahille ja oli hetken tiedotonna. Seuraavana päivänä tuotiin isäntä kotiin ruumiina. Kuolemantapauksesta kävi selville, että vainaja oli juuri kahdentoista tienoissa suitsinut hevostaan paluumatkaa varten, mutta oli äkkiä suistunut hengetönnä maahan. Juttua ei kukaan yrittänytkään lyödä pilaksi, sillä unennäkijä oli itseensä sulettu ja kieleltään kerkimätön, sen lisäksi kuolemantapaus painoi näkyyn vakavan leiman.

Laulun lomassa, melkein valmistumatta ja ehtimättä järjestää ainevarastoaan, alkoi Jonni pitää tapahtumasta jonkinlaista esitelmää. Se oli hänen ensimmäisensä ja se onnistui kehnosti. Muutaman lauseen kykeni hän toki puhumaan sujuvasti ja yhtenäisesti, kun esineenä oli kuulu ruotsalainen henki- ja näkymaailman ihminen, mutta harpattuaan siitä ainevarastonsa järjestämättömään säiliöön, jossa löytyi katkelmia sieltä ja täältä, aikakauslehdistä luettuja ja korvin kuultuja, joutui hän polulta poikkeen, harhaillen kuin karjasta eksynyt vasikka yhdestä lepikosta ja ojaksimen rannalta toiseen lepikkoon ja toisen ojaksimen rannalle.

Mutta kuulijakunta oli pelkkänä korvana, sen silmissä kuvastui kummasteleva, etäisyyksiä leijaileva ilme ja kasvojen jännitys oli toisinaan tyynempi ja vakavampi, toisinaan intoisampi. Täpärimpänä aikana, jolloin koko esitelmä oli vieriä ojaan, keksi Jonni kuulijakuntansa mielentilan ja keksinnöstä johtunut rohkeus hänet jälleen nosti polulle. Hän alkoi puhua hitaammin ja käyttää voima- ja värisanoja säästeliäämmin ja siten hän pääsi jälleen ohjiin. Harvakseen puhuessaan hän lauseiden välissä koki järjestää uusia lauseita ja pystyttää etäämmälle merkkipylväitä polulta putoomisen varalle. Kosketettuaan kuin sivumennen hypnotismiin, hän esitelmänsä lopussa teki selkoa, miten sielujen välilläkin voi tapahtua jonkinlainen langaton sähköttäminen. Sähköasemina ovat sielut, sähkövirtoina kulkevat ajatusvärähdykset. Kun sielut samana silmänräpäyksenä ajatusvärähdyksien tantta vaikuttavat toisiinsa, ovat sähkövirrat suletut ja sähkösanoman eli ajatusvärähdyksen perillesaapuminen käy mahdolliseksi. Naapurin isäntä lie hevosta suitsiessaan ja erittäinkin sinä silmänräpäyksenä, jolloin sydänhalvaus hänet suisti maahan, ajatellut emäntäänsä. Vasta-ajattelemisen tautta sattui sähkövirta olemaan sulettu, joten sähkösanoma pääsi perille. Isännän kuva syntyi emännän sielussa, heijastuksen avulla syntyi se silmänkin nähdä, ollen yhtä silmänräpäyksellinen kuin ajatusvärähdyskin.

Lukemisien ja keskustelujen kautta tähän esitelmänsä kohtaan perehtyneenä, kykeni Jonni jotenkin sujuvasti esittämään tietonsa sekä luomaan niistä osapuilleen kokonaisuuden. Lopetettuaan katsoi hän hiiloksen valossa kelloonsa, uskoen tuskin omia silmiään, sillä esitelmä ei ollut kestänyt kuin liki pitäin puoli tuntia, vaikka aika hänestä oli tuntunut loppumattoman pitkältä.

Esitelmän vaikutusta lisäsi riutuva valkea, joka Jonnin puhuessa oli palanut hiilokseen. Sen valossa näyttivät uteliaat, kummastuneet kasvot salaperäisiltä, koko tupa oli kuin yliluonnollista ja henkimaailman ilmaa täynnä.

Ensimmäinen kokeilu, heikko ja sattuman aiheuttama, johti ehyempään jatkoon. Jonni heittäysi koko innollaan pikku esitelmiä pitämään, puhuen kuulijoilleen Kalevalasta ja Kantelettaresta, historiasta ja luonnonopista, tähdistä ja muurahaisista, sanalla sanoen kaikesta, josta hän vain itsekin tiesi. Siten hän oppi suullisen esiintymisen alkeet, aineen hallitsemisen ja keskittämisen. Näin aika vieri keskitalveen. Kaislan iltamat pölyyttelivät pikku tuulispään tavoin kylän uneliasta ilmaa ja kylvivät tiedon kipinöitä moneen nuoreen rintaan.

Mutta jopa soraäänetkin alkoivat pirahdella. Jullu ilmaantui muutamana kevättalven sunnuntai-iltana Kaislan renkitupaan, mukanaan renttuileva nahkurinsälli. Molemmat olivat nauttineet tilkan toisellekin jalalle. Jonni piti pareillaan puhelua lieto Lemminkäisestä, Kalevalan naissankari-ihanteesta, kokien nykyajan elämästä etsiä vastineita Kyllikin ja Lemminkäisen luonteille. Noiden kahden ilmaantuminen suututti häntä, esitelmän johtolangat sekaantuivat ja hänen täytyi lopettaa. Lyhyttä äänettömyyttä, joka esitelmän katkeutumista seurasi, käytti Jullu ja hänen toverinsa ilveilevään mielenosoitukseen. Nähtävästi ennalta laaditun sopimuksen mukaan rupesivat nuo kaksi lallattamaan laulua pojasta ja tytöstä, jotka tulivat pappilan pellolla toisiaan vastaan. Rekilaulussa, kehnointa lajiaan, oli kahtakärkinen moraali, ruokottomuus toisin säkein kuultihe esiin puti paljaana. Joka värssyn lomaan kuului suun maiskuttelemista, jonka laulajat esittivät mestarillisen elukkamaisesti. Kuulijoiden kevyemmissä aineksissa synnytti laulu naurun tirskunaa. Saatu kannatus röyhistytti esiintyjöitä, suutansa maiskutellen seisoivat he keskellä tupaa, aikoen ehkä ryhtyä jonkun toisen numeron esittämiseen, mutta silloin kuului Martin paksu ääni:

— Pojat, hurrataanpa näille virsiniekoille.

Ja ennenkuin kukaan kerkesi lukea edes kolmeen, oli Martti tarttunut oikealla kädellään Julliin rintapieleksiin ja nostanut hänet ylös kuin kynttilän. Raikuva hurra-huuto seurasi temppua, joka uudistui kolmesti. Kolmannen hurra-huudon jälestä lennähti Jullu ovesta ulos hankeen, ja toveri, käsittäen aseman vaarallisuuden, luikki joutuin jälessä.

Mielien tyynnyttyä nousi renkituvan loukosta seisaalleen Taivos-ukko, kylän läkkiseppä ja raihnaisen näköinen mies, joka sairauden takia usein kärsi puutetta. Ukko oli talven kuluessa ruvennut säännöllisesti käymään Kaislan iltamissa, kätkeytyen tavallisesti muiden taakse loukkoon, jossa istua kyhnötteli kuin vanha kanto vehmasten vesojen keskellä. Ijältään ei hän ollut kuin noin viidenkymmenen seutuvilla, mutta raihnainen ruumis ja laihat, ryppyiset kasvot loivat häneen paljo vanhemman leiman.

Ja nyt ukko vaiteli sananvuoroa. Selkä kyyryssä ja kädet roikkuen velttoina sivuilla, kuten mielisivät kernaimmin pudota lattiaan, kuin pysyä asemillaan, kysyi hän, mikä on ihmisen sielu? Tuo näkymätön, joka aina näkyy, tuo eloton, joka aina elää. Sananvuoron saanut vain kysyy, mikä on sielu? Se on lähde, jonka vesi kuvastaa kaikessa siinä, mikä käy suusta ulos ja mikä tekoina tutaan. Sen lähteen suonet johtuvat luojasta, ylhäisestä isästä. Leikkaa suoni poikki tai päästä tukkeesen, millaiseksi muuttuu sielu? Autioksi erämaaksi, jonka sameista lähteistä juo kettu ja korppi, pukki ja susi. Suoniin tunkeutuu törkyä ylhäältä ja alhaalta, kimmeltelevästä ja tummasta. Toisinaan ne sukissa sipsuttaen hiljaa hiipivät oman poven pimentoloista, toisinaan julkeasti, kuten tuonottain, ryntäävät päälle sameavetisistä sieluista, pukkien ja kettujen tyyssijoilta. Kuulijat älkööt pistäkö pahaksi vanhan miehen suoraa sanaa. Paljo on sielujen vesisuonia tukkeessa, ja silloin nauretaan sellaiselle, jolle pitäisi häveten painaa pää alas. Vanhana miehenä oli puhujalla oikeus sekä velvollisuus sanoa totuus.

Lopetettuaan painautui ukko jälleen loukkoonsa muiden taakse, mutta Jonnin huomio ei ukosta enää erinnyt koko iltana. Hän alkoi aavistaa että tuossa raihnaisessa, kärsimysten ja puutteiden muokkaamassa ruumiissa elostihe harvinaisen rikas sielu ja samalla hän tunsi että he joutuvat enempiin tekemisiin keskenään. Sydämmellinen tapa, jolla ukko rankaisi äskeisiä naurajia, todisti syvempää elämänkäsitystä ja samalla kirkasta luonnetta, joka sopi ikäänkuin seuran omaksitunnoksi.

Mutta uhmakkaampiakin pilviä ilmausi jo. Kaislan iltamien mainetta alettiin polkea, ruvettiin jo suuriäänisesti huutamaan tuomiota niiden yli. Väitettiin tyttöjen ja poikien vallan eri syistä tuppautuvan noihin iltamiin eikä läheskään tiedon halusta. Todistuksen tapaisia löydettiin ja niitä pidettiin musertavina. Eräänä päivänä tuli Kaislaan kellonsoittaja Taulan vaimo, eukko, joka yleensä kykeni pitämään huolen, ettei hänen arvoisa henkilönsä joutunut unhotuksiin. Jo vuosikymmenisen aikaa oli muija hartaasti julistanut maailmanlopun olevan lähellä, vakuutellen samalla, ettei koko seurakunnassa löytynyt, häntä itseä ja Taulaa lukuunottamatta, muuta kuin pari talonemäntää, joilla oli pääsyliput kunnossa parempaan elämään. Tämä kunnon eukko ilmaantui Kaislan tupaan, alkaen itku kurkussa kertoa, että hänen velivainaansa tytär Aliisa, jota hän oli hoivannut ja kasvattanut kuin kukkaa ikkunalla, oli edellisestä syksystä saakka horjahtanut kaidalta tieltä leveälle. Pakanalliset kirjat ja luvut, joita Kaislan iltamissa oli joskus läksyksikin pantu, olivat pimittäneet poloisen järjen.

— Noinkohan ovat? rohkeni Kaislan emäntä väittää. Tapasin eilen Aliisan, mutta enpä keksinyt tytön järjessä pimeätä pilkkuakaan.

— On se raukka pimitetty. Nähkääs, kun tukistelee siltavoudin Kaunoa.

— Mittaisiaan kukin. Varpunen laulaa toiselle varpuselle, voikukka nyökkää toiselle voikukalle, niin on aina ollut

— Mikä se on Kauno, mukama? Nappiherran alku, isänsä elätti, pennitön pakana.

— Ei ole köyhyys häpeä kahdenkymmenen vuotiaalle.

— Minä vartioitsen tyttöä, kuin muinoin keruupi elämänpuuta.

— Vaikea tehtävä. Silmä pettää, äly jättää.

— Mutta täällä Kaislan iltamissa ne yllättävät.

— Ja jos ei täällä, niin sitte muualla.

— Tyttöni, paratiisin ruusun, on paha lumonnut.

— Nuoruus on lumous.

— Kaunon syy kaikki.

Ja akka taasen sättimään Kaunoa, jotta suu pirskui. Kesken sättimistä osui Kaislan isäntä saapuville.

— No, mikä hätä? Joko maailman loppu joutuu?

— Kyllä maarkin se jo on kynnyksellä. Ihmisten pahuus on kohonnut kukkuloille asti.

— Jokohan on?

— Onkin varmaan. Nuoret irstailevat julki Jumalan, ilmi ihmisten.

— Kutka nuoret?

— Ka tämän kirkonkylän. Syntiset seurat ovat vallan päällä, koulun käyneet miehet opettavat ymmärtämättömille tyttönupukoille herrojen Eevaa, ja semmoisien lukujen jatkoksi päästetään syntiset himot valloille. Se on tosi, totinen tosi. Minä en ole mikään kylän koira, mutta sen minä sanon, että joka pahentaa yhden näistä...

— Jo riittää. Uskokaa minua, meillä ei enää tästä puoleen pahenneta.

— Oikein, hyvä isäntä, paljo kiitoksia, hyvä isäntä. Jumalattomuus pitää kukistettaman jo ituunsa. Viimeiset ajat ovat lähellä. Minä näin merkillistä unta toissa yönä. Maitolan emäntä, Ohralan emäntä, mieheni ja minä...

— Summa neljä henkilöä.

— Niin, me neljä, jotka maailman silmissä olemme pieniä, me seisoimme jossakin korkeudessa. Ja me näimme tuulimyllyn, jossa oli viisi siipeä.

— Muistatte väärin, siipiä oli seitsemän.

— Yhden tekevä, olkoon niin, että oli siipiä seitsemän, mutta tuulimylly muuttui tulipatsaaksi, jonka huipulla seisoi viisi enkeliä, tai seitsemän enkeliä. Ja koko kirkonkylä oli pimeydessä.

— Ei toki vallan, olihan enkeleillä uudet tuohikontit selässä, ja niistä kumotti valo, jotta meillä nähtiin sukkiakin parsia. Olitte tuhmia, kun ette kurkistaneet tuohikontteihin.

Isäntä poistui tuvasta, hänen jälessään poistuivat Inni, Anni ja emäntäkin, palvelustyttö Maija jäi yksin tupaan.

— Mitenkä sen Maijan sielun laita on?

— Reilassa on kuin silinterikello, tuiskahutti Maija vastineeksi, jouduttaen navettaan Innin ja Annin jälessä.

Akan käynnin jälestä ei Kaislan renkituvan ovi enää avautunut nuorille. Isku kyllä sattui kipeästi Jonniin, mutta hän tointui pian, arvellen että aika tuo neuvon ja hätä keksii keinon. Jättää kaikki silleen ja peräytyä ei pystynyt häneen sivumennenkään, siksi monta sidettä oli jo kasvanut hänen ja nuorison välillä, siksi monta hiljaista riemun hetkeä hän jo oli ehtinyt nauttia renkituvan iltamissa. Monta luonnetta oli hän jo löytänyt, monta taipumusta keksinyt ja hänen itsensä siitä tietämättä oli työ häntä kasvattanut ja näyttänyt hänelle tien, jonka päämäärä tosin ei vielä näkynyt eikä tuskin kangastanutkaan, mutta joka lyhyydessäänkö oli jo selvästi viitoitettu ja tarjosi sellaisen toiminnan, joka paraiten tyydytti nuorukaismieltä vehreimpänä nuoruusaikana.

Iltamien jatkamiseen oli siis keino keksittävä.

OPETTAJA OPPILAANA.

Jonnin astuessa huoneesen loi Taivos-ukko häneen hyväilevän silmäyksen.

Tulin kertomaan ikävää uutista, iltamia ei enää saada pitää meillä.

— Istuhan, lopetan ensin työni.

Saatuaan työnsä suoritetuksi, sytytti ukko savipiippunsa ja virkkoi sitte:

— Uutinen on jo lennätetty joka tupaan. Vahinko, kun niin hyvä hanke tapetaan.

— Ei sitä toki niin ensi iskulla tapeta. Uusi kokouspaikka on jo tiedossa.

— Hyvä. Missä?

— Teidän luonanne. Löytyyhän tämän katon alla tilavampikin huone.

— Ei suojaa tuulelta.

— Tukitaan raot ja reijät. Tirkistetäänpä sitä.

Jonni otti käteensä lampun ja astui ukon kera viereiseen huoneesen.

— On ainakin yhtä suuri kuin Kaislan renkitupa, jollei suurempikin.

— Lie kylläkin. Se onkin alkuaan aiottu puusepän verstaaksi.

— Kerrassaan sopiva. Muutama markka reikien tukkimiseen, ja meillä on seuratupa, joka ajakseen kelpaa. Tukkimiset suoritetaan kesällä, syyspuolella, iltojen tummettua ja venyttyä, keräännymme tänne. Annatteko luvan?

— Kernaasti. Olenpa iloissanikin.

Jonni ei kiirehtänyt lähtemään, vaan istahti jakkaralle, ukon ruvetessa jälleen koputtelemaan läkkilevyjään. Kehnon lampun valossa näytti huone puoli pimeältä, tuuli vongahteli tuon tuostakin oven takana ja suurinaamainen, mustunut seinäkello, jonka viisari ja tuntinumerot olivat liidulla uudistetut, löi lyöntejään harvasti. Aina muutamasti ukko kumartui niin paljo, että kehnon lampun valo lankesi hänen kasvoilleen. Ne olivat laihat ja värittömät, mutta piirteet olivat säännölliset.

— Elättääkö tuo ammatti?

Elättäisi kyllä, jos ei terveys kujeilisi. Mutta kun täytyy korjata taudin vieraskäynnit, ottaa joskus ahtaalle. Matka kuitenkin edistyy rantaa kohti päivän mitan kerrallaan.

— Olette paljo sairastanut.

— Olen, varsinkin viime vuosina.

— Ja paljo muutenkin kärsinyt, luulen ma.

— Onhan tuota kärsittykin, mutta tiedätkö, nuori mies, suurin onni, mikä ihmistä voi kohdata, on kärsimys. Kärsimykset sielua kasvattavat ja suonet perkkaavat. Ihmiset kauhuilevat kärsimyksiä, mutta niitä pitäisi siunata. Kärsimykset vasta luovat ihmisen.

Oli jo käynyt myöhäksi, kun Jonni asteli kotiinsa.

Kesällä tukittiin ja korjattiin Taivos-ukon tupa. Nuoret keräsivät omasta keskuudestaan tarvittavat varat, ensimmäinen käytännöllinen puuha, joka menestyksellä ajettiin läpi.

Moitelaulujen sitkeästä jatkumisesta selvisi Jonnille edellisenä talvena tekemänsä virheet, mikäli ne koskivat Kaislan iltamien ohjelmia. Naurua aiheuttavaa, kevyttä huvia oli liian ahkeraan pidetty silmällä vakavamman puolen kustannuksella. Siten lie väite, että iltamiin keräännyttiin vain naurattelemaan itseä ja muita, ollut jonkun verran oikeutettu. Vasta iltana, jolloin Taivos-ukko esiintyi, saatiin ohjelmaan semmoistakin, joka kannatti muistelemista huomenissakin.

Tuo oli vastaisuudessa huomioon otettava. Enemmän vakavampaa työtä, useampi puu palamaan, sitte lämmin loimu nousee nuorison nuotiosta.

Jonnin rakennellessa suunnitelmiaan lyheni kesä, valoisat illat tummenivat, tähtiryhmä toisensa jälkeen koteutui asuinsijoilleen.

Oltiin jouduttu syyspuoleen.

Ensi iltama Taivos-ukon luona houkutteli liikkeelle suuremman joukon nuorisoa, kuin mitä tupa sovulla vetikään, mutta enemmistö oli kuitenkin semmoisia, jotka huvikseen ja aikojen kuluksi vierivät muiden mukana, jääden tanhualle ja seinämille omia ilojaan pitämään.

Satunnaisien esteiden vuoksi myöhästyi Jonni. Hengästyneenä saavuttuaan perille, pujottausi hän ukon työpajan kautta tupaan. Kerätyillä varoilla ostettu kattolamppu valaisi huonetta, väkeä oli runsaasti, mutta ei toki ahdinkoon saakka. Ensimmäisenä uutuutena keksi Jonnin silmä pastorin, joka istui rahilla Taivos-ukon rinnalla. Molemmat olivat odotelleet Jonnia. Pastori nousi puhumaan ja lausui saapuneet tervetulleiksi. Nuorekkaan, iloista lämpöä pulppuavan puheensa lopuksi esitti hän, että siihen lippuun, jota seura tulee heiluttamaan, piirrettäisi kultakirjaimin sanat: puhtaus, totuus, rakkaus. Toivoi että seuran kokoukset muodostuisivat takkavalkeaksi, joka lämmittää monia koteja ja monia rintoja puhtauden, totuuden ja rakkauden liekillä.

Tervehdyspuheen jälestä laulettiin: Oi, jos oisit, sydämmeni.

Kun oli kotvanen käytetty vapaaseen keskusteluun, kosketteli Jonni seuran järjestämistä, joko nuoriso- tai raittiusseuraksi, tuoden eri näkökohtia esiin. Järjestetyillä kaavoilla ja muodoilla on se heikko kohtansa, esitteli hän, että ne puristavat, mutta toisaalta ne lisäävät kokonaisuuden voimaa, selventävät tarkoitusperän ja lähentävät jäsenet toisiinsa.

Martin ehdotuksesta siirrettiin seuran järjestämiskysymys tuonnemmaksi.

Jotta ei pastorin puheen synnyttämä juhlatunnelma pilaantuisi, supisti Jonni illan ohjelmaa. Junin lausuttua runon ja laulettua yksiäänisesti joitakuita lauluja valmistettiin seuraavan sunnuntai-illan ohjelma ja sitte hajaannuttiin. Rinta täynnä intoa ja suunnitelmia rakennellen palasi Jonni kotiinsa. Odottamaton avustus pastorin puolelta nostatti häntä. Hänestä tuntui kuin olisi saanut selkätuen tai toverin peräsimeen, jonka hoitaminen alkoi vaatia taitoa enemmän, kuin mitä hänellä olikaan.

Joukko oli nimittäin kasvanut ja kasvanut oli sen johtajakin. Kaislan iltamia alettaessa ei Jonni asettanut minkäänmoisia vaatimuksia itseensä ja iltojen johtoon nähden, pääasia oli että yhdyttiin ja saatiin illat kulumaan hupaisesti. Taivos-ukon luo muutettua oli seura kasvanut jo melkein kaksinkertaiseksi, sen enemmistön muodostivat vallattomat ainekset, joita oli vaikea pitää kurissa, ja toisekseen ei ollut kysymyksessä enää pelkkä yhtyminen ja hupi, joukkoa oli kehitettävä, sen voimia ja intoa sytytettävä, pyrintöjä herätettävä, mielteitä luotava.

Vasta Taivos-ukon luo muutettua alkoi Jonni käsittää, miten vaikeaan työhön hän oli ryhtynyt, miten vähän hänellä oli tietoja ja taitoja ja miten pieni hänen persoonansa vielä oli. Ohjelman jyrkkä muutos liian hupaisesta liian vakavaan synnytti piankin mutinaa, joka muuttui äänekkääksi tyytymättömyydeksi. Se piti ottaa huomioon ja löytää kultainen keskitie, joka väliin kävi vaikeaksi, kun rajaa oli mahdoton tarkkaan määritellä. Silloin täytyi luovia, tuon eittää, tämän myöntää ja sovittaa siten, että näytti siltä, että johto oli joukon käsissä, vaikka itse asiassa Jonni johti kaikki pienempiä sivuseikkojakin myöten.

Kaiken johtamisen avain ja salainen voima oli johtajan henkilöllinen väli joukon jäseniin. Vaistomaisesti Jonni heti voimisteluiltamista saakka oli pyrkinyt henkilöllisiin väleihin jokaisen vastatulleen kanssa ja useammassa tapauksessa koe onnistui. Henkilöllisellä suhteellaan joukon jäseniin hallitsi hän joukkoa, sen tuntematta mitään iestä. Milloin nousi ilmoihin vastustusta tai julkeutta jonkun yksityisen jäsenen puolelta, oli tämä tavallisesti semmoinen, joka vielä syystä tai toisesta seisoi etäällä johtajasta. Jollei väliä syntynyt, seurasi ero joko ennemmin tai myöhemmin.

Kokeileva oppilaan asema kasvatti Jonnin personaa hänen tietämättään. Erilaisten luonteiden ja taipumuksien tunteminen hioi hänen älyään ja huomiokykyään, rikastutti hänen tunne-elämäänsä ja samalla se opetti häntä tajuamaan ihmistä ja rakastamaan ihmistä semmoisenaan. Kenties juuri oppilaan kannalle asettuminen vaikutti, että hänen vaikea ja arkaluonteinen tehtävänsä onnistui, kenties juuri vähäpätöinen esiintyminen murti vastarinnan silloin, kuin käskevä ja korskea käytös olisi siihen tulet lietsonut.

Virheitäkin sattui. Vaihtelun vuoksi tahtoi Jonni keskustelua iltojen lomiin, mutta ensimmäiset yritykset menivät päin männikköön keskusteluaineen suuremmoisuuden vuoksi. Joukko istui tuppisuuna, vaikka johtaja ja pastori kyntivät aineesen vakoja ristiin rastiin. Keskustelu siirrettiin toiseen ja kolmanteenkin kokousiltaan, mutta se ei sittekään kypsynyt. Jonnia, joka oli pohjiltaan tuliverinen ja joka ainoastaan ahkerien ponnistuksien tautta oli oppinut hillitsemään itseään, alkoi kuohuttaa, hänen kasvojensa ilme muuttui kärsimättömän näköiseksi, vaikka tahdon voima taltuttikin huulet hymyilyyn. Keskusteluaine: miksi ihminen ei elä pelkästä leivästä eli miksi ihmisellä on mielitekoja ja aherruksia, jotka tähtäävät johonkin korkeampaan, kuin pelkkään ruumiilliseen hyvinvointiin, oli hänen mielestään niin yksinkertainen ja helppotajuinen, että siitä piti jokaisen osata puhua joku sana. Joukko istui kuitenkin mykkänä. Inni tosin koki kosketella ihmisrinnan tuhatlehväisiin unelmiin, mutta sanat olivat onttoja ja liian runollisia tehdäkseen sytyttävää vaikutusta ja hänen lopetettua ei kukaan jatkanut.

Sama kova onni sattui toisenkin keskustelukysymyksen osalle, jonka Jonni oli valinnut parhaan kykynsä mukaan, ei sekään heruttanut huomioita kuuluviin. Jonnia alkoi toden teolla hermostuttaa ja suututtaa, mutta vaikka pastori ehdotti, että luovuttaisi toistaiseksi koko keskusteluhommasta ja otettaisi muuta luistavampaa sijaan, piti hän itsepintaisesti kiinni alotteestaan ja päätti viedä sen perille, otti miten lujalle tahansa.

Kolmatta keskusteluainetta valitessa teki hän työtä kauheasti. Aineita kertyi ahkeran harkinnan tautta ainakin puoli tusinaa, ja ne olivat kaikki kypsäksi mietittyjä ja pyöreitä kuin kanan muna, jottei muuta kuin kopahuttaa kuori rikki, niin sisältö vuotaa loristen ulos. Mutta valita niistä yksi, ei ollut helppo tehtävä, sillä toinen oli yhtä hyvä kuin toinenkin. Kokoukseen astellessa, jolloin valinta vielä oli tekemättä, tuli Jonnia vastaan muuan vanha työmiehen vaimo. Oli marraskuun loppu oli, maa oli roudittunut, pohjatuuli puhalti purevan kylmästi. Jonni pysähtyi puhuttelemaan eukkoa ja sai kuulla, että tämä oli menossa kunnan isännän luo elatuksen apua pyytelemään. Kesän ansiot oli syöty loppuun, eukkoa ja hänen miestään ahdisti kylmä ja nälkä, vaikka kontu, jossa asuivat, olikin omahinen. Asianhaarat tekivät tämän surullisen kuvan vieläkin surullisemmaksi, sillä eukko ja hänen miehensä olivat kasvattaneet kolme vankkaa poikaa ja yhden tyttären. Viimemainittu oli tosin naimisissa, mutta pojat olivat perheettömiä miehiä ja ansaitsivat hyviä palkkoja. Ja heiltä ei riittänyt omille vanhemmilleen sitäkään vähää, mitä nämä tarvitsivat henkensä pitimiksi. Toteutui siis vanha väite, että isä ja äiti elättävät helpommin neljä lasta, kuin neljä lasta isän ja äidin.

— Ne eivät muista itsekin tulevansa vanhoiksi, virkkoi eukko surullisesti, mutta ilman katkeruutta ja aivan kuin lieventääkseen lastensa ihmisettömyyttä.