Part 1
KANSAN MIES
Kertomus
Kirj.
EMIL LASSINEN
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1906.
SISÄLLYS:
Syyllinen sekä syytön. Kirkossa. Latu. Opettaja oppilaana. Nuori dominikaani. Lupaus. Kolme kirjettä. Voittoja. Enemmän rakkautta. Pikku Elinan tähti. Ristiinnaulitun kuva. Kunniavieraana. Kansan mies. Jalon elämän syntysanat.
SYYLLINEN SEKÄ SYYTÖN.
Satoi rankasti ja herkeämättä, satoi vallan vimmatusti. Pitkän yön vaiheilla ja aamupuolla oli väliin lepuutellut, mutta hämärän vitkalleen vaietessa päiväksi yltyi vedentulo vuolaammaksi ja raivommaksi. Suuret, raskaat pisarat syöksyivät kohisten pohjatuulen painamina alas tuhanharmaalta taivaalta.
Kesken kiihtyneintä sadetta juosta hilkkasi Kaislan riihiväki ruualle. Nuori renki, kankearaajainen Martti, teki tanhualla roiman pylläkän, josta sekä sateen silmittömästä ropinasta yleni vain riihiväen rattoisa mieliala. Semmoinen läiskäys joutikin arkanahkaiselle. Kuka käski niskaansa koristamaan riihiriekaleilla? Olisi ottanut pilven viljan vapaasti vastaan, olisi nähnyt hoitaa sorkkansa. Taisi läiskäyksessä unhottua oman kullan nimi ja vaihtua seitsemän sepän kummin kaimaan.
Naurettiin Martin laskuun vielä syödessäkin.
Riihiväen noustessa ruualta ja hankkiutuessa jälleen työhön, kuului tanhualla rattaiden kolina ja Tarkan hurja haukunta. Haukunta kuitenkin lauhtui ja herkesi tuokiossa, sitte avautui tuvan ovi ja sisään työntyi Kaislan poika Jonni.
— Soo nyt, olehan nyt, puheli hän koiralle, joka iloissaan vinkui ja ponnahteli hänen rinnoilleen. Tarkka, soo nyt.
Riihiväki poistui työhönsä kummastellen ja keskenään hiljaa supattaen, mutta Jonnin siskot Inni ja Anni jättäysivät tahallaan jälkeen ja silmittelivät veljeään niinkuin mitäkin haudantakaista olentoa.
— Hyvää päivää, äiti, hyvää päivää, Inni ja Anni.
Jonni, joka koetti tekeytyä keveämielisen ja iloisen näköiseksi, oli saanut riisutuksi likomärät päällysvaatteet yltään. Kun äiti ja siskot yhä vaikenivat, jatkoi hän aivan välinpitämättömin äänin:
— Sitä on vasta vedenanti, putoo kuin pillistä. Mutta tehän katselette minua niinkuin kummitusta. Kaislan Jonnihan minä olen joka tuumalta. Vai ettekö usko käräjiin haastamatta?
Silloin kuuluivat raskaat askeleet tupakamarin oven takaa, tuokio vielä ja Jonni seisoi isänsä edessä silmä vasten silmää.
Kaislan isäntä, entinen kihlakunnan lautamies, oli varreltaan keskikokoinen ja aimo lailla kyyryniskainen. Kasvojen hipiä oli tumma ja hieman kellahtavakin, tukka oli musta, silmien ja suupielien ilme päättäväinen, ehkäpä vähän tylykin, kuten toimintakykyisen ja lujatahtoisen miehen ainakin.
— Mitä tämä merkitsee?
Kaislan isäntä loi poikaansa musertavan katseen ja astui askeleen lähemmäksi. Jonni yritti vastata, mutta ääni sortui epäselväksi änköttelyksi.
— Mitä tämä merkitsee?
Uudistettua kysymystä seurasi tuima jalan polenta, joka pani ikkunalasit helähtämään. Inni ja Anni hiipivät ulos, Kaislan emäntä hervahti istumaan pöydän ääreen, jonka siivoamisessa hän oli hääräillyt pojan ilmaantuessa tupaan.
— Se merkitsee, että minun koulunkäyntini on loppunut.
Jonnin äänessä oli outo sointu, sanat tuntuivat lyijynpainoisilta eivätkä tahtoneet voiman väelläkään työntyä kurkusta ilmoille. Vaikka hän oli valmistautunut tähän kohtaukseen koko edellisen unettoman yön ja koko taipaleen koulukaupungista Kaislaan saakka. Vielä äsken, äidin ja siskojen kanssa piloja lasketellessa, oli pilojen alla urheillut ajatus, ettei hän raukkana esiinny isän edessä...
— Koulunkäyntisi loppunut, toisti Kaislan isäntä, leuan tärähdellessä ja katseen yhä tiukentuessa.
— Loppunut on.
Jonnin kävi yhä vaikeammaksi kestää musertavaa katsetta. Hän tunsi vapistuksen väreitä koko ruumiissaan ja vähälle veti, ettei hän polvistunut anteeksipyyntiin.
— Ja loppunut varmaankin häpeällä, kuten...
— Ei, isä, mitään häpeällistä en ole tehnyt.
— Sano tuo kerta vielä.
— Kyllä sanon. En ole häpeän kelkassa lähtenyt, lähdin omasta halustani.
Jonnin ääni alkoi jo varmentua. Outo sointu katosi ja sen mukana väristyksetkin.
— Miten? Kuulinko oikein? Eikö sinun tekojasi määrää kukaan muu kuin sinä itse?
— Ei näin tärkeässä asiassa. Eihän minulla ole koskaan ollut intoa lukumieheksi. Monesti olen sen sanonut, mutta sanojani ei ole otettu huomioon.
— Ne eivät ole olleet huomion arvoisia.
— Mutta onhan kysymyksessä koko minun elämäni, tulevaisuuteni ja...
— Niin juuri onkin. Ja ne ovat niin tärkeitä kysymyksiä, ettei riitä yksin se, että sinä pohdit niitä, vaan niitä pohtii eräs toinenkin. Arvaahan kuka?
Itse olen lähinnä itseäni.
— Hauskaa kuulla, erinomaisen hauskaa. Et ole kenenkään nenästä vedettävä, et varsinkaan isäsi, joka on tollo talonpoika.
Suuttumuksen kiihdyttämässä äänessä pursui terävä ja pisteliäs iva. Jonni tunsi ohimonsa kuumenevan. Silmänräpäyksellinen turtuminen valtasi hänet. Avuttomana ja masentuneena seisoi hän tuokion ääneti ja virkkoi sitte melkein rukoilevasti:
Isä, minä pyydän, jätetään iva pois.
— Sitähän minäkin pyydän ja ainoastaan sitä. Ettet tekisi käytökselläsi isääsi ivanalaiseksi. Olisit muistellut neljättä käskyä ennenkuin lähdit.
— Kyllä muistin.
— Etkä kuitenkaan pyörtänyt.
— Minä en voinut.
— Lähdit siis lopultakin pakosta, vaikka tuonoin sanoit...
— Lähdin pakosta ja lähdin vapaehtoisesti.
— Viisaasti lausuttu. Ja pelkäsit kohtausta isän kanssa etkä pelännyt.
— Aivan niin, pelkäsin enkä pelännyt.
— Sillä olet syyllinen ja syytön.
— Vallan niin, olen molempia. Meitä oli puoli luokkaa, teimme mielenosoituksen. Johtajat rangaistiin, minä kuuluin johtajiin. Muut tekivät konttirukouksen ja välttivät rangaistuksen, mutta minä en tehnyt.
Kaislan isännän kellahtaville kasvoille levisi lauhempi ilme, joka ei jäänyt Jonnilta huomaamatta.
— Asia on siis vielä autettavissa.
— On, mutta minä en tahdo.
— Mutta minäpä tahdon ja minun tahdostani et pääse yli etkä ali. Pane mieleesi, minä pysyn sanassani.
Kaislan isännän suuttumus terästyi tuokiossa, hän oli jälleen ankara isä, joka ei mistään hinnasta aikonut luopua isänoikeuksistaan pojan yli.
— Sanassani minäkin pysyn, herraa ei minusta tule vuolemallakaan.
Jonnin äänessä kaikui jotakin järkähtämätöntä, joka pani Kaislan isännän miettimään. Hänen omassa elämässään siinti tapauksia, jotka ikäänkuin poreilivat eloon pojan niskoittelemisessa ja kuvastivat häntä itseään, vaikka hän tähän saakka oli luullut, että poika oli äidin maitohipiän ohessa myöskin perinyt äidin taipuisan ja mukautuvan luonteen. Mutta toisaalta ajatus nähdä poikansa tuomarina lautakunnan kera ratkaisemassa ihmisten riitoja ja ylläpitämässä oikeutta ja järjestystä yhteiskunnassa, oli niin syvälti syöpynyt häneen, ettei hän siitä voinut äkkiä irtautua. Mikä olikaan sitte pojan teossa liikkeelle paneva pohjavoima? Pälkähdyskö, vaiko joku odottamattomuus, johon hän ei ole arvannut valmistautuakaan.
— Miksi sitte mielesi kytee?
— Talonpojaksi.
Tuo oli aimo ropsaus alas käsin, aimompi kuin Kaislan isäntä oli osannut odottaakaan. Liikemies tai jotakin muuta sen korkuista, sitä olisi voinut toki mainita, mutta talonpojaksi lyseon ylimmältä luokalta, se ei enää ollut miehen miete, se oli lapsen loru.
— Mutta jos sattuukin kiertymään käräjäkirjuriksi. Jullu, esimerkki, ei ole kaukana.
Jullu, käräjäkirjuri ja kirkonkylän surullinen henkilö, oli nimismiehen poika, jonka koulunkäynti oli keskeytynyt. Aste asteelta oli poika painunut renkien viinaveikoksi.
— Jos ei pätevämpiä syitä löydy kuin Jullu, niin...
— Syy se on sekin. Pätevämpiäkin kyllä löytyy, mutta niistä puhutaan toiste. Sinä palaat koreesti jatkamaan koulunkäyntiäsi, se on minun sanani, ja sen sanan takana ei ole tyhjää, sen sinä hyvin tiedät.
Äänessä, vaikka se vielä oli ankara, ei enää kuohunut silmitön suuttumus, samoin katseenkin tiukkuus oli lievennyt, molemmat luonnollisia seurauksia liiallisesta jännityksestä.
— Kas, lepuuttelee vähän.
Niska kumarassa lähti Kaislan isäntä ulos, ohjaten askeleensa riihtä kohti. Jonnilta pääsi helpoituksen huokaus. Tuntui että vaikein oli ohitse mennyttä, alkutaival tehty, yhtä vankkaa jatkoa vain. Taipumattomuutta loppuotteluissakin, jotka kyllä aikoinaan koituvat, ja hän voittaa elämänsä tärkeimmän voiton.
— Äiti, minun on nälkä.
Kantoi äiti ruokaa pöytään ja asettui istumaan kylitysten pojan rinnalle.
— Mikähän kumma tästä lopuksi tulee?
— Ei tule mikään kumma. Se vain, että minä jään kotiin.
— Voisit sentään noudattaa isän mieltä.
— Ja lukea tuomariksi. Enkö kelpaa pojaksesi muuten?
— Kyllä, kyllä kelpaat. Olitpa tuomari tai talonpoika, yhtä valkea olet minusta.
— Kiitos, äiti. Me ymmärrämme toisemme helposti. Ja tulee kerran aika, jolloin isäkin ymmärtää minua.
— Kunpa tulisi lauhan tuulen mukana eikä myrskyjen teitä.
Jonnin mieli oli asettunut, maa tuntui jalkojen alla. Syötyään asteli hän pihan laidassa olevaan renkitupaan. Se oli kuin seppien paja ainakin. Orsilla raaka-aineita ja monellaisia tekeleitä, toiset alulla, toiset puolivalmiiksi kyhättyjä. Seinillä rippui työaseita, kuten sahoja, visapääpuukkoja, omenapuusta tehtyjä höyliä, näveriä ja sen tuotakin. Kaikki ne olivat omituisia ja vaatimattoman näkösiä, mutta silti monessa mestarityössä koetuksen kestäneitä. Varsinkin Martin nimikkokapineet olivat erikoisempia ja ehytpiirteisiä. Martti olikin puumies ja puumiehen sukua. Kaikkea yritteli, sommitteli nähtyä ja näkemätöntä, laati tekeleisiinsä uutta ja vanhaa kuosia, mutta puolitiehen ei koskaan tekelettään heittänyt. Orvoksi oli Martti jäänyt jo kymmenvuotisena. Kaislassa oli kasvanut Jonnin kera ja oli kuin omahinen ainakin. Neljäntoista vanhaan saakka oli Jonni kyennyt pysyttelemään voimissa kasvinkumppaninsa tasalla, mutta parina kolmena viimeksi kuluneena vuotena oli Martti ruvennut ajamaan ohi. Sen hartiat ja niska alkoivat paisua, posket pyöristyivät, kämmenet olivat kuin nuoren karhun ja painissa se jo paiskeli nurmeen täysimittaisia miehiä kuin pajupehkoja.
Renkituvan perällä oli pienen reen tekele alulla. Mallin olivat Martti ja Jonni yhdessä keksineet edellisenä jouluna. Kaplojen asennosta oli sittemmin aiheutunut väittely. Tekeleessä näkyi Martti kuitenkin seuranneen omaa päätään ja asettaneen kaplat päinvastaiseen asentoon, kuin Jonni muisti mallissa olleen. Tekele siten näytti siltä, kuin joku yrittäisi toisella jalalla käydä, toisen jalan haratessa vastaan kaikin voimin.
Tekelettä katsellessa valtasi Jonnin väsymys, tulos kahdesta unettomasta yöstä ja monista mielen vihureista. Hän kellahti kasvinkumppaninsa sijalle ja nukkui, heräten vasta illalla, kun Martti riihipölyisenä astui sisään ja otti tulen.
— Mitä kuuluu? Yksi hyvä, kaksi pahaa, kolme rahaa. Kuumat on kerraltaan kestetty ja kuitattu. Heräähän jo, peikkojen nimessä, saunaan ja iltaselle. Näin unta viime yönä, että oli häät, rotta piteli viulua ja kissa kihnutteli rokaa. Häät ennustavat lystiä. So, ylös, herrassöötinki.
Anna minun nukkua.
Jonni kääntyi vain toiselle kylelleen, ruveten vetämään lisää unia.
KIRKOSSA.
Uutinen Kaislan pojan kotiintulosta levisi makupalana nopeaan yli koko kirkonkylän, aiheuttaen mitä järjettömämpiä juoruja ja arveluja. Kaikkien juorujen ja arvelujen päätekohta oli sama: kirkonkylään oli lahjoitettu käräjäkirjuri numero toinen, ja kaksi on aina komeampaa kuin yksi. Pahansuoville tarjoutui mainio tilaisuus ilmaista vahingoniloaan. Moinen paukaus oli muka terveellinen kaislalaisillekin, jotteivät pilviä ylemmä siivittele. Kyllä köyhän polulla aina koira haukkuu, onpa paikallaan, että joskus rikkaankin ryytimaassa korppi pitää kirkonmenoja.
Vaikka Jonni oli juorujen varalle valmistautunutkin ja vaikka hän niitä kuunteli vain puolella korvalla, raapivat ne toisinaan hyvinkin kipeästi. Eikä niitä vastaan mahtanut mitään, sillä ne olivat monipäisiä ja monihäntäisiä. Mennä huutamaan jokaisen juoruajan korvaan, ettei asia olekaan niin, olisi ollut narrin työtä ja tuulen pieksämistä. Parasta oli antaa juorujen aikansa elää niihin puhaltamatta, kunnes kuolevat omaan onttouteensa.
Se olikin Jullu raukka, jonka asema pahensi ja mustasi Jonninkin aseman. Samalla lailla oli Jullukin eräänä kauniina päivänä puksahtanut kotiinsa. Aiottiinpa pojasta sitte apteekkaria, asemapäällikköä tai jotakin muuta suurta herraa, mutta miten lie päivät vaienneet ja pimenneet, mutta toipa tie toisen kerran kotiin. Toisen kotiintulon jälestä pysyttelihe poika viikkokausia poissa ihmisten ilmoilta, hoiperrellakseen sitte eräänä sunnuntaina kievarin rappuja alas täyshumalaisena.
Kuultuaan että kylässä odotettiin häntäkin samallaisen ohjelman suoritukseen, päätti Jonni seuraavana pyhänä lähteä kirkkoon. Toinenkin syy oli. Vanha kirkkoherra oli tuonottain saanut apulaisen, jota Jonni halusi nähdä ja kuulla.
Kaislan talo sijaitsi pienen koivikon suojassa kirkonkylän laiteella, noin puolentoista tai parin kilometrin matkalla itse kylästä. Kesäinen kirkkopolku kulki ensin Kaislan pellon äyränteitä ja putosi sitte naapurien vainioille, yhtyen maantiehen hautuumaan kulmassa. Rajusadetta seuranneet äkkinäiset kylmät olivat jäätäneet maan, joten polkukin oli käyntikuntoinen, mutta Jonni valitsi kuitenkin maantiematkan, vaikka taival siten venähti ainakin kolmanneksella.
Kylässä kohtasi hän melkein pelkkiä tuttuja kasvoja. Kauppapuodeissa oli vilkas liike, ihmisiä kulki ristiin rastiin pikkuasioitaan toimittelemassa. Jonniin luotiin toisinaan hyvinkin kummastelevia silmäyksiä, varsinkin kirkonkyläläisten osalta, jotka olivat olevinaan asiain perillä juuria myöten. Jullu, seisoen muutamien nuorien isäntien ryhmässä, jotka puhelivat ja nauroivat suuriäänisesti, tervehti Jonnia äitelän kohteliaasti, vaikka he eivät olleet keskenään enempää kuin hyvän päivän tuttuja.
Kirkon kentälle saavuttuaan hipuili Jonni tovin aikaa ihmisryhmissä. Pitäjän asukkaat olivat ainakin ulkonäöltä melkein poikkeuksetta hänelle tuttuja, samoin hän pitäjäläisille. Yhätettyään pari sukulaistaan, astui Jonni niiden kanssa kirkkoon, mutta jättäytyi ovipuoleen, siirtyen vain oikeaan niin paljo, että hänelle jäi syrjäinen paikka ja siitä vapaa näköala saarnatuoliin päin.
Kirkonmenojen alkutoimituksiin ei hänen huomionsa kiintynyt muuta kuin silmänräpäyksittäin. Ovista kirkkoon verkalleen valuva ihmisjoukko kasvonmuotoineen, ilmeineen ja pukineineen tarjosi aina uutta ja vaihettelevaa näkemistä. Naisten parveke, joka oli Jonnista katsoen vasemmalla, täyttyi ripeämmin. Pian ilmaantui aivan saarnatuolin ääreen pienet, lapsekkaat kasvot. Valkoisen silkkiliinan alta näkyivät vaaleat hiukset, tehden iloisen vaikutuksen, mutta suukuopissa asusteleva vakava ilme ei ottanut oikein sopiakseen yhteen niiden sekä vallattoman näköisen nenänykerön kanssa. Kasvot eivät kertaakaan aamuvirren ja alkutoimituksien aikana kääntäneet katsettaan valtaoveen päin, vaikka Jonni ajatusvoimien sähköittämisellä kuinkakin koetti niiden omistajaan vaikuttaa.
— Tyttö on tänään houkka, mutisi Jonni itsekseen, luopuen kokeiluistaan, mutta samassa lapsekkaiden kasvojen katse ohjautui häntä kohti, suukuoppien vakava ilme särkyi sekunniksi ja pikku pää teki tuskin huomattavan, iloisen nyökäyksen.
Tällöin olivat alkutoimitukset jo edistyneeet niin pitkälle, että saarnatuoliin nousi apulainen, jonka lahjoista ja esiintymiskyvystä oltiin pitäjällä jyrkästi erimielisiä. Toiset sanoivat apulaista parhaaksi saarnamieheksi, mitä olivat milloinkaan kuulleet, toiset asettivat hänet kehnoimpien tasalle.
Hänen ulkomuotonsa oli vähäpätöinen. Vartalo oli lyhyt, aivan kuin keskenkasvuinen, mutta kasvot olivat syväilmeiset. Tuo vaikutti, että hän ensi silmäyksellä näytti jonkinlaiselta pikku vanhukselta, jossa kaikki oli puolitiehen jäänyttä, heikkoa ja osapuilleen kehittynyttä ja jossa puuttui sanojen takaa mies.
Saarnaa alettaessa tuntui hänen äänensä vakaantumattomalta ja persoonattomalta. Jonninkin korvien ohi menivät moniaat lauseet minkäänlaista vaikutusta tekemättä, mutta sitä ei kestänyt monta tuokiota. Apulainen ei ollut puhunut tuskin viittä minuuttia, kun Jonni jo tunsi joutuneensa vireesen, ja silloin kaikki se, mikä oli ollut epäedullista, muuttui edulliseksi. Voimakas persoona kasvoi apulaisen saarnatessa aste asteelta yhä selväpiirteisemmäksi. Se mikä tuonoin oli kuulostanut epäröivältä ja vakaantumattomalta, olikin itse asiassa persoonallista, varmaa ja kypsynyttä. Sivuuttaen kokonaan tekstin sisällön, ihmetyön, alkoi apulainen puhua uuden testamentin farisealaisuudesta ja nykyajan farisealaisuudesta. Takertumatta kuiviin sanaselityksiin, mutta silti välttäen liiallista intoilemista ja tunteitten hivelemistä, iski saarnaaja suoraan asian ytimiin, pettämiseen, oman itsen ja muiden pettämiseen. Hän puhui koruttomasti, mutta lämpöisesti, yhtä aikaa järjelle ja sydämmelle. Yhtymiskohdissa löysi kuulijoiden enemmistö itsensä näyttelemässä jotakin nykyajan farisealaisuusnäytelmän osaa, joko hienompaa tai karkeampaa, julkisempaa tai salaisempaa.
Jonniin teki saarna rohkaisevan vaikutuksen. Edellisinä päivinä yhäti uudistuneet, milloin hiljaisemmat, milloin voimakkaammat mielenpuuskat olivat ahkeraan leikinneethänen kanssaan, milloin painaen ja sulloen syvyyksiin, milloin taas nostaen ja kohottaen korkeuksiin eikä hän ollut kyennyt sovittamaan mielenpuuskista johtuneita ristiriitaisuuksia eikä sitä masennusta, joka syntyy oman vakaumuksen epäilemisestä. Mutta lämpöisestä sydämmestä lähtenyt, henkivoimainen saarna ikäänkuin paljasti hänen sydämmensä sisimmät valot, ajoi varjot pakoon ja löi sinetin hänen mielilauseensa alle: ole etupäässä rehellinen itseäsi kohtaan, siitä seuraa rehellisyys elämää ja ihmisiä kohtaan.
Väen hiljalleen soluessa ovista ulos kirkonmenojen päätyttyä, piti Jonni silmällä pieniä, lapsekkaita kasvoja, keksien ne väkivirran keskellä solumassa pääkäytävän ovea kohti Martin ja Innin jälessä. Jonni antoi siskonsa ja Martin edetä ja meloutui sitte tyttöön päin, saavuttaen hänet eteisessä.
— Eliina, virkkoi hän jokseenkin kovaäänisesti, sillä askeleiden kaiku hämmensi äänet. Eliina, odota, pysähdy.
Lapsekkaiden kasvojen somat suukuopat muuttuivat peräti hauskan ja iloisen näköisiksi.
— Kummitus, virkkoi hän äänellä, josta hillitty riemu väreili.
— Ei mikään kummitus, Klaus Kurki vain ilmi elävänä.
He liukuivat yhdessä ulos.
Syksyinen, kirkas päivä tuntui raikkaalta. Sinitaivas, kun se sateitten ja hämärien lomasta yllättäen pääsi näyttäytymään aurinkoineen, näytti nuortealta ja hymyilevältä.
Jonnin ennättäessä kotiin, olivat muut jo ehtineet lopettaa päivällisen, isä oli vetäytynyt ruokalevolle, äiti, siskot ja Martti istuivat tuvassa.
— Eellimäisenä läksit, perimmäisenä palasit, huomautti äiti.
— Sehän se onkin oikea järjestys.
Jonnin äänessä kuului seitsemän kevätpuron porina.
LATU.
Joulun kinterellä seurasi ratkaiseva loppuottelu isän ja pojan välillä, jossa viimemainittu, kiitos äidin liittolaisuudesta, pääsi voitolle. Viimeiset ruutinsa hukkaan ammuttuaan, asettui Kaislan isäntä odottavalle kannalle, yrittämättäkään minkäänmoista lähentelemistä, ja siitä seurasi että välit hänen osaltaan olivat kuivat ja kylmät. Uppiniskainen poika oli ottanut elämänsä ohjat omiin käsiinsä ja sillä teollaan tahallaan tehnyt tyhjäksi isän loistavat unelmat. Syy ei siis ollut yksin järjen, syy oli sydämmenkin. Viimemainittu oletus erittäinkin kaiveli Kaislan isännän mieltä ja ilmaisihe, poikaa puhutellessa, silmän luonneissa ja äänen väreissäkin.
Ja se esti lähentelemisenkin.
Jonnille ensi kuukaudet koulusta eroomisen jälestä muodostivat kovan koetusajan. Ei siinä kylliksi, että väli isän kanssa oli särkynyt, kodin ulkopuolellakin oli maailma vinossa häntä vastaan. Koulusta koteuduttuaan luuli hän aivan leikillä voittavansa sydämmet, mutta voittaminen ei käynytkään päinsä niin helposti. Päinvastoin luotiin häneen kaikkialla epäileviä silmäyksiä, jopa joskus osotettiin ilmeistä halveksimistakin. Hänen ja paikkakuntalaisten välillä tuntui olevan juopa, ja sen syyksi ei hän keksinyt alussa muuta kuin tuon vanhan ja piintyneen käsityksen, että koulun käyneestä miehestä pitää välttämättä tulla virkaherra, muussa tapauksessa on hän, jollei suoraan suuri renttu, niin ainakin pikkurenttu.
Tuosta johtui monta karvasta, johtuipa hetkiä, jolloin Jonni, pettymyksien katkeroittamana, katui koko koulusta lähtöään, katui kuvittelujaan painautua talonpojan tasalle elämään hänen elämäänsä. Mutta kun tuommoinen hetki meni ohi, teki terve järki moniaita kysymyksiä, jotka loivat valon pettyneen asemaan ja antoivat tyydyttävän selityksen sille kummalle ilmiölle, että maailma oli vinossa häntä vastaan. Jota useimmin kysymykset heräsivät, sitä perusteellisemmin ne selittivät syyt ja ilmiöt Ne alkoivat siitä, ettei ympäristö ollut Jonnille lemmen eikä lämmön velassa. Mistä moinen velka olisikaan peruisin? Siitäkö vain, että hän törmyytti koulusta kotiin ja mieli talonpojaksi. Mutta mitä se paikkakuntalaisiin kuului? Mikä etuoikeus ja valtakirja hänellä olikaan muiden edellä suosion saantiin, hänellä, joka vain oli koulupoika, olivatpa hänen rakennelmansa sitte miten taivastuoksuisia tahansa. Suosio ei voinut pudota kypsänä hedelmänä ja vallan vaivatta hänen syliinsä, ja jos se sen olisi tehnytkin, niin mitä arvoa moisella suosiolla. Ei, se piti voittaa ja valloittaa. Millä? Työllä ja elämällä. Näyttämällä että koulun käynyt mies saattaa hyödyttää yhteiskuntaa, vaikka hän ei olekaan tuomari tai muu virkaherra. Näyttämällä että elämän arvo riippuu vaikuttimista, jotka toimintaa ohjaavat eikä aseman korkeudesta.
Mutta miten löytää latu, jota kulkien voisi yhtäaikaa kehittää omaa itseään ja samalla tunkea juuret ympäristön maaperiin. Miten löytää? Miten?
Kului talvi, kului kevät eikä vaiennut kysymys. Tuumia syntyi ja heräsi, niitä kuristettiin ja kuopattiin ja Jonnin mielenkarvaus vain kasvoi. Kesällä ryhtyi hän, ikävää ja kalvavaa tyytymättömyyttä kuolettaakseen, voimisteluharjoituksiin Martin kera sunnuntai-iltoina. Teline toisen jälkeen ilmaantui Kaislan pihamaalle, Martti kehittyi piankin opettajansa ohi, varsinkin voimaa vaativissa liikkeissä, ja katselijoita ja osanottajia alkoi tipahdella, ensin läheisimmistä naapureista, sitte ulompaakin, kirkon lähellä sijaitsevista taloista. Keskikesällä oli Kaislan voimistelijoita jo runsas tusina, katselijoiden joukko, sekaisin poikia ja tyttöjä, oli sekin kasvanut samaan määrään. Voimistelun lomissa leikittiin ja laulettiin, joten nuo illat alkoivat Jonnista tuntua hauskoilta vaihteluilta. Kirjain kirjaimelta hänelle kesän kuluessa selvisi, että iltoja voi kehittää ja luoda niistä jotakin, joka ensi aluksi riitti hänen työkentäkseen ja oli samalla latu, joka vie ja lähentää hänet ympäristöönsä.