Part 7

Vieri viikko, vieri toinenkin eikä Jonni joutunut käymään Suursalmessa. Pian kävi ilmi, että torpparien kiihoittaminen oli lähtöisin nuorien seuran kokouksessa pidetyistä keskusteluista, joita oli väärin ymmärretty. Torpparien asemaa oli siellä käsitelty tyynesti ja asiallisesti. Keskustelun ponneksi oli muodostunut, että kituvainen torppari tuottaa tappiota isännälleen eikä liian pitkä työpäiväkään hyödytä häntä. Se vain kiduttaa tekijäänsä. Torpparien ja isäntien asia oli sopia keskinäiset välinsä ystävyydessä, ollen torpparien oikeus ja velvollisuuskin tuoda isäntiensä kuuluville näkökohtansa ja esittää parannuksia.

Toisella viikolla jo tuli Immeltä kirje. Siinä puhuttiin yleensä rakkaudesta, mutta kirjeen lopussa kosketeltiin torpparijuttua. Isä on hirmuisesti suutuksissaan nuorien seuralle, kirjoitti Impi, mutta minä puolustin Sinua ja todistin, ettet ollut kokouksessa saapuvillakaan silloin, kuin yllyttäviä puheita pidettiin. Isä on tulinen ja leppyy pian — — — Ikävöin kauheasti Sinua. Riennä luokseni — — —

Immen kirjeet olivat aina ennen panneet Jonnin veren riehumaan ja liekehtimään. Niitä lukiessaan näki hän valkoisen kaulan, näki nuoruutta uhkuvan vartalon, ja ne kerran nähtyään, menetti hän isännyysvallan oman itsensä yli. Syntyi aina huumaus, joka sammuttuaan ja laimettuaan jätti sydämmen tyhjäksi ja sairaaksi.

Mutta nyt ei kirje enää riehuttanut vertä. Jonni luki sen aivan tyynesti, melkeinpä välinpitämättömästi ja lopetettuaan lukemisen, teki hän ensi kerran itselleen kysymyksen: rakastanko minä Impeä?

Siinä kysymys, rakastiko vai eikö. Jos se mitä hän tunsi Impeä kohtaan, oli rakkautta, miksi se vaihteli, miksi se kiihtyi toisinaan, jälleen taantuakseen melkein vastenmielisyydeksi. Immen kuva ei milloinkaan synnyttänyt hänen rinnassaan hiljaista ja ihanaa onnea, kuten erään toisen naisen lapsekas kuva, vaan aina semmoista kuohuvaa, tulista, joka kuluttaa ja polttaa itse itsensä ja jonka jälestä sydän tuntuu rauhattomalta ja rikolliselta.

Se ei ollut rakkautta, se oli hurmausta ja veren leikkiä.

Impi puhui ja kirjoitti aina rakkaudesta, kuten voitaisi sanoilla pitää vireillä rakkautta. Huumauksen tilassa ensi kirjeitä lukiessaan tunsi Jonni ihanan palon suonissaan yltyvän hurjasti, kun Impi kirjoitti rakastavansa häntä, mutta sittemmin ja kylmässä mielentilassa lukiessaan yhä jatkuvia rakkausvakuutteita, tuntuivat ne mauttomilta ja kuluneilta, ja lopulta kävi niin, että juuri kirjeiden rakkauskohtia oli vaikein sietää.

Sen toisen kanssa, jolla oli vaalea tukka ja lapsekkaat kasvot, eivät he ikinä olleet maininneet rakkaus-sanaa. Rakkaus tuntui salaisena niin ihanalta ja hennolta, ettei siihen julennut koskeakaan. Se oli kuin tummien havupuiden lomitse paistava auringonsäde, puhdas, iloinen ja valkoinen, se oli kuin kotilieden iltavalkea, jonka lepattavat liekit hiljaa hyväilevät aatoksia.

Ratkaisun lähetessä sai Jonni vielä ulkoapäinkin voimakkaan töytäyksen. Tapasi kylillä sattumoilta ikäisensä tuttavan, köyhän talon pojan, joka naimisen kautta oli tupsahtanut rikkaampien rinnalle. Mies oli muuttunut ja muovaantunut kokonaan irti entisistä nahoistaan. Esiintyminen oli itsetietoista, ulkoasu, ajopeleihin ja tamineihin saakka, silmiinpistävän upeata.

— Aion syksystä ottaa maanviljelyskoulun käyneen voudin, puheli hän viisaasti, kuin harmaapäinen vanhus. Ei sitä maanviljelystä tule oikein harrastettua. Eiköhän tapa olisi yleisesti käytäntöön otettava meikäläisten kesken?

Hän lausui sanat »meikäläisten kesken» erityisellä äänenpainolla. Kun ei Jonni vastannut ehdotukseen tuota eikä tätä, rupesi hän kertomaan rakennushommistaan. Hänellä oli rakenteilla talonpoikaispalatsi, joka tuli sisältämään kymmenkunta tulisijaa.

— Ne tehdään kaikki kaakelista. Mitähän numeroa olisi ottaa? Ensimmäistäkö?

— Hyvä parasta, vastasi Jonni.

— Tietysti hyvä parasta. Pistäyhän sitte näkemään.

Sanat »meikäläisten kesken» jättivät hauskan sointunsa Jonnin korviin. Hän usein muisteli niitä sanoja ja ne panivat hänet aina hauskalle tuulelle. Mutta pian ne kääntivät kärkensä muistelijaa itseä kohtaan, koskapa hänkin pyrki naimisella meikäläisten riveihin. Itse asiassa ei ollut suurtakaan eroa hänen ja sanojen lausujan välillä. Ehkä korkeintaan se, että hän, perittyään Alpon kera Immen sedän ja kaapattuaan koko kylän Suursalmen aitouksien piiriin, ottaa voudin verosta pehtoorin. Ehkä ei juuri muuta eroa!

Viikon vierittyä tuli Immeltä taasen kirje, Jonni luki sen hätimmiten ja päätti tehdä ratkaisun oitis. Hän istui kirjoittamaan, pyörähytti lauseen, pyyhki sen, pyörähytti toisen, pyyhki senkin ja jatkoi sitä menoa arkin loppuun.

— En ole nyt semmoisella mielellä, jotta voisin kirjoittaa, virkkoi hän itsekseen, työntäen töhrimänsä arkin pesään. Kirjoitan sitte illempänä.

Illempänä samat vaikeudet. Jota uhammin hän yritti, sitä vaikeammaksi ja aremmaksi muodostui tehtävä. Sydän vaati ratkaisuun, tehty lupaus ja kunniantunto vastustivat. Vuoroin oli toinen voitolla, vuoroin toinen. Iltana kolmantena voitti sydän, käsi piirti paperille vapisematta seuraavat rivit: ollakseni rehellinen Sinua ja itseäni kohtaan, ehdotan välimme purkamista. Elä tuomitse minua. En voi toisin menetellä, sillä tunteistani Sinua kohtaan puuttuu syvempi ja rauhaisampi lämpö, mielisin sanoa, että niistä puuttuu pyhyys. Kiitos kaikesta! Anna minulle anteeksi!

Immen vastine tuli pian. Se oli kauttaaltaan kylmä ja loukkaantumisen värittämä. Mutta loppuriveissä varastihe esiin luonnollinen ja teeskentelemätön Impi, jonka Jonni oli joskus muulloinkin vilaukselta nähnyt. Vastineensa lopussa kirjoitti Impi; haluaisin nähdä sitä ihmistä, joka nyt voi kadehtia minua, rikkaan Suursalmen tytärtä — — —

Satunäytelmän esirippu oli laskeutunut alas. Kun Jonni eräänä aamuna heräsi, tuntui näytelmä kaukaiselta ja sen tapahtumat leijailevilta utukuvilta, joiden keinotekoiset valot häipyivät ja sammuivat tyhjyyteen ja pimeyteen.

Alpon kauppahommat menestyivät hyvin ja meijeriliikekin lähti loistavasti alkuun. Tarkemmin mietittyään asiaa, ei hän huolinutkaan ottaa Pälsyä yhtiömiehekseen voittoja jakamaan, vaan korjasi ne ennemmin kokonaisina omaan kukkaroonsa. Hyvillä mielin ja salaa nauraen Jonnia, joka siirtyi syrjään juuri parahiksi, kun meijeri alkoi lypsää kultaa, maksoi hän takaisin ne rahat, jotka tämä oli osaltaan meijerirakennukseen sijoittanut. Kuiva ja asiallinen oli heidän puhelunsa. Jonnin ja Immen välien purkautuminen muutti heidänkin väliset suhteensa aivan toisiksi, kuin mitä ne ennen olivat olleet. Alpo ei ennenkään liioin ihaillut Jonnia, vaikka kyllä itselleen tunnusti tämän henkisen etevämmyyden ja suuruuden. Kun välit sitte siskon kanssa särkyivät, loppui entinenkin pieni ihailu, muuttuen puoliviralliseksi ystävyydeksi ja välinpitämättömyydeksi, jonka alta kuulosti ajatus: koeppa miten paljo tahansa, et sinä kuitenkaan maailmaa kumoon kaada.

Alpon naimapuuhista tuli pian tosi. Suursalmessa vietettiin komeat häät, joihin Impikin saapui Helsingistä. Häiden jälestä tuli hän Jonnia vastaan Alpon puodin lähellä. Viimemainittu aikoi lähetä paiskaamaan kättä, mutta Impi käänsi päänsä toisaanne, jatkaen matkaansa pysähtymättä.

Kievarin Kallekin, entinen rikkaiden ahtailija, löysi omansa naapuripitäjästä ja sai sen mukana talonkin, mutta lunnasrahoista tuli toiset tekemiset. Kievari yritti hakea lainaa, mutta sai eittäviä vastauksia oikealta ja vasemmalta. Pari emännän sukulaista takasi toki hänelle pankista kolmetuhatta ja samalla alkoi käydä juttu, että kievari oli halukas myymään Seppola-nimisen torpan, joka sijaitsi naapurikylän takamailla ja oli ensin oston kautta joutunut emännän suvulle ja sitte perintönä kulkenut talon mukana. Seppola oli rahaverolla, vuokraaja, vanha ja lapseton mies, oli jäänyt leskeksi eikä yksinäisenä enää halunnut jatkaa entistä eloaan, vaan luovutti isännälleen torpan, jossa hän ahkeruudella ja säästäväisyydellä oli koonnut itselleen pienen omaisuuden. Kuusituhatta kuului kievari Seppolasta vaativan, viisituhatta oli jo tarjottu, vastaanottopäivä oli Maarian vaiheilla.

Kuultuaan Seppolan myyntiä mainittavan, ajautui Jonnin mieleen jotakin, joka ei enää ottanut erotukseen. Lapsuudenaikaiset unelmat heräsivät eloon, kasvoivat väkevästi ja panivat rinnan uneksimaan onnea, torpparin onnea.

Torppa oli Jonnin lapsuusaikaisien mielikuvien suurin ja korkein, torppa ja torpan tupa, pellot, savuava riihi ja torpan isäntä ja emäntä. Kaislaan kuului kaksi torppaa, toinen voimaperäisempi, toinen vähäpätöisempi. Jonnin lapsuusaikoina isännöi viimemainittua Tani-niminen, pitkä mies, voimaperäisemmässä torpassa asui lyhyt ja tanakka Pietari. Kun oli milloin härkä tapettava tai muu suuri työ tehtävä, haettiin aina Tani taloon. Pietari työnnettiin kaupungin matkoihin ja muihin luottamustoimiin. Kaikki mikä oli miehekästä ja arvokasta, kaikki se sisältyi torppariin, kaikki mikä oli voimakasta ja yli muiden kohoavata, kaikki se käsittyi torpparin henkilöön.

Lyseossa oli Jonnin vierustoverina Veikko-niminen torpan poika. Kolmannella luokalla kirjoittivat he kerran vapaa-aineen. Veikon aineen nimi oli »Torppa». Opettaja luki sen ääneen luokalla, kiitoksen merkki häneltä. Aineen alkupuoli kuului: minun isäni on torpan isäntä, minun äitini on torpan emäntä, molemmat ovat torpparien lapsia Minä olen kasvanut torpan lehmän maidolla ja torpan pellon leivällä, minä rakastan kaikkia torpan poikia ja torpan tyttöjä. Isäni kuoltua rupeaa vanhin veljeni torppariksi ja joku torpan poika nai minun siskoni. Minusta tulee pappi, mutta minä en koskaan unhota kotitorppaani, jonka riihen takana teeret kukertavat pyryjä ja jonka pihalle kuuluu alhaalta lammen rannalta sorsien pehmeä rupatus. Kun minä tulen ylioppilaaksi, vien minä torpan pojille ja tytöille hauskoja ja hyödyllisiä kirjoja, minä opetan heille uusimpia kansanlauluja ja minä kerron heille kaikki, mitä minä tiedän. Kun Jumala lähettää hallan, joka vie viljan, on torppareilla ja heidän lapsillaan surun ajat, mutta silloin minä, joka olen heidän pappinsa, menen lohduttamaan heitä — — —

Jonni muisti, miten he vielä samana iltana menivät yhdessä tullintakaiseen männikköön lukemaan Veikon ainetta. Jonnin oli lukiessaan vaikea pidättää kyyneleitään, sillä aineen jokainen lause löysi vastakaiun hänen sydämmessään. Hän jäljenti aineen, opettelihe sen ulkoa ja kantoi sitä vuoden kaksi povilakkarissaan, kuin mitäki pyhää taikaesinettä.

Ja nyt, vuosien takaa, alkoi lapsuusajan mielikuva hehkua ja lämmittää, tarjoten unhotusta veren leikin mainingeille ja luoden metallilta helkkyvän soinnun aamun ja illan lauluihin.

Ennenkuin Jonni oikein ehti tajutakaan mistä oli kysymys, löysi hän itsensä astelemassa kievariin torpan kauppoja tekemään. Kievari loi häneen sydämmystyneen silmäyksen, aprikoiden samalla, mikä tuuli miehen taloon toi.

— Huomaan että kummeksitte tuloani, virkkoi Jonni teeskentelemättömästi, kun olivat tervehdykset vaihtaneet ja käyneet istumaan tupakamariin.

Kummeksin kyllä, sillä otaksun, ettei käyntisi ole tavallinen vierailukäynti.

— Ei olekaan, asiantapainen minulla on.

— Annahan kuulua.

— Minulle on kerrottu, että haluatte myydä Seppolan.

— Haluan kyllä. Kalle hankkii asettumaan omille teloilleen, tarvitsen hänelle rahaa, ajat ovat huonot. Mutta ethän toki sinä Seppolaa osta.

— Ostanpa kylläkin.

— Kenelle?

— Itselleni.

— Elä piloja puhu, olenhan minä vanhempi sinua.

— En puhu piloja, ostan Seppolan ja maksan siitä kuusituhatta.

Kievari joutui ymmälle, mutta hän selviytyi pian.

— Aiot tehdä voittokauppoja. Sinulla on ostaja olkasi takana.

— Erehdytte, aivan erehdytte. Asia on kuten sanoin, ostan sen itselleni.

— Ruvetaksesi torppariksi. Jopa olen sinusta narri. Luulet kai pääni olevan tuohikontissa.

— Aivan ruvetakseni torppariksi. Päästänne en luule sitä enkä tätä.

Kievari joutui avuttomasti ymmälle. Hän vuoroin silmäili Jonnia, vuoroin hymyili paljontietävää hymyilyä, kuten vaanisi hän olevan tekeillä jonkin vaarallisen salajuonen hänen omaksi vahingokseen. Hetkisen hymyiltyään ja silmäiltyään virkkoi hän:

— Minä en ymmärrä sinua, en ensinkään ymmärrä.

— Enkä minä ymmärrä teitä. Haluatte myydä Seppolan, minä haluan ostaa sen. Asia on selvä ja suora kuin etusormi.

Kievari vaikeni.

— Etkä osta voitonkaupalla.

— Annan miehensanan, en osta voitoikseni.

Taasen äänettömyys.

— Tulehan huomenna kerta toinen, mietin sillä aikaa asiaa.

Seuraavana huomenna samat epäilykset, samat sananvaihdot, mutta ne päättyivät siten, että setelit luettiin pöytään ja kauppakirja allekirjoitettiin.

Illalla oli raitis pakkanen, oli kuutamo ja tähdet. Jonni hiihti Jullun luota kotiinsa. Kaislan pelloille jouduttuaan hän äkkiä pysähtyi, joku tuuma lennähti hänen ajatuksiinsa, hän aprikoi tuokion, hän katseli kuun etäisyyttä metsänrannasta, sitten hän naurahti ääneen ja alkoi samassa painaltaa tummaa metsää kohti. Tuimasti polki suksi norojen niskoja ja metsän aukeamia, polki puolituntisen, polki toisenkin, ja jopa törmäsi vastaan tanhua ja talo. Jonni asetti suksensa luhtirakennuksen seinämälle ja asteli tanhuan polkua taloa kohti. Astuessaan kuuli hän naisääniä, jotka lähenivät navetan puolelta. Kaksi naista kantoi suurempaa maitoastiaa, kolmas asteli jälemmässä pienemmän astian kera ja sillä kolmannella oli toisessa kädessä soihtu. Ja vaaleat hiukset sillä oli ja lapsekkaat kasvot. Niitä oli Jonni viimeaikoina katsellut usein. Noiden kahden, jotka puhelivat ääneen ja nauroivat, huomaamatta outoa kuulijaa, antoi hän mennä rappuja ylös, sitte hän kiirehti vaaleatukkaista vastaan.

— Eliina, hyvää iltaa.

Hämmästyi vaaleatukkainen pahanpäiväisesti, hämmästyi jotta maitoastia kallistui arveluttavasti. Oli luullut vastaantulijaa veljekseen.

— Elä kaada maitoa maahan. Ole järkevä.

Nauraen asteli Jonni tytön jälessä taloon.

Pohdittiin isän ja veljen kanssa kunnallisista ja taloudellisista kysymyksistä. Tunti kului pian, kului toinenkin. Eliina toi teetä, mutta katosi pian. Isäkin poistui nuoremman pojan kera, Jonnin seuroiksi jäi vain Antti, vanhin poika, mutta Eliina ei sittekään ilmaantunut. Vierailijaa alkoi epävarmuus pyöräytellä. Miksi ei tyttö lopultakaan tullut hänen kanssaan naurelemaan? Entä jos ei voinutkaan tulla. Entä jos ei ollutkaan enää tallessa nauruja hänen varalleen. Jos olikin halla niittänyt naurut silloin, kuin veren leikit viettelivät hänet juoksemaan toisen tytön jälessä.

Epävarmuuden kasvaessa riensi aika, kuu alkoi aleta metsän rantaa kohti, Jonnin täytyi ruveta ajattelemaan paluuta. Ennen lähtöään hän vielä teki lyhyet laskut, joiden pätevyyttä hän tahtoi kokea, ennenkuin tyhjintoimin lähti takaisin kirkonkylää kohti.

— Onko sinulla suksivoidetta? kysyi hän vilkkaasti Antilta.

— On, vastasi Antti, ja he menivät yhdessä luhtirakennukseen päin.

— Käyn sanomassa Eliinalle hyvästit, virkkoi Jonni pyörtäen sivakasti takaisin. Pyyhkielehän sillä aikaa...

Jonni oli laskenut oikein. Avattuaan kamarin näki hän Eliinan istuvan Antin äskeisellä sijalla, näkyi johon näkyi tanhua ja tanhuan polku, joka vei luhtirakennukseen. Eliina säpsähti Jonnin astuessa sisään. He katsoivat toisiinsa, mutta kumpainenkaan ei kiirehtänyt alottamaan puhelua. Jonnin valtasi omituinen häiriö, leikkisät sanat, jotka hänellä olivat valmiina, tahkoutuivat kurkkuun. Jotakin lausuakseen hän sitte virkkoi:

— Sinua ei näkynyt jouluna arpajaisissa. Minä en ainakaan nähnyt.

— Ja sitäkö nyt tulit muistuttamaan?

Jonni jäi sanattomaksi. Surun kaivertamat kasvot vaikuttivat häiritsevästi.

— Olet tänä iltana pikkuisen myrkyllinen, mutta minä annan sinulle anteeksi.

— Minäkö anteeksiantoa tarvitsen? Eliinan ääni kuului suuttuneelta ja katkeralta.

— Ei, minä sitä tarvitsen. Sinulla on syytä olla myrkyllinen. Olen menetellyt kehnosti, mutta otahan toki huomioon, että minä nyt kadun ja pyydän anteeksi.

Se oli veren leikkiä ja se opetti minulle, miten paljo sinua rakastan.

— Kävit siis rakkauskoulun.

— Aivan alusta loppuun, vastasi Jonni, ollen huomaamatta sanojen pistelijäisyyttä. Ja jollen olisi oppinut tuntemaan eroa hurmauksen ja rakkauden välillä, en totisesti seisoisi nyt edessäsi armoa pyytelemässä. Eliina, minä tiedän että rakastat minua.

— Mistä sen tiedät?

— Tunnen sen. Katsohan minun silmiini. Et voi. Silmäyksesi ilmaisisi sinut.

Tyttö rupesi nyyhkyttämään. Jonni asettui hänen viereensä, puheli kuiskaellen jotakin ja mainitsi tuostakin Seppolaa.

— Seuraatko minua, sano.

— Seuraan.

— Seppolaankin.

— Vaikka Seppolaankin, vaikka tähtien taa.

Oli jo aika kiirehtiä paluumatkalle, sillä kuu painua kohti metsän rantaa ja tie kulki tummia Edistyi taival nopeaan suksen polkiessa kimeltävää hankea ja sydämmen sykkiessä riemuissaan. Seuraan sinua vaikka tähtien taa, lauleli noron hopeahuurteinen leppä, seuraan sinua vaikka tähtien taa, kohahteli aukean lumipukuinen kuusi ja niiden laulua säesti torpan tuvan iltavalkea, joka tuikki torpan peltojen yli metsän rantamiin saakka.

Aamulla nukkui Jonni myöhään, herätessään kuuli hän pastorin lausuvan:

— Nousehan järjestämään ajatuksiasi, olen hyvän neuvon tarpeessa.

— Ketä koskee asia?

— Itseäni, virkkoi jänis, kun päänsä pensaikkoon pisti. Aion pyörtää hakemukseni H:n kappalaisvirasta.

Pastori oli edellisenä syksynä suorittanut vakinaisen papin tutkinnon ja hankki muuttaa seurakunnasta taloudellisten asianhaarojen pakotuksesta.

— Voit pyörtää, mutta voit jättää pyörtämättäkin.

— Miksi?

— Mainitsit kilpailijaisi joukossa löytyvän myöskin Aatto S:n. Hän on lyseotoverini. Häntä tavattiin kutsua vapaaherraksi komean ulkonäkönsä vuoksi. Hän saa äänet.

— Oletko asiasta varma?

— Varma kuin tämän päivän valkenemisesta. Aatto on niitä miehiä, joille nousu on leikkiä.

— Näetkös, ihminen, kun vain ajattelenkin eroa..

Ja pastori kertomaan, miten hän oli erhettynyt omaan itseensä nähden. Luuli etteivät juuret ole tunkeutuneet kamaraa syvemmälle, mutta eroa suunnitellessa huomasikin niiden syöpyneen pohjamutiin saakka.

— Ero käy vaikeaksi, mutta taloudellinen asemani on tukala. Jos kuolen, joutuvat takuumieheni kärsimään.

— Tuon voi helposti auttaa, käyt Jullun luo ja vakuutat henkesi.

— Sen minä teen.

— Ja kirkkoherran kuoltua valitsemme sinut hänen seuraajakseen.

Pastori ei kuunnellut Jonnin viimeisiä sanoja, vaan alkoi mittailla lattiaa, hokien myötäänsä: sen minä teen, sen minä teen —

Kummana uutisena levisi yli pitäjän tieto, että Jonni oli ostanut Seppolan ja hankki lähteä torppariksi. Itsessään vähäpätöinen tapaus kasvoi niin suureksi ihmeeksi, että sen edessä typerryttiin. Suursalmen isännästä äkkiä torppariksi, kenen äly moisen ihmeen lävitse enää voi tunkeutua, ken siitä enää löysi alkua tai loppua tai keskikohtaa.

Jos siinä sellaisia oli olemassakaan!

Talven taittuessa kevätpuoleen kuulutettiin Jonni ja Eliina avioliittoon. Vihkimys tapahtui kirkossa, hääsaattueessa oli nuorien seura sekä sulhon ja morsiamen lähimmät omaiset.

Heti vihkimisen jälestä ruvettiin hommaamaan muuttoa. Martti lupautui palvelemaan kolme vuotta Seppolan uutta isäntää ja hän lähetettiin perille viikkoa ennen nuoren parin tuloa. Viimeisen kelin aikoina ajoi Jonni nuorikkonsa kera Seppolan pihaan, Martti oli tulijoita vastassa, tuvan takassa leimusi tuli ja huhtikuun aurinko paistoi peräikkunasta lattiaan valkoisen valojuovan, johon ruskea kissa, perintö torpan entisiltä haltijoilta, oli asettunut lepäilemään.

PIKKU ELINAN TÄHTI.

Seppola oli tavoiltaan ja naamaltaan sukunsa lajinen, mutta riihitanhualla kasvoivat korkeat, tyviltään mustuneet ja rosottuneet koivut, haastellen sukupolvien elämän tarinoita. Asuinrakennuksen takana oli katajikkomäki, jonka lumi kevään tullessa ensimmäisenä hikousi ja riensi juoksemaan mäen rinteeltä lähtevää nurmikkoa kohti, alempana levisivät pikkupellot ja niityt, loppuen metsäkaistaleesen, joka vasempaan suuntaan soukkeni ja työnsi kärkensä järveen saakka. Kärjen takaa ja sen nokan sivulla siinti järvi ja sen etäisimmällä rannalla joku talo ja talon mökki.

Seppolan asuinrakennuksessa oli vain kaksi huonetta, tupa ja pieni kamari, johon viimemainittuun käytiin eteisestä. Ensi töiksi ruvettiin rakentamaan kolmatta huonetta, joten rakennus venähti jonkun kyynärän pitemmäksi. Kesällä huone valmistui. Martti sai asuakseen pienen kamarin, isännän ja emännän hoteisiin jäi tupa, vastarakennettu huone, joka oli tuvan jatkona, kuului aluksi emännän käsialoihin.

Omintakeinen isännyys vaikutti Jonniin terveellisesti. Pienen torpan oloissa täytyi hänen pilviä tavoitteleva mielensä aleta maata lähemmäksi ja tottua pitämään silmällä käytännöllisyyttä. Joskus sai hän maksaa oppirahojakin. Niinpä hän, vastoin Martin kiivaita vastaväitteitä, heti ensi keväänä kylvi ostolannan kera kauraksi muutaman uuvutetun pellonkappaleen, joka lisäksi oli töyräsluontoinen. Kevään alkupuoli oli poutainen, kylvö ei laihassa maassa päässyt kunnolliseen alkuunkaan, vaan kuivui ituihinsa, mutta alavammissa ja kosteammissa maissa kasvoi kaura sakeana kuin korpi.

— Nyt suoritit ensimmäisen maanviljelystutkintosi, nauroi Martti. Ja mikä on tehty, ei kaipaa enää tekemistä.

Nopeaan kului ensimmäinen kesä. Oli hauskaa kiirettä aamusta iltaan. Eliina hoiti emännän tehtävät, Martti ja Jonni touhuilivat pelloilla ja niityillä. Ilmat oikuttelivat varsinkin loppukesällä, joten sieti aina olla varuilla, jos mieli saada työt suoritetuiksi suunnittelujen mukaisesti.

Pitäjälle ei Jonni enää, Seppolaan asetuttuaan, lähtenyt vierimään, vaan ohjasi kaikki, jotka hänen apuaan tulivat pyytämään, Jullun luo, avustaen tätä kirjeellisesti neuvoillaan, kun sattui joku piukempi tehtävä. Ainoastaan säästöpankin johdon hän piti käsissään, se kun oli kovin arka hoidettava.

Koko kesänä ei Seppolassa keritty lukemaan sanomalehtiä, paitse hyvässä kaupassa sunnuntaina, jollei ollut minnekään mentävä, mutta semmoisia sunnuntaipäiviä ilmeni harvoin. Viikolla taasen riitti työtä joka päivä iltaan saakka, jäipä siirtojakin aamujen varalle, vaikka päivien avuksi pantiin pientä kiirettäkin. Postinkulku sitäpaitse oli hankala, sanomalehdet piti noutaa monen kilometrin takaa, työ, joka tavallisesti jäi sunnuntain osalle. Noudettuja lehtiä oli siten koko tukku, niitä oli mahdoton ennättää lukea, korkeintaan kerkisi niitä silmäillä hätäpikaa. Mutta sattuipa sitenkin, että viikon posti jäi kokonaan silmäilemättäkin. Silloin tuntui Jonnista omituiselta. Kun ei tietänyt olivatko maailman asiat noin tai näin, puhumattakaan kotimaan kuulumisista ja muista läheisimmistä, lääniä ja paikkakuntaa koskevista kysymyksistä.

Mutta siihenkin tottui, uutisien ja tietojen kaipuu kävi vähemmän tuntuvaksi, ajatukset alkoivat elostella vain Seppolan pelloilla ja pientareilla, ja samalla ne alkoivat osoittaa hämmästyttävää välinpitämättömyyttä kaikkea kohtaan, mikä oli ainetta ylempänä. Ankara ruumiillinen väsymys lamautti mielen lennon. Joskus koetti Jonni käyttää ruokalepoa lukemiseen, mutta heti silmäluomet rupesivat tuntumaan äärettömän raskailta ja vaipuivat koreesti umpeen jo kokeen alussa. Kesän kuluessa sai hän ikäänkuin esiripun raosta tirkistää sen elämän näyttämölle, jossa hengenlahjat kuoletetaan päivä päivältä ja vuosi vuodelta hennoimmista lapsuusajoista saakka. Rippikoulun ajoilta muisti hän torpan poikia. Sitä henkisen takapajun leimaa ja kypsymättömyyttä, joka useimmiten loisti heidän kasvoistaan, vaikka silmät olivat muuten älykkäät ja vilkkaat, sitä ei hän silloin voinut käsittää. Vasta nyt Seppolassa, ankaran väsymyksen uuvuttaessa päivästä päivään ja hämmästyttävän välinpitämättömyyden kasvaessa kaikkea kohtaan, mikä oli ruumista korkeammalla, vasta nyt hän käsitti torpan pojan kehityksen. Siinä oli kouluttajana ja vaikutuksien antajana työ, työ kesän talven, aamun illan, työ kautta elämän hautaan asti. Ensin työssä isän jälessä, sitte rinnalla ja sitte edellä, siinä verotorpan pojan lapsuus, nuoruus ja miehuus —