Part 8

— Ei tässä lääkärin taito enää auta, sanoi hän puoliääneen Hertalle. — Mutta vaimolle meidän täytyy hankkia apua. Hän ei voi jäädä tänne yksin tuon avuttoman miehen kanssa. Synnytys voi tapahtua milloin tahansa.

— Parin kilometrin päässä on talo. Voisinhan minä lähteä sieltä apua hankkimaan.

— Ei, jääkää te tänne ja minä lähden. He astuivat yhdessä ulos.

— Seuratkaa tuota tietä, sanoi Hertta ja osoitti metsää kohti. — Luullakseni se vie suoraan talolle. Etteköhän te löytäne...

— Olkaa huoleti, neiti, Antti katsoi häntä silmiin, — minä palaan pian takaisin.

Hertta silmäsi hänen jälkeensä, hän tunsi sydämensä lämpiävän ja rauhan tunne täytti koko hänen olentonsa.

Hän astui takaisin tupaan. Sokea mies oli polvillaan vaimon vuoteen ääressä. Hän nyyhkytti ääneensä.

— Hyvä Jumala, älä hylkää meitä — auta häntä — ja meitä kaikkia. Ääni oli katkonainen ja tukahdettu.

— Mikko, minä pelkään niin kovasti, kuului vaimon valittava ääni. — Herra Jumala! Jos neiti olisi edes jäänyt tänne.

Hertta lähestyi häntä.

— Olkaa huoleti. Minä olen täällä ja tohtori tulee kohta takaisin. Ei teitä yksin jätetä.

Hertta lisäsi puita takkaan. Vesiämpärikin seisoi tyhjänä ovennurkassa. Hän otti sen käteensä ja riensi ulos. Avantoa peitti hieno jääkuori. Seipäällä hän rikkoi jään ja nosti vettä. Vesi pirskui hänen vaatteilleen ja jaloillensa. Mutta hän ei huomannut sitä. Nopeasti hän kiiruhti takaisin tupaan ja asetti vettä kiehumaan.

Vuoteelta kuului yhä vaimon valitusta. Aika ajoin tuskat hellittivät ja hän makasi ääneti. Mutta sitten ne taas yltyivät ja tuskissansa vaimo vaikeroitsi:

— Herra Jumala, Herra Jumala — —

Hertta seisoi neuvottomana. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mihin tarttua. Vähä-väliin hän vilkaisi ulos ikkunasta. Ulkona oli hiljaista, ei ainoatakaan askelta tai ääntä kuulunut, tuuli humisi vain puiden latvoissa. Hän painoi kätensä rintaa vasten. Jospa Antti joutuisi pian takaisin. Häntä peloitti tässä majassa, jonne kuolema ja elämä yhtä aikaa pyrkivät sisälle päästä.

Pieni poika liikahti vuoteellansa. Hän kohotti päänsä pystyyn, hän ponnisti kaikki voimansa ja tavoitteli käsillänsä ilmaa. Hertta riensi hänen luoksensa ja kannatti hänen ruumistaan. Pojan rinta teki lakkaamatta työtä, kurkkujänteet pullistuivat ja kasvot kävivät aivan mustansinisiksi. Rinta korahti vielä kerran ja hengetön ruumis vaipui Hertan syliin.

Hertta piteli lasta käsivarrellansa voimatta liikahtaa paikaltaan. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja kädet vaipuivat vähitellen hervottomina alas. Hiljaa ja hellävaroen hän laski ruumiin vuoteelle ja painoi silmäluomet kiinni. Tuskan ilme haihtui hiljalleen lapsen kasvoista ja syvä rauha tasoitti taistelun jäljet.

Antti oli palannut takaisin tupaan. Hän seisoi hetken aikaa ja katseli Herttaa, joka piteli kuollutta lasta sylissänsä. Mutta hän riensi vaimon luo kuullessansa hänen valituksensa.

Kuolema oli kietonut Hertan huomion niin täydellisesti, ettei hän kuullut eikä nähnyt mitään mikä hänen ympärillään tapahtui. Hän heräsi todellisuuteen vasta kun Antti kutsui häntä.

— Hertta neiti, tulkaa minun avukseni. Antti oli kumartuneena vaimon yli. — Pitäkää häntä käsistä kiinni.

Vaimo väänteli itseään vuoteella eikä voinut hetkeäkään pysyä samassa asennossa.

— Pitäkää kiinni, Hertta, yhden hetken vaan, niin paljo kuin jaksatte.

Vaimo päästi surkean valitushuudon.

— Hyvä Jumala, armahda minua!

Hertan otsalta valui hiki ja hänen käsiään pakotti. Vaimon tuska tunkeutui hänen sydämeensä saakka, jokainen hermo hänen ruumiissaan kärsi hänen mukanansa. Hän ei voinut kääntää katsettaan vaimon tuskanvääntämistä kasvoista.

Vieressään hän näki Antin vakavana ja levollisena ja hänen rohkeutensa palasi takaisin.

Vaimon rinnasta kohosi raskas voihkina, sitten kaikki oli ääneti. Hiljaa läähättäen hän makasi, silmät ummessa ja voimattomana. Aurinko tunkeutui tuvan pienestä ikkunasta sisään ja sen säteet leikittelivät karhealla, tyhjällä lattialla. Ja hiljaa ja arastellen ne lähenivät vaimon kalpeita kasvoja ja sivelivät hänen alastonta rintaansa.

— Lapsi on kuollut, sanoi Antti Hertalle, — se ei ollut pelastettavissa. Hänen äänensä sointu oli syvä ja katse vakava. — Naapuritalosta lupasi vaimo tulla tänne. Hänen pitäisi pian saapua.

He astuivat sitten pojan ruumiin ääreen; Antti katseli pientä vainajaa, jonka kasvoissa oli jo vahan kuultava väri.

— Te olette rohkea nainen, Hertta neiti, hän sanoi tarttuen Hertan käteen ja puristi sitä lämpimästi.

Tuvan ovi avautui ja keski-ikäinen nainen astui sisään. Antti puhutteli häntä hetken aikaa ja lisäsi sitten:

— Me lähetämme tänne ruokaa ja puhtaita vaatteita. Pitäkää te nyt sairaasta huolta, minä tulen tänne huomenna uudestaan.

Sairas vaimo avasi silmänsä ja katsoi kiitollisena Anttiin.

— Jumala on armollinen, hän sanoi ojentaen kätensä hänelle, — hän tietää kenen hän korjaa. Eikä hän anna meille suurempaa taakkaa, kuin minkä me jaksamme kantaa.

Hertta ja Antti läksivät tuvasta. Hiljalleen he hiihtivät kotia kohti. Hertta tunsi omituista väsymystä ja hervottomuutta ruumiissansa ja hänen päätänsä pakotti. Antti oli ajatuksiinsa vaipuneena.

Hänen ajatuksensa kiertelivät lakkaamatta Hertan ympärillä. Hänen sydämensä sykki rajusti ja hänen rintansa laajeni ja lämpeni siitä tunteesta, joka sai hänet yhä enemmän valtoihinsa. Hän rakasti Herttaa ja tuo rakkaus sai joka ainoan hermon värähtämään hänen ruumiissansa. Hän unohti kaiken muun, koko maailman ympärillänsä, hän ei tiennyt eikä tuntenut muuta kuin oman suuren palavan rakkautensa. Ja hän olisi tahtonut laskea sen Hertan jalkojen juureen ja yhdellä ainoalla voimakkaalla syleilyllä anastaa hänet omaksensa.

Mutta hän vaikeni ja hiihti hiljalleen eteenpäin.

Oli jo myöhäinen iltapuoli kun he saapuivat perille. Väsymyksestä ja liikutuksesta aivan uupuneena Hertta heitti päällysvaatteet päältänsä. Huoneessa vallitsi pimeys. Hän nojautui uunin reunaa vasten ja purskahti itkuun.

Antti oli seurannut häntä jäljissä. Vaistomaisesti, tunteensa valtaamana, hän astui hänen luokseen ja ojensi hänelle kätensä.

— Hertta! Hänen äänessään värähteli rakkauden syvimmät vireet.

Hertta kohotti silmänsä häneen. Äkillinen heikkouden ja avuttomuuden tunne valtasi hänet. Ja tietämättä mitä hän teki, hän vaipui Antin syliin.

— Hertta, Antti sanoi kuiskaten, — sinä olet minun, minun yksin, eikä kukaan saa riistää sinua minulta.

Hän hyväili hänen tukkaansa ja suuteli hänen ohimoitansa.

— Sano minulle yksi ainoa sana, Hertta, anna minulle yksi ainoa katse — —

Hertta kohotti päänsä hänen olkapäällään. Hän katsoi Anttia silmiin ja hän säpsähti. Hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. Hän työnsi hänet luotaan, ja heittäytyi pöydän ääreen, peittäen kasvonsa käsiinsä.

— Antakaa minulle anteeksi, jos minä teitä liian äkkiä yllätin, sanoi Antti kumartuen hänen puoleensa, — mutta kun minä joka päivä näen teidät rinnallani, kuulen teidän äänenne ja seuraan joka ainoata teidän liikettänne, niin minä en lopulta enää voi salata sitä tunnetta, joka on minut täydellisesti vallannut. Miksikä te luulette minun tulleen tänne? Miksi en olisi voinut lähettää tänne jotakuta muuta, jonka aika olisi ehkä ollut vähemmän kallis kuin minun? Siksi vaan että minä rakastin teitä, siksi vaan että elämä ilman teitä on minulle tyhjä ja mitätön. Ja siksi että minä luulin teidän kutsuvan minua.

— Siinä te erehdyitte. Hertan ääni kuulosti kolkolta. — Minä en kutsunut teitä itseni tähden. Minä en olisi sitä uskaltanutkaan. Olen pitänyt teitä ystävänäni, melkein veljenäni, mutta en koskaan ole unohtanut, että olette toiseen sidottu.

— Älkää tuomitko minua kuulematta. Tiedättehän te itsekin, kuinka vähän Elli ja minä ymmärrämme toisiamme. Elli tarvitsee toisellaisen miehen, kuin mitä minä olen, ja minä tarvitsen vaimon, sellaisen kuin te. Jos te vain rakastaisitte minua, niin te myös ymmärtäisitte.

Hertta istui aivan tyynenä. Mielenliikutus oli kokonaan hävinnyt ja hän oli aivan kylmä ja tunteeton. Melkein säälivällä katseella hän tarkasteli Anttia, joka seisoi hänen edessänsä.

— Oletteko te sitten rikkonut välinne Ellin kansa? Hertan ääni oli kylmä, melkein kova.

Antin otsalle kohosi puna. Lukemattomia kertoja hän oli aikonut sen tehdä, mutta joka kerta oli hänen syvä kunnioituksensa ja lämmin tunteensa kenraali Löfbergiin estänyt häntä siitä. Ja sitten hänen matkansa oli tullut niin äkkiä ja valmistamatta, ettei hän ennen sitä ollut tilaisuudessa sitä tekemään.

— En ole, hän sanoi, — mutta siitä saakka kun te läksitte tänne, kävi meidän välimme yhä kireämmäksi. Ellille minä tekisin suorastaan palveluksen, jos antaisin hänelle vapauden takaisin.

— Älkää sanoko sitä, tohtori Hammar. Naisen tunteet eivät ole leikkikaluja, tai ainakin ne ovat niin hentoja leikkikaluja, että niihin voi särö tulla helpommin kuin mitä te aavistattekaan.

Hertta astui ulos huoneesta tyynenä ja vakavana. Antti vaipui alas tuolille ja peitti kasvonsa käsiinsä.

XVIII.

Antti hiihti yksinänsä eilisiä jälkiä. Taivas oli pilvessä ja ilma raskas ja sumuinen. Raskaasti suksi liukui eteenpäin lumenpeittämällä kentällä. Himmeänä siinsi metsä lakeuden toiselta rannalta.

Antin mielikin oli raskas ja alakuloinen. Hänen ruumistaan raukaisi, koko yön hän oli valveillaan heitellyt itseään vuoteellansa. Tuska ja epätoivo riehui hänen rinnassansa. Hänen valoisat, riemukkaat ajatuksensa olivat kadonneet, kaikki hänen toiveensa rauenneet. Hän tunsi vain haikeaa tyhjyyttä sydämessänsä.

Hänen silmiensä eteen kohosi Hertan kuva, hän näki hänen jäykän, kylmän katseensa ja kuuli hänen paheksuvan äänenpainonsa. Antin otsalle kohosi häpeän puna. Oliko hän todellakin niin kurja, että hän samalla kertaa oli tavoitellut kahden naisen rakkautta? Ei, sitä hän ei ollut tehnyt. Siitä saakka kuin hän oli tullut Soimäelle, hän ei ollut ajatustakaan tuhlannut Ellille. Hän eli kokonaan siinä uudessa ympäristössä, johon hän oli joutunut. Hänen ajatuksensa kiersivät vain Hertan ympärillä, häntä yksin hän rakasti.

Mutta kaikki oli nyt lopussa.

Antti pysähtyi hetkeksi ja painoi kätensä silmiään vasten. Mitä hän täällä enää viipyikään. Parasta palata kotiin ja tarttua työhön kiinni. Työssä hän ehkä löytäisi unhoitusta ja tyydytystä. Sillä työssä, siinä kuitenkin oli hänen suurin onnensa.

Antti keskeytyi mietteissänsä. Hän kuuli takanaan kulkusen kilinää. Rouva Korhonen istui reessä ja tervehti iloisesti tullessaan Antin kohdalle.

— Hyvää päivää, tohtori Hammar. Ettekö tahdo tulla mukaan ajamaan?

Antti kieltäytyi. Hän oli tavannut rouva Korhosen jonkun kerran kirkonkylässä, kun tämä oli mennyt turvakotiin opetustunneillensa. Mutta tulirokon vuoksi heidän oli täytynyt karttaa toisiansa.

— Minä hiihdän mielelläni ja ehkä on myös varovaisempaa, että pysyn teistä loitommalla, hyvä rouva. Oletteko menossa järven tuolle puolelle, sairaan vaimon luo?

— Olen kyllä. Minä vien hänelle hiukan ruokaa ja vaateapua. Ihmisparat, koettelemus tuntuu joskus liian kovalta.

— Minäkin aion käydä kuulustelemassa hänen vointiaan.

— Jäikö neiti Ek kotiin? kysyi rouva Korhonen, ja hänen äänensä sointui hiukan omituiselta.

— Hän oli väsynyt eilisestä.

Rouva Korhonen ajoi edelleen. Antti katsoi hänen jälkeensä, häneltä ei jäänyt huomaamatta rouva Korhosen äänen sointu. Olisiko hän ehkä saattanut Hertan kieroon valoon, ja läsnäolonsa kautta tuottanut hänelle ikävyyksiä? Hän ei ollut kertaakaan tullut ajatelleeksi mitä maailma voisi heistä sanoa, ja itsensä suhteen se olikin hänelle yhdentekevää. Mutta Hertan maine, se ei saisi hänen kauttansa kärsiä.

Ei, hän lähtisi pois, mitä pikemmin sitä parempi.

Antti saapui rantaan. Mökin edustalla seisoi hevonen. Ovessa tuli rouva Korhonen häntä vastaan.

— Hän on hyvin heikko, vaimo parka. Teitä hän tuntui kaipaavan.

Antti astui tupaan. Vaimo makasi entisellä sijallaan lattialla ja vieras nainen hääri takan luona. Antti kumartui sairaan puoleen. Hän makasi kuumeessa, silmät puoleksi ummessa.

— Jos hyvä Jumala korjaisi minutkin, sanoi vaimo hiljaisella äänellä. — Minä olen valmis kuolemaan.

— Kyllä te paranette, sanoi Antti rohkaisevasti. — Ajatelkaa miestänne, joka on aivan avuton. Mitenkä hän ilman teitä tulisi toimeen?

Vaimo nyökkäsi päätään.

— Elämä on niin raskas, mutta ehkä Jumala eteenpäin auttaa. Ja aina niitä on hyviä ihmisiäkin, jotka armahtavat köyhääkin.

— Maatkaa nyt aivan rauhassa. Emäntä tuolla on luvannut olla teidän luonanne, siksi kuin paranette. Te ette saa nousta pystyyn, ennenkuin olette aivan terve.

Antti antoi määräyksensä vaimolle, joka hääri takan ääressä ja selitti miten sairasta oli hoidettava. Sitten hän läksi takaisin hiihtämään. — —

Turvakodissa oli pöytä katettuna, kun hän astui sisään. Hän ei ollut nähnyt Herttaa koko päivänä.

He istuivat ääneti pöytään. Antille ei ruoka maistunut. Hän istui vain ja käänteli hermostuneesti lusikkaa kädessänsä ja oli vaiti. Hertan katse oli alas kääntyneenä ja hänen kasvoissaan oli kiusaantunut ilme.

Vihdoin Antti keskeytti äänettömyyden.

— Neiti Ek, minä lähden täältä huomenna. Se on parempi meille molemmille.

Hertta nosti katseensa Anttiin. Se oli vakava ja luja.

— Mutta jos minä pyytäisin teitä jäämään vielä muutamaksi päiväksi — —

— Mitä te tarkoitatte? sanoi Antti kiihkeästi.

— Ei minun tähteni, tohtori, — vaan lasten. Koettakaamme unohtaa itsemme ja ajatella vaan sitä työtä, joka meidän edessämme on.

— Teidän on hyvä sanoa, teidän, neiti Ek. Mutta jos te tietäisitte kuinka tuskallinen minun tilani on, niin te ette sitä pyytäisi. Te tietenkään ette voi sille mitään, että olette kylmä ja tunteeton, enkä minä tahtoisikaan kerjätä teiltä sitä, mitä te ette vapaaehtoisesti voi antaa. Sillä siinähän rakkauden suuruus juuri onkin, ettei se harkitse eikä arvostele mitään, se ottaa vain ja antaa aivan sokeasti.

— Miksikä te ette tahdo olla minun ystäväni, tohtori Hammar? Hertan ääni oli melkein rukoileva.

— Sentähden että minä olen mies, eikä ystävyys minua yksin tyydytä. Ystävyys ja rakkaus eivät ole ystäviä.

— Mutta jos te lähdette — ja tietysti te lähdetiekin, enhän minä tahdo teitä pidättää, — niin minä jään yksin sairaitteni kanssa. Minä tunnen, että jotain on tulossa, en voi edes selittää mitä se on, mutta se peloittaa minua. Se kohoaa tuskana minun rinnassani ja yöllä se on tukahduttaa minut.

— Oletteko te sairas, neiti?

— En tiedä sitä itsekään. Mutta eihän se merkitse mitään. Lähtekää te vain huoleti.

Antti nousi ylös. Hän astui hetken aikaa edestakaisin huoneessa, hänen kasvonsa ilmaisivat taistelua.

— No hyvä, sanoi hän päättäväisesti ja pysähtyi Hertan eteen, — minä jään vielä joksikin ajaksi. Ojentakaa minulle kätenne, Hertta neiti, minä tahdon olla ystävänne ja osoittaa että ansaitsen teidän luottamustanne.

Hertta ojensi hänelle kätensä. Antti puristi sitä lujasti ja lämpimästi ja kiiruhti sitten ulos huoneesta. Hertta katsoi hänen jälkeensä. Rinnasta kohosi nyyhkytys ja hän purskahti itkuun.

XIX.

— Tänä yönä minä valvon lasten luona, sanoi Antti vakavalla ja varmalla äänellä. — Te turmelette terveytenne, neiti, ja sitä minä en voi sallia.

— Älkää huoliko minusta. Kyllä minä vielä kestän. Mutta Hertan uupunut ääni puhui aivan hänen omia sanojaan vastaan.

Lasten tila turvakodissa oli taaskin huonontunut. Uusia sairaita oli tullut entisten lisäksi ja muutamien tauti oli saanut vaarallisen käänteen. Hertta oli uskollisesti öisin valvonut heikompien luona ja päivin hoitanut heitä. Aika-ajoin hän oli tuntenut suurta väsymystä ja uupumusta, mutta hän ei tahtonut sitä myöntää, ei edes itsellensä. Mutta hänen kalpeat poskensa ja väsyneet silmänsä olivat ilmaisseet hänet.

— Nyt te tulette ainakin vähäksi aikaa ulos kävelemään, sanoi Antti. — Lapset eivät tarvitse teitä tällä hetkellä ja te tulette itsekin sairaaksi, jos ette suostu edes raitista ilmaa hengittämään.

Sairastumista oli Herttakin pelännyt. Hänen päätänsä huimasi, kun hän astui huoneen lattian yli eikä ruoka maistunut. Hän nousi ylös. Hän otti palttoon päällensä ja astui ulos. Ulkona lumi häikäisi hänen silmiänsä, jotka päiväkausiin eivät olleet nähneet muuta kuin sairashuoneen harmaita seiniä. Hän tunsi äkillistä pyörtymystä, maailma musteni hänen silmissään ja hän tarttui käsikaiteesen kiinni. Vaivoin hän sai pysytellyksi pystyssä.

— Voitteko huonosti? kysyi Antti, joka kiiruhti hänen jälkeensä.

— Hiukan pyörtymystä vain, kyllä se pian menee ohi, sanoi Hertta. — Viime päivinä olen tuntenut sitä usean kerran.

Hän koetti astua portaita alas, mutta horjahti uudelleen.

Antti tarttui häntä käsivarteen kiinni ja talutti hänet sisään. Hertta vaipui tuolille istumaan.

— Te olette täydessä kuumeessa, sanoi Antti koetellen hänen valtasuontansa. — Parasta on että panette maata. Te olette rasittanut itseänne liiaksi.

Hertta laskeutui vuoteelleen. Hän oli niin uupunut ja voimaton, että tuskin jaksoi kättänsä liikuttaa. Päätä särki ja korvat humisivat. Hän ummisti silmänsä ja vaipui puolihorrokseen. Hänestä tuntui ikäänkuin hän äkkiä olisi joutunut pyörteesen, joka kuljetti häntä yhä kauemmaksi alas pohjattomaan syvyyteen.

Äkkiä hän havahtui. Antti seisoi hänen vuoteensa ääressä. Hänen kasvoissaan oli huolestunut ilme. Hän ojensi hänelle kupin.

— Juokaa tämä, hän sanoi — jos te olette vain vilustunut, niin se menee piankin ohitse.

Hertta nousi puoleksi istualleen vuoteessaan ja maisteli kuumaa juomaa.

— Minun on niin vaikea saada sitä alas, sanoi hän hetken kuluttua ja rykäisi. — Minun kurkkuni tuntuu niin karhealta.

Antti säpsähti.

— Onko se jo kauan tuntunut kipeältä?

— Ei, nyt vast'ikään.

Antti tutki hänen kurkkuansa.

— Se punoittaa hiukan toisella puolella, mutta ehkä se on vain jotain satunnaista.

Hertta vaipui takaisin vuoteelle. Hän ojensi kätensä Antille.

— Hyvää yötä, antakaa minun nyt nukkua. Minä olen niin väsynyt.

— Jos te tarvitsette yöllä jotain, niin soittakaa kelloa.

Antti seisoi vielä hetken aikaa Hertan vuoteen ääressä. Hän ei voinut irroittaa katsettansa hänestä. Siitä saakka kuin hän oli luvannut jäädä hänen luoksensa ja ystävänä auttaa häntä hänen työssänsä, oli Antin käytös kokonaan muuttunut. Hän ei koskaan pienimmälläkään sanalla tai katseella viitannut siihen kohtaukseen, mikä heidän välillään oli ollut, hän hillitsi itsensä siihen määrään, ettei kukaan olisi voinut aavistaakaan hänen todellisia tunteitaan. Hänen käytöksensä oli vakava ja hänen puheensa liikkui aina asiallisilla ja välttämättömillä aloilla. Mutta nyt, kun Antti seisoi yksin Hertan vuoteen ääressä ja näki hänet edessänsä kalpeana ja voimattomana, silmät kiinni painuneina, niin hänen itsehillitsemisensä loppui. Hänen rinnassaan pääsi voimakas tunne valloillensa, joka rikkoi kaikki sulut ja esteet. Ja hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja painoi polttavat silmänsä sen reunaa vasten.

Mutta äkkiä kohosi Antin eteen kuva selväpiirteisenä ja varmana. Hän näki pojan kaukana metsätorpassa makaavan kuumeissaan kovalla penkillänsä. Hän kuuli korisevan äänen kohoavan hänen rinnastaan ja näki hänen taistelevan tukehtumista vastaan. Ja hän näki Hertan kannattavan häntä käsivarsillansa ja kumartuvan hänen ylitsensä.

— Hyvä Jumala, sanoi hän puoliääneen — voisiko se olla mahdollista?

Hän nousi ääneti ylös polvistuneesta asennostaan ja astui hiljaa ikkunan luo. Hän peitti kasvonsa käteensä ja koko hänen ruumiinsa vapisi valtavan liikutuksen vallassa. Syvä nyyhkytys kohosi rinnasta ja hän puri hampaansa yhteen hillitäkseen itkun purskahdusta.

Olisiko mahdollista, että Hertta olisi saanut tartunnan metsätorpasta, että hän itse olisi joutunut sen taudin uhriksi, jota vastaan hän niin rohkeasti oli taistellut? Ei, se ei voinut olla mahdollista, kohtalo ei saanut olla niin kova. Se oli vain Antin kiihoittuneen mielikuvituksen harhakuva, kaikki esiintyi hänelle vain niin mustana ja synkkänä.

Hertta makasi hiljaa ja liikkumatta vuoteellansa. Antti hiipi varpaillansa ulos. Ilma huoneessa oli tukehduttaa hänet.

XX.

Hertta havahtui unestansa. Hänen ympärillään vallitsi täydellinen pimeys. Pää oli niin painava, ettei hän jaksanut sitä kohottaa tyynyltä, Kurkku oli kuiva ja hänestä tuntui ikäänkuin jotain paksua ja karheaa olisi siihen tarttunut. Hän rykäisi, hän koetti niellä alas tuon palan, joka vaikeutti hänen hengitystänsä, mutta se ei poistunut ja hän tunsi vain kipua. Tuska hänen ruumiissaan yhä yltyi ja kuume poltti hänen jäseniänsä.

Pimeys hänen ympärillään vaivasi häntä. Hän ponnisti näköhermojansa, nähdäkseen pimeyden läpi, eroittaakseen esineitä hänen ympärillään. Mutta hänen ponnistuksensa oli turha. Ja voimattomana, tuskasta läähättäen hän ummisti taas silmänsä.

Hertta säpsähti ja kohotti päänsä ylös. Hän oli kuulevinaan hiljaista huminaa ympärillään, hän oli tuntevinaan että jokin häntä lähestyi yhä likemmäksi ja likemmäksi. Se painoi häntä vasten rintaa, se yritti peittää hänet kokonaan ja tukehduttaa hänet painonsa alle. Hertta kohotti torjuvasti kätensä ylös, ne koskettivat vain tyhjää ilmaa, ja laskeutuivat takaisin peitteelle.

Hertta painoi kätensä ristiin. Hän koetti rukoilla, mielessään muistella lapsuuden aikuisia rukouksiansa. Mutta hän ei löytänyt sanoja. Hän ponnisti muistiansa epätoivoisesti, mutta kaikki oli kadonnut.

— Herra Jumala, toisti hän vain kerran toisensa perästä.

Jäätävä tyhjyys sai vallan hänen sydämessänsä. Kuinka yksin ja hyljätty hän oli. Yksin, keskellä kammottavaa pimeyttä. Ilman ystävää, ilman ainoatakaan lämmittävää tunnetta. Jos nyt kuolema tulisi — Herttaa värisytti, hänen hampaansa kalisivat ja tuskan hiki valui otsalle.

Voisiko kuolema tulla ja temmata hänet pois elämästä, ennenkuin hän oli saanut elämää tunteakkaan? Voisiko se olla niin armoton ja riistää hänet keskeltä nuoruuden kevättä? Ei, hän ei tahtonut kuolla, hän tahtoi vielä nauttia elämästä, ja tuntea vaikka yhden ainoan kerran sen hurmaavaa syleilyä.

Aamuhämärä laskeutui hiljaa huoneesen. Harmaana ja salaperäisenä se kietoutui jokaisen esineen ympäri, laajensi niiden rajapiirteitä ja himmensi niiden muotoja. Liikahtamatta tuijotti Hertta eteensä. Hän tunsi vuoroin kylmänväreitä ruumiissansa, vuoroin kuumotus kohosi hänelle päähän.

Yksinäisyyden tunne sai hänessä yhä suuremman vallan.

Mutta oliko hän sittenkään niin yksin? Olihan hänellä isä, joskin kaukana ja äiti vieläkin kauempana. Mutta hän tunsi hänen läheisyytensä, tunsi sen siinä ilmassa, joka häntä ympäröi ja siinä huminassa, joka hänen korviinsa kuulosti. Hertta hymyili. Hänen kasvonpiirteensä rauhoittuivat ja hän katsoa tuijotti eteensä ja teroitti kuulohermojansa. Hänen mielikuvansa yhä kasvoi ja sen muodot selvenivät.

Hän näki edessään silmät, jotka hellästi häneen katsoivat ja hymyilevät huulet; hän kuuli äänen häntä kutsuvan. Hertan sydämeen virtasi lämmin tunne, hän ojensi kätensä ja hänen huuliltaan tunkeutui heikko kuiskaus. Kuinka tutut nuo silmät hänelle olivat, tuo vakava, hellä katse. Mutta voisivatko nuo olla äidin, ei, sellaiseksi hän ei ollut häntä kuvitellut, ne olivat vieläkin tutummat ja läheisemmät.

Hertta painoi kätensä silmiänsä vasten. Mikä voimakas tunne se äkkiä hänen sydämensä valtasi, kuinka kiihkeästi veri hänen suonissaan virtasi. Niin, hän se oli, Antti, hän tunsi nuo silmät, hän tunsi tuon korkean otsan. Kuinka sokea hän oli ollut, kuinka vähän hän oli ymmärtänyt omaa itseänsä.

Hän rakasti Anttia. Tuhatäänisenä sävelenä tuo tunne kajahteli häntä vastaan, ja täytti ilman hänen ympärillään. Hurmaava onni tunkeutui hänen sydämeensä, hän ei ollut yksin, hänen ei tarvinnut kuolla yksin, kaukana kotoansa ja hyljättynä. Kuollako? Ei, elää hän nyt tahtoi, elää ja olla onnekas.

Hertta hypähti istualleen. Hänen kurkkunsa puristautui kokoon, ikäänkuin joku olisi tahtonut kuristaa häntä, hän koetti tuskissansa hengittää ja kädet puristautuivat nyrkkiin. Voimattomana hän vaipui takaisin tyynylle. Hän makasi hetken aikaa läähättäen.

Ovi raoittautui varovasti. Antin kalpeat kasvot näkyivät ovessa. Hän kiiruhti nopeasti Hertan vuoteen luo ja kohotti hänet pystyyn.

— Minä tunnen sen tulevan, sen suuren ja kammottavan — — pelasta minut, Antti, älä anna sen riistää minua.

Ääni oli käheä ja tuskallinen.