Part 7

— Sen minä sanon, jatkoi hän puhettansa auttaen jäätyneitä vaatteita Hertan päältä, — kuoleman tuo neiti itsellensä vielä hakee. Kun tällaisessa jumalan ilmassa ulos lähtee. Minä luulin hänen nimismiehen luona olevan.

— Antaisiko Annastiina jotain lämmittävää, sanoi Hertta heittäytyen sohvalle. — Tuolla kaapissa on pullo, kaatakaa siitä.

Annastiina toi hänelle lasin viiniä.

— Ja keittäkää nyt maitoa, sekä lapselle että minulle.

Annastiina kiiruhti tupaan. Hänen pieni pyöreä vartalonsa vieri eteenpäin kuin pallo ja hänen poskensa punoittivat liikutuksesta.

— Siunatkoon sitä neitiä, sanoi hän puoliääneen. Hertta makasi vuoteessansa lämpimästi peitettynä. Kuuma maito lämmitti hänen jäseniänsä, väristys katosi vähitellen ja väsymys raukaisi häntä. Hän makasi silmät ummessa, aivan liikkumatta. Ulkoa hän kuuli vain myrskyn pauhinan ja lumituiskun, joka pieksi ikkunaruutuja vasten. Hän koetti hillitä ajatuksiansa, karkoittaa niitä kuvia, jotka yhä uudelleen tunkeutuivat hänen eteensä. Mutta kesken ponnistuksiaan hänen eteensä astuivat vahankeltaiset kasvot ja hän tunsi lasittuneen katseen kiintyvän itseensä.

Hertta avasi silmänsä. Annastiina seisoi vuoteen ääressä.

— Annastiina, Hertta purskahti itkuun, — he ovat kuolleet nälkään ja viluun, nuo ihmisraukat. Jumala meitä armahtakoon.

Annastiina koetti tyynnyttää Herttaa.

— Minä annoin ruokaa lapsiraukalle ja vein hänet saunaan. Siellä minä hieroin ja hautelin häntä. Nyt hän nukkuu sikeästi.

Hertta hymyili ja silitteli Annastiinan ryppyistä kättä. Hänen päänsä oli raskas ja hän oli niin väsynyt ettei hän jaksanut sanoa mitään.

Annastiina sammutti valkean ja hiipi hiljaa ulos.

XV.

Pikku Maija, jonka Hertta oli tuonut Mäentorpasta, ei ottanut virotakseen. Useita päiviä hän oli vuoteessa maannut ja kuume poltti hänen pientä ruumistansa, joka oli pitkällisestä ruuanpuutteesta kuihtunut aivan kokoon. Kärsivällisenä hän makasi päivän toisensa jälkeen, kärsivällisenä silloinkin, kun toisilla lapsilla oli käsityö- tai lukutuntinsa, eikä kukaan ehtinyt hänen vuoteensa ääressä istua.

Joka aamu ensi työksensä Hertta meni pientä potilastaan tervehtimään. Maija katseli häntä suurin, sinisin silmin, ne näyttivät niin surullisilta, ikäänkuin ne olisivat voineet kertoa kokonaisen pitkän elämän kärsimyksistä. Hän ojensi Hertalle laihan, pienen kätensä ja hymyili iloisesti. Mutta välistä hymyily kävi haikeaksi ja hän purskahti hillittömään itkuun.

Eräänä aamuna oli pikku Maija entistään huonompi. Pieni pää lepäsi hervottomana tyynyllä ja hengitys oli raskas ja läähättävä. Rinta oli täynnänsä punaisia näppylöitä, jotka päivän kuluttua yhä lisääntyivät.

Hertta antoi nostaa hänen vuoteensa omaan huoneesensa, erilleen muista lapsista ja kamala pelko sai hänen sydämessään vallan. Entäs jos tauti olisi tarttuva — hän oli itse niin harvoin nähnyt sairaita lapsia, mutta omasta lapsuudestaan hänellä oli vielä kyllin selvässä muistossa tarttuvat kuumetaudit — entäs jos tartuntasiemen jo olisi levinnyt toisiinkin lapsiin! Jos tauti saisi vallan turvakodissa ja tuhoavana kulkisi toisesta turvatista toiseen!

Pian Hertan pelko osoittautuikin oikeutetuksi. Useita lapsia sairastui aivan yhtä aikaa, toisia taas muutaman päivän väliajalla. Kymmenkunta pientä turvattia taisteli tulirokon valtaa vastaan.

Tupa järjestettiin sairashuoneeksi ja pienokaiset makasivat telttavuoteilla toinen toisensa rinnalla. Terveet lapset majoitettiin naapuritaloon Annastiinan valvonnan alle. Hertta jäi yksin sairaita hoitamaan.

Neljä päivää ja neljä yötä hän oli jo lakkaamatta heitä hoitanut, suomatta itselleen tuskin tunninkaan lepoa. Hänen poskensa olivat aivan kalpeat ja silmiä ympäröi musta varjo. Päivä päivältä hänen huolensa ja tuskansa yhä lisääntyi, sillä armoton tauti yritti tuhoamaan koko hänen suuren, kauniin työnsä.

Oli keskiyön aika. Huoneessa vallitsi puolipimeys. Kuu loisti ikkunasta sisään ja himmeäliekkinen lamppu seisoi syrjässä, huoneen nurkassa. Hertta oli nostanut pikku Maijan vuoteen erilleen muista sairaista. Hän istui vuoteen ääressä, matalalla jakkaralla ja katsoi lakkaamatta lasta, joka kelmeänä ja laihana lepäsi tyynyillä. Rinta työskenteli ahkerasti ja koriseva ääni kohosi kurkusta.

Lapsi avasi silmänsä. Ne olivat suuret ja polttavat. Katse harhaili sinne-tänne, kiintymättä mihinkään. Hän heitteli käsiään edes-takaisin peitolla ja pyöritteli päätään tyynyllä. Tuskan hiki liimautui kiinni hiuksiin.

Hertta painoi päänsä vuoteen reunaa vasten. Hän istui aivan hiljaa, uskaltamatta liikuttaa itseänsä, ja koko hänen hermostonsa oli jännittävässä odotuksessa. Jo illalla hän oli huomannut taistelun alkaneen, taistelun elämästä ja kuolemasta. Hän seisoi siinä vieressä aivan voimattomana, avuttomana. Kerran hän oli jo pelastanut tuon pienen hengen varmasta kuolemasta, mutta silloin hän olikin ollut varma voitostansa. Nyt hänellä ei ollut samaa luottamusta eikä uskoa.

Hertta polvistui lattialle. Uskaltaisiko hän rukoilla hänen puolestansa? Vaan mitä hän rukoilisi? Elämääkö, joka olisi vain täynnä puutetta ja kärsimystä? Eikö silloin ollut parempi että hän sai aloittaa elämänsä uudestaan valoisammassa ja täydellisemmässä maailmassa?

Hertta säpsähti. Lapsi oli taaskin avannut silmänsä. Niiden katse oli kirkastunut ja kauaksi tähtäytynyt. Hän koetti liikuttaa huuliansa, saada ääntänsä kuulumaan. Mutta rinnasta kohosi vain epäselvä korahdus ja katse sammui hänen silmässänsä. Sitten kaikki hiljeni.

Hertta seisoi kauan liikkumatta. Hän katseli lakkaamatta tuota pientä lasta, joka lepäsi aivan rauhallisesti, ikäänkuin uneen vaipuneena. Kasvojen ilme oli kirkastunut, suu melkein hymyyn vetäytynyt. Hertta ei ollut koskaan luullut kuolemaa niin sovinnolliseksi ja kauniiksi. Hän oli kuvitellut sitä vain kauhuaherättäväksi ja julmaksi voimaksi, ja äkkiä se nyt esiintyi hänelle aivan uudessa valossa.

Aamun varhainen hämärä tunkeutui huoneesen. Herttaa vilutti. Monen yön valvonta ja jännitys raukaisi hänen ruumistansa. Väsymys valtasi hänet kaksinkertaisella voimalla, nyt kun häntä ei enää tarvittu. Hän heittäytyi sohvalle ja koetti nukkua.

Mutta uni pakeni hänen väsyneitä silmäluomiansa. Toiset pienet sairaat tuvassa muistuivat äkkiä hänen mieleensä, kuolema oli hetkeksi karkoittanut hänestä kaikki muut ajatukset. Hän astui eteiseen ja raoitti tuvan ovea. Kaikki oli siellä hiljaista, ei ääntäkään kuulunut.

Mutta äkkiä hänet valtasi hirveä tuska. Pitäisikö hänen nähdä toisen toisensa jälkeen taistelevan kuoleman kanssa, kunnes se armahtavana tekisi lopun heidän kärsimyksistään? Pitäisikö hänen seisoa voimattomana katselijana, kunnes hänen koko pieni perheensä olisi hajonnut ja hän itse vain olisi yksin jäljelle jäänyt? Eikö hänen velvollisuutensakin ollut hankkia heille apua tavalla tai toisella?

Useita päiviä sitten hän oli lähettänyt sanan lääkärille, joka asui monen peninkulman päässä lähimmässä kaupungissa, mutta häntä ei ollut kuulunut, ei edes mitään vastausta ollut tullut. Keli oli huono, alituiset tuiskut olivat ajaneet umpeen kaikki tiet ja liike oli niin pieni, ett'ei se kyennyt teitä auki pitämään.

Mutta apua hänen täytyi saada ja pikaista, muuten he kaikki menehtyisivät.

Hertta heittäytyi vuoteellensa. Hän kätki kasvonsa tyynyyn ja lepäsi aivan liikkumattomana. Miksi hän oli lähtenyt kotoansa, miksi hän oli tullut tänne salomaan yksinäisyyteen, kun hän ei kuitenkaan voinut mitään saada aikaan? Ehkä enemmän pahaa kuin hyvää, oli rovastikin sanonut. Rakastiko hän todellakin tuota kansaa, jota hän oli tahtonut auttaa heidän hädässänsä? Eikö hän tässä, niinkuin kaikessa muussakin, ollut ajatellut vain itseänsä? Hän oli tahtonut saada tyydytystä vain omalle itsellensä, ja nyt oli rangaistus tullut.

Miksikä hän ei voinut rakastaa, niinkuin lukemattomat muut naiset, rakastaa ilman epäitsekkäisyyttä ja vilppiä? Uhrata itsensä kerrankin kokonaan ja unohtaa oma itsensä. Ilman rakkautta, — sen hän tänä hetkenä selvästi tunsi, — ilman rakkautta ei mikään hänelle onnistuisi, ei hän saisi mitään aikaan.

Mitä muistoja tuo ajatus äkkiä loihti hänelle esiin? Tuo ajatus ei ollut aina niin selvä hänelle ollut kuin nyt, se oli kerran vieraana ja käsittämättömänä tullut hänen luoksensa, mutta yhä uudestaan se oli palautunut takaisin, kunnes se vähitellen oli imeytynyt hänen vereensä. Hän muisti illan senaattori Tauben luona, jolloin hän oli istunut kahden Antti Hammarin kanssa Elsan huoneessa. Salista oli kaikunut tanssin säveleet. Hän oli ivannut rakkautta, persoonallista onnea ja puhunut uhrauksista, joita hän olisi halunnut kansallensa antaa. Kuinka sokea hän oli ollut. Ilman rakkautta ei voi mitään saada aikaan.

Hertta hypähti ylös vuoteeltansa. Selvä päivä valaisi huonetta ja pienen ruumiin kellertäviä kasvoja. Hänen täytyi toimia, hän ei saanut vaipua hyödyttömään haaveiluun. Olihan Antti luvannut auttaa, olihan hän kehoittanut häntä kääntymään hänen puoleensa, silloin kuin hän oli vailla neuvoa ja apua.

Hän otti esille paperia ja kynän ja kirjoitti kiihkeästi:

"Olen aivan avuton, tohtori Hammar. Tulirokko on päässyt valloilleen pienten turvattieni joukossa, kymmenen lasta sairastaa ja tänä yönä korjasi kuolema ensimäisen uhrinsa. Terveet lapset olen eroittanut toiseen rakennukseen, mutta ei sittenkään ole takeita siitä, ettei yhä uusia taudinkohtauksia ilmesty. Olen koettanut saada piirilääkäriä täällä käymään, mutta turhaan. Tiet ovat ummessa ja matkustaminen kovin vaivalloista. Olen aivan epätoivoissani, sillä seison täällä yksin ja avuttomana. Antakaa minulle apua, tohtori Hammar, lähettäkää joku nuori kandidaatti, tai tulkaa itse, jos voitte. Kertokaa kenraali Löfbergille miten asiat täällä ovat, nyt en jaksa hänelle kirjoittaa, sillä olen valvonut yksin useita öitä perätysten".

Vielä samana päivänä Hertta lähetti kirjeen erään miehen mukana, joka oli matkalla kaupunkiin.

XVI.

Tulirokko levisi turvakodissa yhä enenevällä voimalla. Toinen puoli pienistä hoidokkaista oli jo otettu sairashuoneen puolelle. Ensimäiset alkoivat kuitenkin jo parata, he saivat jo istua vuoteissansa ja jotain vähäistä askaroidakin. Mutta toiset olivat kovassa kuumeessa ja heittelivät itseään tuskissansa vuoteillaan.

Hertan oli täytynyt ottaa apulainen lapsia hoitamaan. Hän oli väsynyt ja rasittunut paljosta valvomisesta, ja huoli ja edesvastuu painoi raskaasti hänen hartioitaan. Antti Hammarilta hän ei ollut saanut vielä minkäänlaista vastausta. Mutta postinkulku olikin kovin hidas ja melkein sattuman nojassa.

Hertta istui ikkunan ääressä huoneessansa. Ovi oli auki viereiseen kamariin, jossa heikommat sairaat makasivat. Ilta jo hämärsi ja kova lumituisku teki ilman vieläkin pimeämmäksi. Kaksi viikkoa oli nyt yhtä mittaa lunta tuiskunnut, melkein aamusta iltaan. Hertta oli tuskin nimeksikään ulkona liikkunut.

Hän istui mietteissänsä katsellen lumihiuteita, jotka ikkunaruuduilla lentelivät. Ne muodostivat ihmeellisiä kuvia lasia vasten, kokonaisia maisemiakin, joissa joka ainoa yksityiskohta oli kuin mestarin kädestä lähtenyt. Lumihiuteet yhä kasvoivat ja muuttivat muotoaan, kasaantuivat yhteen ja hävittivät toinen toisensa.

Hertan ajatukset ne liitivät kilpaa lumihiuteiden kanssa. Hän olisi tahtonut katseellaan lävistää tuon suuren pimeyden, joka ympäröi häntä joka puolelta. Hetkeksi pistäytyä isän huoneesen, joka nojatuolissansa poltti piippuaan ja kädellä sivellä hänen ryppyistä otsaansa. Isä oli kirjoittanut hänelle jonkun kerran, mutta vaikka kirje oli ollutkin lyhyt ja asiallinen, ilman vähintäkään tunteellisuuden jälkeä, niin oli rivien välistä sittenkin henkinyt Herttaa kohden yksinäisyyden ikävä.

Eteisestä kuului askeleita. Hertta ei pannut huomiota siihen, sillä hän luuli apulaisvaimon kulkevan ulkona. Mutta kopinaa jatkui edelleen ja hän kuuli oudon äänen soinnun. Hän hypähti pystyyn. Veri kohosi hänen poskiinsa ja sydän alkoi kiivaasti tykyttää. Voisiko se olla — —

Hertta seisoi jännityksessä. Samassa ovi avautui ja sisään astui pitkä, kookas mies.

— Hertta! Ääni oli pehmeä ja sydämellinen. Hän ojensi Hertalle molemmat kätensä.

Hertta syöksyi häntä vastaan.

— Tekö se todellakin olette, sai Hertta vihdoin sanotuksi. Hänen äänensä värähteli ja silmänsä kostuivat.

Antti päästi hänen kätensä irti. Hertta sytytti lampun ja asetti sen pöydälle sohvan eteen.

— Istukaa tohtori ja kertokaa minulle nyt kaikki, oikein juurta jaksain. Isästä, kenraali Löfbergistä, ja kaikista, kaikista.

— Antakaas, kun minä ensin katselen teitä, sanoi Antti. — Hiukan kalpea ja laiha, mutta katse on kirkas, tavallistakin iloisempi.

— Se on teidän ansionne, tohtori. Käsitättekö minun riemuani? Kerrankin minulla on joku, jonka kanssa voin puhua ja jolta voin saada neuvoa ja apua, Mutta kuinka te saatoitte tulla tänne, miten te pääsitte irti töistänne?

Antti ei voinut irroittaa katsettansa Hertasta. Aiheuttiko hän persoonallisesti hänen ilonsa, vai johtuiko se yleensä vain siitä, että hän näki tutut kasvot edessänsä? Oliko hän kertaakaan häntä kaivannut, niinkuin hän, Antti, jonka kaikkiin ajatuksiin, unelmiinkin hän oli kietoutunut? Aavistiko hän edes heikostikaan, että hän yksinomaan Hertan tähden oli jättänyt työnsä ja tullut hänen luoksensa?

Antti kävi sohvaan istumaan.

— Te olette varmaan hyvin nälissänne ja viluinen, sanoi Hertta.

— Enpä niinkään. Hiihtäessä pysyy lämpimänä. Hevosella ajoin Vaaran kestikievariin asti, jossa söin päivällistä. Tavarani tulevat jälestäpäin hevosella.

— Ja Vaaralta asti te tulitte hiihtäen?

— Eihän sitä ole kuin kaksi peninkulmaa.

Hertta sytytti tulen öljykeittiöön ja pani vettä kiehumaan.

— Isänne luona kävin iltaa ennen lähtöäni. Hän lähetti teille tämän.

Antti otti taskustansa pienen käärön.

Hertta kävi istumaan Antin viereen ja avasi sen. Pienessä rasiassa pumpulin välissä oli ohut kultainen medaljonki. Sen sisässä oli naisen kuva. Hertta painoi sen huulilleen.

— Voi sitä isää. Ja tämän hän lähettää minulle. Katsokaa, hän ojensi medaljongin Antille, — se on minun äitini.

Antti katseli kuvaa ja ehdottomasti hänen silmänsä siirtyivät siitä Herttaan.

— Kuinka te olette hänen näköisensä, Hertta neiti. Samat suuret silmät ja sama syvä katse.

— Oliko isä hyvin alakuloinen, kun kävitte hänen luonansa?

— Vanhentunut hän on paljon viime aikoina, mutta samalla hän on ikäänkuin pehmennyt.

— Isä parka. Hertta huokasi syvään. — Oletteko kuullut mitään herra Väisäsestä?

Antin katse kiintyi tutkivasti Herttaan. Miksikä hän häntä ensimäiseksi kysyi? Huhuna oli Antinkin korviin tullut kapteeni Ekin ja Väisäsen läheinen ystävyys ja Hertankin nimeä oli näihin huhuihin sekoitettu. Antti ei ollut kuitenkaan koskaan kallistanut korvaansa niille. Mutta nyt hänen mieleensä äkkiä kohosi epäilys. Entäs jos siinä sittenkin olisi ollut perää, jos hän yksin olisi ollut sokea ja pettynyt — — —

Antti koetti hillitä itseään ja sanoi kylmällä, melkein purevalla äänensoinnulla:

— Minä tuon teille ehkä, aivan tahtomattani, ikävän uutisen. Herra Väisänen on kadonnut kaupungista ja huhu tietää kertoa varsin kummallisia asioita.

— Mitä te sanotte? Hertan ääni oli melkein tuskallinen. — Onko jotain erityistä tapahtunut?

— Te tiedätte ehkä, että herra Väisänen on ollut "Vesa" yhtiön palveluksessa. Yhtiö on tehnyt vara-rikon ja Väisäsen rehellisyys on joutunut epäilyksen alaiseksi.

— Onko "Vesa" tehnyt vararikon? Hertan tuska yhä lisääntyi. — Voi, isä parka!

— Onko teidän isänne missään tekemisessä yhtiön kanssa?

— Hänellä on siinä paljon osakkeita. Herra Väisänen sai hänet houkutelluksi siihen.

Antille selvisi nyt asian laatu. Hän veti helpoituksen huokauksen, ja melkein tahtomattaan pääsi hänen huuliltansa:

— Senkötähden te siis häntä kyselitte?

Hertta katsoi hämmästyneenä Anttiin. Mutta äkkiä hänen poskiinsa nousi puna ja hän sanoi loukkaantuneella äänellä:

— Mitä te sitten luulitte? Ette suinkaan te epäillyt, että minulla olisi ollut jotain tekemistä hänen kanssansa?

Antti punastui.

Hertta nousi ylös. Hänen kasvoihinsa tuli jäykkä, luotaan työntävä piirre. Ääneti hän asetti teen pöytään ja kehoitti Anttia ottamaan.

Antti seurasi hänen liikkeitään ääneti. Yksinkertainen, puolivillainen puku kohotti hänen vartalonsa kauniita muotoja ja hänen hiuksensa, jotka riippuivat pitkänä palmikkona hänen vyötäistensä alapuolelle, antoivat koko hänen olennolleen nuorekkaan, melkein lapsellisen leiman. Kasvoissa vain oli jotain ankaraa ja jäykkää ja niistä oli kadonnut se ehdoton ilo, joka vielä hetki sitten oli ikäänkuin kirkastanut niitä.

He astuivat viereiseen huoneesen. Peräseinällä oli neljä vuodetta rinnatusten. Vanha vaimo istui pöydän ääressä ja luki virsikirjaa. Pieni lamppu valaisi hämärästi huonetta.

— Teidän pitäisi jo panna maata, Lovisa. Ovatko lapset olleet rauhalliset?

— Ville heittelee itseään edes-takaisin vuoteella ja valittaa.

Antti astui vuoteen ääreen. Hän tarttui varovasti pojan käteen ja koetteli valtasuonta.

— Kuume on varsin korkea, sanoi Antti matalalla äänellä. — Jos hän herää, niin koetamme saada sen alenemaan. Entä toiset sairaat?

Hertta avasi tuvan oven. Siellä makasivat pienet toipilaat. Itse taudin he olivat jo voittaneet, mutta voimat olivat vielä hyvin heikot.

— Oletteko huomannut minkäänlaisia jälkitauteja heissä?

— En tiedä, minun kokemukseni tällä alalla on niin kovin vähäinen. Mutta huomenna, kun he ovat hereillä — — —

— Niin, nukkukoot nyt rauhassa. Eikö teillä ole yhtään kurkkumädän kohtausta ollut?

— Joitakuita, mutta harvoja ja luullakseni jokseenkin lieviä. Epäilen kuitenkin että pikku Maija, joka minulta kuoli, joutui juuri sen taudin uhriksi.

He astuivat ulos portaille. Lumituisku oli asettunut, ja taivas oli tähdessä. Ilma oli kylmä ja raitis, mutta tuuli oli kokonaan tyyntynyt.

— Kun te ette vain vilustuisi, sanoi Antti.

— Minä olen karaistunut. Ei minuun mikään pysty.

— Älkää sanoko sitä. Usein pienikin varomattomuus voi tuottaa ikäviä seurauksia. Neiti Hertta, lisäsi hän hetken kuluttua ja astui askeleen häntä kohti, — suokaa minulle anteeksi, että äsken loukkasin teitä. Ei se minun tarkoitukseni ollut. Ymmärrättehän te etten minä tullut tänne teitä loukatakseni, vaan siksi että — —

— Tohtori Hammar, sanoi Hertta ja ojensi hänelle kätensä, — unohtakaamme koko asia. Minä olin turhan arka, ja te — Ei, mennään sisään, täällä tulee kylmä.

— Te olette varmaan kovin väsynyt, tohtori, sanoi Hertta, kun he palasivat takaisin huoneesen. — Te saatte tyytyä siihen mitä talo voi teille tarjota. Hyvää yötä.

— Entä te itse? Minä karkoitan teidät varmaan huoneestanne? Antti tarttui Hertan ojennettuun käteen.

— Ette laisinkaan. Minä olen tuvassa pienokaisteni kanssa. Nukkukaa hyvin.

XVII.

Aamu oli varhainen. Päivä hämärsi, taivas oli väritön ja kuun hohde oli kalpea. Se joudutti matkaansa laskua kohti.

Luonnossa vallitsi suuren hiljaisuuden hetki. Yön henget pakenivat päivän kajahdusta ja päivä kohosi arkaillen vaaran rinteen peitosta. Äänetönnä hongikko saarsi lumikenttiä ja äänettömänä oli järvi jääkahleissansa.

Mutta luonnon hiljaisuus oli lyhyt kuin hengähdys. Idässä kalvakka taivas värittyi ja sieltä-täältä kohosi sinervä savu ylös ilmaan. Hohde taivaan rannalla kävi yhä heloittavammaksi ja lumikinokset kimmelsivät tuhansin värein.

Hertta ja Antti seisoivat portailla. He ottivat suksensa esiin ja läksivät hiihtämään. Törmän kylkeä he laskivat kepeästi alas ja antoivat suksen viedä kauas alas jäälle.

— Katsokaa, kuinka luonto loistaa, tohtori, sanoi Hertta innolla. — Tällainen aamu on oikea jumalanpalvelus minulle. Kuinka paljon enemmän hyvää ja jaloa minä opin luonnosta kuin monista kirjoista ja opetuksista.

— Mutta ei ole niinkään helppoa lukea tuota kirjaa, jota me luonnoksi nimitämme. Sillä on aivan oma kirjaimistonsa.

— Siihen tarvitaan opetusta ja harjoitusta, niinkuin kaikkeen muuhunkin. Mutta se, joka kerran on avaimen löytänyt, sen ei tarvitse muuta, kuin kuunnella ja odottaa. Se tulee aivan itsestänsä.

Antti katseli Herttaa, joka hiihti hänen rinnallansa. Hänen poskensa punoittivat ja silmänsä loistivat. Ja hänen liikkeensä olivat notkeat ja sulavat.

— Luuletteko te, Hertta neiti, että sitä samalla tavalla voisi löytää avaimen ihmissydämeenkin ja sitten asettua odottamaan ja kuuntelemaan?

Hertta pysähtyi ja kääntyi Anttiin.

— Sen teidän, lääkärinä, pitäisi paraiten tietää. Tehän olette tutkinut ihmissydämiä. Hertan kasvot hymyilivät ja hän luuli Antinkin laskevan leikkiä. Mutta kohdatessaan Antin vakavan, läpitunkevan katseen, hävisi hymy hänen kasvoiltansa ja hän käänsi katseensa pois.

He hiihtivät hetken aikaa ääneti, ja seurasivat jälkiä, jotka kulkivat lumikentän poikki sen toiseen rantaan.

— Runoilijat sanovat sitä avainta rakkaudeksi, Antin ääni värähteli, — mutta ihmiset ovat tahranneet sen, käyttämällä sitä itsekkäitä tarkoituksiansa varten.

He saapuivat rantaan, jossa seisoi matala mökki.

— Tuossako he asuvat? kysyi Antti osoittaen mökkiä.

— Niin, tuossa he asuvat. Mies on sokea ja vaimo saa yksin elättää heitä.

— Onko heitä suurikin perhe?

— Yksi lapsi vaan, joka on sairaana. Mutta toinen lie odotettavissa.'

He astuivat mökkiin. Kurjuus astui heitä vastaan joka puolelta. Vaimo makasi olkivuoteella tuvan nurkassa. Pieni poika lepäsi penkillä ja sokea mies istui uunin ääressä. Hänen vaatteensa olivat niin repaleiset, että hänen ruumiinsa vilkkui paikka paikoin paljaana niiden alta. Takka oli kylmillään, seinähylly ja pöytä tyhjänä, ei ruuan jälkeäkään näkynyt missään.

Antti astui vaimon luo. Hän makasi voimattomana lattialla ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja pöhöttyneet.

— Kuinka kauan te olette sairastanut? kysyi Antti.

— Kolmatta viikkoa. Ei ole ollut ruokaa, eilen söimme viimeisen leivän, jonka naapurin vaimo meille antoi.

Hertta oli kerännyt risuja ulkoa ja sytytti ne palamaan. Nokisen padan hän löysi uunin solasta, hän pesi sen puhtaaksi ja nosti sen tulelle.

— Jumala siunatkoon teitä, neiti, sanoi sokea mies uunin ääressä. — Moneen viikkoon emme ole saaneet minkäänlaista keittoa, leipäpalan olemme vaan kastaneet suolaveteen. Mutta eilen loppui leipäkin.

Antti tutki sairasta vaimoa. Hän oli aivan viimeisillään ja ruuan puutteessa hänen voimansa olivat niin heikontuneet, ettei hän pysynyt jaloillaan.

— Kun jaksaisin nousta edes sen verran, että saisin tulta uuniin, sanoi vaimo nyyhkyttäen, — niin ei meidän tarvitsisi viluun kuolla.

— Onko teidän miehenne aivan sokea?

— Viisi vuotta sitten hän tuli sokeaksi tapaturman johdosta. Siitä saakka hän ei ole voinut tehdä mitään.

— Kuinka te sitten olette tulleet toimeen?

— Minä olen työtä tehnyt, olen raatanut aamusta iltaan. Olin kuokkinut pienen pellon tuohon ikkunan alle, mutta syksyllä halla vei perunat. Kun kevät vain joutuisi, niin että petäjän kuori irtaantuisi puun pinnasta, niin olisihan jotain mitä syödä.

— Onko poika kauan sairastanut?

— Vasta pari päivää. Sekin tuli vielä kaiken kurjuuden lisäksi. Kunpa Jumala armahtaisi ja korjaisi hänet pois.

Hertta nosti padan tulelta ja antoi vaimolle jauhovelliä. Hän nousi istualleen ja tarttui vapisevin käsin vatiin. Hänen silmänsä kyyneltyivät.

— Jumala palkitkoon teitä, kun köyhää muistatte, — hän pyyhki laihalla kädellään kyyneleen, joka oli vierinyt poskelle. — Hän on laupias ja vanhurskas, eikä hän hylkää omiansa. Hän tahtoo vain koetella meidän heikkoa uskoamme.

Pieni poika penkillä avasi silmänsä. Niiden kiilto oli luonnoton ja kuumeen tuottama. Hän katseli miestä, joka istui pöydän ääressä ja vitkalleen nautti höyryävää keittoa. Hänen suunsa ympärillä karehteli tuskallinen piirre ja hän kohottautui puoleksi pystyyn kurottaen kättänsä.

Hertta ojensi hänelle lusikalla ruokaa. Ahnaasti poika tarttui siihen kiinni ja koetti niellä keittoa alas. Voimattomana hän vaipui vuoteelle ja ruoka valui suupieliä myöten rinnalle. Kurkusta kohosi karhea korina ja pienet kädet puristautuivat tuskallisesti kokoon.

Antti kiiruhti hänen luoksensa. Hän kohotti hänet pystyyn ja avasi hänen suunsa. Kurkku oli turvoksissa ja täynnä valkoisia pilkkuja. Hän tarjosi hänelle vettä, vaan ei sitäkään poika voinut niellä. Vaivalloisesti hengitys vain kulki turvonneessa kurkussa.