Part 6
— Voi äiti kulta, älkää jättäkö minua, huusi Liisa ja piteli äitiä hameenliepeestä kiinni.
Nuori vaimo, joka jo oli jättänyt rintalapsensa Annastiinan haltuun, koetteli lohduttaa Liisaa.
Hertta tuli hänen luokseen ja tarttui tyttöä kädestä kiinni.
— Tule tänne, Liisa, niin saat velliä.
Hän talutti hänet pöydän ääreen ja asetti hänen eteensä täyteläisen vellivadin. Pienokainen unohti surunsa ja hänen silmänsä kiilsivät ilosta, vaikka kyynel vielä vieri poskipäätä myöten.
— Jumala palkitkoon teitä, neiti, sanoi nuori vaimo, pyyhkien silmiään. Hän astui ovea kohti, mutta kääntyi vielä kerran takaisin. Hän tarttui lapseen kiinni, painoi hänet rintaansa vasten ja purskahti itkemään. Sitten hän kiiruhti ulos.
Kaikki nälkäiset suut olivat vihdoinkin kylläiset. Annastiina toi lämmintä vettä ja saippuaa ja sitten alkoi perinpohjainen pesu. Hetken kuluttua pienet kasvot kiilsivät puhtauttaan ja kukin sai päälleen puhtaan paidan. Olkia levitettiin lattialle ja pienet väsyneet matkamiehet laskeutuivat maata toinen toisensa viereen.
Ruustinna Forsberg jätteli Hertalle hyvästi. Hänen silmänsä olivat kyynelissä kun hän sanoi:
— Te olette pannut hyvän työn alulle, neiti Ek. Herra antakoon teille voimia saattamaan sen loppuun. — —
* * * * *
Hertta astui ulos pihamaalle. Ilta oli tyyni ja kirkas ja kuu levitti salaperäistä valoaan uinuvan luonnon yli. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Sieltä-täältä tuikki vain himmeä valo jäisten ikkunaruutujen läpi. Kirkon suippeneva torni kohotti päätään väritöntä taivasta kohti ja sen takana seisoi vaara vankkana ja järkkymättömänä.
Hertta kuuli itseänsä huudettavan ja hän kääntyi taloa kohti. Portailla seisoi Annastiina.
— Siunaa ja varjele, kun noin vähissä ulos lähtee. Sattuisi vaikka jumalan tauti tulemaan.
Hertta hymyili. Hän astui sisään pieneen kamariin heti eteisen vieressä. Pöydällä oli ruokaa. Hän istui sen ääreen syömään.
Huone oli yksinkertaisesti sisustettu. Siinä ei ollut mitään, jota olisi voinut liiallisuudeksi sanoa. Vuode, puinen sohva, pöytä ja muutamia tuolia. Seinät olivat mustat ja paperoimattomat, uuni savuttunut ja lattia epätasainen ja kulunut. Ja kuitenkin oli siinä kodikkuuden ja hauskuuden leima. Kirjavat räsymatot peittivät lattiaa, valkeat uutimet riippuivat ikkunan edessä ja pieni taulu sohvan yläpuolella katkaisi seinän yksitoikkoisuutta. Uunissa oli tuli palanut melkein hiilokselle.
Annastiina seisoi ovella.
— Nukkuvatko lapset rauhallisesti, Annastiina?
— Tuo sairas poika valittaa alituisesti.
Hertta astui viereiseen kamariin. Pimeästä kuului hiljaista valitusta.
— Nostetaanpa poika sohvalle makaamaan, tänne minun viereeni, sanoi Hertta.
Hertta otti syliinsä laihan, nelivuotisen lapsen ja Annastiina levitti makuuvaatteita sohvalle.
Poika oli täydessä kuumeessa. Hänen ruumiinsa oli polttava ja silmät kiilsivät. Hän makasi aivan voimattomana ja valitti haikeasti.
Hertta kaatoi vettä vatiin ja pesi hänen ruumistaan. Hänen säärensä olivat laihat ja käsivarret kapeat. Vatsa oli pöhöttynyt ja suuri.
Hertta kääri hänet lämpimään peitteesen ja antoi hänelle juoda. Silmät painuivat hiljakseen umpeen ja hengitys kävi tasaisemmaksi. Ja valittava ääni lakkasi hetken kuluttua kokonaan.
Hertta meni tupaan. Siellä makasi kaksikymmentä pientä päätä vieretysten. Kasvot olivat kalpeat ja posket laihtuneet. Mutta uni oli rauhallinen ja syvä.
Kamarissa tuvan takana olivat pienimmät saaneet makuusijansa yhdessä Annastiinan kanssa. Pärekorissa makasi pienin, puolen vuoden vanha tyttölapsi. Kaikkialla oli hiljaista, ei kuulunut muuta kuin tasaista hengitystä.
Hertta astui takaisin tupaan. Pieni pää oli pystyssä ja hiljainen nyyhkytys kohosi rinnasta.
— Äiti, äiti.
Hertta kumartui lapsen puoleen.
— Älä itke, pikku Liisa. Hertta hyväili lasta ja pää vaipui hiljalleen takaisin tyynylle.
Hertta istahti huoneessaan matalalle rahille uunin eteen. Hän painoi päänsä käden varaan ja tuijotti hiilokseen. Siellä-täällä kohosi vielä sinertävä liekki puoleksi palaneiden kekäleiden ympärillä.
Hänen rinnastaan kohosi huokaus ja hän sanoi puoliääneen:
— Herra, anna minulle voimia ja kestävyyttä, ja herätä sydämessäni rakkautta koko suureen luomakuntaasi.
XII.
Hertta heräsi reippaalla mielellä. Uni oli vahvistanut häntä. Ilolla ja luottamuksella hän tarttui työhön kiinni.
Pieni poika nukkui vielä. Hänen unensa oli aivan rauhallinen, ja poskilta oli kadonnut kuumeen puna. Tuvasta kuului iloisia ääniä.
Hertta meni tupaan. Siellä lapset olivat täydessä hommassa. Pikku Liisa istui paitasillaan vuoteellaan ja katseli vaatteitansa. Ne olivat kaikki uudet ja siistit. Ihastuksissaan hän löi kätensä yhteen ja riemuitsi: — Onko enkeli tuonut Liisalle uudet vaatteet? Voi kuinka enkeli oli hyvä.
Suuremmat tytöt auttoivat pienempiä ja kokosivat sitten makuuvaatteet yhteen. Annastiina toi maitovadin pöydälle ja koko korillisen leipää. Pian koko joukko tarttui ruokaan käsiksi. He olivat hilpeät ja iloiset ja heidän silmänsä kiilsivät kiitollisuudesta.
Päivemmällä saapui rouva Korhonen. He jakoivat lapset kolmeen osastoon, pienimmät saivat tehdä paperi- ja ompelutöitä, suuremmat kirjoittivat ja lukivat. Välitunti kului laulaen ja leikkien.
Lasten riemu kohosi korkeimmilleen. He unohtivat arkuutensa ja heidän iloiset äänensä kajahtelivat tuvassa.
Kun opetustunnit olivat lopussa, läksivät lapset ulos pihalle leikkimään.
— Tahdotteko tulla katsomaan pienokaisiani, sanoi Hertta vieden rouva Korhosen viereiseen kamariin. Lattialla, tyynyjen varassa istui pienin ja leikitteli paperipalasella. Hän nauroi Hertalle ja ojensi kätensä häntä kohti. Hertta nosti lapsen syliinsä.
Vuoteessa makasi pieni poika. Isompi tyttö istui hänen vieressänsä.
— Annappas kättä, Paavo, sanoi Hertta sairaalle pojalle. — Tänään hän on jo paljoa reippaampi, lisäsi hän kääntyen rouva Korhosen puoleen, — hän sairasti vain ruuan puutteesta. Hänen äitinsä kertoi eilen, etteivät he viikkokausiin ole syöneet muuta kuin oljista keitettyä lientä ja karkeaa pettuleipää.
— Mutta sehän on hirveätä!
Hertta laski lapsen takaisin lattialle istumaan.
Tuvassa, oven suussa seisoi vanha mies poikansa kanssa. Hänen harmaa tukkansa valui hartioille ja yllään hänellä oli pitkä mekko, jota vyö piteli kiinni vyötäisiltä. Hän tervehti nöyrästi Herttaa.
— Minä tulen kaukaa, rajan toiselta puolelta, hän vastasi Hertalle, joka tiedusteli hänen kotipaikkaansa. Hänen puheessaan oli vieras, outo sointu.
— Matkalla minä kuulin, että täällä on koulu, lisäsi hän, ja hänen silmänsä loistivat kirkkaasti. — Ettekö te ottaisi tätä poikaa kouluun, että hän saisi jotain oppia?
— Onko teillä muutakin perhettä?
— Vaimo ja nuoremmat lapset jäivät kotiin.
— Kuinka he siellä toimeentulevat?
— Minä möin härännahan ja sain kauppiaalta viisi kiloa jauhoja. Sen me jaoimme keskenämme. Aika on huono ja leipä vähässä. Ei sitä aina rahallakaan saa.
Hertta lupasi ottaa pojan luoksensa, vaikka hän olikin toisia lapsia vanhempi.
— Herra palkitkoon teitä, neiti. Minä olen vanha, oppimaton mies, mutta minä tahtoisin että minun poikani saisi oppia enemmän kuin mitä minä itse olen saanut.
— Hätä on tullut joka tölliin, hän lisäsi hetken kuluttua. — Paljon niitä on kuollutkin, kun ei apua saatu minkäänlaista. Ja joka talosta miehet lähtevät liikkeelle apua ja ansiota hakemaan.
Miehen sanat huolestuttivat Herttaa.
— Mitä me teemme, sanoi hän myöhemmin rouva Korhoselle, saattaessaan häntä kotiin kirkon toiselle puolelle, — mitä me teemme, jos yhä useampia tulee rajan tuolta puolen? Mahdotonta on heitä kaikkia ruveta auttamaan, sillä silloin me riistämme avun meidän omalta väeltämme. Mutta on niin sydämetöntä jättää heitä ilman apuakin.
— Eikö olisi mahdollista saada vielä keittiö turvakodin lisäksi, sanoi rouva Korhonen. — Silloin voisi satunnaisillekin kulkijoille antaa apua, ainakin kerraksi.
— Kenraali Löfberg sanoi minulle lähtiessäni, että saisin perustaa keittiön turvakodin yhteyteen. Mutta huoneusto on siihen aivan liian pieni, eikä minulla ole kylliksi työvoimaakaan. Ainoa mahdollisuus olisi, jos voisimme saada jonkun täällä kirkonkylässä, joka ottaisi sen huoleksensa.
— Neuvotelkaa ruustinna Forsbergin kanssa, hän varmaan voi neuvoa teille jonkun sopivan henkilön.
Naiset erosivat toisistaan. Kun Hertta palasi takaisin, oli tuvassa jo päivällinen alulla. Lapset söivät lihasoppaa, neljä aina yhden vadin ääressä. He osoittivat niin suurta hartautta tässä toimessaan, etteivät malttaneet sivullekaan vilkaista.
— Neiti, sanoi Annastiina, joka hääri punakkana takan ja pöydän välillä, — kamarissa on köyhä vaimo. Hän tahtoisi puhutella teitä.
Hertta meni kamariin. Keski-ikäinen nainen istui tuolilla ja hänen vieressänsä lattialla oli pieni mytty. Hän nousi seisoalleen ja tervehti Herttaa.
— Eikö neiti olisi niin armollinen ja antaisi minulle vaatteen apua. Minulla on neljä lasta kotona. He ovat melkein alastomat, sillä tuli poltti syksyllä meidän tupamme, ja kaikki tavaramme. Suurella vaivalla lapset pelastuivat.
— Missä te nyt sitten asutte?
— Navetassa. Se on kylmä ja kostea, mutta onhan siinä kuitenkin tuulen suojaa.
Vaimon kasvot olivat laihat ja terävät. Posket olivat syvään kuopalle painuneet ja suun ympärillä oli kärsivä piirre.
Hertta meni tupaan ja toi lämmintä keittoa vadissa.
— Ulkona on kylmä, ehkä lämmin keitto tekee teille hyvää.
Vaimon silmät kyyneltyivät. Hän tarttui lusikkaan, mutta laski sen jälleen kädestään.
— Syökää vaan, sanoi Hertta kehoittavasti.
— Neiti, sanoi vaimo nyyhkyttäen, — minun lapseni eivät ole viikkokausiin saaneet keittoruokaa. Vaimo purskahti itkuun.
Hertta astui hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
— Syökää huoleti, kyllä täältä teidän lapsillennekin liikenee.
— Syksystä saakka me olemme syöneet petäjäistä, sanoi vaimo pyyhkien silmiään. — Karvasta se on, eikä sitä parempana aikana niin huonolla ruualla toimeen tulisikaan. Kun on tavallinen vuodentulo, niin tarvitsee ihminen myös tavallisen ravinnon. Mutta kun Jumala sulkee kätensä, niin hän antaa myös voimia kestämään sillä, minkä hän antaa.
Hertta läksi hakemaan vaimolle vaatteita. Hän kokosi suuren käärön ja toiseen hän pani ruokavaroja. — Jumala palkitkoon teitä, sanoi vaimo liikutettuna. — Lukkarin vaimo antoi minulle villoja kehrättäväksi, hän osoitti myttyä tuolin vieressä. — Nyt minulla on työtä ja lapsille ruokaa ja vaatteita. Kyllä sitä nyt taas eteenpäin eletään.
Hän jätti Hertalle hyvästi ja läksi astumaan kotiinsa. Hertta katsoi ikkunasta hänen jälkeensä. Ajatuksissansa hän seurasi häntä lumisella metsätiellä kylmään ja kolkkoon navettaan, jossa lapset kärsimättömästi häntä odottivat. Hän kuuli heidän riemuhuutonsa ja näki heidän ilosta hohtavat katseensa. Ja Hertan sydämeen hiipi niin omituisen nöyrä tunne...
XIII.
Hertta istui Soimäen pappilan salissa. Punakirjavat käymämatot peittivät koko lattian, ikkunan edessä seisoi monihaarainen fiikus ja peräseinällä oli jäykkäselkäinen sohva pöytineen ja nojatuoleineen. Seinällä sohvan yläpuolella oli Martti Lutheruksen öljypainokuva.
Rovasti istui keinutuolissa. Hän poltti pitkää piippuaan ja keinui harvalleen edes-takaisin tuolissansa. Hän oli vanha, harmaapäinen mies; vartalo oli lyhyt ja täyteläinen ja keskiosa ruumista pisti huomattavasti esiin. Hänen kasvonsa olivat pyöreät ja parrattomat.
Ruustinna istui Hertan vieressä sohvassa. Sukkapuikot liikkuivat nopeasti hänen sormissansa, mutta hänen katseensa ei kiintynyt kertaakaan työhön.
Pöydällä oli kahvitarjotin. Ruustinna kohotti punaista kahvimyssyä ja kaatoi kahvia kuppeihin.
— Tehkää hyvin, neiti Ek. Hertta kiitti.
Rovasti kaatoi kermaa kahvikuppiinsa ja pisti sokeripalan suuhun.
— Onhan myönnettävä, hän sanoi kohottaen kuppia huulilleen, — että neidet tekevät paljon hyvää kansalle. Mutta tietämättään he tekevät pahaakin, vielä enemmän pahaa kuin hyvää. Lapset tulevat ylpeiksi vanhempiansa kohtaan, saatuaan parempia päiviä kokea.
— No, mutta rakas Forsberg, kuinka Forsberg voi sellaista sanoa, sanoi ruustinna pysähdyttäen sukkapuikkonsa.
— Niin se vaan on, niinkuin minä sanon. He voivat ruveta vaatimaan sekä parempaa ruokaa että hienompia vaatteita, kuin mitä koti voi antaa.
— Rovasti siis arvelee, sanoi Hertta vaivoin hilliten liikutustaan, — ettei meidän yleensä pitäisi lievittää kansan hätää?
— Jumala kyllä tietää, miksikä hän lähettää vitsauksensa kansan yli. Sillä kun kansa elää synnissä ja jumalattomuudessa, eikä ota varoituksia varteen, niin se tarvitsee ankaran iskun, että se vihdoinkin herää huolettomuudestaan.
— Herra rovasti, miksikä köyhä kansa yksinään olisi, tuon vitsauksen tarpeessa, jota vastoin rikkaat — — —
Rovasti ei kuullut häntä. Hän ajatteli vain seurakuntaansa, jonka väliäpitämättömyys oli vuosi vuodelta kasvanut. Kirkossa kävijöiden luku oli huomattavasti vähennyt ja ehtoollisella käynti oli tullut säännöttömäksi. Sen sijaan kansa riensi maallikkosaarnaajia kuuntelemaan.
Palvelustyttö toi postilaukun sisään. Rovasti laski kupin kädestänsä ja avasi sen. Hän nousi ylös ja läksi huoneesensa sanomalehtiä lukemaan.
— Neiti Ek, sanoi ruustinna puoliääneen, — älkää olko millännekään, ei hän tarkoita aina mitä hän sanoo. Ja hän iski tuttavallisesti Hertalle silmää.
— Ettekö te tahtoisi, jatkoi ruustinna hetken kuluttua, — ottaa osaa meidän ompeluseuraamme, neiti Ek?
— Te työskentelette kai hädänalaisille? Ruustinna katsoi Herttaan. Hänen kasvonsa ilmaisivat hämmästystä.
— Hädänalaisille? Niin tietysti, mutta pakanamaalla.
Hertan kasvot jäykistyivät. Hän puri huultaan, hillitäkseen liikutustaan.
Ruustinnalta ei jäänyt huomaamatta Hertan sanaton paheksuminen. Hänen äänensä oli hätääntynyt, kun hän kiireesti lisäsi:
— Meidän ompeluseuramme on ollut jo monta vuotta olemassa, ja siihen kuuluvat kaikki talon emännät ja heidän tyttärensä ja ne harvat säätyläiset, joita tällä paikkakunnalla on.
— Mutta eikö teidän mielestänne nyt todellakaan olisi suurempi syy auttaa omia pitäjäläisiä? Kun astutte askeleenkin ulkopuolelle omaa kynnystänne, niin hätä ja kurjuus on teitä joka puolelta vastassa.
— Kyllä aika on kova, mutta mitä maallinen kurjuus on sen henkisen pimeyden rinnalla, jossa pakanat vaeltavat. Ajatelkaahan toki niitä satoja ja tuhansia, jotka joutuvat kadotukseen, ilman että heillä on ollut mahdollisuuttakaan tulla osallisiksi evankeliumin valosta.
— Hyvä rouva, minä huolehdin monta vertaa enemmän lähimäiseni ruumiin tarpeista, kuin pakanoiden sieluntilasta. Kyllä Jumalan rakkaus on niin suuri, ettei hän anna ainoankaan luoduistansa hukkaan mennä.
Ruustinna katsoi sääliväisesti Herttaan.
— Niin, niin, uskottomuus se yhä leviää, varsinkin nuorisossa. Hän keinutti ruumistansa edestakaisin. — Vihollisen valta se voittaa yhä suurempaa alaa.
Hertan olo kävi tuskalliseksi. Hän olisi tahtonut lähteä pois tästä painostavasta ilmasta, mutta kohteliaisuus vaati häntä pysymään paikoillansa. Hän käänsi keskustelun toisaalle ja tiedusteli jotakuta sopivaa henkilöä, joka ottaisi pitääkseen keittiötä kuljeksivia kerjäläisiä varten.
— Lukkarin vaimo on hyvin toimelias nainen, sanoi ruustinna hetken mietittyänsä. — Hän on teidän lähin naapurinne, luulenpa melkein että hän suostuu. Hertta kiitti neuvosta. Jonkun ajan kuluttua hän läksi astumaan kotiinsa. Rovastin sanat painostivat häntä. Olihan hänen tarkoituksensa niin hyvä, innolla ja hartaudella hän oli tarttunut työhönsä, mutta ehkä häneltä sittenkin puuttui rakkautta. Sitä oikeata rakkautta, joka unohtaa itsensä ja itsekkäisyytensä uhrautuessaan kokonaan toisille.
Hän seisoi yksin, ilman ymmärrystä ja apua, ja edesvastuu, joka lepäsi hänen hartioillaan, tuntui raskaalta ja painostavalta.
Hertta astui huoneesensa. Lämpö ja valo virtasi sieltä häntä vastaan. Pienokaiset uinuivat unen helmassa, kaikki oli tyyntä ja rauhallista hänen ympärillään.
Kirje oli pöydällä hänen edessänsä. Hän avasi sen. Se oli Antti Hammarilta. Ystävän harras osanotto huokui siitä häntä vastaan. Hertta luki siitä puoliääneen:
"— Ehkä kirjeeni saapuu teille hetkenä, jolloin yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne saa vallan teissä. Te tartuitte innostuksen hehkulla työhön ja kuvailitte mielessänne, että työnne sujuisi yhtä tasaisesti kuin hiljaisen puron juoksu tasaisella maalla. Mutta älkää antako mielenne lannistua, vaikka teidän tiellenne sattuukin esteitä, jotka ensi näkemältä tuntuisivat voittamattomilta. Tarttukaa vain rohkeasti kiinni ja pitäkää päänne pystyssä. Älkääkä unohtako että teillä täällä on ystäviä, jotka teitä ymmärtävät ja kannattavat. — — —"
Hertta laski kirjeen kädestänsä ja painoi päänsä pöytää vasten. Kyyneleet vierivät hänen poskiansa pitkin ja hänen ruumiinsa värähteli nyyhkytysten vallassa.
Jospa hänellä olisi ainoakin ystävä, joka tukien seisoisi hänen rinnallansa. Ystävä, joka jakaisi hänen ilonsa ja ottaisi osaa hänen suruihinsa.
Hän nosti päänsä pystyyn ja kuivasi kyyneleensä. Hänen sydämeensä tunkeutui tyyni rauhan tunne, ehkei hän sittenkään ollut niin yksin, kuin hän mielessään oli kuvitellut. Hänen sisäisen silmänsä eteen astui nuoren, vakavan miehen kuva ja hänen täytyi hymyillä omalle mielikuvallensa. Mitäpä hänkään oli muuta kuin vieras, jonka tie hetken aikaa oli kulkenut hänen rinnallansa. Ja kuitenkin oli Antti ainoa, joka oli ymmärtänyt häntä, silloinkin kun kaikki muut olivat häntä paheksineet. Hän oli osoittanut veljellistä ystävyyttä hänelle, niin, muuta ei Hertta koskaan ollut odottanutkaan, ja veljen apua hän oli hänelle luvannut, jos hän sen tarpeesen tulisi.
Ei, yksin hän ei ollut. Ja tuo ajatus rohkaisi hänen mieltänsä ja antoi hänelle uutta voimaa.
XIV.
Useita viikkoja oli jo kulunut Hertan tulosta Soimäkeen. Hänen työnsä edistyi varmasti ja vakaasti. Lapset turvakodissa olivat ihmeellisesti varttuneet. Laihat ja kalpeat posket olivat pyöristyneet ja saaneet punakan värin.
Kansankeittiö oli täydessä toimessa naapuritalossa. Joka päivä saapui lukuisia joukkoja saamaan lämmittävää keittoruokaa. He tulivat usein monien peninkulmienkin takaa puolialastomina ja niin voimattomina, että tuskin jaloillaan jaksoivat seisoa. Mutta saatuaan kovimman nälkänsä tyydytetyksi, he jatkoivat keveämmällä mielellä matkaansa, siunaten hyväntekijöitänsä. Ankaraa tuiskusäätä oli kestänyt useita päiviä. Kylmä pohjoistuuli puhalsi aavalta lakeudelta, nostattaen lunta sankkoina savupilvinä ylös ilmaan. Kylmä viima tunkeutui huoneihinkin ja jäähdytti ilman. Tuli takassakin näytti olevan voimaton pakkasta vastaan.
Rouva Korhonen istui Hertan luona. Hän oli kääriytynyt lämpimään huiviin, joka peitti yläosan ruumista ja hän lämmitteli käsiään uunin edessä. Lasten tunnit olivat juuri päättyneet.
— Eräs kerjäläisvaimo kävi tänä aamuna meillä, hän kertoi, — ja tämä sanoi olleensa yötä Mäentorpassa. Mies ja vaimo ovat siellä sairaat, eikä mökissä ollut ruokaa minkäänlaista. Pieni lapsi oli itkenyt nälissänsä. Hänen kertomuksensa sai minut kauhusta värisemään.
— Pitäisi välttämättä mennä heitä katsomaan, sanoi Hertta.
— Tällaisessako ilmassa? Tiet ovat ummessa ja tuisku on niin kova, ettei voi silmiäänkään auki pitää.
— Mutta ajatelkaahan, jos he kuolevat nälkään! Olenhan minä ennenkin tuiskussa kulkenut, eikä lumi suksia upota.
Rouva Korhonen kohotti olkapäitään.
— Voittehan koettaa, mutta uhkarohkeaa se on. Heti päivällisen jälkeen pani Hertta maitopullon ja leipää tuohikonttiin ja läksi ulos. Vaikka oli vielä täysi päivä, niin lumituisku teki ilman hämäräksi. Hertta veti karvalakin alas korvilleen ja työnsi suksensa ulos.
Hän hiihti jonkun matkaa tietä myöten, jossa kulku oli verrattain helppo ja laskeutui sitten jäälle. Tuuli tuli takaapäin ja kiidätti hänet kovalla vauhdilla yhä kauemmaksi valkoisella lakeudella. Matka edistyi nopeasti, metsän reuna lähestyi lähestymistään ja jonkun ajan kuluttua hän kohosi ylös jäältä metsän suojaan.
Korkealla puiden latvoissa hän kuuli myrskyn pauhaavan. Lunta karisi hänen päällensä lumen painostamilta oksilta. Hän hiihti aivan umpimähkään, tietä ei ollut missään minkäänlaista, eikä vähintäkään jälkeä.
Vihdoin tiheiden puiden lomasta siinsi ränstynyt mökki. Kylmillänsä törrötti savupiippu taivasta kohti ja ikkunanruudunpahainen oli valkeana jäästä.
Hertta tunsi sydämensä kiivaasti sykkivän. Hiljaisuus hänen ympärillään kauhistutti häntä, ei missään vähintäkään ääntä, ei missään pienintäkään ihmiskäden jälkeä.
Hän nosti suksensa mökin seinää vasten, kopisti lumen jaloistansa ja avasi oven. Ummehtunut ja sankka, ilma työntäytyi häntä vastaan. Hän veti oven kiinni jäljessänsä ja astui askeleen peremmälle. Mökin puolihämärässä hän ei voinut nähdä kättänsä edemmäksi.
Vähin erin hänen silmänsä tottuivat hämärään. Mökin perällä, nurkassa oli ryysyinen vaatekasa, joka näytti hiukan liikahtavan. Oven suussa mustunut, tyhjä takka ja uunin päällä laihat, paljaat sääret, jotka riippuivat puoleksi ilmassa. Ryysykasasta lähti heikko, valittava ääni, melkein kuin lapsen itku, tukahdutettu nyyhkytys.
Hertta astui perälle ja kumartui ryysykasan yli. Kauhistuksissaan hän peräytyi pari askelta ja peitti kasvonsa käsiinsä. Hänen selkäänsä karmi ja hänen polvensa vapisivat. Mutta hän voitti kauhistuksensa ja astui uudelleen ryysykasan luo.
Hengettömänä makasi kelmeä vaimo ryysyillä. Hänen silmänsä olivat puoleksi auki ja lasittunut katse ilmaisi tuskaa ja kauhistusta. Iho oli kuultava ja vahan keltainen ja kädet puristuneet suonenvedon tapaiseen kouristukseen. Vaaleat hiukset valuivat epäjärjestyksessä hartioille ja repaleinen paidan rääsy jätti rinnan paljaaksi. Se oli laiha ja kuivettunut.
Kuolleen rinnalla makasi parin vuoden vanha lapsi. Hänen ruumiinsa oli kylmä ja sininen, mutta heikko hengitys kohosi vaivalloisesti rinnasta. Kasvot olivat turvonneet paljosta itkusta ja pieni käsi oli kietoutunut äidin kaulaan.
Hertta nosti lapsen syliinsä. Hän hieroi hänen jähmettyneitä jäseniään, kietoi hänet lämpimään vaippaan ja kaatoi maitoa hänen suuhunsa. Hetken kuluttua lapsi avasi silmänsä, purskahti itkuun ja sanoi:
— Äiti, anna leipää. Maijalla on nälkä.
Hertta antoi leipäpalan lapselle käteen ja asetti hänet maahan istumaan. Hän nousi ylös uunin reunalle ja kurottautui katsomaan. Puolipimeässä hän näki miehen pitkällänsä, jäykkänä ja liikkumattomana. Hän kosketteli paljaita sääriä, jotka riippuivat puoleksi ilmassa. Kauhistuneena hän vetäsi kätensä pois. Ne olivat kylmät ja kankeat.
Hertta tarttui lapseen ja nosti hänet käsivarrelleen. Hän painoi hänet povelleen lämpimän päällystakkinsa alle ja kiiruhti ulos mökistä, jossa kuolema ahdisti häntä joka puolelta. Se seurasi häntä jäljissä ja tarttui häntä niskaan kiinni. Hertta parkaisi epätoivossansa.
Nopeasti hän astui suksillensa. Toisella kädellään hän piteli lasta, jonka hiljaisen hengityksen hän tunsi sydäntänsä vasten. Toisella hän työnsi sauvaa.
Hämäryys oli laskeutunut maahan. Puut seisoivat hänen ympärillään kuin haamut, jotka ojensivat paljaita käsivarsiaan häntä kohti ja irvistelivät oksien lomista. Hitaasti suksi kulki vastatuulessa, joka kietoutui hänen hameisiinsa ja jalkoihinsa. Hän pysähtyi vähä väliä henkeään vetäen ja kuulostaen hengitystä rinnallansa.
Oli jo pilkkoisen pimeä kun Hertta vihdoin pääsi jäälakeuden toiselle rannalle ja ylös tielle, joka kulki kirkonkylään. Hän oli käynyt kuin sokea eteensä näkemättä tuiskulta, joka pieksi hänen kasvojansa. Hän seurasi vain vaistoansa, ponnisteli yhä eteenpäin ja eteenpäin. Hiki valui hänen ohimoiltansa ja kostutti hänen hiuksiansa, jotka jäätyivät koviksi ja kankeiksi. Silmäripset olivat jäässä ja silmät kangistuneet. Polvet tuntuivat hervottomilta ja koneellisesti käsi työnsi sauvaa eteenpäin.
— Herranen aika, mistä neiti tulee? sanoi Annastiina, joka seisoi porstuan ovella.
Annastiina tarttui Herttaa käsivarteen kiinni ja talutti hänet sisään. Hänen askeleensa olivat horjuvat ja hän vaipui voimattomana tuolille.
— Siunaa ja varjele, kun pieni lapsikin on povella! Annastiina kääri vaipan lapsen ympäriltä, laski hänet vuoteelle ja peitti hänet lämpimällä peitolla.