Part 5

— Minä olen ollut sokea ja kiittämätön. Kuinka paljon huolia me ihmiset itse hankimme itsellemme, sen sijaan että koettaisimme saavuttaa sisällistä sopusointua. Mutta on jo myöhäistä. Hertta nousi lähteäksensä, — ja minun täytyy olla varhain aamulla jo liikkeellä.

Antti saattoi Hertan etehiseen ja auttoi hänen päällensä.

— Saattepa nähdä, että tunnette tyydytystä, niin pian kuin pääsette työmaallenne ja teidän täytyy turvautua omiin voimiinne. Mutta jos te joskus kaipaisitte ystävän neuvoja, niin muistakaa silloin minua.

— Kiitos, tohtori. Hertta loi vakavan katseensa Anttiin ja puristi lujasti hänen kättänsä.

Antti jäi portaille seisomaan ja katsoi Hertan jälkeen. Yöllinen vilpeä tuuli siveli hänen ohimoltansa ja jäähdytti hänen rintaansa. Hänet valtasi tyhjyyden tunne, ikäänkuin osa hänestä itsestänsä olisi hävinnyt yöpimeään. Hän olisi tahtonut pidättää tuon katseen, joka vakavana ja luottavana oli häneen kiintynyt ja tuon lämpimän, hienon käden, jonka puristus oli luja. Hän olisi tahtonut rientää hänen jälkeensä, nostaa hänet käsivarsilleen ja kantaa hänet kauas pois, jossa ei mikään olisi voinut eroittaa heitä ja jossa vain heidän sydämensä sykintä olisi häirinnyt hiljaisuutta. Veri tulvi hänen sydämeensä, hän hengitti kiivaasti. Hän tunsi kovaa tuskaa ja samalla huumaavaa onnea rinnassansa. Miksi hän nyt vasta oli saanut nähdä noiden tummien silmien syvän katseen, miksi nyt vasta silmätä tuohon herkkään sieluun? Miksi hän itse oli sidottu, miksi hän ei voinut katkoa niitä kahleita, jotka painostivat häntä?

Anttia värisytti. Kylmä ilma tunkeutui ohuen frakkipuvun lävitse. Hän astui nopeasti saliin. Siellä oli tukehduttavan kuuma ja ahdinko hirveä. Nopeassa tanssin tahdissa pyörähtelivät parit toistensa ohitse, hiki valui herrasmiesten ohimoilla ja neitosten posket punoittivat.

Kuinka järjettömältä tuo hyppeleminen Antista nyt näytti. Mikä hirveä voimien ponnistus ja tuhlaus ilman minkäänlaista tarkoitusta. Se oli kai nuoruudenilon purkausta, mutta kaukana siitä oli liikkeiden sulavuus ja hempeys, joka olisi antanut jonkinlaisen aateluuden tarkoituksettomille hypyille.

Antti astui edelleen. Lavalla istuivat rouvat pitkässä rivissä. Kriitillisin katsein he seurasivat nuorisoa ja tekivät havaintojaan. Heidän tarkoilta silmiltään ei jäänyt huomaamatta kenen kanssa huomatuimmat tytöt tanssivat. He heittivät salavihkaisia katseita ympärilleen ja puhelivat puoliääneen keskenänsä. — — —

Kuusimajassa, lavan sivustalla, istui Elli Löfberg ja löyhötteli viuhkallansa. Hänen silmänsä loistivat ja suu hymyili. Luutnantti Taube istui hänen rinnallansa. Hänen katseensa oli surumielinen.

— Neiti Elli, sanoi hän hiljaisella äänellä, — minä näen teidät nyt viimeisen kerran. Huomenna minun täytyy lähteä. Pidennettykin loma-aikani on loppuunkulunut.

Elli asetti viuhkan kasvojensa eteen ja odotti ääneti.

— Täytyykö minun erota teistä, ilman — — —

Elli säpsähti ja loi häneen ankaran katseen. Mutta ankaruus vaihtui heti hilpeään hymyyn, ja hän sanoi veitikkamaisesti:

— Rupeatteko tekin hempeämieliseksi? Se ei lainkaan sovi teille.

— Neiti Elli, te olette julma. Te tiedätte varsin hyvin, minkä sijan te olette anastanut minun sydämessäni, ja kuitenkin te voitte tehdä pilkkaa minusta.

— Herra luutnantti, älkää koettako uskotella minulle turhia. Yhtä pian kuin loma-aikanne loppuu, yhtä pian te myös unohdatte sen tuottamat pienet huvit.

— Te olette sydämetön. Millä oikeudella te herätätte minussa tunteita, joita itse sitten pilkkaatte?

— Mitä minä olen herättänyt, ja mitä oikeutta minulla olisi herättää teissä sellaisia tunteita? Tiedättehän että minä olen sidottu.

Luutnantti Taube hymähti.

— Sanokaa minulle, voiko jalostettu ruusu kasvaa muokkaamattomassa maassa? Se tarvitsee puutarhan, jossa se auringonlämmössä puhkeaa täyteen kukoistukseensa. Metsässä se kituu ja kuihtuu.

— Minä en ymmärrä teitä, herra luutnantti.

Elli oli sekä hyvillänsä että suuttunut. Mutta huolimatta vähäisestä närkästyksestänsä hän tarttui Tauben tarjoamaan käsivarteen ja seurasi häntä tarjoiluhuoneesen. He istahtivat pöydän ääreen ja Taube kohotti korkeajalkaista lasiansa, jossa poreili vaalea, huumaava neste.

— Kylmän kuningattareni malja!

Elli hymyili hänelle valoisinta hymyään ja Tauben silmässä paloi outo hehku. — — —

Tanssi oli Ylioppilastalolla loppunut, valot sammuneet. Antti saattoi rouva Löfbergin ja Ellin kotiin. He astuivat ääneti, kukin ajatuksiinsa vaipuneina. Heidän välilleen oli äkkiä avautunut syvä juopa, Antti tunsi sen nyt selvemmin kuin koskaan ennen. Ellin hymyilevä katse ei jäänyt puolipimeässäkään häneltä huomaamatta, mutta tuo hymy oli hänelle outo, eikä hänelle aiottu. Kotiportilla he erosivat äänettöminä.

Antti astui vitkalleen kotiinsa. Kepeät lumihiutaleet laskeutuivat maahan niin hiljaa ja äänettömästi kuin salaiset ajatukset, jotka sydämen pohjalle painuvat. Ne laskeutuivat maahan tuhansittain ja taas tuhansittain, kasvaen ja kasaantuen ja peittivät yhä suuremman alan. Selittämättömällä voimalla äänettömät ajatuksetkin liittyivät toisiinsa, ne paisuivat ja kasvoivat; yhä äänekkäämmin ne rinnassa riehuivat ja vaativat oikeuttansa.

X.

Kaukana salomaalla, jonne tie kulkee synkkien metsien ja asumattomien kankaiden kautta, ponnisteli hevonen eteenpäin lumikinosten keskellä. Pitkien taipaleiden varrella ei näkynyt ainoatakaan mökkiä, ei pienintäkään ihmisjälkeä. Sinervä savu ei kohonnut missään talvista taivasta kohti eikä ystävällinen tuli tuikkinut yksinäiselle kulkijalle lumenpainostamien oksien lomitse.

Hitaasti matka edistyi. Vähä-väliä hevonen pysähtyi puhaltamaan. Keli oli raskas, lunta oli satanut yhtämittaa ja tie oli pehmeä ja upottava.

Päivä kallistui jo iltaa kohti. Lumituisku oli laannut ja hienoja hiuteita lenteli vain ilmassa. Ilma oli tyyni, ei vähintäkään tuulenhenkeä tuntunut. Pakkanen oli lauhtumiseen päin.

Hertta Ek istui reen perällä. Hän oli kokonaan turkkien ja vaippojen peitossa. Karvalakki oli painettu alas otsalle ja huivi peitti poskia ja kasvojen alaosaa. Pakkasen punaama nenä pisti vain huivin lomasta esiin ja silmät loistivat kirkkaina karvalakin alta. Toista päivää oli Hertta istunut reessä ja ajanut lakkaamatta eteenpäin. Reen tasainen liikunto, hiljaisuus ja raitis, virkistävä ilma vaikutti rauhoittavasti hänen mieleensä. Se oli ikäänkuin säestyksenä hänen ajatuksillensa, jotka milloin riensivät hänen edellänsä hänen tulevalle työmaallensa, milloin palasivat takaisin hänen kotiinsa ja ystäväpiiriinsä.

Jonkunmoisella huolella ja pelolla oli Hertta lähtenyt kotoansa. Kun hän jäähyväisiksi oli puristanut ystäviensä kättä, jotka olivat saapuneet häntä asemalle saattamaan, ja yksinänsä istui rautatievaunussa, joka vei hänet yhä lähemmäksi matkan määrää, niin hän tunsi edesvastuun raskaasti painavan hartioitansa. Hän oli niin kokematon, niin kyvytön, tähän asti hän oli katsellut maailmaa vain oman huoneensa ikkunaverhojen takaa, ja nyt äkkiä hänen täytyi seisoa omilla jaloillansa, yksinänsä keskellä elämän todellisuutta.

— Tarttukaa rohkeasti työhön kiinni, oli kenraali Löfberg hänelle jäähyväisiksi lausunut, — — älkääkä antako mielenne masentua. Hän joka koko luomakuntaa johtaa, hän antaa teillekin voimia ja ymmärrystä. Jumala kanssanne, nuori ystäväni.

Hyvää tahtoa ei häneltä puuttunut eikä hän työtäkään pelännyt. Mutta sittenkään hän ei voinut irtautua tuosta painostavasta mielentilasta. Se oli kuin epämääräinen aavistus jostakin salaisesta, kaukaisesta voimasta, joka hävittäisi hänen työnsä ja tuhoaisi hänet itsensä.

Vasta sitten kun rautatiematka oli loppunut ja hän istui yksinään luonnon suuren hiljaisuuden ympäröimänä, hänen omaan sydämeensäkin vähitellen rauha valautui. Ja rauhan mukana sisällinen tyydytys ja ilo. Hänen työnsä astui niin selvänä hänen eteensä. Lievitystä hän saisi kylvää ympärillensä ja herättää uutta toivoa siellä, missä se oli jo ehtinyt sammua.

Hertta heräsi mietteistänsä. Mies ajopenkillä uhutti hevostansa parempaan vauhtiin. Hän oli turkkitamineissaan ja huopasaappaissaan. Parta ja turkinkaulus olivat huurteessa.

— Ollaanko sitä pappilan mamseleita? kysyi mies kääntyen Hertan puoleen.

— En ole, sanoi Hertta, — en ole koskaan ennen tällä paikkakunnalla käynyt.

— Ka, kun on niin yhteen muotoon.

— Onko hän hyvä saarnamies, se teidän rovasti?

— Kyllä se Jumalan sanan selvästi selittää, mutta ankara mies se on, ja pitää tarkan luvun kirkossa kävijöistä.

— Entä ruustinna?

— Hän on hyvin alhainen. Pappilaanko sitä ajetaan?

— Ei vaan nimismiehen luo. Onko sinne vielä pitkältä?

— Eihän sitä enää kuin runsas pitkä virsta. Kaukaako sitä ollaan?

— Helsingistä.

— Vai Helsingistä asti. Viime pyhänä rovasti kirkossa kuulutti, että Helsingistä tullaan koulua perustamaan kirkonkylään. Sanoi vielä, että ruoka ja vaatteetkin siellä annetaan kolmellekymmenelle lapselle. Tulisiko vieras siinä asiassa?

— Juuri siinä. Täällä taitaa hätä olla hyvinkin suuri?

— Suuri se on. Vuodentulo meni aivan hukkaan. Ei talollistenkaan kannata puhdasta leipää syödä.

— Oletteko te isäntämies?

— Siksihän ne kuuluvat minua sanovan.

Tie teki polvekkeen ja metsän takaa avautui lakeus. Yksinäisiä tulia loisti sieltä täältä. Erillään muista seisoi suuri rakennusryhmä ja sen päätypuoli oli kirkkaasti valaistu. Mies osoitti sitä kädellänsä.

— Tuolta loistaa tulet pappilan laseista.

He ajoivat aivan pappilan ohitse, se oli yksikerroksinen, matala rakennus. Säle-aita ympäröi pihamaata, jossa kasvoi yksinäinen koivu.

Kilometrin päässä pappilasta oli kirkko. Se seisoi keskellä kirkonkylää. Kauppapuoti kyltteineen ja suurine nimikirjaimineen, vilja-aitta, vasta rakennettu kunnantalo, sekä muutamat yksityiset talot seisoivat sen kummallakin sivulla. Kirkon takana, pienellä kummulla oli nimismies Korhosen asunto.

Hevonen pysähtyi portaiden eteen. Hertta nousi ylös reestä, hänen jalkansa olivat aivan kankeat pitkästä ajomatkasta. Hän astui ylös lumisia portaita ja avasi eteisen oven.

Nuori nainen kiiruhti häntä vastaan.

— Neiti Ek, eikö niin? Tervetultuanne. Rouva Korhonen ojensi ystävällisesti hänelle kätensä ja auttoi turkin hänen päältään.

— Te olette varmaan kovin viluissanne, neiti Ek, ja väsynyt pitkästä matkasta.

Hän saattoi Hertan saliin ja pyysi häntä istumaan.

Huone teki hauskan vaikutuksen. Ikkunauutimia koristivat käsintehdyt pitsit, pöydällä ja lattialla oli taidokkaasti ommeltuja liinoja ja mattoja ja ovissa kotikutoiset verhot. Huonekalut olivat yksinkertaiset ja aistikkaat ja kasvit ikkunan ääressä hyvin hoidetut. Kaikkialla ilmeni taitavan ja työteliään naiskäden jäljet.

— Kuinka kodikasta täällä on, sanoi Hertta, silmäillen ympärilleen. — Varmaan kaikki teidän omaa työtänne.

Rouva Korhonen hymyili hiukan itsetietoisesti. Hän oli vielä varsin nuori nainen, noin kolmenkymmenen vaiheilla. Hänen hiuksensa olivat vaaleat, silmät harmahtavat, kasvojen väri terve ja punakka. Vartaloltaan hän oli keskikokoinen, hiukan täyteläinen.

— Täytyyhän sitä jollakin tavalla saada aikansa kulumaan. Kun ei ole lapsia, eikä seurustelua juuri nimeksikään.

— Mutta te viihdytte hyvin maalla? Rouva Korhonen kohautti olkapäitään.

— Olen jo tottunut tähän elämään. Ja tottumuskin voi vähitellen käydä toiseksi luonnoksi.

Palvelustyttö avasi ruokasalin oven.

— Olkaa hyvä, neiti Ek, ja tulkaa teetä juomaan. Olen yksin kotona, mieheni on virkamatkoilla.

He astuivat ruokasaliin, jota kattolamppu kirkkaasti valaisi. Pöytä seisoi katettuna keskellä lattiaa. He kävivät sen ääreen istumaan.

— Mieheni on hankkinut teille huoneet Tähtälän talosta, sanoi rouva Korhonen, ojentaen Hertalle leipäkoria. — Se on aivan kirkon vieressä. Tuvan ja kolme kamaria. Voimme huomenna käydä siellä katsomassa.

— Ajomieheltäni kuulin että rovasti jo on kuuluttanut tulostani.

— Niin, viime pyhänä. Hän ilmoitti että perjantaina otettaisiin lapset vastaan. Meillä on siis kolme päivää valmistuksia varten.

— Huomenna odotan tavarakuormien tuloa. Ja apulaisvaimo, josta minulle kirjoititte...

— Hänet voitte saada vaikka heti paikalla. Hän on leski ja hyvin kelpo ihminen. Jos muuta apua vielä tarvitsette, niin olen kokonaan teidän käytettävänänne.

— Te olette ystävällinen, rouva Korhonen. Opetusta varten tarvitsisin apulaista. Lapset ovat tietysti eri-ikäiset, ja parasta olisi jakaa heidät useampiin osastoihin. Mutta eikö rovastillakin ole tyttäriä, jotka mahdollisesti haluaisivat — —

— Vanhempi on kyllä kotona, mutta epäilen suuresti tokko hän — — Rouva Korhonen kaatoi teetä kuppiin ja tarjosi Hertalle. — Rovasti on hiukan omituinen mielipiteiltänsä, lisäsi hän, — ei siltä taholta voi suuria toivoa.

— Entä ruustinna?

— Hän on hyväntahtoinen nainen, ja hän auttaa teitä mielellään, siitä olen varma. Mutta, ymmärrättehän — —

— Olin aikonut käydä huomenna pappilassa, mutta jos te arvelette — —

— Ei mitenkään, neiti Ek, te voitte huoleti siellä käydä. Ja ken tietää, ehkä tuuli puhaltaa hyvinkin suotuisalta puolelta. Suvaitsetteko lisää teetä?

— Kiitos. Olen aivan ravittu.

Rouva Korhonen saattoi Hertan vierashuoneesen.

— Pitäkää hyvänänne mitä talo voi tarjota, neiti Ek. Te olette varmaan hyvin väsynyt, ja haluatte varhain maata.

Hertta jäi yksin huoneesensa. Rouva Korhosen ystävällinen ja reipas käytös vaikutti virkistävästi häneen. Hän oli saanut hänestä varmaan hyvän työtoverin ja täynnä luottamusta ja toivoa hän nukahti vuoteellensa.

XI.

Hertta seisoi paljain päin Tähtälän portailla. Hän varjosti kädellä silmiään ja antoi katseensa kulkea yli talvisen maiseman. Loistavana tulipallona kohosi aurinko taivaan rannalla. Se valoi hehkuansa laajoille lumikentille, jotka kimaltelivat tuhansin värein ja vivahduksin ja sen säteet kisailivat härmän peittämässä puissa, jotka seisoivat kuin morsiot vihkipuvussansa.

Hertta kohotti ylös turkinkauluksensa. Hänen poskensa punoittivat pakkasesta. Talo seisoi korkealla törmällä, joka eroitti kaksi vesijaksoa toisistansa. Loppumattomina lumikenttinä ne lepäsivät hänen silmiensä edessä, siellä täällä vain yksitoikkoisuutta katkaisi pienet puuryhmät, jotka kohosivat tasaisella lakeudella pienten kumpujen keskeltä. Mikä ääretön yksitoikkoisuus tuossa maisemassa, jossa lumi oli kaikki epätasaisuudet peittänyt ja hävittänyt kaiken eloisuuden! Mikä kuolemanhiljaisuus koko luonnossa!

Hertta ei voinut irroittaa katsettansa tuosta loppumattoman yksitoikkoisesta maisemasta. Hän koetti kuvailla kevät-aikaa mielessänsä, jolloin lumikentän valkoiseen pintaan ilmaantui ruhjoja, jolloin laine vapautuneena läikkyi ja rehevät saaret järven pinnalla kelluivat. Lumenpainostamat oksat karisuttaisivat taakkansa maahan, vihertävä lehti puhkeaisi puuhun ja pääsky pesisi räystään alle. Luonto heräisi talviunestansa ja tuhansin kielin se kajahuttaisi ilmoille uhkuvan elämänriemunsa.

Mutta voisiko luonnon mukana kohota erämaan asukkaankin rinnasta uhkuva riemu? Eikö talven valta musertaisi hänen voimansa ja masentaisi elämänhalua hänen rinnassansa? Eikö uhkaava kurjuus painaisi häntä maahan, niin ettei hän koskaan kykenisi nousemaan? Murtuihan hongankin vahva varsi lumipainon alla ja taipuihan koivunkin notkea runko maata myöten.

Herttaa värisytti. Hän astui tupaan, heitti turkin yltään ja lämmitteli käsiään pystyvalkean edessä. Räiskien puut paloivat takassa ja loimu levisi tuvan lattialle. Pitkät penkit reunustivat seiniä ja tuvan perällä seisoi jykevä pöytä. Ovennurkassa kaksikerroksinen vuode kirjavine verhoineen.

Tupa oli mustunut ja matala ja poikkihirret katossa tekivät sen vieläkin matalammaksi. Pienet ikkunat päästivät vain niukalta päivän valoa huoneesen.

Vanha vaimo astui sisään.

— Hyvää huomenta, neiti, hän sanoi ja hänen ryppyiset kasvonsa ilmaisivat ystävällisyyttä. — Minä luulin että neiti vielä nukkui, enkä pitänyt mitään kiirettä.

Puhellessaan hän hääri edes-takaisin tuvassa, otti kahvikupit seinäkaapista esille ja leikkasi lautaselle leipää. Nokisen kahvipannun hän nosti liedeltä ja kaatoi kahvia kuppiin.

— Tänään on kova pakkanen.

Hertta kävi pöydän ääreen istumaan.

— Kuulkaapas, Annastiina, ei meidän kannata juoda kahvia joka aamu. Ainoastaan sunnuntaisin. Arkipäivinä me juomme maitoa, niinkuin lapsetkin.

— Montako lasta neiti ottaa tänne?

— Kolmekymmentä. Ja päivälliseksi Annastiina keittää velliä tuossa suuressa padassa.

Hertta astui ikkunan luo. Kivenheiton päässä talosta oli valkoiseksi maalattu kirkko. Sen takana kohosi korkea vaara; vuoren loivalla rinteellä siinsi lumi havupuiden lomista, mutta sen toinen jyrkkä kylki seisoi harmaana ja alastomana. Se oli kuin jättiläisvanhus, joka katsahti korkeudestaan alas maahan ja paljaalla rinnallansa suojeli sitä pohjoistuulen iskuilta.

Kirkkoa ympäröi matala kiviaitaus ja kinosten keskeltä kohosi siellä-täällä yksinkertainen puuristi. Tie kirkolle oli tuiskunnut umpeen ja portaat olivat kokonaan lumen peitossa.

Maantie kiersi kirkon alapuolelta. Repaleinen vaimo astui tietä myöten vetäen kelkkaa perässänsä. Hänen jäljessään kulki toinen kantaen lasta sylissään. He astuivat yhä lähemmäksi taloa ja jäivät pihalle seisomaan.

Salaman nopeudella oli tieto levinnyt Hertan tulosta talosta taloon, ja mökistä mökkiin. Se oli herättänyt iloa ja riemua kaikkien rinnoissa, ja jokainen oli toivonut saavansa apua ja lievitystä hätäänsä. Joka mökistä oli vaimo laittautunut matkaan, kullakin oli kuljetettava mukanansa, ketkä kantoivat lastansa selässään, ketkä kädestä taluttivat.

Hertta katseli ikkunasta tuota joukkoa, joka yhä kasvamistaan kasvoi. Yhä uusia ryhmiä ilmaantui tien polvekkeesen, kun se kirkon luota kääntyi talolle. Yhä uusia laihoja, kelmeitä kasvoja ja repaleisia ryysyjä. Kaikki he suuntasivat askeleensa taloa kohti ja täyttivät koko pihan ja eteisenkin.

— Annastiina, käskekää sisään niin monta kuin mahtuu, antakaa heidän tulla tupaan ja kamareihin.

Eteisestä kuului tavatonta liikettä. Vaimot kopistelivat lunta jaloistansa, lapset yskivät ja pienimmät itkivät.

Hertta avasi tuvan oven.

— Astukaa sisään lämmittelemään.

Tupa täyttyi silmänräpäyksessä. Toiset tunkeutuivat kamareihin. Suuri joukko jäi vielä pihalle odottamaan.

Hertan mieli tuntui niin oudolta. Hän seisoi yksin keskellä tuota joukkoa, enemmän yksin kuin koskaan ennen. Hän näki ympärillään kaikki katseet tähdättyinä itseensä; ne ilmaisivat niin paljon toivoa, niin suurta luottamusta. Mutta tuo luottamus peloitti häntä. Hän tunsi tuskan kohoavan yhä korkeammalle rinnassansa ja kyyneleet tunkeutuivat hänen silmiinsä. Hän ponnisti kaiken voimansa hillitäkseen liikutustansa, joka pyrki päästä hänessä vallalle.

Mitä hän voisi, heikko, voimaton nainen, tuolle suurelle ihmisjoukolle? Millä hän tyydyttäisi heidän kaikkien toiveet, millä lieventäisi tuskaa, joka niin selvästi kuvastui jokaisen kuihtuneilla kasvoilla? Ei toista puoltakaan hän kykenisi vastaanottamaan ja miten valita enemmin tarvitsevat ja hädänalaisimmat?

Hertta astui keski-ikäisen vaimon luo, joka seisoi etumaisimpana pidellen pientä poikaa kädestä.

— Meillä ei ole mitään mistä elää, hän sanoi nyyhkyttäen. — Ainoan lehmän me möimme jo syksyllä. Eikä ole särvintä minkäänlaista, jossa kostuttaisi karvasta leipäänsä.

— Elääkö teidän miehenne?

— Eläähän se, mutta ei ole ollut työansiota moneen viikkoon. Aina sitä jollakin tavalla eteenpäin pujottelisi, kun poika vaan pääsisi tänne.

— Minun lapsillani ei ole vaatteita, sanoi nuori vaimo, jolla oli rintalapsi sylissänsä. Isompi tyttö piteli äitiä hameesta kiinni.

— Mikä sinun nimesi on? kysyi Hertta kumartuen tytön puoleen.

— Liisa. Tyttö painoi päänsä äidin hameesen. Hänen pieni vartalonsa upposi kokonaan röijyyn, joka oli nuoralla sidottu vyötäisiltä kiinni. Paljaat jalat pistivät sen alta esiin.

— Kesällä meillä oli hevonen, sanoi nuori vaimo, — mutta emme voineet sitä pitää, kun ei saatu rehuja kokoon. Ja tämä lapsi raukka, hän osoitti pienokaista käsivarrellansa, — se nääntyy nälkään, sillä minulla ei ole mitään sille antaa. Rintani ovat aivan ehtyneet.

Hän purskahti itkuun.

Lattialla, kokoonkyyristyneenä istui vaimo, pidellen sairasta lasta sylissänsä.

Hertta kääntyi hänen puoleensa.

— Onko teidän lapsenne sairas? kysyi hän osaaottavasti.

— Toista viikkoa se on potenut. Mieheni läksi syksyllä työnhakuun ja jätti minut kolmen lapsen kanssa. En ole kuullut hänestä mitään, liekkö enää hengissäkään. Ottakaa edes tämä, joka on sairas, ettei hänen tarvitsisi nähdä nälkää ja vilua.

Vaimo kiinnitti häneen suuret silmänsä. Ne ilmaisivat sanomatonta tuskaa ja epätoivoa.

Hertan rauhattomuus yhä lisääntyi. Ruustinna oli luvannut tulla hänen avuksensa, hän tunsi pitäjäläisensä ja tiesi, kuka lähinnä oli avun tarpeessa. Mutta häntä ei kuulunut.

Ilma tuvassa tuli sietämättömän kuumaksi ja hikisten ja likaisten vaatteiden haju teki sen tukahduttavaksi. Hertta astui portaille raitista ilmaa hengittämään. Hänen ohimoltansa poltti ja päätänsä pyörrytti.

Kulkusten kilinää kuului tieltä, ja hevonen pysähtyi portaiden eteen. Ruustinna Forsberg nousi reestä. Hän oli vanhanpuoleinen, lihava nainen ja hänen kasvojensa ilme oli hyvänsuopa. Ystävällisesti hän tervehti Herttaa sekä kokoontunutta kansanjoukkoa.

— Jumal'antakoon, kuului ääniä usealta taholta.

Ruustinna puhutteli vaimoja. Melkein kaikki olivat hänelle ennestään tuttuja. Hän tunsi heidän olosuhteensa, lukemattomia kertoja he olivat käyneet pappilassa avun ja neuvojen pyynnössä.

Ruustinna kävi pöydän ääreen istumaan.

— Kaikkia meidän on mahdoton ottaa, hän sanoi Hertalle. — Mistä täällä tilaa saisi niin suurelle joukolle. Sitä paitsi eivät kaikki ole yhtä suuressa avun tarpeessa. Jos annatte kynää ja paperia, neiti Ek, niin koetamme merkitä, ketkä voivat tulla kysymykseen.

— Emmekö voi ottaa ainakin kymmentä lasta enemmän, kuin mitä alkujaan olimme aikoneet, sanoi Hertta. — On niin sydäntä särkevää lähettää heitä pois.

— Voimmehan koettaa. Ruustinna merkitsi nimiä paperille.

— Olisi ehkä parempi ottaa vain yksi lapsi joka perheestä, siten auttaisimme useampia, hän sanoi. — Mutta toiselta puolen on muutamien tila niin tukala, että jollemme ota kaikkia, niin apu ei myöskään ole tuntuva. Mitä arvelette, neiti Ek? Tähän olen nyt merkinnyt neljäkymmentä nimeä, mutta voisittehan te itsekkin koettaa vielä ottaa selkoa — —

— Enhän minä tunne heitä, en ainoatakaan. Minä luotan täydellisesti teidän arvostelukykyynne, hyvä rouva.

Hertta ilmoitti joukolle, ketkä saivat jättää lapsensa turvakotiin.

— Kaikkia meidän on mahdoton ottaa vastaan, hän sanoi, — senhän te itsekin voitte nähdä. Niin vaikealta kuin minusta tuntuukin, etten voi teitä kaikkia auttaa, niin täytyy minun kuitenkin pyytää, että te toiset lähdette kotiinne.

Kansanjoukko ei liikahtanut. Ne, jotka saivat jättää lapsensa turvakotiin, kokoontuivat yhteen joukkoon tuvan perälle. He riemuitsivat ääneensä ja puhelivat lastensa kanssa. Toiset katsoivat jäykästi Herttaan ja heidän silmissään kuvastui pettymystä ja surua.

— Armahtakaa meitä, älkää jättäkö meitä avutta, kuului ääniä joka puolelta. Heidän pyyntönsä ja rukouksensa tulivat yhä kovaäänisemmiksi. Heidän tuskansa oli sydäntäsärkevä. Lopulta he huusivat kaikki yhteen ääneen.

Hertta oli aivan neuvoton. Hän kiiruhti Annastiinan luo, joka takan ääressä hämmensi vellipataa.

— Antakaa heille kaikille ruokaa, sanoi Hertta, — ehkä he sitten tyyntyvät.

He kaatoivat höyryävän keiton kivikuppeihin ja tarjosivat nälkäiselle ihmisjoukolle. Kiihkeästi he tarttuivat ruokaan käsiksi ja antoivat kuppien kulkea kädestä käteen. Kun pata oli tyhjennetty, lisäsi Annastiina uutta kiehumaan.

Oven suussa seisoi kaksi vaimoa. Hertta astui heidän luoksensa ja ojensi heille ruokaa. Ääneti he tarttuivat kuppiin kiinni, heidän katseensa oli levollinen, melkein tylsä. Heidän kärsimyksensä oli kehittynyt sellaiselle asteelle, jolloin ihminen ei tunne kiitollisuutta, eikä kykene valituksiin.

Vähitellen joukko asettui. Raskain askelin he läksivät kotiansa kohti kulkemaan. Lopulta ei tuvassa ollut muita kuin sinne jäävät lapset ja heidän äitinsä. Hekin rupesivat hyvästi jättämään lapsiltansa. Toiset jäivät mielellänsä, mutta toiset purskahtivat itkuun.