Part 4

— Nuo iankaikkiset hätäaputoimet! Ne ovat mullistaneet koko kotimme, ei täällä enää muusta puhuta, eikä muuta ajatella. Joka askeleeni kolahtaa hätäaputoimiin. Minä olen niin väsynyt ja kyllästynyt.

— Mutta etkö myönnä, että olemme saaneet paljon aikaan? Ensiksikin vilja- ja vaatelähetykset moneen eri kuntaan. Ja sitten työkoulut, turvakodit ja keittiöt. Ja yhä useampia aiomme perustaa. Olen varma siitä, etteivät nuo toimenpiteet ole turhat. Tänäänkin sain kirjeen Vaaralammelta. He kiittävät siitä avusta, jonka kunta on saanut ja varsinkin sisar Cecilian työ on ollut siellä siunausta tuottava. Ja mitä sanot neiti Fährlingistä, joka omilla varoillaan on perustanut turvakodin 20 lapselle? Keskuskomitea on pyytänyt häntä laajentamaan kotia niin suureksi, että siinä olisi tilaa 40 lapselle. Uudet turvatit tietysti keskuskomitea kustantaa.

— Neiti Fährling on aina ollut hiukan omituinen.

— Onko se omituista, jos hän tekee suurempia uhrauksia, kuin mihin meidän sivistyneet naiset tavallisesti ovat tottuneet?

— En todellakaan ymmärrä mitä sinä meiltä vielä vaatisit. Viikkokausiin emme ole tehneet muuta kuin juosseet talosta taloon rahoja keräämässä ja ommelleet vaatteita kerjäläiskakaroille. Olisi meillä parempaakin tekemistä ollut.

— Tosiaankin, mitä tekemistä teillä on! Käytte huveissa ja tanssiaisissa ja vaivaatte päätänne viimeisillä muodeilla! Rahoja te osaatte tuhlata, mutta mitään hyödyllistä te ette tee. Mutta minä sanon, siitä on loppu tehtävä. Sinulla ei ole oikeutta käydä silkissä ja sametissa, kun kansalta puuttuu leipäkin. Sinun täytyy oppia säästämään ja ajattelemaan muitakin kuin vaan omaa itseäsi.

Kenraali oli kiihkoissaan. Rouva Löfberg ei ollut tottunut näkemään miestään sellaisessa mielentilassa ja hän seisoi siinä aivan hämmästyneenä, tietämättä mitä sanoa. Hänen tavalliset aseensa, pilkallinen hymy ja ivalliset sanat, olivat kadottaneet voimansa. Hän tunsi jotain nyyhkytyksen tapaista kurkussansa, hän, tuo kopea rouva, joka oli melkein kyyneleet unohtanut, turvautui nenäliinaansa ja painoi sen kosteita silmiään vasten.

Kenraali astui hänen luoksensa huomatessaan hänen liikutuksensa.

— Eva, suo anteeksi kiivauteni. Äänen sävy oli lempeä.

Rouva Löfberg tunsi jälleen seisovansa lujalla pohjalla.

— Mitäpä sinä välittäisit meidän tarpeistamme, kun vain saat rakkaille talonpojillesi hyvät päivät.

Hänen säännöllisistä nuorekkaista kasvoistaan oli pieninkin liikutuksen jälki kadonnut.

Kenraali Löfberg kohotti olkapäitään ja hänen kasvonsa synkistyivät uudelleen.

— Siinä sitä taas ollaan. Sinä et ole koskaan voinut ymmärtää minua ja minun harrastuksiani. Etkä sinä ole koskaan tahtonutkaan minua ymmärtää.

Kenraali Löfberg läksi huoneesta ja sulki oven jäljessään. — —

Hertta istui kenraali Löfbergin työhuoneessa työnsä ääressä. Hän kirjoitti muistiin mille paikkakunnalle edellisellä viikolla oli viljaa lähetetty. Kuntia oli toistakymmentä ja hehtomäärä nousi varsin korkealle.

Antti Hammar oli astunut sisään ja kumartui Hertan olkapään yli silmäillen kirjaan.

— Mikä siunattu asia että rautatierahti on maksuton, hän sanoi. — Kuinka suuret summat muuten kuljetukseen menisi.

— Maksaa se sittenkin, kun ei rautateitse pääse perille saakka.

Antti tunsi Hertan hengityksen sivelevän poskeansa. Hän käänsi katseensa Herttaan, mutta tämä ei sitä huomannut. Hän katsoi vain suoraan alas työhönsä.

Antti kävi istumaan pöydän ääreen.

— Minulla on teille hyviä uutisia, neiti Ek. Pieni turvattinne on nyt lastensairaalassa.

Hertta katsoi ylös työstään.

— Entäs äiti?

— Kyllä hän pian parantuu, ei hänellä mitään varsinaista vikaa ole. Mutta mies kuuluu juopottelevan.

Hertta ojensi Antille paperin.

— Tuossa on kirje neiti Fährlingiltä.

— Onko hän käynyt Soimäellä perustamassa turvakotia?

— Ei, ei vielä. Jos saamme täältä sopivan johtajan, niin hänen ei tarvitsekkaan lähteä.

Soimäeltä oli tullut pyyntö toimikunnalle turvakodin ja kansankeittiön perustamisesta ja toimikunta oli päättänyt täyttää heidän toivomuksensa. Sopivaa henkilöä ei kuitenkaan vielä ollut ilmaantunut sinne lähtemään.

— Tiedättekö mitä, sanoi Antti äkkiä, — nyt minä tiedän kuka sinne lähtee. Te sinne lähdette.

Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, niin hän katui jo sanojansa. Hän tunsi omituisen tyhjyyden hiipivän sydämeensä, pitäisikö hänen kadottaa Hertta, luopua näistä mieluisista hetkistä hänen seurassansa? Hänen huomaamattaan ne olivat muodostuneet hänelle melkein välttämättömäksi tarpeeksi, kuinka hän ilman Herttaa voisi toimeen tulla?

Mutta Hertta oli kohonnut seisoalleen ja katsoi Anttiin. Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hyvä Jumala, olisiko mahdollista että hänkin saisi työskennellä kansan hyväksi samoin kuin neiti Fährling ja sisar Cecilia.

Hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän nousi ylös ja astui ikkunan luo ja painoi polttavan päänsä ruutua vasten. Ulkona riehui kova lumituisku, mutta Hertta tunsi ihmeellisen lämmön virtaavan sydämeensä. Ehkä häneltä ei sittenkään puuttunut rakkautta ja voimaa.

Hertta kääntyi äkkiä huoneesen päin ja riensi kenraali Löfbergiä vastaan, joka seisoi ovella.

— Sanokaa että minä saan lähteä.

Kenraali hymyili ja tarttui Hertan molempiin käsiin.

— Soimäellekö? Mutta mitä luulette isänne siihen sanovan?

Hertan kädet painuivat voimattomina alas ja innostus hänen katseessaan sammui. Isän hän oli kokonaan unohtanut. Hän oli tahtonut uhrata elämänsä toisille, työskennellä kansan hyväksi, mutta mikä tuo hänen halunsa oikeastaan oli ollut? Itsekkäisyyttäkö vain?

Antti oli jännityksellä seurannut Hertan liikkeitä. Hän ei tiennyt itsekään mitä hän olisi tahtonut tehdä, epämääräinen tunne pakoitti häntä vain lohduttamaan ja auttamaan. Hän aikoi juuri nousta tuoliltansa, kun hän tunsi pehmeät käsivarret kaulassansa.

Puna kohosi hänen poskillensa, hänen oli mahdoton heti ajatuksiaan selvittää. Olisiko todellakin, — ah, Ellihän se oli, joka hänen huomaamattaan oli hiipinyt huoneesen ja kietonut kätensä hänen kaulaansa. Hän oli hienossa seurustelupuvussa.

— Minnekä nyt, pikku hiiri? Antin ääni oli epävarma, mutta hän koetti peittää hämmennystään.

— Elsan luo. Siellä on vieraita.

Antin mieli kävi äkkiä katkeraksi. Alituisesti Elli oli kutsuttu Taubelle, nyt vasta se hänelle selvisi. Ja hänet valtasi halu pidättää Elliä sieltä. Siitä oli niin pitkä aika kun hän viimeksi oli kahden Ellin kanssa istunut, leikkinyt hänen kanssaan ja hyväillyt häntä. Ja hän kaipasi äkkiä hänen suutelojansa.

— Jää kotiin täksi illaksi, Elli. Minulla on vapaa ilta.

Ellin kädet irtaantuivat Antin kaulasta.

— Olenhan minä kutsuttu, kuinka minä voisin.

— Soita ettet tule.

Mutta Elliä ei ehdotus miellyttänyt. Hän veti suunsa nyrpälleen, niinkuin lapsi, joka ei saa mitä hänen mielensä tekee.

— Sinä et koskaan suo minulle mitään iloa. Milloin en saisi tanssia, milloin en pääsisi viattomiin kutsuihinkaan Elsan luo.

— Voitko sinä sanoa, Elli, etten minä suo sinulle mitään iloa? Antti katsoi vakavasti Elliä silmiin. — Sitä paitsi nuo taajat kutsut Elsan luona eivät tunnu oikein viattomilta. Luutnantti Tauben käytös ei miellytä minua.

Ellin katse painui maahan.

— Ainakin hän on paljoa kohteliaampi ja hauskempi kuin sinä, sanoi hän äkkiä uhkamielisesti.

— Mene sitten hänen luoksensa. Antin ääni oli kiivas, mutta jo seuraavassa hetkessä hän katui sanojansa. Mutta ennenkuin hän ehti sanoa sen enempää, oli Elli jo kadonnut huoneesta.

Antti jäi yksin seisomaan huoneesen. Hän itsekö tuon kovan, rakkautta puuttuvan sanan oli lausunut? Hän, jolle aina oli vain ystävyyttä osoitettu. Mutta hänen olonsa viime aikoina oli käynyt niin tuskalliseksi. Jokin selittämätön voima hänen rinnassansa työskenteli hänen itsensä tahtomatta. Alun pitäin se oli hiipinyt hänen luoksensa yön unelmissa ja hämärän haaveissa ja se oli kuiskannut hänen korvaansa sanoja, joita hän ei ymmärtänyt, eikä tahtonut ymmärtää. Mutta päivä päivältä sen salaperäisyys haihtui ja tänä iltana, juuri, tässä, se peittelemättömässä alastomuudessaan astui hänen eteensä.

Hän ei rakastanut enää Elliä, hän rakasti toista.

Mutta samalla kuin tuo ajatus hänelle selvisi, kauhistui hän sitä. Elliin hän oli kiinnitetty tuhansilla siteillä, sidottu tähän kotiin ja tähän ympäristöön kiitollisuuden tunteilla ja pojan vilpittömällä rakkaudella. Hänellä ei ollut oikeutta katkaista näitä siteitä eikä sydäntä osoittautua kiittämättömäksi hyväntekijäänsä kohtaan. Hän koettaisi voittaa tuon vieraan voiman, joka uhkasi tukahduttaa Ellin kuvan hänen sydämessänsä. Ja hän karkoittaisi nuo unelmat, jotka hurmaavina koettivat kietoa hänet pauloihinsa.

VIII.

Hertta taisteli lumituiskussa ja tuulessa. Märkä lumi löi häntä vasten kasvoja ja kirveli silmiä, niin että hänen oli vaikea pitää niitä auki. Kadunkulmassa tuuli tarttui yhä uhemmin hameiden liepeihin kiinni ja kiersi ne jalkojen ympärille. Hänen täytyi hetkeksi pysähtyä ja kääntyä selin tuuleen, ennenkuin hän eteenpäin yritti.

Hänen rinnassaankin riehui myrsky. Jospa hän olisi ollut vapaa ja riippumaton ja saanut toimia aivan mielensä mukaan! Miksi kohtalo oli yhdistänyt hänet oloihin ja suhteihin, joille hän itse asiassa oli outo? Täytyisikö hänen olla kuuliainen isälleen, jota hän tosin sai kiittää elämästään, mutta tuskin mistään muusta? Olihan hän kuitenkin hänen isänsä, ainoa, johon hän oli verisiteillä yhdistetty. Ilman häntä hän olisi ollut vieläkin yksinäisempi.

Kentiesi isä suostuisikin. Kenraalin epäilykset vain olivat nostattaneet kuohun hänen rinnassansa. Olihan hän tähänkin saakka saanut kulkea omia teitään, miksikä ei yhä edelleenkin? — — —

Hertta istui isänsä kanssa teepöydässä. Kumpikin oli ääneti. He näyttivät hautovan jotain mielessänsä. Kapteenin katse palasi yhä uudelleen Herttaan. Hän näytti vakavalta ja päättäväiseltä. Jäykkä piirre suun ympärillä ei luvannut alistuvaisuutta.

Mitä kauemmin äänettömyyttä kesti, sitä vaikeampi oli kapteenin tuoda asiatansa esille. Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä. Ikäänkuin peläten omia sanojansa, hän sanoi muitta mutkitta:

— Väisänen pyysi minua puhumaan sinulle puolestansa. Hän pyytää sinua vaimoksensa.

Hertta oli niin omissa ajatuksissansa, ettei hän heti käsittänyt isän sanoja. Ne tulivat niin äkkiä ja odottamatta. Ensi hetkessä ne kammoksuttivat häntä, mutta jo seuraavassa ne tuntuivat hullunkurisilta. Hertta purskahti heleään nauruun.

Kapteeni ei ollut kuullut Hertan ennen niin iloisesti nauravan. Hän oli odottanut kiivaita sanoja, ja siksipä tuo nauru sai hänet aivan ymmälle. Ja vastustamattomalla voimalla se tarttui häneen itseensäkin.

— Isä, sanoi Hertta yhä nauraen ja pyyhkien silmiänsä, — kuinka hullunkurista. Voitko sinä ajatella minua Väisäsen rouvana?

Kapteenin täytyi taaskin nauraa. Olihan se hänestä itsestäänkin ensimältä tuntunut mahdottomalta. Mutta sitten hän tuli taaskin vakavaksi. Hän koetti selittää Hertalle Väisäsen hyviä ominaisuuksia, hän oli niitä tulevaisuuden miehiä, jotka vielä maailmalle osoittaisivat, mihin he kelpaisivat. Ja ennen kaikkea hän oli kelpo mies.

Kun Hertta huomasi kapteenin olevan tosissansa, tuli hänkin vakavaksi. Miksikähän isä piti Väisäsen puolia, mikähän syy hänellä saattoi olla suosia juuri häntä?

— Sano suoraan, isä, miksikä sinä puolustat häntä? Hertan ääni oli vaativa.

— Enhän minä puolusta, saathan sinä itse päättää. Mitä minun sanani sitä paitsi merkitsee.

Hertta tunsi pistoksen sydämessänsä. Hän näki edessänsä vanhan miehen, jonka elämä oli aivan iloton. Hänen kävi sääliksi tuota miestä, sillä tällä hetkellä hän tunsi, ettei hänkään voinut olla tunteeton, että hänkin kaipasi hellyyttä ja rakkautta. Oliko Hertta sitä koskaan hänelle antanut? Oliko hän edes koskaan pannut kysymykseen, mitä hän saattoi haluta ja toivoa? Hän oli käynyt kuin vieras tuon vanhan, harmaan miehen, rinnalla, eikä hän edes koskaan ollut koettanut häntä lähennellä.

Ilman rakkautta te ette voi mitään saada aikaan, oli Hammar sanonut.

Hän oli etsinyt ulkoa maailmasta kelle rakkauttansa tuhlata, hän oli valittanut ettei hänellä ollut ketään jota rakastaa ja jonka tähden itsensä uhrata ja hän oli unohtanut että täällä, aivan hänen rinnallansa, oli mies, joka ei muuta odottanut kuin avata sylinsä tyttärelleen. Isä oli aina ollut hänestä niin kaukana, hän oli ollut hänelle niin vieras ja karhea, johon hän hienoine käsineen ei ollut uskaltanut edes koskea.

— Isä, anna minulle anteeksi! Hertta polvistui kapteenin viereen.

Kapteeni siveli tyttärensä mustaa tukkaa. Hänen silmänsä tuntuivat kosteilta ja sydämen valtasi outo, lämmin tunne. Vuosikymmeniä oli kulunut siitä, kun hänen rintansa oli lämmöstä laajennut, häneltä tuo aika oli melkein unohtunut ja hän oli tottunut siihen karheaan ja kylmään kuoreen, joka vähitellen oli kasvanut hänen sydämensä ympärille. Kuitenkin hänkin kerran oli ollut nuori, oli rakastanut ja saanut rakkautta.

— Sinä olet niin äitisi näköinen, Hertta, lausui hän pehmeällä ja hiljaisella äänellä. — Hän oli vain pienempi sinua. Mutta samat suuret, syvät silmät ja musta, kiiltävä tukka.

Hertta katsoi kiitollisesti isäänsä. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut isän puhuvan äidistä..

— Ja nyt sinä kerrot minulle kaikki, isä. Kapteenin kasvoille nousi puna. Hän ei voinut karttaa tyttärensä tutkivaa, terävää katsetta. Mutta tuo katse ilmaisi samalla hellyyttä, jota hän ei siinä ennen ollut tuntenut.

Vähitellen kapteeni sai Hertalle kerrotuksi koko tukalan tilansa. Hän kertoi miten Väisänen oli tullut hänen luoksensa, kuvaillut mitä houkuttelevimmalla tavalla "Vesa" yhtiön asioita, puhunut suurista voitoista ja korkeista koroista. Hän oli antanut houkutella itsensä liikkeesen, hän oli pannut siihen kiinni kaikki rahansa, oli velkaantunutkin sen tähden. Ja nyt Väisänen, joka oli hankkinut hänelle rahoja, oli tullut kiristämään häntä ja oli vaatinut häneltä takaisin omansa.

Hän oli luvannut odottaa vain yhdellä ehdolla — — — hän oli koettanut pakoittaa kapteenia suostumaan — — —

Kapteeni ei voinut lopettaa puhettansa. Hänen puoleksi antamat lupauksensa kasvoivat äkkiä kauhistuttaviksi hänen silmissänsä, hän oli aikonut uhrata lapsensa pelastaakseen oman asemansa ja kunniansa. Hän peitti kasvonsa käsiinsä.

Hertta nousi ylös ja astui edes-takaisin huoneessa. Hän ymmärsi nyt kaikki. Väisäsen taajat käynnit isän luona, hänen imelät ja samalla viekkaat hymyilynsä ja salavihkaiset kädenpuristuksensa. Mutta hänen mielestään haihtui kaikki muu, hän näki edessään vain murtuneen miehen, jota hän hetki sitten oli oppinut säälimään ja rakastamaan. Hän tahtoi auttaa häntä tavalla tai toisella. Hän uhrautuisi vaikka itsekin, jos se olisi välttämätöntä.

— Isä, ole huoleti, Hertta siveli hänen harmaita hiuksiansa, — minä autan sinua, voit luottaa minuun.

Kapteeni ei oikein ymmärtänyt Hertan tarkoitusta. Hän katsoi häntä silmiin ja sanoi tuskallisesti:

— Ei, en minä sinulta uhrausta tahdo. Jos kadotankin omaisuuteni, niin en sure sitä itseni tähden, vaan sinun. Mutta kunniani tahdon säilyttää tahrattomana. — —

Seuraavana päivänä hämärissä istui kapteeni Ek huoneessaan puoleksi leväten sohvannurkkauksessa. Yksi ainoa yö oli vanhentanut häntä enemmän kuin monta vuotta. Hän istui kokoonlyyhistyneenä, katse silmissä oli samentunut ja poskiluut kohonneet korkealle.

— Isä, sanoi Hertta, istahtaen matalalle jakkaralle kapteenin jalkojen juureen, — kävin kenraali Löfbergin luona. Hän lupasi mennä sinulle takaukseen. Hän on jalo mies, hänen kaltaisiaan ei ole monta. Hän pyysi sinua käymään hänen luonaan puhumassa asiasta.

Kapteeni Ek oli ääneti. Hän tunsi omituista liikutusta rinnassansa. Hiljakseen hän silitteli Hertan päätä. Raskas taakka kohosi hänen hartioiltansa. Hän pääsisi irti Väisäsestä, eikä hänen tarvitsisi hävetä tyttärensä edessä.

— Hertta, lapseni, kapteenin ääni oli puoleksi nyyhkyttävä ja hän ojensi kätensä Herttaa kohti, — voitko antaa minulle anteeksi? Hertta vaipui isänsä syliin. Hän painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja itki. Hän ei voinut selittää syytä itkuunsa, hän ei tiennyt, olivatko ne ilon vai surun kyyneleitä. Mutta ne lämmittivät hänen sydäntänsä ja sulattivat sitä jääkuorta, joka vuosien kuluessa oli asettunut hänen rintaansa.

— Lapseni, sinun tähtesi hän tekee tuon uhrauksen, ja sinun tähtesi minä otan sen vastaan, vaikka se tuntuukin vaikealta.

Tyynnyttyään Hertta rupesi kertomaan kapteenille aikeistansa. Hän kertoi työstään kenraali Löfbergin luona ja hädästä, joka kaikkialla väijyi tuhotakseen tuhansia ihmisiä. Hän puhui innokkaasti ja lämpimästi, puna kohosi hänen poskiinsa ja hänen silmänsä loistivat. Kapteeni Ek katseli tytärtänsä. Hän oli kaunis istuessaan tuossa hänen jalkojensa juuressa, katse kääntyneenä häneen. Hänessä oli jotain aivan vierasta ja outoa, ja samalla tuttua ja omaista.

— Olenko hyvin kiittämätön, isä, jos pyydän että sallit minun lähteä Soimäelle? Perustaisin siellä kodin pienille lapsille ja koettaisin tehdä työtä kansan hyväksi. Paljon en tosin voi saada aikaan, mutta minulla on palava into.

Kapteeni Ek ei voinut kääntää katsettaan Hertan silmistä. Ne puhuivat vielä selvemmin kuin hänen sanansa, ne pyysivät niin liikuttavasti ja hartaasti, ettei niitä olisi voinut vastustaa.

— Lähde sinä, lapseni, sanoi hän pehmeällä äänellä. — Tyhjältä koti tulee tuntumaan, kun olet poissa, mutta en tahdo itseäni ajatella. Ja tulethan sinä takaisin.

Hertan silmät kyyneltyivät uudestaan ja rinnasta puristautui nyyhkytys. Olisihan hänen pitänyt iloita, mutta miksikä ilo tuntui nyt katkeralta? Oliko hänen nyt vaikea jättää tuota kotia, joka aina oli tuntunut hänestä sitovalta kahleelta, tuota kotia, joka oli ollut niin kylmä, ja jossa hän oli tuntenut itsensä hyljätyksi ja väärinymmärretyksi? Ehkäpä hän itse oli ollut kylmä ja ilman rakkautta. Työntänyt luotaan sen, mikä aina oli ollut hänelle avoinna ja rakkautta tarjoavana.

He istuivat paikoillansa, kunnes huoneessa vallitsi täydellinen pimeys. Mutta vähitellen pimeän varjot vaalenivat, kuun kirkas valo tunkeutui huoneesen ja ikkunasta tuikki tähtikirkas taivas.

IX.

Ylioppilastalon juhlasali oli kirkkaasti valaistu. Sinivalkoiset liput koristivat seiniä ja soittolehterin kyljestä riippui Suomen vaakuna. Peräseinällä oli kuusia, jotka muodostivat majan lavan kummallekin puolelle.

Pyöreiden pöytien ympärillä istui juhlapukuista yleisöä ja lehteriä kannattavan pylvähikön alla seisoi sankka rivi nuoria miehiä. Nuoret tytöt silmäilivät sivuhuoneiden ovilta uteliaasti ympärilleen. Vanhempi väki oli sijoittunut etumaisten pöytien ääreen. Siellä olivat kaikki suomenmielisen puolueen pylväät koolla.

Hillittyjä ääniä kuului joka taholta salia, eivätkä ne vaienneet, vaikka alkusoiton sävelet kajahtivat ylhäältä lehteriltä.

Vasta kun soitto lakkasi ja kenraali Löfberg astui lavalle, vaikenivat myös äänet. Kauempana seisovat astuivat lähemmäksi, jokainen kääntyi puhujaan päin ja täydellinen hiljaisuus sai vallan salissa.

Kenraali Löfbergin esitys oli vilkasta ja sydämellistä. Hän puhui vapaasti ja sujuvasti, kertaakaan kangertamatta, sanaakaan toistamatta. Hän seisoi siinä niin tyynenä, ikäänkuin hän olisi omassa huoneessaan puhunut ja kuitenkin niin arvokkaana. Ilme hänen silmissänsä vaihteli hänen sanojensa mukana: milloin se ilmaisi osanottoa ja surua, hänen puhuessaan kansan koettelemuksista ja kärsimyksistä, milloin iloa kiittäessään kansalaisia heidän uhrauksistaan ja avunannoistaan.

Hän vei kuulijansa kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin ajassa, siihen aikaan, joka kaikille läsnäoleville nuorille oli tuntematon entisyys, vaan joka heillä vanhoilla oli vielä tuoreessa muistissa. Hän kuvasi heille sitä nälkävuosien sarjaa, joka kohosi korkeimmilleen 60-luvun loppupuolella. Ne olivat pitkiä, yhtämittaisen kadon koettelemia vuosia. Suomen kansa sai silloin taistella kovan taistelun, mutta tämä taistelu tuotti sille pysyvämmän voiton, kuin monet historian loistavammista taisteluista. Sillä maamies oppi ojittamaan peltonsa ja muokkaamaan maansa entistään paremmin. Ja kesken kärsimyksiään ja koettelemuksiaan hän säilytti luottamuksensa Herraan.

— Sellaista katovuotta, sanoi kenraali Löfberg puheensa lopuksi, — kuin 60-luvulla, ei Suomen kansalle voi enää koitua. Jos vuodentulo meneekin hukkaan joillakin paikkakunnilla, niinkuin nytkin on tapahtunut, niin ei kadon valta kuitenkaan voine ulottua yli koko maan, kun kulkuneuvotkin entisestään ovat niin paljon edistyneet. Parempiosaiset rientävät auliisti hädänalaisten avuksi — sen kokemus on jo runsaassa määrin osoittanut. Ja Suomen kansa ei voi kovimpanakaan koettelemuksen hetkenä kadottaa toivoansa ja luottamustansa, sillä pimeintäkin yötä seuraa päivä, "mi kaikki muuttaa voi".

Kenraali Löfberg astui alas lavalta. Salissa vallitsi äänettömyys. Ei kukaan paukuttanut käsiään, tavallinen suosionosoitus tuntui tällä kertaa mahdottomalta. Mutta kyynel, joka kimalteli usean silmässä ja kiitollisuus, joka loisti kaikkien katseissa, oli syvempi ja voimakkaampi mielenosoitus, kuin rajuimmatkaan kätten paukutukset.

Hertta seisoi seinävierustalla ja hänen silmänsä olivat koko ajan kiintyneet kenraaliin. Millä hellyydellä hänen katseensa siveli kenraalin harmaita hiuksia, korkeaa, jaloa otsaa ja sielukkaita, syviä silmiä. Hän oli nähnyt ilon noissa silmissä loistavan, vaan hän oli nähnyt niiden myös ilmaisevan huolta ja surua ja otsan vetäytyvän syviin uurroksiin. Hän olisi tahtonut kädellään sivellä tuota otsaa ja tasoittaa siitä kaikki huolien jäljet.

Antti Hammar astui saliin esitelmän aikana. Hän huomasi heti Hertan, jonka solakka, tummaan pukuun verhottu vartalo astui esiin seinän vaalealta taustalta. Hän tunsi rintansa aaltoilevan, hän ei voinut kääntää katsettansa hänestä. Kuinka rohkea ja elinvoimainen hän oli! Hänen katseensa oli suunnattu kauas ja hänen silmissään välkkyi kaiho tuntemattomaan avaruuteen. Hän olisi tahtonut pysähdyttää tuon katseen ja antaa tyydytystä sen kalvavalle kaiholle.

Hertta tunsi katseen kahlehtivan kasvojansa. Hän käänsi päänsä Anttiin päin ja tervehti häntä. Hänen poskilleen kohosi hieno puna ja hänen mielensä muuttui hilpeäksi. Antti ymmärsi häntä paremmin kuin moni muu, ja oli usein osoittanut hänelle myötätuntoisuutta. Rohkaissut häntä, kun mieli oli ollut masennuksissa ja herättänyt hänessä harrastusta kaikkeen jaloon ja hyvään.

Hän oli kadehtinut aina niitä, joilla oli vanhempia veljiä. Hän kuvaili veljen ja sisaren suhdetta niin runolliseksi, veli, joka opastaisi sisarta opin teillä ja sisar, joka veljeä ohjaisi ymmärtämään tunteiden moninaisia vaihteluja. Mutta Hertta, hän oli yksin, ja sentähden Antin ystävyys oli tuntunut niin hyvältä.

He istahtivat sivuhuoneesen pöydän ääreen. Ohjelma salissa oli loppunut, menuetti oli loistolla suoritettu ja tanssijat olivat hurmanneet yleisöä kauneudellaan, sulavilla liikkeillään ja iloa uhkuvilla katseillaan. Pöydät ja tuolit salissa olivat siirretyt pois ja yleinen tanssi oli alkanut.

Antti oli ollut koko iltapäivän työssä sairashuoneella. Hän oli väsynyt ja nälissään.

— Juottehan teetä, neiti Ek? Antti teki tilauksensa. — Minulla oli pieni hauska potilas tänään, kertoi hän sitten. — Hänelle oli tehtävä pienempi leikkaus, mutta en uskaltanut häntä huumata. Lapsi parka itki hyvin katkerasti, mutta kun kaikki oli ohitse ja kysyin häneltä, oliko hän ollut kiltti tyttö, niin hän vastasi yhä haikeasti nyyhkyttäen: "sitä minä en voi sanoa". Eikö se ollut rohkeasti sanottu?

Hertta hymyili.

Antti ojensi Hertalle teekupin.

— Milloin te matkustatte?

— Jo ensi viikolla. Mutta nyt kun matka on lopullisesti päätetty ja matkavalmistuksiinkin olen ryhtynyt, niin minusta tuntuu vaikealta lähteä. Ei minulta halua puutu, enkä myöskään pelkää matkan vaivoja ja rasitusta. Minun on vain niin vaikea jättää isääni, hän on jo vanha.

— Saanko sanoa teille jotain, neiti Ek. Minusta tuntuu kuin te viime aikoina olisitte muuttunut, ikäänkuin pehmennyt — —

Hertta punastui. Hän katsoi Anttia suoraan silmiin ja sanoi vakavasti: