Part 9

Antti tarkasteli Hertan kurkkua. Se oli paisunut ja limainen ja valkoiset täplät kohosivat veripunaiselta pinnalta. Ei epäilystäkään enää taudin laadusta. Tartunta oli metsätorpasta tullut ja tauti puhjennut täyteen voimaansa.

Antti haki lääkettä ja siveli kurkun sisäpuolta. Hertta päästi valittavan äänen ja nojautui Anttia vasten.

Vähitellen hengitys rauhoittui ja silmät painuivat umpeen. Antti hyväili hellästi hänen suortuviaan. Hän katseli lakkaamatta noita kalpeita kasvoja, joissa tuska vielä väreili. Suu oli puoleksi auki, huulet aivan verettömät.

Sanaton tuska valtasi Antin sydämen. Pitäisikö hänen voimattomana taipua kohtalon tahdon alle, pitäisikö hänen antaa kuoleman riistää saaliinsa? Ei, tuhat kertaa ei! Mutta missä oli hänen taitonsa, missä ne keinot, joilla hän karkoittaisi uhkaavan vihollisen? Hänen päätänsä pyörrytti, hän ei voinut ainoatakaan selvää ajatusta ajatella, hän ei voinut tuntea muuta kuin huumaavaa tuskaansa.

Hertta avasi silmänsä. Hän loi kirkkaan, syvän katseensa Anttiin ja kuiskasi hiljaa:

— Antti!

Äänen värähdys oli hempeän arka.

Äkillinen riemun tunne tärisytti Antin ruumista. Hänen silmänsä säihkyivät. Molemmin käsivarsin hän tarttui Hertan hentoon vartaloon ja sulki hänet voimakkaasen syleilyynsä. Ja hänen huulensa painuivat Hertan huulia vasten.

Hän päästi hänet irti vasta sitten, kun Hertta kalpeana ja voimattomana antoi kätensä vaipua alas Antin kaulasta.

Kauan aikaa he olivat sanattomina. Antti laski Hertan tyynyjen varaan.

Hänen rintansa kohosi ja laski rauhattomasti ja hengitys oli raskas ja tuskallinen. Mutta kasvoja kirkasti rauhallinen, tyyni ilme. Hellästi hän siveli kädellään Antin tukkaa ja korkeata otsaa. Antti oli polvillaan vuoteen ääressä.

— Armaani, oma armaani!

— Se selvisi minulle aivan äkkiä, sanoi Hertta melkein kuiskaten. — Minä taistelin kauan sitä vastaan, tietämättäni mitä vastaan minä taistelin. Minä uhmailin rakkautta, sillä minä tahdoin olla voimakas, ja luottaa vain omaan itseeni. Mutta yöllä, kun minä heräsin, ja äkkiä tunsin kuoleman tuskan lähestyvän, niin minun oma voimani tuntui niin heikolta ja mitättömältä. Minä olin niin yksin, niin kammottavan yksin.

Hertta vaikeni. Puhuminen rasitti häntä.

— Älä puhu, Hertta. Minä ymmärrän sinua. Minä tiesin sen tulevan, minä tunsin sen niin voimakkaasti. Ja nyt sinä olet minun, yksin minun omani.

— Niin, Antti, minä näin sinut edessäni ja sinun lempesi, se syöksyi minun sydämeeni voimakkaana ja täysiäänisenä. Se riisti minut mukanansa ja minä tunsin silloin että rakastin sinua. Minä olen kauan sinua rakastanut, vaikka en ole sitä itse tietänyt...

Antti suuteli Hertan kättä. Se oli valkoinen ja läpikuultava. Hervottomana se lepäsi hänen kädessänsä.

— Antti, — hänen korvaansa hiveli melkein kuulumaton henkäys, — sano ettei minun tarvitse kuolla, sano että minä saan elää sinulle ja sinun kanssasi. Katsos, minä olen vielä nuori ja minä halajan rakkautta — —

— Älä pelkää, kultani, Antti hyväili häntä, — ei sinun tarvitse kuolla, meidän rakkautemme on voimakkaampi kuin kuolema.

— Ei, minä näen sen tulevan, minä tunnen jo sen kylmän henkäyksen. Lämmitä sinä minua, älä päästä sitä luokseni.

Hertta heittelihen vuoteellaan tuskissansa. Läähättäen hengitys kulki hänen kurkussansa.

— Älä anna sen tukehduttaa minua!

Antti kohotti päänalusta, niin että Hertta joutui melkein istuvaan asentoon.

— Onko sinun nyt helpompi olla, armaani? Hetkeksi tuska näytti laimenneen ja Hertta makasi hiljaa tyynyjen nojassa.

Antti istui ääneti kumartuneena vuoteen yli. Tuskanhiki valui hänen otsallansa. Hän koetti keskittää kaikki ajatuksensa yhteen kohtaan, hän tahtoi lujalla tahdon voimallaan sotia tautia vastaan. Hänen täytyi se voittaa, hänen täytyi pelastaa armaansa.

Mutta kesken hänen varmuuttansa hiipi epäilys hänen rintaansa. Se kasvoi ja kasvoi yhä valtavammaksi ja kammottavana aaveena se astui hänen eteensä. Jos kuolema todellakin tulisi ja vaatisi häneltä hänen onnensa, jonka hän vasta oli saavuttanut. Jos se riistäisi hänen sylistään morsiamen, ennen kuin se oli hänen omansakaan ollut. Ei, se ei saanut tapahtua, hän kilvoittelisi kuoleman kanssa, hän puolustaisi omaansa viimeiseen asti.

Nyyhkyttäen vaipui Antti polvilleen vuoteen ääreen.

XXI.

Päivä oli jo kulunut iltapuoleen. Pimeän varjot peittivät maata ja kalpeana kuu kohosi taivaan laelle. Sen hopeasäteet tunkeutuivat hienojen ikkunauudinten läpi huoneesen ja laskeutuivat Hertan vuoteelle. Hänen kalpeat kasvonsa olivat vieläkin kalvakkaammat ja silmissä loisti kirkastunut ilme. Kasvonpiirteet olivat rauhalliset ja tyynet.

Hertta liikahti vuoteellansa.

— Antti, minä näin ihmeellisen unen, — Hertta puhui katkonaisesti ja ääni oli aivan kuiskaava. — Olin mielestäni pieni lapsi ja lepäsin äitini sylissä.

Hänen sylinsä oli niin lämmin ja pehmeä. — —

Mutta minun ympärilläni seisoivat kaikki pienet lapset — — he ojensivat minulle kätensä — — ja he värisivät vilusta — — ja kyyneleet vierivät heidän poskillansa — — Älä jätä heitä, Antti — — —

Hertta vaipui läähättäen alas tyynylle. Kasvon piirteet vääntyivät ja hän kouristi käsiänsä. Antti kohotti hänet pystyyn, koko hänen ruumiinsa vapisi pelosta ja tuskasta.

— Armaani, armaani — —

Hertan huulet liikkuivat tuskallisesti ja hän tarttui Anttiin kiinni.

— Minä menen sitä suurta muutosta kohti, Antti — — elämää kohti — — me tapaamme toisemme — — rakkaudessa — —

Rinta kohosi raskaasti, suonet pullistuivat kaulassa ja kurkku korisi. Kauhu kuvastui hänen silmissänsä ja kasvot mustuivat. Hetken aikaa väin ponnisteli ruumis kuolemata vastaan, sitten painui pää hervottomana tyynylle ja kädet vaipuivat alas.

— Hertta, Hertta! Antti tarttui häneen kiinni. Hän suuteli häntä, hän hyväili häntä, hän kutsui häntä hellimmillä sanoilla.

Hertan silmät katsoivat jäykästi häneen, suu oli puoleksi auki ja pää taaksepäin koholla.

Antti laski hänet vuoteelle. Hän painoi silmäluomet kiinni ja asetti kädet ristiin rinnalle. Kuu valaisi hänen mustia suortuviaan, jotka valuivat alas hänen olkapäilleen ja paljaalle kaulallensa. Yliluonnollinen rauha oli karkoittanut tuskan jäljet hänen kasvonpiirteistänsä. Hän uinui kuin lapsi unen helmassa, viattomana ja puhtaana.

Antti seisoi vuoteen ääressä ja katseli lakkaamatta häntä. Hänestä tuntui kuin elämä äkkiä olisi pysähtynyt kulussansa, kuin kaikki olisi hiljennyt ja vaiennut. Hän ei tuntenut muuta kuin pohjatonta tyhjyyttä ympärillänsä. Hänen polvensa hervottuivat, koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän lyyhistyi kokoon vuoteen jalkapuolelle ja hänen päänsä vaipui alas hänen käsiinsä. Epätoivon tuska kohosi hänen rinnastansa, myrskyn lailla se raateli hänen sydäntään ja hän purskahti hillittömään itkuun.

Hiljaa ja äänettömästi kuun säteet poistuivat huoneesta, yön varjot synkkenivät. Kun aamun ensimäinen arka sarastus karkoitti yön henget pakosalle, niin sen himmeä valo levisi kuoleman koskettamille kasvoille ja kokoonlyyhistyneelle vartalolle vuoteen jalkapuolessa.

XXII.

Antti Hammar istui rautatien vaunussa nurkkaansa vetäytyneenä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja suun ympärillä karehteli tuskallinen piirre. Hän näytti äkkiä monta vuotta vanhenneen.

Hän istui yksin omiin mietteihinsä vaipuneena. Hän ei kuullut toisten matkustavaisten ääntä, hän tuskin huomasi heidän läsnäoloansa. Hänen katseensa oli kiintyneenä pimeään maisemaan, jonka ohi juna kiiti nopeata kulkuansa. Yksinäiset tulet tuikkivat sieltä-täältä ja ratalyhtyjen valot iskivät nuolen nopeudella hänen silmiinsä, heti taas kadotakseen pimeyteen.

Antin rinnasta kohosi syvä huokaus.

Lopussa, kaikki oli nyt lopussa. Hän oli joutunut ikäänkuin keskelle suurta pimeyttä, jonne ei elävä ääni voinut tunkeutua. Kunpa pimeys olisi ollut vieläkin suurempi, ja hiljaisuus vieläkin raskaampi, niin että olisi saanut levätä hiljaa ja liikkumatta, levätä, kunnes ei olisi jaksanut enää herätäkään...

Luminietosten alle hän oli haudannut onnensa ja kaikki toiveensa. Kun hän yksin astui Hertan ruumiin jäljessä hautausmaalle ja kuuli rovastin heittävän multaa hänen arkullensa — se oli niin kolkolta ja kylmältä kumahdellut — niin hän epätoivoissaan oli kokoon lyyhistynyt. Miksikä kohtalo oli vienyt heidän tiensä yhteen, kun ne niin pian kuitenkin erkanivat toisistansa? Miksikä se ikäänkuin ilkkuen oli avannut hänelle oven autuuteen ja sulkenut sen jälleen, ennenkuin hän oli ehtinyt luoda sinne muutakuin yhden ainoan silmäyksen? Kuinka sydämetön elämä saattoikaan olla ja kuinka puolueellinen! Toisille se tarjosi onnea sylin täydeltä, jota vastoin toisille...

Tupertuneena Antti oli palannut turvakotiin. Tuntikausia hän oli viettänyt Hertan huoneessa, pidellyt käsissään hänen tavaroitaan, kostutellut kyyneleillään hänen vaatteitaan. Hän ei voinut ryhtyä mihinkään, ei ajatella ainoatakaan selvää ajatusta. Hän oli tuntevinaan ympärillään vielä Hertan läheisyyden, oli kuulevinaan hänen äänensä ja raskaan hengityksensä. Hänen katseensa etsi häntä sairasvuoteelta, vaan vaikeroiden, ikäänkuin äkkiä haavoittuneena, hän kääntyi jälleen pois, kun sieltä tyhjyys häntä vastaan vain ammotti.

Tyhjää, tyhjää — —

Hän oli jättänyt turvakodin rouva Korhosen haltuun ja lähtenyt matkalle. Eihän hän voinut sinnekään jäädä, vaikka mitä hän muualtakaan etsisi! Hänen elämältään oli äkkiä sen tarkoitus kokonaan kadonnut, hän tunsi itsensä niin turhaksi ja hyödyttömäksi.

Pitkällä hevosmatkalla hänen kiihoittunut mielensä hiukan tyyntyi. Hän rupesi muistelemaan niitä hetkiä, joita hän Hertan parissa oli viettänyt, hänen kuvansa astui niin selvänä ja kirkastettuna hänen sisällisen silmänsä eteen, että hän hetkeksi unohti katkeran todellisuuden. Hän kertoi mielessään joka sanan, jonka Hertta oli lausunut ja hänen sanansa, ne astuivat nyt aivan uudessa valossa hänen eteensä.

Vähitellen hän alkoi käsittää, ettei hänellä sittenkään ollut syytä valittaa kohtaloaan, joka oli vienyt hänet Hertan läheisyyteen. Olihan hänellä täysi syy olla kiitollinen lyhyestäkin tutustumisesta semmoiseen naiseen kuin Hertta oli. Ja elihän hän hänelle vieläkin, eli hänen ajatuksissansa ja muistoissansa. Ja vasta nyt, kun hän näennäisesti oli niin etäällä hänestä, tunsi hän täydesti ymmärtävänsä hänet. Tähän asti oli hänen oma tunteensa vallannut hänet niin kokonaan, ettei hän voinut omaa itseänsä edemmäksi nähdä. Hän oli luullut olevansa oikea mies Hertalle opettamaan rakkautta. Ja kuitenkin, mikä oli hänen rakkautensa ollut, mikä hänen työnsä kansan hyväksi? Oliko se ollut muuta kuin kullattuun kuoreen peitettyä itsekkäisyyttä? Kuinka toista sitä vastoin oli ollut hänen rakkautensa, hänen, joka koko lyhyen elämänsä oli rakkaudelle omistanut.

Mutta tästä lähin, sen Antti nyt selvästi tunsi, aloittaisi hän uuden elämän. Hertta oli hänelle tien viitannut, hänen muistonsa antaisi hänelle myös voimia ja ymmärrystä. Nyt vasta hän aloittaisi oikean työn kansan hyväksi, ei ainoastaan rakkaudesta Herttaan, vaan rakkaudesta kansaan ja omaan työhönsä.

Ja yhä uudelleen ja uudelleen hänen korvissaan soivat Hertan viimeiset sanat:

— Minä menen kohti elämää — me tapaamme toisemme rakkaudessa.

Hänelle varmaan ennen kuolemaa oli selvinnyt se ongelma, joka niin useasti oli selvittämättömänä kohonnut Antin eteen.

Ja vaikka hän ei nytkään järjellään voinut sitä käsittää, niin levitti se sittenkin rauhaa ja sovitusta hänen sydämeensä. Hänen surunsa ja tuskansa kadotti katkeruutensa. Ja etäisyydessä heloitti hänelle toivon kipinä, joskin heikkona ja himmeänä.

Antti painautui vaunun nurkkaansa. Humisten juna kiiti eteenpäin synkässä talviyössä ja kimakat vihellykset vingahtelivat ilmassa.