Chapter 2

"Antaa totuudelle kunniansa!" vastasi ukko rauhallisesti ja totisesti, mutta vesissä silmin. "Poikani," jatkoi hän kääntyen Leonardoon, "en aivo olla syyttäjäsi; mutta jos tuomari minulta kysyy, oletko murhaaja, niin tahdon vastata: on! Jumalan armo on voimallinen ja suuri; kaikkivaltias ja kaikki-armahtavainen Jumala hallitsee ihmisten sydämmet, niinkuin vesipuroja; Jumala ainoastaan voi sinun pelastaa, mutta me ei. Tahdon tehdä mitä voin; tahdon todistaa muinoin hyväntahtoisesta sydämmestäsi, kentiesi voivat seitsen-kymmen-vuotisen ukon esi-rukoukset liikuttaa tuomarien sydämmiä; kentiesi säälii kuningas nuoruuttasi. Mutta tämä asia on Jumalan, ei ihmisten. Leonardo, voin nähdä pääsi putoavan, ehkä tämä näky on oma kuolemani; mutta en voi väärää sinusta todistaa, en voi ottaa pyhää ja vanhurskasta Jumalaa valheen todistajaksi! Jos murhaajanki kuoleman kuolisit -- ryöväri ristinpuussa sai armoa Jumalan edessä -- niin saatamme kuitenkin ijankaikkisuudessa toisiamme löytää. Mutta jos nyt väärin sinusta todistan, niin olemme molemmat ijankaikkisesti kadotetut."

Leonardo kuunteli näitä sanoja kovalla tuskalla. "Tiesin," virkkoi hän, "ett'ette toisin tekisi; en olekaan parempaa ansainnut. En voi, eikä minun tule enää elää; en voi koko elinkauteni kärsiä omanatuntoni kalvaavia nuhteita. Tahdon kuolla -- sillä kuolema tuo minulle levon. Jumala armahtakoon vaimoani ja lapsiani!"

Sabina voikahti varsin katkeraan valitushuutoon; lankesi ukon jalkain juureen ja sanoi: "isä, armahtakaa poikaanne! armahtakaa minua ja lapsiparkojani! Jumala on armias ja laupias, hän kyllä antaa meille syntimme anteeksi!"

"Sabina," vastasi ukko totisesti, "et tiedä mitä sanot; älä erhety, ei Jumala anna itseään pettää. Rauhene nyt; asia ei vielä ole niin pitkälle mennyt, vielä on meillä tuhansia teitä miehesi pelastamiseen, mutta se tie, jota sinä tahdot kulkea, vie hukkaan."

Nyt nousi kova hälinä kadulla, ja kohta sen jälkeen astui huoneesen neljä sotamiestä, jotka suurisuisesti ja pöyhkiästi kyselivät Leonardoa. Sabina lykki hädässään ja tuskassaan Leonardoa, ja tahtoi vetää hänen myötänsä likimmäiseen huoneesen; mutta Leonardo piti kovasti vastaan ja lausui; "en tahdo pelastettaa! Käyköön se kirous, jonka olen itselleni tuottanut, toteen!"

Sotamiehet tunkeusivat sisälle ja karkasivat Leonardoa vastaan.

"Mitä tahdotte?" huusi onnetoin vaimonsa. "Mieheni on syytöin! hän ei ole metsävartiaa tappanut! Tahdon ottaa Jumalan ja kaikki Pyhät todistajiksi, että Leonardoni koko tämän yön ei ole ollut kotoa poissa!"

Sotamiehet hymyilivät kuitenkin valjusti ja yksi heistä sanoi: "vaimo, älkää turhaa vaivaa nähkö! Kuollut on itse puhunut, ja hänen todistuksensa on teidän todistustanne arvoisempi."

"Kuollut on puhunut!" puhkesi Leonardo kauhistukseen. "Mitä sillä tarkoitatte?"

"Empä muuta," vastasi sotamies, "kun että kuoleman kolahuksenne olivat yhtä vailla päästääkseen teitä rikoksenne päätodistajasta. Murhattu oli niin paljon tunnossaan, että voi tuomarille antaa nimenne ilmi. Eläneekö hän vielä, sitä en tiedä, mutta luultavaa se ei ole, sillä teillä on kova nyrkki ja luja käsi, sitä ei voi kieltää, Leonardo. Kuitenkin eli murhattu mies niin kauvan, että voi teidän päällenne kantaa. Siis ylös! ja seuratkaa meitä!"

"Jumala ja Isä!" huudahti ukko, pannen sormet ristiin rintansa yli, "kaikki olet sinä hyvin asettanut! Olet pelastanut minun helvetin tuskistani ja heittänyt meille armon tien auki! Jumala, minä kiitän sinua!"

Mutta Sabinasta nyt ei ollut semmoisiin tuntoihin. Hän lankesi sotamiesten jalkain juureen, syleili heidän polviansa ja rukoili Jumalan laupiuden tähden armoa, vapautta miehelleen. "Ottakaa minä hänen siaan," lisäsi hän, "minä olenkin oikeammiten murhaaja! minä se olin, joka ajoin Leonardoni kotoa; minä sytytin vihan hänen sydämmessään; minä yksin olen syypää! Jos ihmisen henki voi sovittaa murhan, niin ottakaa minun henkeni!"

"Nouse, uskollinen vaimoni!" lausui Leonardo, nostaen häntä ylös. "En ole semmoista uskollisuutta ja rakkautta ansaitseva. Minun tulee ansaitun velkani maksaa. Mutta rukoile Jumalaa edestäni, hän voi kaikki muuttaa".

"Sallitteko," kysyi hän nyt vahdilta, "minun sanoa jäähyväiset lapsilleni?"

Päämies katseli Leonardoa tutkivilla ja epäilevillä silmillä; sitten sanoi hän: "Menkää, ja tulkaa kohta takaisin, tahdon luottaa teihin!"

Nyt meni Leonardo siihen huoneesen, jossa hänen kolme lastansa nukkui levollisesti ja hiljaa aavistamatta ett'eivät kentiesi enää saisi isäänsä nähdä.

Sabina tahtoi seurata, mutta Leonardo esti häntä, ja muutaman minuutin kuluttua tuli hän takaisin ja sanoi: "Nyt olen valmis! Isä" kääntyen häneen -- "älkää kirotko poikaanne! Teidän Jumalanne on myös minun! Onnellinen minä, joka nyt voin sen sanoa! Ja sinä, Sabina, pyyhki kyynelesi. Tiedän toisiamme vielä näkevän! Puhu lapsille, että olen lähtenyt pitkälle matkalle! Älä eritä minua rakkaudestasi, säälistäsi, ja toivo minun kanssani Jumalaan!" Sitten irroitti hän itsensä pois vaimonsa sylistä, halasi isänsä polvia, ja isä pani vapiseman kätensä hänen päänsä päälle, mutta ei voinut enempää virkkoa kuin nämät sanat: "Herra olkoon sinun ja meidän kanssamme!"

Ja nyt jätti Leonardo, vahdin keskellä, kodonsa ja astui kohta vankihuoneen pimeyteen.

III.

Sotamiehen lause: "kuollut on puhunut!" olikin totta. Veressänsä makaava mies oli niin aikaisin löytty, että voitiin elvyttää ei vielä paennutta henkeä, joskin vähäksi aikaa. Leonardon luja isku pyssyn perällä oli niin turmellut metsämies-poloisen, joka ainoastaan teki velvollisuutensa, että hänen elostansa ei ollut paljon toivoa; varsinkin pudisti lääkäri päätänsä nähdessänsä syviä haavoja päässä, Paitsi sitä ihmisvelvollisuutta, joka vaatii jokaiselta lähimmäisensä hengen pelastamista, oli tässä vielä erinäinen syy tarkkaan huolivaisuuteen lääkärin puolelta, nimittäin se, että Leonardon tulevainen elämä oli sen mukaan, josko haavoitettu mies parantui vai kuoli.

Jumala oli armollinen onnettomalle miehelle, jonka ynseä, pöyhkeä ja ylpeä sydän oli saattanut hänen kadotuksen tielle. Kolmantena päivänä tapauksesta ilmoitti lääkäri melkeällä visseydellä haavoitetun kääntyvän eloon; kuitenkin vaikutti se seikka, että hänen henkensä voitiin pelastaa ainoastansa sen kautta että hän niin varhain löyttiin, paljon ja erinomaisesti Leonardon rangaistuksen isontamiseen.

Oikeuden käyntö kesti monta kuukautta, jolloin Leonardon taitava puolustaja alinomaa keksi uusia perustuksia syytetyn rikoksen-alaisuuden huojentamiseen, ja pitkitti tutkimista. Tämä oli tuskallinen aika vanki poloiselle, joka oli elämän ja kuoleman vaiheilla ja jolle ei ollut sitäkään lohdutusta, että olisi saanut omiansa nähdä ja puhutella. Ei kukaan muu kuin eräs vanha pappi tuli toisinaan hänen vankihuoneesensa, hänelle, niinkuin sanansa kuuluivat, uskon-opin lohdutusta antamaan. Mutta tämä vanha mies, joka kyllä aivan hyvin taisi messunsa lukea, ei tuntenut ihmis-sydäntä vähääkään, ja oli itse niin taidotoin kristin uskon syvemmässä käsityksessä, ett'ei voinut sydämmen haavoja parantaa. Kaikkein enimmän oli hän tottunut kiirastulen ja helvetin kuvailemisessa, ja piinasi sillä Leonardo raukan sydäntä, joka entisestä yltäkyllin tunsi ne sielussansa, ja huokasi siitä päästäksensä.

Vanha pappi, joka omassa elämässänsä ei ollut tuntenut autuaaksi-tekeväisen uskon voimaa, ja joka ainoastansa taisi saarnata palkinnosta ja rangaistuksesta, ja kirkonkiroukseen panna syntisen, ja hänen kuinka hyvänsä sitoa ja päästää -- ei hän voinut löytää avainta lunastuksen salaisuuteen ja autuuteen, eli ymmärtää ja selittää niitä näillä raamatun sanoilla: "Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luontokappale; sillä vanhat ovat kadonneet, katso, kaikki ovat uudeksi tulleet;" ja uuden-syntymisen perustuskiviä ihmisessä näillä sanoilla: "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti mailman itse kanssansa, ja ei lukenut heille heidän syntiänsä, ja on meissä sovinto-saarnan säännyt."

Jos vanha Leonardo olisi ollut poikansa rippi-isänä, olisi hän paremmin voinut saattaa vangin sorretun sielun entiseen voimaansa; se oliskin ollut itsellensä parempi. Sillä tuosta onnettomasta päivästä asti olivat ukon voimat niinkuin kerrassansa rauvenneet. Ei toki niin että olisi valittanut eli ollut lohduttamatoin surussansa, hän kantoi pikemmin sielunsa kivut hiljaisimmalla ja nöyrimmällä kärsivällisyydellä; kiitti Jumalaa siitä kurituksesta, jonka vielä viimeisenä elämänaikanansa täytyi kärsiä; puhui hellällä rakkaudella pojastansa, ja ilahutti miniäänsä lohdutuksella ja toivolla, että miehensä kyllä pian tulisi takaisin. Hän jakoi virkeyttä ja voimaa kaikille, mutta itsellensä ei hänellä ollut yhtä eikä toista; nähtävästi horjui hän hautaa kohden, sillä siltä näytti, kuin olisi tuo onneton yö rikkonut hänen elämänsä-varren, ja että sen viimeinen loppu piankin tulisi.

Sabinan tila oli sen siaan toisenlainen. Kun oli voittanut ensimmäiset tuskansa ja ruvennut antautumaan Jumalan tahdon alle ja toivomaan miehensä kohta tapahtuvaa takaisin tuloa, sai hän ihmeellisen kyvyn ja tyvenmielisyyden. Se varma tieto, että hänen nyt täytyi äitin velvollisuuksiin yhdistää isänkin velvollisuudet, teki hänen hellän huolenpitonsa lapsista ja talosta puolta suuremmaksi; hän oli niin onnellinen, niin autuas ajatuksissaan, kuinka hän kasvattaisi lapsensa ruumiin ja sielun puolesta niin, että heidän isänsä kotia tultuansa, jota Sabina ei vähääkään epäillyt, unhottaisi heitä nähdessänsä päästyn kärsimisensä. Vaimo parkaa! yhtä voi hän tehdä, mutta ei toista; lapsensa voi hän Jumalan avulla kasvattaa kristillisiksi ihmisiksi, mutta ei estää kurjuutta talostansa ja auttaa ajallista varallisuuttansa.

Lain-asia nieli vähitellen vouraajan kaikki varat ja lopetettua oli se maksanut niin paljon, että Sabina parka lapsineen ja henkeänsä potevane appineen olivat melkein paljaina ja köyhinä; hänen täytyi jättää arentinsa ja ottaa asuinpaikaksensa huono mökki. Maksaaksensa jokapäiväiset tarpeensa ei ollut hänellä muita neuvoja, kuin päivätyön tekeminen ja kerjääminen.

Nyt julistettiin tuomio; se määräsi Leonardolle kuuden-vuotisen kaleri-rangaistuksen. Kun isä parka kuuli tämän tuomion, pani hän kätensä ristiin ja sanoi: "Herra Jumala, armahda!" Sitten pani hän silmänsä ijäksi kiinni.

Juuri kun Leonardoa piti vietämän Marseillen kaupunkiin, vietiin hänen ohitsensa ruumista, jota saattoivat ainoastaan kantajat, pappi ja messupojat.

"Ketä siinä haudataan?" kysyi Leonardo.

"Vanhaa Leonardoa," vastasivat kantajat, jotka eivät tunteneet vankia.

Silloin loi Leonardo hirviällä surulla silmänsä taivaaseen. Mutta kohta täyttivät kyyneleet hänen silmänsä; hän kätki kasvot käsiinsä ja kulki alla-päin niin edellensä.

IV.

Neljä vuotta jälkeen tuli matknstavainen pappi Marseilleen. Oli noin keski-ikäinen mies; halpa veljeyskunnan puku peitti hänen laihan ruumiinsa, ja kalveat, kuopallansa olevat poskensa ilmaisi joko kuoleman alottaneen hävitystyönsä, tahi väsymättömän elämän sortaneen hänen voimiansa, kun ei suonut itselleen tarpeellista lepoa ja virkistystä. Katsellessa papin silmiä, joissa loisti lempeys, rakkaus, sääliväisyys ja hyvän-tahtoisuus, havaitsikin jälkeisemmän olevan oikean syyn hänen riutuneesen muotoonsa. Oli niinkuin lähetetty ottamaan onnettomain ja murheellisten ristin omille hartioillensa, ja saattamaan lohdutusta, iloa ja rauhaa kurjuuden majoihin.

Niin pian kuin pappi tuli kaupunkiin, lähti hän heti satamaan ja kyseli niitä laivoja, joissa kaleri-orjat olivat.

"Onko lupaa," kysyi hän yhdeltä päällysmieheltä, "käydä vanki-poloisten luona?"

"Ompa kyllä," vastasi tämä äänellä, jossa oli mitä hyvänsä, paitsi sääliväisyyttä ja hyvyyttä. "Olkaa varoissanne, kunnioitettava hallitus-isä," lisäsi hän. "Jos teillä on rahoja, niin on parasta ett'ette sitä ilmaise, sillä he kerjäävät niitä teiltä, ja jos yhdelle annatte, niin puuttuvat teihin toiset niinkuin pedot."

"Ole siitä huoletoinna, ystäväiseni," vastasi pappi surullisesti hymyillen. "Jos rahat yksin voisivat auttaa ja huojentaa, niin olisi käyntini aivan hyödytöintä; sillä niistä vähistä rahoista, jotka minulla on, ei olisi paljon apua. Mutta sanokaa, pitääkö teidän seuraaman minua?"

"Se on tarpeetonta," vastasi päällysmies lyhyesti ja kylmästi. "Herrat kalereissa eivät voi pyrkiä matkoihinsa, ja ettehän te kahleita murra!"

Ja sillä jätti hän papin, joka nyt alkoi surullisen kulkunsa kalerista kalerihin. Mikä surkea näky! Minne hyvänsä silmä näki, kohtasi häntä ihmis-kurjuus hirmuisimmassa muodossaan, ihmisen vapaus syvimmässä alennuksessaan. Orjat, rauta-kahleilla taotut kiini laivaan, olivat kalveilla ja laihtuneilla kasvoillaan eläväin ruumisten näköisiä, jotka pilkkasivat elämää; olivat ihan kuin haudasta ylös-nousseita siirtolaisia, jotka muodollaan ja vaikealla työllään näyttivät olevan määrätyt pilkkakuvaksi muuttamaan Jumalan isänrakkauden, ja kristinopin hyvät työt, niinkuin myös Raamatun sanat: "Jumala tahtoo kaikkia ihmisiä autetuksi ja autuuden tietoon tulemaan."

Useimmat toimittivat työnsä tuimalla ja synkeällä uhalla, kolkon epätoivon tuntomerkki; ja hirmuisilla koston mietteillä, jotka ainoastaan toivoivat vapauden hetkeä saattaakseen kuolemaa ja turmiota ihmiskunnan ylitse; ainoastaan muutamain kasvoista ja käytöksistä näkyi hiljainen nöyryys surkuteltavassa tilassaan, ja ne loivat silmänsä alas, kun pappi lähestyi.

Näiden seassa oli eräs 30-vuotinen mies, johon matkustavainen etenkin mielistyi. Vaikka kurjuus ja rasittava työ oli painanut kuvasimensa hänen laihtuneihin ja surkahtuneihin kasvoihinsa, oli kuitenkin kaikessa hänen muodossaan liikuttava nöyryys ja kärsivällisyys, hänen synkistä silmistään loisti lempeä ja sävyisä olemus, joka osoitti sekä raskaan kivun ja sydämmellisen katumisen niitä rikoksia, jotka olivat hänen sinne saattaneet, kuin myös kristillisen tyytyväisyyden kovaan kohtaloonsa. Varmaan pappi näki vielä selvästi, kuinka kyynel toisen perästä vieri kaleri-orjan poskia myöten ja putosi laivan-kannelle.

Liikutettu syvimmästä sääliväisyydestä lähestyi pappi tätä nuorta miestä ja sanoi: "Ystäväni, sinä itket? mikä sinua vaivaa, mikä sinua niin syvälti surettaa?"

Vanki katsahti ylös, silmäili kysyjää raskaalla surumielisyydellä ja pudisti päätänsä, niinkuin olisi hän tahtonut sanoa ett'ei kukaan voisi auttaa häntä kurjuudessaan.

"Puhu!" jatkoi pappi rukoillen, "kentiesi voin jotakin tehdä tuskasi huojentamiseksi. Jos se on rahalla autettava, niin puuttuu minulta tosin sitä, mutta Jumalan avulla tapaan kyllä ylevämielisiä ystäviä, jotka ottavat asiasi. Ne vähät, kuin minulla nyt on, annan mielelläni sinulle."

Vanki pudisti vaan vielä surkeammalla hymyilemisellä päätään, viimein sanoi hän: "Ah, kunnioitettava herra, kurjuuttani ei käy rahalla huojentaminen eli pois-ottaminen. Mitä mä tähän viheliäiseen elämään tarvitsen, sen saan täällä, ja se on niin vähä, että tuo ei minua huoleta. Mikä mieltäni pahoittaa, on eräs synti, jonka kauhea raskaus kohta sortaa minun; en voi kauvemmin sitä kantaa."

Kyyneleet keskeyttivät uudestansa vangin valituksen; tämä keski-ikäinen, vakainen mies itki kuin lapsi.

"Luota minuun," jatkoi pappi, "kentiesi on se kuitenkin mahdollista sinua lohduttaa ja vaivojasi huojentaa. Ei ole syntiä niin suurta ja niin pahaa, ett'ei kaikkivaltias ja armahtavainen Jumala sanassansa ole siihen huojennusta antanut."

"Oikein," huudahti vanki surumielisen ilolla, "nämät sanat vahvistavat puheenne totuutta. Neljä vuotta olen nyt ollut tässä hirveässä paikassa; päivä päivästä ei mitään muuta toimitusta, kuin alhaisimpia, kaikkein häpeällisimpiä töitä; minne hyvänsä silmäni luon, näen ainoastansa onnettomia kumppania, joidenka suusta ei käy muuta kuin valituksia ja kirouksia. Päällysmiehet ei vähääkään meitä surkuttele; pitävät meitä ihmiskunnan heittiöinä; eivät huoli meitä parantaa, eikä kohtaloamme huojentaa. Ystävällistä sanaa eivät vielä ikään ole meille sanoneet; herjaukset ja pilkkaukset, uhkaukset ja huimaukset ovat ainoat heiltä saamat. Herra," jatkoi vanki hartaasti, "näihin neljään vuoteen olette ensimmäinen, joka ihmisellisesti on minua puhutellut, jonka on ollut sääli ja surku minun kurjuuttani; ja tämä sääliväisyytenne on minulle semmoiseksi lohdutukseksi ja virkistykseksi, että minusta tuntuu, niinkuin ystävällinen valo valaisisi sieluni yöpimeyden. O, kostakoon teitä Jumala, kunnioitettava herra! Nyt kun mä tiedän armeliaisuutta löytyvän maan päällä, tahdon jälleen toivoa sitä taivaasta."

"En päästä sinua," sanoi pappi kehoittavalla hyvyydellä. "Sinun täytyy olla julkitotisempi minua kohtaan; sinun täytyy uskoa minulle kärsimisesi, huolesi, kentiesi voin toki sinua auttaa."

"Olkoon niin!" vastasi vanki. "Tahdon tunnustaa syntini edessänne. Ainoastansa se, että saan panna murheeni surkuttelevaiseen sydämmeen, tuottaa minulle lohdutusta. Nimeni on Leonardo, ja olen erään vuoraajan poika Hyéres'estä; ei luullakseni löydy miestä, joka olisi hyvää isääni parempi ja rehellisempi. Eläissänsä saatti hän minuun niin monta hyvää opetusta ja omalla käytöksellään oli hän minulle Jumalalle otollisen elämän esikuvaksi. Mutta omassa povessani oli pahoja himoja; kumppanien löyhkyys ja jumalattomuus voimassa pitivät oman haluni huolimattomaan, työttömään elämään. Kuljin yhdeltä harhatieltä toiselle, muutuin kylmäkiskoiseksi vaimoani ja lapsiani kohtaan, heitin talouteni leväperään, kuleksin yöt ja päivät, ja elin metsärosvon rietasta, pahuuden ja syntien määräämää elämää. Olin siis parhaalla tiellä ajalliseen ja ijankaikkiseen hukkaan. Kovaksi onnekseni kadotin, ennenkun tuota voin luullakaan, ajallisen onnellisuuteni. Eräänä päivänä nuhteli hyvä isäni minua isällisimmällä rakkaudella ja sääliväisyydellä syntisestä elämästäni; tämä liikutti sydäntäni; jo olin langeta hänen jalkainsa juureen ja rukoilla häneltä anteeksi. Silloin tuli yht'äkkiä vaimo poloiseni siihen; viettelevä häpy valloitti sieluni; luulin isäni ja vaimoni minun pettäneen; paha henki löi minun valtansa alle. -- Vältin omaisteni varoituksia ja rukouksia, ja sydän täynnänsä hehkuvaa koston himoa koko ihmiskuntaa vastaan karkasin ulos metsään, kohtasin metsästäjän, joka kielsi minun metsästämästä, ja löin hänen tantereesen. Luulin hänen kuolleen, ja toivoin omaisteni väärän todistuksen kautta pääseväni ihmisten rangaistuksesta; mutta kuollut virkistyi ja kantoi asian päälleni. Minä pantiin kahleihin, ja pitkään tutkisteltua julistettiin tuomioni, joka määräsi minulle kuusivuotisen kalerirangaistuksen. Vaikka tämä häpäisevä rangaistus kovasti minun nöyryytti ja teki minun onnettomaksi, niin tyhjää tuo oli toista suurempaa toisen verran hirveämpää onnettomuutta suhteen, joka yht'aikaa rasitti sydäntäni ja omaa-tuntoani. Oikeuden käyntö kulutti hurjasta elämästäni jälelle jääneet vähät varani, ja vaimoni ja kolme lastani joutui kovimpaan köyhyyteen. Ja kun minä vietiin pois vankiuteen, tulivat isäni hautaan-saattajat minua vastaan; suru minua ja harmi sitä häpeää, jonka olin saattanut hänen kunniallisen nimensä yli, olivat lopettaneet hänen elon päivänsä."

Leonardo keskeytyi tähän, sillä katumuksen kova kivistys ja omantunnon kalvaava nuhteleminen ottivat häneltä puheen-voiman.

Pappi itse seisoi siinä ala-mielin, ja tällä hetkellä voi hän ainoastaan äänettömyydellään näyttää sydämmensä surkuttelevaisuutta. Mutta kun hän aikoi kääntyä onnettomaan Leonardoon päin lohduttaaksensa häntä, alkoi tämä taas puhua ja sanoi: "Ja kuitenkaan ei tämä syntisen työni kamouttava muisto yksin vaikuta sitä kipua, joka minua tänäpänä kalvaa ja tekee minun onnettomammaksi kuin ikänäni olen ollut. Tänä aamuna olen saanut sen sanoman, että hyvä vaimo poloiseni, minun armas Sabinani, ja kolme lastani, ei ainoastaan minua suremisesta, vaan myös todesta puutteesta ovat perikatoon nääntymäisillään. Sabinani on pitkällisestä kärsimisestä ja murhehtimisesta minua tullut kivuloiseksi ja heikoksi, ett'ei enää työhön kykene; lapseni ovat vielä liian pieniä jotain ansaitaksensa. Niin ovat siis minun omaiseni saatetut kerjäys-sauvan nojaan ja määrätyt nälän hätään; ja tämä kaikkinaan häpeällisen, syntisen elämäni kautta! Olen isäni, vaimoni, lasteni murhaaja ja koto-onnellisuuteni hävittäjä! Ah, kunpa vaan olisin vapaana! Kentiesi ei se vielä olisi aivan myöhäistä vereksillä käsilläni pelastaa heidät nälkään kuolemasta! Voi, herra, onko teillä lohduttavaa sanaa minulle? Ei, -- ei ole sitä minulle koko maan päällä. Astun siis Jumalan tuomio-istuimen eteen isäni, vaimoni ja lasteni kiroamana; minun nälkään kuolevaisten lasteni surkeat huudot estävät vielä kuolemassakin minusta viimeisen lohdutukseni!"

"Rauhoitu, onneton ystävä parkani!" lohdutti häntä pappi. "Jumalalla on armoa ja apua kaikille, miks'ei sinullekin. Tosi on, sinä olet tehnyt suuren synnin ja ainoastaan vihasi tähden saat kuritusta; mutta nyt ei ole aika sinua tästä nuhdella. Ei kukaan voikaan tuntuvammasti sinua synnistäsi nuhdella kuin itse teet; sentähden uskonkin katumustasi."

"Ah," sanoi Leonardo, "kuinka mielelläni tahtoisin kärsiä kovimmankin rangaistuksen, kuinka mielelläni tahtoisin tuhansin kerroin kärsiä kuoleman ja kaikki kivut, jospa vaan sen kautta voisin pelastaa vaimoni ja lapseni kurjuuden ja nälän hirmuista!"

"Ei kuolla!" vastasi pappi. "Rukoile pikemmin Jumalalta hyvin pitkää elon-aikaa, että kentiesi saattaisit parantaa kaiken sen pahan minkä olet tehnyt. -- Etkö sanonut Leonardo," jatkoi pappi, "sinulla vielä olevan kaksi vuotta rangaistus-ajastasi jälillä?"

"Niin," huudahti vanki, "vielä on kaksi pitkää sietämätöintä vuotta, joidenka kuluessa vaimoni ja lapseni kymmenesti saattavat joutua perikatoon. Ne ovat minusta niinkuin kaksi vuosisataa, täynnänsä tuskaa ja kurjuutta. Näiden kahden vuoden loppuun minä en elä! Sanoma omaisteni kuolemasta on syöksevä minun toivottomuuteen, ja, Jumala olkoon minulle armollinen -- mitä sitten teen, en tiedä!"

"Ei niin rajuisesti;" varoitti pappi. "Kristityn ei tule milloinkaan olla toivotoinna Jumalan avusta. Sanopa, ystäväni, onko sinulla toivoa että kuningas sinun armottaisi?"

"Ei!" vastasi Leonardo toivotonna. "Kaleri-orjan valitushuuto ei ulotu siitä kalerista johon hän on taottu kiini, ja ennenkuin se ynnä armo-rukoukseni tulee kuninkaan valta-istuimen eteen, niin vaimoni ja lapseni eivät enää tarvitse ihmis-apua; nälkä on sitä ennen tappanut heidän!"

Pappi käveli hetken edestakaisin syvissä ajatuksissa ja seisahtui viimein vangin eteen sanoen: "Leonardo, jos nyt tänne sinun siaasi tulisi joku, joka toimittaisi sinun työsi ja taottaisi itsensä sinun kahleihisi, pääsisitkö sinä silloin vapaaksi?"

"Heti paikalla, herra!" vastasi Leonardo elehtelevästi ja ihmeellinen loiste välähti hänen tummissa silmissänsä, mutta kohta levesi taas entinen kolkkous hänen päivettyneille kasvoillensa ja syvän toivottomuuden äänellä lisäsi hän: "Minä houru, minä kurja ihmis-poloinen! kuinka taisin yhtäkään minuutia riemuita näistä ajatuksista? Mikä ihminen koko maan päällä tahtoisi syyttä, rikoksetta, pakotta antautua semmoisen kurjuuden, semmoisen häpeän, ja niin vaivaloisen työn alle? Ei ole niin suurta omaisuutta, niin paljon kultaa, että se voisi pyyhkiä pois semmoisen häpeän!"

Pappi ei ollut kuullut Leonardon viimeisiä sanoja; hän oli äkkiä mennyt pois ja sen kautta saattanut vanki paran, joka ei voinut käsittää syytä tähän äkilliseen eroon, kovimpaan huoleen. Synkeimmän surumielisyyden silmillä katseli hän ihmis-ystävän perään, tämän ainoan ihmisen, joka neljään vuoteen oli sanonut hänelle ystävällisen, surkuttelevaisen sanan. Se pahoitti syvästi hänen mieltänsä, että vieras hyvästi-jätöttä, siunauksen sanaa sanomatta lähti häneltä pois; mutta hän kiitti häntä kuitenkin sydämmensä pohjasta niistä hetkistä, jotka hän oli viettänyt häntä puhutellessa.

Mutta minne meni siis pappi? Hän esitetti itsensä upsierille, joka oli kaleri-orjain ylimäisenä päällysmiehenä, ja joka oli hänelle kuvailtu hyvänluontoiseksi mieheksi.

"Hyvä herra," sanoi pappi hänelle, "ette minua tunne. Nimeni on Vincent, eli jos sanon nimeni kokonansa, Vincent de Paula."