Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

KALERI-ORJA

Kertomus rahvaan perheille

Kirj.

HEINRICH ZSCHOKKE

Suomennos.

Helsingissä, Suomal. Kirjallis.-seuran kirjapainossa, 1864.

Imprimatur: _C. R. Lindberg_.

I.

Kolmen tunnin matkan päässä Toulon'in kaupungista Ranskan maalla, Välimeren rannalla, on vähäinen Hyéres niminen kaupunki, joka, jos muutoin jotain paikkaa maan päällä voidaan kutsua paratiisiksi, ainakin ansaitsisi tämän nimen. Vuorien keskellä, jotka kolmelta kannalta suojaavat sitä meren kohisevilta aalloilta, on kaupunki ihanassa laaksossa. Luojan oman käden tekemän puutarhan muotoinen, joka leviää kaikille puolin vuorien juurille saakka. Täällä ei talvesta tietä; näyttää niinkuin luonto tässä yksinäisessä laaksossa ei tarvitsisi lepoa. Kun Saksan maalla kaikki on elotoinna ja paljaana, ja jää ja lumi peittää vuoret, laaksot ja kymet, ja jokainen mieluisemmin oleskelee lämpimässä tuvassaan, niin kukkii täällä oransi-puu, ja liittää hyvän hajunsa kassia-puun ja panskalaisen jasmini-kasvun hajuun. Ja tiheäin puistoin varjossa hakee väsynyt virkistystä ja viileystä. Kesä-aikana tosin nousee monista vähäisistä järvistä, kun isoon aikaan ei ole satanut, märkiä utuja, jotka sumu-vaippana leviävät tämän paratiisinkaltaisen seudun ylitse, ikäänkuin muistuttaaksensa asukkaita että maan päällä kuitenkaan ei ole todellista paratiisia; mutta kohta puhaltaa vuorilta vilvoittava tuulenhenki, joka ei ainoastaan huojenna rasittavaa kesähellettä, vaan karkoittaa myös tästä ihanasta seudusta nuoskeat sumut, että jälleen tulee yhtä ihastuttavaksi.

Eikö täällä luulisi ainoastaan onnellisia ihmistä asuvan? Ihmisen onnellisuuden voimalliset viholliset: moninaiset taudit, jotka hänen sielunsa ja ruumiinsa valloittavat ja sortavat, eivät täällä voi syntyä; sillä kaikki ruumiilta ja hengeltä sairaat, jotka eivät muualla parannusta ja pelastusta löydä, turvautuvat tänne, ja läheisen kuolemansa karttaminen heille enimmästi onnistuu. Mutta ihmisen toinen sukuperäinen vihollinen, joka asuu hänen omassa sydämmessään: oman voiton pyyntö ja muut pahat himot, ovat myös täällä valtansa pitäneet, sillä missä vaan ihmisiä elää, siinä on myös synnillä asuntopaikka, ja turmellee Jumalan käden meille tekemän paratiisin.

1700-sataluvun alussa seisoi pohjaiseen nousevan vuoren juurella puusta ja tiilistä rakennettu huone, joka, ehkä vähäinen ja halpaa rakennus-muotoa, kuitenkin oli hupaisen ja siistin näköinen. Kolmelta puolelta piiritti sitä kaunis metsikkö sitruuna-puita, jonka varjossa asukkaat saivat levätä päivän varista ja rasituksesta ja iloita nähdessänsä kultaisia hedelmiä ja heleän sinisen taivaan, joka siellä täällä näkyi oksain välistä. Kun aurinko lähestyi laskuaan, leikitteli täällä lämpöisellä ja pehmeällä maalla kolme lasta, iästänsä kolmen ja seitsemän vuoden välillä, ja vanha hopea-hiuksinen mies katseli iso-isällisellä mielisuosiolla näitä iloisia pieniä lapsia, kohenteli heidän leikkiään, asetti rauhaa heidän keskenään, kun niin tarvittiin. ja kiikutti vähäistä tyttöä polvillaan. Lasten äiti, nuori 21-vuoden ikäinen vaimo, tuli nyt ulos ja jakoi iltaista nälästyneille. Lapset menestyivät kaikki terveinä ja iloisina, niinkuin kukkaset kedolla, ja iso-isä katseli niitä tytyväisellä sydämmellä; eikö äitin siis pitänyt olla onnellisena? Ah! ei ollutkaan. Hänen kauniissa surullisissa kasvoissaan kuvautui raskas kärsiminen, joka teki hänen mielensä sairaaksi. -- "Sabina", sanoi vanha mies, "olet tänä päivänä niin suruissasi! onko poikani taas huolestuttanut sinua?"

"Ah, hyvä Jumala," vastasi miniä kyynelsilmin, "että minun täytyy tähän myötäisen vastauksen antaa. Meillä on niin hyvä ja tuloisa arenti, lapsemme ovat terveet ja saattavat meille ainoastaan iloa, ja kuitenki tämä ei ole miehelleni mieliksi. Hän heittää työn palvelijoille, eikä huoli lastensa opetuksesta, vaan kuleskelee sen siaan aikaisin aamusta iltaan asti, usein myöhään yöhön, ympäri mailla metsissä, ja eläin-poloisten ampuminen on hänen huvituksensa. Kotiin tullessaan on hän sitten suutuksissaan ja pahalla tuulella, ei puhu minulle ystävällistä sanaa, heittää tuskin silmänsä lastensakaan päälle, jotka nostavat kätensä häntä vastaan, ja menee jälleen muutaman tiiman päästä pois. Ah! pelkään hänen huonossa seurassa olevan."

"Eksynyt poika raukkani!" huudahti vanhus. "Leonardo oli ennen hyvä-luontoinen, oli aina vanhuuteni ilo ja lohdutus; ja nyt noin kaksi vuotta sitten on tuo onnetoin himo, tuo joutilas, laiska elämä valloittanut hänen. Puheesi huonosta seurasta, Sabina, onkin aivan totta; molemmat veljekset Lucilo ja nuori Francisco, joidenka kanssa hän pitää seuraa, ovat sivistymättömiä ja raivokkaita nuorukaisia, jotka eivät taivu kunnolliseen työhön ja elävät tuosta ajelehtamisesta. Tämä elämänlaatu on parannettava; vielä tänä päivänä tahdon puhutella häntä".

"Ah, tee se, appi," rukoili nuori vaimo. "Tuhansittain siunatkoon teitä Jumala, jos voitte johdattaa miehen onnettoman vaimonsa tykö ja isän hylättyin lastensa tykö!"

Sabinan jälleen mentyä tupaan valmistaaksensa illallista miehelleen ja palvelioille tuli nuorellainen mies käyden huonetta kohden. Hän oli iso, vankka ja roteva, ja kasvonsa oli päivettynyt, pitkä pyssy oli olalla ja leveä veitsi vyössä. Pilkkuinen koira juoksi hänen edellään.

"Hyvää iltaa, Leonardo!" huusi hänelle ukko. Tulia vastasi tähän tervehtimiseen nirppaasti ja vihaisesti ja tahtoi joutua hänen ohitse. "Odota, poikani," lisäsi ukko, "eikö sinulla ole ystävällistä tervehtimistä vanhalle isällesi? Etkö tahdo nähdä lapsiasi?"

"Ei ole minulla aikaa," vastasi Leonardo. "Minun täytyy jälleen tällä hetkellä lähteä pois."

"Ja mihin?" kysyi isä. "Aurinko on laskussaan, matkustaja hakee itselleen majaa, työmies palaa kotiinsa kedolta, jokainen kokoaa ympärilleen omansa, joista päivän työt ja toimitukset ovat pitäneet hänen erillänsä; sinä yksin et ajattele, että sinunkin pitää kotona oleman, ja että vaimosi ja lapsesi ikävöitsevät sinua."

"Eivät he minua tarvitse!" vastasi Leonardo kylmäkiskoisesti. "Olettehan te täällä, jos muutoin jotain turvaa kaipaavat!"

"Mitä sanot?" huudahti isä, kuitenkin enemmin kipeän hämmästyksen äänellä, kuin nuhdellen. "Luuletko, poikani, sinun niin sopivan muille antaa miehen ja isän pyhät velvollisuudet, jotka Jumala on sinulle pannut? Onko ainoastan hätätilassa omiasi varjeleminen tämä velvollisuutesi? Eikö sinun pikemmin tule olla uskollinen isäntä ja talosi voimassa pitäjä? Eikö sinun tule ottaa vaimosi huolesta osa päällesi, ja olla saapuvilla työllä ja neuvolla huoneessasi ja ruveta isannuuteen? Puhut turvasta? Taitaako siis rosvoja ja murhajia taikka metsän petoja tänne tulla, joita vasten vaimosi ja lapsesi turvaa tarvitsevat? Mutta totta puhut, poikani; tarvitsemme kaikki turvaa, vaan toisella lailla kuin sinä arvelet. Tarkoitan turvaa taivaalliselta Isältämme, joka pitää kaikkivaltiaan kätensä suojellen kotielämän ylitse; mutta hyvä kuitenkin on, kuin isäntä on perheensä luona auttaen heitä rukoilemaan ja kiittämään häntä."

"En tiedä," sanoi Leonardo synkeämielisesti, "miksikä tänä päivänä näette niin erinomaisen paljon nuhdeltavaa minussa."

"O, ei ainoastaan tänä päivänä," keskeytti ukko äkisti. "Jo kahtena vuonna olen nähnyt käytöksesi olevan nuhteen alaisen; mutta en ole mitään virkkonut sen tähden että -- jaa, miks'en tuota voi tunnustaa, sen tähden ett'ei ollut minulla sydäntä sihen. Jos sanon sinulle, että hyvä Jumala on uskonut sinulle kolme lasta, joidenka kasvatus sinun tulee täyttää, niin täytyy minun myös uskoa sinun olevan kelvollisen niitä kasvattamaan. Mutta isän-isänkään ei sovi sanoa isälle, mitä hänen tulee tehdä lapsiensa tähden, sillä se pakottaa hänen katkeraan visseyteen, että poikansa ei ole isäksi kelvollinen!"

"Isä!" huudahti Leonardo tuimasti ja uhkaavalla äänellä, "tiedätte minun voivan paljon kärsiä teiltä; mutta teidän pitää myös tietää, mitä isännän-oikeuteeni kuuluu."

"Niin kyllä, sen tiedän aivan hyvin," vastasi ukko äkisti, kuitenkin rauhallisesti ja vakavasti. "Isännän-oikeutesi on siinä, että voit jälleen hävittää talosi, kun lystäät. En kuitenkaan tarkoita tätä puusalvosta, vaan perhettäsi. Käsissäsi on monta keinoa talosi varallisuuden hävittämiseen, vaimosi murhekuolemaan saattamiseen ja lastesi hengellisen ja ruumiillisen kadotuksen tielle johdattamiseen, vanhan isän viimeisen elämän ajan sulaan murheesen ja harmiin muuttamiseen, niin että hänen surulla täytyy hautaansa astua. Tämä on isännän-oikeutesi, ja tahdotko sitä käyttää, niin en tiedä maan päällä ketään, joka sinua siitä voisi estää!"

Vanhus puhui nämät sanat sydämmestä surkuttelevalla äänellä ja nähtävästi silmänsä vettyivät. Liikutustaan salatakseen otti hän pienen tytön syliinsä, pyyhki hänen ruskeat käherä-hiuksensa otsalta ja suuteli häntä; molemmat pojat seisoivat molemmin puolin häntä ja katselivat surullisella kummastuksella milloin isää, milloin isän-isää, sillä voivat hyvin ymmärtää kaiken ei niin olevan, kuin pitäisi.

Leonardo tuijotti eteensä synkeällä katsannolla ja lykkäsi nurjalla mielin tyköään pilkkuisen koiran, joka hyväillen lähestyi häntä, epäilemättä sotivat hyvä ja paha henki toistensa kanssa hänen sielussaan ja ensisti näytti niinkuin paha-henki saisi voiton. Leonardo astui epätasaisesti edestakaisin, otti pyssyn olaltaan, ripusti sen puun oksalle, seisahtui sitten äkkiä ja sanoi: "Isä, sano mikä minussa teitä oikeammastansa pahastuttaa?"

"Se minua pahastuttua, ettäs olet luopunut ensimäisestä rakkaudestasi," vastasi ukko Raamatun sanoilla, jonka näkyi varsin hyvin tunteman. "Mitä ovat vaimo ja lapset sinulle tehneet, ettäs olet niistä niin huolimatoin? Mitä on Jumala taivaassa sinulle tehnyt, että niin rikot niitä pyhiä käskyjä, joita hän on sydämmeesi kirjoittanut?"

"Olette liian kova minua vastaan!" vastasi Leonardo synkeä-mielisesti. "Mitä minä siis teen! Onko metsästäminen niin rangaistuksen alaista ja syntistä?"

"Se on siinä, missä tiloissa se tapahtuu," vastasi ukko entistä leppeämmällä äänellä. "Metsästys ei ole sinun virkasi, mutta jos jolloin kulloin harjoitat sitä, niin ei siitä ole mitään, mutta tuo ajelehtaminen on muuttunut himoksi sinussa; sinä laimin lyöt sen vuoksi oman työsi, ja annat palvelijasi mielivaltaisesti sitä toimittaa. Usein et tule kotiin öinä eikä päivinä, et huoli vaimosta ja lapsista, jotka ikävöitsevät sinua; ja tullessasi et tuota rauhaa taloosi, vaan olet nirppaana, tytymätöinnä, suuttununna, eikä kukaan voi tehdä sinun mieltäsi myöten. Häirität sen kautta siveän ja uskollisen Sabinan rauhan; oudostut omille lapsillesi ja hukkaat heidän rakkautensa ja luottamuksensa sinuun. Sanalla sanoen, joutaviin mitättömiin huvituksiisi unhotat miehen ja isän, sekä isännän velvollisuudet; ja josko," pitkitti ukko suru-mielisellä äänellä, "omista lapsistasi olet kokenut, kuinka autuaallista vanhempain ilo lapsistansa on, niin saatan myös lisätä, ettäs unhotat pojan velvollisuudet, etkä ajattele, kuinka kovalta ja katkeralta minusta tuntuu nähdä sinun vaeltavasi tietä, joka ei suinkaan ole hyvä."

Tämä hänen elämänsä-laadun ja huolimattomuutensa kuvaileminen kävi kovasti Leonardon sydämmelle. "En ole kaikkia tätä ajatellut," virkkoi hän. "En tahdo kellekään pahaa tehdä!"

"Mutta kuitenkin sitä teet, poikani," keskeytti isä innoissansa. "Hyväin töiden kokonansa laimin lyöminen on myös syntiä. Mutta pää-asia on, ett'et näy tietävän, mihin huonoon joukkoon olet joutunut. Jahti-kumppanisi, molemmat Lucilot ja nuori Francisco, ovat sinulle huonoksi esikuvaksi. Kaksi heistä ovat naimattomina ja vanhempi Lucilo on kuin karhu talossaan; hän kohtelee vaimoansa, niinkuin orjapiikaa, eikä häpeä häntä lyömästä. Taloutensa on jo häviämässä ja, ellei muutosta kohta tapahdu, joutuu se surkeaan loppuun. Etkös havaitse, poikani, että sama kohtalo on sinullekin tulemassa? Tavattoman ajelehtamisesi kautta vieraudut kaikesta vakaisesta työstä; jahti-retkilläsi tulevat hyvät ajatukset harvoin mieleesi. Semmoiset jahti-kumppanit, kuin sinulla on, rakastavat peliä ja juomista, ja sen kautta joutuu yksi hyvä ajatus toisen perästä hukkaan, eläinten ampumisella aletaan ja ihmisten ampumisella lopetetaan. Leonardo, armas poikani! oletko nyt kerrassansa ruvennut minua niin varomaan, ett'et tahdo havaita, kuinka minä hyvää sinulle suon?"

Leonardo seisoi kovasti liikutetulla sydämmellä vanhan isänsä edessä. Katumuksen kivistys kuvautui nähtävästi hänen kasvoillensa ja ilmautui kun hän, seisoen vanhan isänsä edessä, hämyn ja hämmästyksen alaisena loi silmänsä maahan. Ja jos hän ei suoraan ja rehellisesti tunnustanut ja todistanut katumustaan, niin oli se siksi, että hän häpesi omien lapsiensa edessä, ehkä eivät voineet kaikkea ymmärtää. Tämä häpy tulee kaikkiin, jotka tunnustavat ja katuvat syntinsä; tämä on niitä hetkiä, kun hyväin henkien pyhät äänet soivat sielussa, tämä on niitä tiloja, jotka herättävät parantamisen päätöksen, jota ainoastaan vielä syvemmällä paatumuksella voidaan saada mitättömäksi; tästä tulee väärä häpy, jos ei ulkopuolisten asiain vallassa olemista voiteta, jos väärä kunnia, joka ihmisten edessä kelpaa, on painavampi kuin se, joka Jumalan edessä kelpaa, ja siis poistaa Hänen armonsa.

Kovaksi onneksi piti tämän tärkeän hetken päättymän pahoin Leonardolle. Vaimonsa Sabina tuli ulos ja kiiruhti miehensä tykö. Lempeästi nuhdellen otti hän miehensä käden ja sanoi: "Sinä häijy mies, tuletkos toki viimein kotiin Sabinasi tykö? Etkös siis enää rakasta minua eikä lapsiasi, kun niin pitkään saatat olla poissa?"

Ja mikä tuli näistä hyvää-tarkoittavista ja sydämmellisistä sanoista? Sillä hetkellä katosi Leonardon kasvoista katumuksen ja hävyn jälet, ja viha, uhka, ylpeys ja pilkka kuvautuivat hänen kasvoillensa, hänen tulisiin silmiinsä.

"Sekö on tarkoituksenne?" huudahti hän tuimasti. "Molemmat olette te yksissä juonissa minua vastaan! Tahtoisitte minun vaivaisena syntisenä lankeavan polvilleni ja rukoilevan armoa? Menkäät hiiteen!"

Samassa sieppasi hän pyssynsä puusta, kutsui koiraansa ja rienti kerkeillä askeleilla pois. Sabina, lapset ja isä huusivat itkein häntä takaisin; mutta ei ollut tästä millänsäkään, vaan ryntäsi niinkuin hurja-päinen pois ja katosi kohta silmistä metsään.

Tämä on oma-rakkauden kuolettava voitto ja sen halveksiminen Jumalan pyhää kutsumista; voitto, joka jo on saattanut hirmuisimman kurjuuden paatuneen ihmisen yli.

Jos Sabina ei olisi tullut, eli jos olisi seisahtunut hiljaa ja ääneti etäällä, niin olisi Leonardo heittäytynyt isänsä jalkain juureen, vaimonsa syliin, ja luvaten parannusta pyytänyt anteeksi; mutta Sabinan äkillinen väliintulo, hänen jos lempeäkin nuhteleminen juuri sinä hetkenä, kun Leonardo kovasti syytti itseään, kuoletti kerrassansa heräävän paremman hengen, ja paha henki tuli jälleen sisään ja toi muassaan seitsemän muuta, jotka olivat häntä vielä pahempia.

Tarkempi ihmisyyden tunteminen ja lähempi sielun tuttavuus saattaisi tosin monessa tapauksessa monta kovettunutta ja paatunutta sydäntä katumukseen ja parannukseen, ja liian aikainen hartaus, kovat nuhteet ja myös pahoin esitelty sydämmellisyys ovat usein pahentaneet, mitä taitavasti käytetty varoittaminen olisi voinut panna oikealle kannalle. Mutta eikö se kuitenkin aina ole surkeaa, että semmoisten seikkain pitää kääntää ihmisen heikon ja ynseän oman itsensä pois oikealta tieltä. Tähän tulee myös väärä häpy, joka huolii ulko puolisista asioista, jota vastoin oikeaa nöyryyttä myös löytyy, jota ei mikään voi poistaa, ja joka rakastaa sitä enemmin kuin häntä kuritetaan, kun ylpeys todella on murrettu ja oikea häpy Jumalan edessä täyttää sielun.

Tuhlaajapojan katumus, joka niin täydellisesti näytetään näissä sanoissa: "En ole mahdollinen pojaksesi kutsuttaa;" se on sydämmen totinen uudestisyntyminen, sillä joka niin on Kristuksessa, hän on uusi luontokappale. Mutta Leonardo ei vielä tuntenut Herraa Kristusta, vaikka oli kristitty, ja niin kulki hän tästä alotetun parannuksen hetkestä vielä joutuisammin eteenpäin kadotuksen tietä.

II.

Noin tiiman kuluttua puoliyöstä, joka seurasi tätä Leonardon perheelle niin surullista päivää, kuului kova ja hätäinen kolkutus huoneen ovelta. Sabina, joka ei voinut nukkua, sillä suru ja huoli kalvoi hänen sydäntään, nousi ylös, kiiruhti ovelle ja kysyi: "Kuka siellä?"

"Avaa Jumalan tähden!" vastasi miehensä ääni. Sabina avasi, ja Leonardo hyökäisi sisään kalveana ja hämmästynynnä ja salpasi oven perästänsä semmoisella hädällä ja kiivaudella, että olisit luullut rosvoin ja murhaajain häntä takaa ajavan.

"Leonardo, mikä sinua vaivaa?" kysyi Sabina, vapisten säikähyksestä. "Eihän sinulle ole mahtanut vahinkoa tulla? Puhu toki! äänettömyytesi, levottomuutesi kuolettaa minun!"

"Sabina," sanoi hänen miehensä, "olet aina sanonut minua rakastavasi. Tahdon sen uskoa; mutta näytä se myös nyt toteen! Jos joku sinulta kysyy, josko tänä yönä olin kotona, tahdotko silloin sanoa: oli? Vastaa!" jatkoi Leonardo tuskallisella kiiruudella. "Jos et ole minua pettänyt rakkautesi vakuutuksilla, tahdotko siis tehdä mitä mä sinulta pyydän?"

Mutta ennen Sabinan hämmästyksestänsä toinnuttua kuului raskaita askeleita portailta. Iso-isä, tästä eriskummaisesta kolinasta herättyään, tuli alas kysymään mikä nyt oli asiana. Leonardo juoksi isänsä vastaan, lankesi hänen jalkain juureen ja huudahti: "Isä, en ole enää yhtäkään rakkautenne osoitusta ansaitseva! mutta jos surkuttelette poikaanne, niin auttakaa minua ja saakaa vaimoani samaa tekemään."

"En ymmärrä sinua," vastasi ukko. "Mitä siis on tapahtunut? mitä saatamme tehdä pelastukseksesi? ja kenestä? Kuka se on, joka sinulle pahaa tehdä tahtoo?"

"Ah, armahtakaa minua, olen tappanut ihmisen!"

"Murhaaja!" huusi vanhus kauhistuksella ja astui muutaman askeleen takaperin. Sabina voihkasi kovaan voivotus-huutoon ja voipui voimatoinna alas tuolille.

"Isä," jatkoi Leonardo, "älkää saattako minua kovimpaan kurjuuteen. Älkää kuulematta minua tuomitko. Saatte tietää kaikki -- kaikki, mutta ei nyt; ei ole minulla sanoja rikostani selittää mutta pelastakaa minä! Mahdollista on ett'eivät löydä jälkeheni. Mutta jos niin olisi, jos teiltä ja Sabinalta kysytään, tahdotteko silloin todistaa minun tänä yönä olleeni kotona tykönänne?"

"Siis väärää valaa, väärää todistusta vaadit meiltä?" kysyi ukko.

"Ihmisten edessä, ei Jumalan edessä," lankesi Leonardo äkkiä puheesen. "Tahdon katua millä tavalla vaan vaaditte, tahdon viettää koko elinkauteni kurjuudessa, kiron-alaisuudessa, mutta pelastakaa vaan minä ihmisten oikeuden käsistä. Isä! Sabina! ettekö yhtään surkuttele onnetonta Leonardoanne?"

Ukko oli vaiti, rakkaus ja surku poikaansa ja pelko Jumalaa ja Hänen oikeuttansa kamppailivat hänessä kovan kamppauksensa.

"Minä teen sen!" sanoi viimein Sabina päättävällä vakavuudella. "Tahdon mennä hukkaan, jos voin pelastaa sinun, Leonardo!"

"Pidä!" huusi ukko, "älä niin kerkeästi poista ijankaikkista autuuttasi! Vielä en tiedä mitä pitää minun tekemän. Molempain pitää meidän kuitenkin sopiman Leonardon pelastuksesta, peräytä sanasi, Sabina! Varhain huomenna tahdomme neuvoitella, ja siksi pyytää Jumalalta valistusta. Mene nyt levolle, poikani, jos vaan lepoa saat, ja rupee Jumalaan rukouksissasi, että hän sanoisi, miten sinun on menetteleminen. Sinun tulee saada olla yksinäsi nämä muutamat tunnit."

Ukko vetäikse takaisin kamariinsa ja kehoitti toisiakin samoin tekemään.

Tulevana aamuna puhuttiin koko kaupungissa miehen, liki-asuvan kartanoherran metsämiehen olevan metsään tapetun, epäilemättä metsärosvoilta. Ruumis oli löytty veressään ja viety asuntoonsa.

Koska molemmat Lucilon veljekset eivät olleet aivan hyvässä huudossa, katsottiin todennimiseksi heidän olevan murhaajain, tahi ainakin siihen osallisten. Nuorta Franciscoa myös pelättiin, jonka ohessa vastenmielisesti ja arasti mainittiin Leonardonkin nimeä, ehkä kyllä tiettiin hänen usein ja mielellänsä ruvenneen näiden raivokkain jahti-kumppanien pariin. Mutta kohta mykistyi rahvaan päättämys. Poliisin tuomio pelasti nämät kolme syytteen-alaista tästä kovasta syytöksestä, sillä sekä molemmat Lucilot että myös Francisco olivat jostakin ryöväyksestä edellisenä yönä pantu kiinni, ja murha oli vasta puoliyön aikana voinut tapahtua, koska murhattu metsästäjä oli kello 11 asti ollut perheensä luona.

Mutta Leonardon talossa ei ollut hänen kotia tultuansa hengen rauhaa, ainoastaan synnissä elähtynyt pahantekiä, joka on oman tuntonsa peräti kuolettanut, voi pahain tekoinsa päätettyä levolle mennä; mutta Leonardo oli vielä jumalattomuuden alottelia; omatuntonsa kiusasi häntä hirmuisilla tuskilla ja karkotti vähäisemmänkin unen hänen silmistään. Sabina vietti yönsä kyyneleillä ja rukouksilla, ja turhilla kokeilla miestänsä ilahuttaa ja lohduttaa; iso-isä taas kamppaili rukouksissaan sen kovan kamppauksen, joka kiusaten veti hänen mielensä milloin isänrakkauteen, milloin Jumalanpelkoon.

Ennen päivän koittoa astui hän poikansa huoneesen ja rauhaisella vakuudella vaati häntä kertomaan seikkansa, silloin vasta voisi hän päättää, miten tekisi.

Leonardo alkoi näin: "jätin teidän siinä onnettomassa sokeudessa, että molemmat olitte yksissä neuvoin minua nöyristämään, saadaksenne tottelevaisuudestani iloita. Saatin itseni uskomaan elämänkeinoni ei olevan nuhteen-alaisen; olin vihastunut teihin että pitelitte minua kuin alaikäistä lasta, ja varsinkin olin vihastunut sinuhun, Sabina, kun olit yksistä puolin isäni kanssa minua vastaan, ja minä sen siaan olin toivonut sinun puolustavan minua, niin jätin teidän täynnäni vihaa ja vimmaa, vieläpä lisäksi -- en tuota salaa -- teille molemmille kostoakin pyytävänä. Muutaman tunnin kuljeskelin sinne tänne metsässä; yö oli selkeä ja kuutaminen; kaikki oli hiljaa ja tyyneä; minussa yksin kuohui pahoja päätöksiä, ja jospa eläinkään olisi tullut pyssyni tienoille, niin olisi kentiesi verenhimoinen sydämmeni jäähtynyt, sillä verta se janoi. Mutta rankaiseva Jumala taivaassa näki turmani ja kadotukseni hyväksi toteen käymään. En nähnyt toista elävää metsässä. Kävelin siellä yksin murhamielineni. Kiihkeissäni heittäytyin sammalikolle alinomaa sen kysymyksen kiusattavana: mitä pitää minun tekemän? Yht'äkkiä kuului käyminen ja samassa seisoi Mallé kreivin metsävartia edessäni. Tuikealla äänellä kysyi hän minulta, mitä oli minun herransa jahti-metsässä tekemistä ja kutsui minua metsärosvoksi. Tämä saatti jo entisestä kuohuvan vereni tuliseen palavuuteen. Sieppasin pyssyni ja kolhasin metsän vartiaa päähän. Hän kaatui maahan -- näin verensä juoksevan, ja nyt huusi tuhansia ääniä povessani: murhaaja! murhaaja! Sanomatoin hätä valloitti minun; uutena Kainina riennin sinne tänne metsässä verimerkki otsassani. Useamman kerran tahdoin jo itseni surmata -- mutta en voinut mieltäni siihen rohkaista, sillä te ja lapseni tulitte aina mieleeni. -- Ah! ei helvetissä ole kipuja, jotka olisivat näitä tuskiani kovempia. Niin tulin tänne takaisin ja nyt tiedätte koko asian. Henkeni on vallassanne; en tahdo sitä teiltä pyytää, sillä en sitä ansaitse. Tehkää kanssani miten teidän tulee tehdä. Olen nyt rauhoittunut, luulen itseni tässä hetkessä voivan kuollakin, jospa rikokseni sillä olisi sovitettu."

"Ei koskaan!" huusi Sabina itkein. "Ei sinun pidä kuoleman, Leonardo! Rangaiskoon Jumala, jos olen armoonsa mahdotoin, syntini, mutta minä pelastan sinun. Vannon autuuteni kautta, ett'et ole murhaaja."

"Sabina," sanoi ukko totisesti, päätänsä pudistaen, "pidätkö Jumalan pyhiä käskyjä, pidätkö omaa autuuttasi niin halpana, että kohta olet valmis niiden menettämiseen."

"Miten aivotte tehdä, appi?" kysyi Sabina tuskalla ja pelolla.