Chapter 3

"Mitä!" huudahti upsieri hämmästynynnä ja kummastununna. "Te olette pappi Vincent de Paula, se sama joka väsymättä matkustaa ympäri, tehdäksensä onnettomille hyvää? joka menee kurjuuden ja onnettomuuden syvimpiin luoliin lohdutusta ja apua tuomaan? se, joka maallisen omaisuuden puutteessa kuitenkin on rikas, loppumattoman rikas avusta jokaista kohtaan? Te olette sama Vincent de Paula, joka jo Tunis'issa kantoi orjan kahleet?"

"Minä se olen," vastasi Vincent, ja lisäsi: "ehkä en ensinkään ansaitse sitä ihmettelemistä, jolla minua kohtelette, on se minulle kuitenkin mieleen, että tunnette minun; toivon sen kautta rukoukseni ja tärkeän asiani hyvin tulevan toimeen."

"Puhukaas vaan asianne, kunnioitettava herra," sanoi upsieri; "mitä mä voin, sen tahdon tehdä, näyttääkseni teille kuinka korkeassa arvossa teidät pidän, ja kuinka kaikkein onnettomain ihmisten nimessä teitä kiitän."

"Teillä on," jatkoi Vincent, "kaleri-orjain joukossa eräs Leonardo-niminen nuori mies Hyéres'istä. Minkä maineen voitte hänestä antaa?"

"Kaikin puolin hyvän!" vastasi upsieri. "Leonardo on niitä harvoja, jotka rangaistus-laitoksessamme eivät tule pahemmaksi, vaan todesti paratuksi. Niihin neljään vuoteen, mitä hän täällä on ollut, ei ole vähintäkään valitusta ollut hänen päällensä; hän on väsymätöin töissänsä ja toimittaa net nöyrästi ja mielellänsä. Hän on jo saattanut monta vierus-vankeistansa parempaan rikoksiensa tuntemiseen ja tunnustamiseen; hän kärsii varsin surullisen kohtalonsa semmoisella nöyryydellä ja kuuliaisuudella, jota harvoin tavataan. Jos kaikki hoitoni alla olevat vangit olisivat tä'n Leonardon laiset, niin voisi minulle onnea toivottaa virkaani."

"Ylevämielinen herra!" sanoi Vincent vielä, "ei ainoastaan maineenne onnettomasta Leonardosta, vaan myös oma ihmisiä rakastava sydämmenne kehoittaa minua rukoustani esittelemään. Leonardon on vielä kaksi vuotta rangaistustansa kärsiminen. Hän on myös minulle maininnut, että hänen poissa kotoa olonsa on saattanut hänen vaimonsa ja lapsensa suurimpaan puutteesen ja että heidän täytyy nälkään nääntyä, joll'ei pikainen apu ehdi. Tässä ei kuitenkaan kukaan voi enemmän auttaa kuin Leonardo itse; hän on voimakas ja tahtoo työtä tehdä, ja hän ansaitsee kyllä niin paljon kuin tarvitaan omaistensa elättämiseen. Mutta siksi täytyy hänen olla vapaana. Minulle on sanottu että Leonardo pääsisi vapaaksi samana hetkenä kuin löytää jonkun, joka tahtoo kahdeksi jälellä olevaksi vuodeksi astua hänen siaansa. Onko se totta?"

"On kaiketi," vakuutti upsieri. "Laki sallii vapauttamista sillä ehdolla; mutta tämä voisi yhtä hyvin olla luvatonta, sillä tähän asti ei ole vielä täällä ollut semmoista miestä, joka olisi tahtonut astua vangin siaan, ja tämä," jatkoi hän surullisesti hymyillen, "helposti ymmärrettävistä syistä."

"No, Jumalalle olkoon kiitos!" huudahti Vincent liikutetulla sydämmellä, "että toivo tällä kertaa ei tule häpeään. Ylevämielinen herra, minä olen löytänyt erään, joka tahtoo astua Leonardon siaan. Minun tietääkseni on tämä mies nuhteetoin, eli ainakin semmoinen, jota ei julkinainen häpeä ole saastuttanut, pääseekö Leonardo vapaaksi samana hetkenä kuin tämä tulee hänen siaansa?"

"Heti, kunnioitettava herra," sanoi upsieri enenevällä kummastuksella. "Mutta kukapa se olisi, joka vapa-ehtoisesti tahtoisi pukeutua kähleihin ja ottaa päällensä semmoisen häpeän ja pahan nimen?"

"Minä se olen itse!" vastasi Vincent muuttumattomalla mielellä ja jatkoi, kun näki upsierin tahtovan ruveta tätä kovin kummastelemaan: "Älkää minulle tästä enää puhuko, ylevämielinen herra, päätökseni on niin luja, ett'ei mikään koko mailmassa voisi sitä muuttaa. Uskokaa minua, se joka Tunis'issa on kantanut orjan-kahletta epäuskoisten hirmuhallituksen ja raa'an ankaruuden alla, se ei pelkää kaleri-orjain työtä Marseille'ssä niin kristillisen miehen hoidon alla, kuin te olette. Mutta muistakaamme, että joka minuutti, jonka me täällä vietämme, on Leonardo poloiselle tuskallinen ijäisyys."

"Mutta kunnianne?" sanoi upsieri. "Oletteko ajatelleet sitä, että kymmenen vuoden orjuus Tunis'issa ei vastaa kymmenettä osaa sitä häpeää, jonka kaleri-orjan kahleet yhdessä tiimassa saattavat päällenne?"

"Kunniani!" vastasi pappi hymyillen. "Onko mielestänne kunniani todella vaarassa? Ihmisten edessä olen kentiesi häväistynä; mutta ei niinkään. Kadotanko orjan kahleita kantaessani teidän silmissä sen arvon ja kunnioituksen, jolla olette minua ennen kohdelleet? Ei suinkaan. Totinen kunnia on oma tuntomme siitä, että teemme jotain Jumalalle otollista, on todella osoitettu rakkaus ihmisiä kohtaan. Ja mitä on kaksi vuotta kärsiväisen ihmiskunnan palveluksessa? Eikös kokonaisen perheen pelastettu henki vuodata ylitseni semmoista rauhaa ja siunausta, että tunnen itseni runsaammasti palkituksi kuin ansaitsisin?"

Upsieri tahtoi vielä sanoa jotakin vastaan; mutta Vincent poisti kaiken tämän muuttumattomalla vakavuudella, ja viimein ei hänellä ollut muuta neuvoa, kuin kutsua tykönsä kaleri-seppä, ja hänen ynnä papin kanssa mennä siihen kaleriin, johon Leonardo oli kahleistaan taottu kiini.

"Leonardo, sinä pääset vapaaksi!" huusi Vincent häntä vastaan. "Muutama tässä on joka tahtoo astua siaasi!"

Vanki raukka ei uskonut korviansa; niinkuin olisi hän kadottanut järkensä, silmäsi hän äänetöinnä ja hämmentynynnä tulevia. Kun nyt kuitenkin seppä upsierin käskyn mukaan löi kahleet irti hänen päältään ja nämät roiskaen putoivat alas kannelle ja hän tunsi itsensä vapaaksi ja irtaiseksi, lankesi hän polvillensa ja itki kuin lapsi autuallisesta ilosta.

Mutta tämä ilo muuttui kohta katkeraksi, kun hän suureksi hämmästykseksensä näki papin antavan esiin kätensä ja jalkansa, ja sepän rupeevan takomaan kahleita niihin.

"Jumalan tähden!" huudahti Leonardo, "te itse, kunnioitettava herra? Ei ikänä! Vaikka vapaus tekee minun niin sanomattoman onnelliseksi, en kuitenkaan tahdo tällä ehdolla sitä ostaa. Seppä, pane kahleet päälleni!"

"Ei niin, jalo nuori ystäväni!" vastasi Vincent iloisesti hymyillen, niinkuin olisi menemässä suureen iloon. "Minulle ovat kyllä nämät kahleet huokeammat kuin sinulla. Minä olen yksinolevainen mailmassa, ja sen toimituksen, johon Jumala on minun määrännyt, voin tässä helpommasti täyttää kuin muualla."

"Hyväntahtoinen, ylevämielinen mies!" jatkoi Leonardo, "mikä voi teitä pakottaa tämmöiseen luopumiseen?"

"Kiitollinen rakkaus Herraasi kohtaan, jonka palveluksessa minä olen!" vastasi Vincent. "Ja jos mä voisinki kymmenesti kärsiä ja kuolla sinun edestäsi, niin ei se olisi vähääkään, ei mitään sitä vastaan kuin Herramme Kristus minun edestäni on ristissänsä kärsinyt. Älä viivy, Leonardo, joudu, joudu vaimosi ja lapsiesi tykö! Jumala siunatkoon sinua ja sinun kätesi työtä!"

Kauvan seisoi Leonardo epäillen ja arvellen mitä hänen oli tekeminen. Mutta kun hän näki tuon itsensä altiiksi antavan ihmisrakkauden Vincentin onnellisissa silmissä, sai hän voimaa ottamaan vastaan uhrin, jonka kautta tunsi itsensä ajaksi ja ijankaikkisuudeksi olevan Herran ja Vapahtajan omaksi lunastetun. Hän syleili papin polvia, suuteli hänen kättänsä kovasti nyyhkien, ja sanoen: "Tuolla ylhäällä autuain kirjossa saatte, jos ei Jumala minua hylkää, lukea myös minunkin nimeni!" nousi hän ylös ja kiirehti sieltä pois.

Haluatko, lukia, kuvailemaa kuinka Leonardo mökissä jälleen tapasi sairaan Sabinan ja hänen nälkäiset lapsensa? Et! mutta jos tiedät, että Leonardo vaimonsa jalkain juuressa kuuli anteeksi-antamisen sanat, väsymättömän työ-ahkeruutensa kautta pelasti vaimonsa ja lapsensa häviöstä, ja koko elämänsä ajan vaelsi Jumalan pelossa, niin tiedät kyllä.

Mutta vanha pappi, Vincent de Paula, vietti nuot kaksi vuotta kalerivanki-laivoissa, ulkonaisesti saastutettuna suurimmalla häpeällä, vaan kristillisessä sydämessänsä vapaana, kunnian kruunulla kaunistettuna Jumalan lapsena. Mitä hän vaikutuksestansa kalereissa oli toivonut, se tuli täysimmin määrin toteen. Hän johdatti nuot ruokottomat, jumalattomat kaleri-orjat kristilliseen tuntoon ja katuvaiseen kärsivällisyyteen; hän oli onnettomain vanki-poloisten turvana, opettajana ja lohduttajana, ja kun hän kahden vuoden kuluttua lähti kalereista pois, voi hän lohdutta sydäntään sillä autuaalla varmuudella, että oli koonnut nämä kadonneet ja eksyneet lampaat herransa tarhaan.

Vincent de Paula, Hermann August Francke'n vertainen katolisten kesken, oli syntynyt vuonna 1576, Povi'n kylässä Ranskan maalla. Koko elämänsä pyhitettiin kristilliseen hyvän-tekeväissyyteen; hän asetti, erään rikkaan ja Jumalata pelkäävän rouvan avulla, lähetyssaarnaaja-seuran, jonka Lasaristeiksi kutsutut jäsenet etenkin ahkeroitsivat köyhäin hoitamista niin hengen että ruumiin puolesta, ja joidenka tulisi Herran hengessä täyttää tämä käsky: "Köyhille pitää saarnaaman Evankeliumia." Myös oli hän Laupiaitten Sisarten yhdyskunnan ja Löytölasten Turvapaikan asettaja. Hän kuoli vuonna 1660, 84 vuoden ikäisenä, ja pantiin sittemmin katolin kirkon pyhäin miesten joukkoon.