Part 6

Björn nousi ylös.

Räätäli kalpeni ja tarttui häntä käsivarteen.

Se oli paksu kuin hakkuri.

Björn katsahti räätäliin.

Luuletko voivasi vähän aikaa puristaa tätä tikkua, niin kauvan kuin minä pesen hänen korvan tauksiaan?

Ja hän antoi räätälille peräsimen varren.

Anna hänen olla! pyysi pieni mies.

Venhe kallistui pahasti. Vettä kuohui koskena laidan yli sisään. Björn tarttui vanhaan viskaimeen ja lennätti sen veljensä päätä kohden.

Alas halkasija, sanon minä!

Niels väisti päätään ja nauroi hurjasti.

Björn sysäsi räätäliä, niin että tämän kaitanen ruumis riippui kuin riepu peräsimen varren päällä ja pakoitti venheen ylös tuuleen. Sitten juoksi hän kannelle ja karkasi käsi kohona veljensä kimppuun.

Sinä olet hullu, Niels!

Hänen voimakas kätensä putosi veljen niskaan ja pakoitti hänet polvilleen. Toisella kädellä heitti hän halkasijan selkänuoran irti ja kiskasi purjeen kannelle. Sitten nosti hän ylös veljensä niskasta ja kantoi hänet kuin koiran penikan peremmä heittäen hänet räätälin jalkoihin.

Venhe oli kääntymässä. Niels tarttui vaistomaisesti peräsimeen. Björn kumartui ja antoi puomin solahtaa selkänsä yli. Kun hän sitten oli reilannut kokkapurjeen, meni hän rauhallisesti, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, takaisin perään.

Siinä istuivat he nyt kolmisin polvet polvia vasten ja äänettöminä.

Lie parasta, että pienennämme purjeita, niin kauvan kuin venhe on tällä laidalla! sanoi Björn.

Nielsillä ei ollut mitään sitä vastaan.

Kun kaikki oli reilassa, käänsi Björn taas venheen toiselle laidalle.

Sitten ojensi hän pullonsa räätälille. Räätäli värisi ja ryyppäsi.

Pidähän huolta majakkamestarin häähousuista! sanoi Björn ystävällisesti. Pelkään että niitä täytyy käyttää suolattomassa vedessä, ennenkun hän voi ne jalkaansa vetää!

Ja sitten tirkisti Björn tuulen puolelle, josta vihurit tulivat ja survaisten vierustoveriaan ystävällisesti kylkeen, sanoi hän niin tyytyväisenä kuin olisi tanssilattialla kävellyt:

Tuuli kiihtyy, räätäli; tuuli kiihtyy!...

* * * * *

Kun suuri karhu sittemmin kertoi minulle tämän kohtauksen, lisäsi hän:

Herralta olen saanut rotevat jäseneni, kuninkaalta venheeni ja henkeni tulee minun säilyttää eukkoa ja kakaroita varten. Enhän voi panna henkeäni ja jäseniäni ja venhettäni alttiiksi sen vuoksi, että Niels on höperö eikä voi unhottaa vaimoaan. Saahan hän Herran nimessä toisenkin, jos tahtoo. _Minäkin_ aion itkeä vetreät vedet, aionpa toden totta itkeä sinä päivänä, kun Tiina laudalle oikasekse. Mutta — hän naurahti ja teki liikkeen kädellään — on niitä tyttöjä maailmassa, ja voihan siinä ensin katsoa, ennenkun kupeelle ajaa, ovatko laidat niin lujat, että kestävät matkalla. Jos oli matka lyhyt ensi kerralla, niin katsokoon, että toisella kertaa kestää kauvemmin. Antakoon Jumala meille hyvän omantunnon viimeiselle taipalelle lähtiessämme! se nyt on minun ajatukseni maailman menosta ja pankoot sen vaan kernaasti minun puolestani pöytäkirjaansa...!

Mykän kertomus haaksirikosta.

Jos voisi sanoa, että toivottomuus on hengillä jossain kunnassa, niin voisi sen sanoa Rantapitäjästä. Surullisia hiekkasärkkiä, pitkiä ja yksitoikkoisia kuin suru itse; meren nuolemia hiekkarantoja; rannoilla laivain hylkyjä tien viittoina, missä ei mitään tietä ollut; tuo ijänikuinen hermostuttava kalalokki ainoana vaihteluna; epävakaisen taivaan alituiset sadekuurot, jotka itkivät yhtä monta kertaa päivässä kuin pahankuriset lapset; siellä täällä muutamia huoneita ja talojen tapaisia; lehmän ja parin lampaan laihat haamut jollain kanervaniityllä; haisevia vesilätäköitä hiekkasärkkien välissä — ja jos tulit näiden särkkien lomitse tasaselle rannalle, niin oli siellä tuo alituinen maininki, joka karien yli liukui maata kohti ja kohisi ja veti henkeänsä niinkuin joku, joka on kävellyt liika kiivaasti ja tahtoo kertoa jostain hyvin tärkeästä — hyvin ikävästä asiasta; mutta ei saa sanaa suustaan, kun henkeä ahdistaa. Ja hän pyörittää silmiä päässään, ja huokaa, ja sammaltaa: voi... voi, Jumala auttakoon... Jumala minua auttakoon!...

Vaunuissa ei ollut vietereitä — tietysti; mutta leveä istuin riippui nahkaremmien varassa ja siinä oli kylläksi sijaa tohtorille ja minulle. Siinä oli liiaksi sijaa, ja me tulimme usein lähempään yhteyteen toistemme olkapäiden ja hatunlierien kanssa kuin mitä tavallisessa ajossa on tapana tulla.

Anteeksi... ka, anteeksi... se nyt on saak...! Ja sitten täytyi meidän nauraa, mutta kävimme kohta taas totisiksi. Ja sitten olivat piippumme taas uudelleen sytytettävät.

Se tapahtui, kun käänsimme alas rantaan. Unohdin sytyttämästä piippuni, mutta tohtori ei antanut häiritä itseään.

Ette ole tottunut tähän! sanoi hän ja napautti kopan kannen kiinni. Myönnän, että täällä on surullista, saakelin surullista, varsinkin syksyllä. Mutta kun saa kulkea täällä melkein joka päivä — ja öillä myös — niin — nyt se taas sammui — pa, pa, pa — niin — te ymmärrätte — tottumus on toinen luonto — ja sitä paitse — mihinkäpä emme ajan oloon tottuisi?

Oletteko koskaan ollut haaksirikkoa näkemässä omin silmin? kysyin minä.

Omin silminkö? Tuota niin, että — hm! oikeastaan — olen aina tullut jälestäpäin — tarkastamaan ruumiita ja sen semmoista.

Niin minäkin! sanoin minä.

Ajoimme edelleen äänettöminä.

Hevosparat kiskoivat vaunuja hiekan läpi; kuskimme löi niitä mitään sanomatta; johtui mieleeni, että tulos olisi ollut sama, ell'ei hän olisikaan piiskaa käyttänyt, mutta en saanut sanaa suustani irtautetuksi; mieleni oli raskas, olin hermostunut, kärsin, mutta ennen kaikkia olin vaiti, itara sanoistani. Ja yhä huuhtoi tuo maininki meitä kohden, huohottaen ja henkeään pidättäen. Ajoimme kuin hautuumaan laitaa ja toisella puolella oli meri, joka lakkaamatta huokaili: Jumala minua auttakoon...!

No, mietittekö ja valmisteletteko sitä aihetta? virkkoi vierustoverini.

Mitä aihetta?

Haaksirikkoja!

Sanoinhan minä jo, etten ole nähnyt yhtään semmoista, ettekä tekään. Vaan voisittehan kuitenkin kertoa minulle jostain haaksirikosta!

Sen kyllä voin. Olen kuullut niistä yllin kyllin kerrottavan näinä neljänä vuotena — eihän täällä _muusta_ kuulekaan puhuttavan. _Pelataan _ korttia ja _puhutaan_ haaksirikoista. Mikäs se nyt olikaan se viimeinen...

Hevoset olivat pysähtyneet huokaamaan. Sadekuuro oli juuri kulkenut ylitsemme ja me olimme pistäneet piippumme piiloon. Meri oli alkanut kohoilla; se ei enää murissut, se huusi minulle, mutta minä en sitä ymmärtänyt.

Särkkien välitse ja hautojen yli tuli aivan vaunujemme editse muuan olento kävellen, kantaen olallaan köysikääröä. Hevoset seisoivat ja tuo olento seisoi. Se oli pitkä, laiha, voimakkaan näköinen mies, vähän eteenpäin kumarissa, jommoisiksi asukkaat tällä rannalla käyvät. Hän selvitti nuoran rantaan tultuaan, katseli merelle, niinkuin olisi hänellä ollut jotain laineille sanomista — tai niin kuin olisi kuunnellut, mitä ne huusivat. Sitten heitti hän nuoran kuohuihin, lappoi sitä taas maihin, näytti säpsähtävän, juoksi vähän taapäin, heitti taas ja päästeli tätä tehdessään ääniä, jotka eivät olleet juuri ollenkaan ihmisäänen tapaisia.

Hän käyttäytyi kuin lapsi leikkiessään; tarkastelin häntä; hänen tukkansa oli harmaa, mutta muuten ei hän ollut vanhan näköinen. Hän tuijotti meihin, jotenkin välinpitämätönnä läsnäolostamme. Sitten alkoi hän leikkinsä alusta.

Siinähän hän on Mads! sanoi tohtori. Ja hän jatkoi kääntyen minulle puhumaan: Mads, niin, siinähän se nyt on se mies kuin teitä varten kutsuttu. Hän oli yksin tällä autiolla rannalla eräänä iltana, kun suuri laiva joutui haaksirikkoon. Hän oli katsomassa sitä näytelmää alusta loppuun. Se oli aivan erikoisen kamala haaksirikko. _Hän_ olisi voinut kertoa siitä teille. Sen pahempi...

Sen pahempi? kysyin.

Tohtori katsahti minuun ja kaatoi pois ihven piipustaan.

Hän tuli höperöpäiseksi sen yön jälkeen — niinkuin näette. Ja merkillisintä on, että hän kadotti puhelahjansakin. En puhukaan tukasta; — se oli tulipunanen sitä ennen.

Tuliko hän hulluksi? kysyin minä hiljaa.

Aivan niin — ja mykäksi. Olisiko mahtanut olla sukuvikaa...! sanoi tohtori.

Tosi satu.

Käyskentelin eräänä päivänä hiekkarantaa pitkin Skagenin pölyisellä rannikolla. Ilma oli samea. Majakan huippu häämöitti kuin suunnattoman suuren maston pää yli vaaleanharmaiden hiekkasärkkien. Laivain hylkyjä oli kuin siroteltu matalalle rannalle; karien ympärillä huokuivat aallot onttoäänisesti. Se voi ennustaa myrskyä, se voi myöskin olla viimeisen myrskyn maininkia. Tulevat ja menevät myrskyt ojentavat täällä alituisessa yhtymäpaikassaan kättä toisilleen.

Seisoi siinä muutamia ihmisiä aallonmurtajan päässä, jota meri nuoleksi pitkin, valkein kielin.

He tuijottivat kaikki samaan paikkaan ja näkyivät lausuvan arveluitaan samasta asiasta.

Lähestyin heitä ja tervehdin; he vastasivat lyhyesti ja jatkoivat mietteitään.

Kuollut kai hän lienee! sanoi Niels Ole Christofersen ja painoi poroa lyhyen piipunnysänsä koppaan.

Se on nuori mies! huomautti kalastaja Sören Kappelborg. Lienevätkö saappaat uudet? kysyi Jens Taneren itseltään ja pureksi mälliään. On ruotsalaisen näköinen! lopetti viimein Hans Lauritsen ja porkkasi muutamia askelia veteen vetääkseen ruumiin maihin.

Miehet olivat minulle vanhoja tuttuja Gammel-Skagenista.

Ruumis oli merenhylky, tuntematon, nimetön, koditon, päällään vaan muutamia vaatekappaleita. Siihen tuli muitakin.

Tuntematon kannettiin pois ja asetettiin laudalle. Rantavouti ja tohtori saapuivat. Tuntematon ei näyttänyt kauvan vedessä olleen. Hänellä oli nuorekkaat, melkein miellyttävät kasvot. Otsassa oli iso reikä.

Onko hän äkkiä kuollut? kysyin minä. Hm, äkkiä...? murahti rantavouti ja käänsi ruumista. Ovat ne vaateriepuja nuokin!

Eräs toinen arveli, että häntä mahdollisesti oli isketty ohimoihin ja että hän sen johdosta oli pudonnut mereen.

Lääkäri raotti virkansa puolesta silmänluonta ja painoi kurkkua.

Turhaan minua tänne noudettiin. Näkeehän jokainen, että mies on kuollut!

Muuta ruumissaarnaa ei mies saanut.

Minua ihmetytti, miten vähän melua tuommoisista asioista Skagenissa pidetään. Kaikkienhan meidän kuoleman pitää. Se saattaa sattua sinulle tänään ja minulle huomenna ja sentähden on parasta olla sitä kovin paljon ajattelematta. Se on heidän mielipiteensä ja onhan se käytännöllistä oppia oloissa, joissa elämä ja kuolema keikkuvat kuin venhe aallon harjalla.

Kun seuraavan kerran tapasin tuttavani Gammel-Skagenista, puuttui heistä yksi, Hans Lauritsen.

Minnekkä on Hans joutunut? kysyin.

Luotsi Ole Christoffersen painoi niinkuin tapansa oli poron syvemmälle piippuunsa ja teki piipun varrella merkitsevän liikkeen merelle päin.

Vai sillä tavoin! sanoin minä. Ja sinne jäi?

Turskien ruokana on, eivätkö liene jo lihaa luistaan kalunneet! vastasi luotsi ja pyysi tulitikkua.

Milloin se tapahtui? kysyin minä.

Siinä purjevenheessä viime syksynä. Huuhtautui pois kannelta ja me muut kolme olimme kolmekymmentä tuntia venheen pohjalla sen ollessa kumollaan päämme päällä. Ettekö ole kuulleet siitä kerrottavan?

En sanonut kuulleeni ja hän kertoi:

Oli Mikkelin aika eli jos tarkkaan sanon, oli syyskuun 27 päivä aamulla, kun Gammel-Skagenista keksimme merellä purjevenheen, jolla oli hätälippu mastossa. Oli niin parahaksi valoisa, että näimme, miten se pyöri meressä, sillä aallot olivat ankarat karin luona, vaikk'ei vielä ollutkaan täysi myrsky.

On siinä tietämistä noin pienellä aluksella! sanoin minä Sören Kappelborgille, joka seisoi vierelläni. Mitä hänellä lienee lastinaan?

Itsepähän parhaiten tiennee! vastasi Sören. Vaan ei ole kaikki oikein; näetkö lipun puolimastossa?

Näenhän sen. Kenties on kippari pudonnut mereen. Vaan saattaahan siltä olla hauska tietää, mitä lastia siinä on!

Saattaapa saattaa! vastasi Sören. Mutta nyt soudamme minä ja Jens Taveren kuulemaan, miten on asiat.

Hän ja Jens ja useat muut astuivat venheesen ja soutivat ulos. Näimme, että he saivat aluksen ankkuroiduksi ja käännetyksi tuulta vasten ja sitten tulivat he maihin kipparin ja hänen matruusinsa kanssa.

Heillä oli ollut vaivaloinen matka ja molemmat olivat he niin uuvuksissa ett'eivät mihinkään kyenneet.

Hän tahtoi nyt saada miehiä viemään alustaan Frederikshavniin ja kun olimme siitä aikamme tuumineet, tarjousin minä viemään aluksen määräpaikkaan, jos Sören Kappelborg, Jens Taneren ja Hans Lauritsen tulisivat avukseni.

Kun tulin kotiin hakemaan öljyvaatteitani, näin, että ilmapuntari yhä oli laskeutunut, taivaskin oli likainen ja myrsky nähtävästi tulossa. No, ajattelin minä, olethan ennenkin ottanut vettä niskaasi, ja ehkä pääset tälläkin kertaa kunnialla!

Samaa mieltä olivat muutkin ja me nousimme alukseen heitettyämme hyvästit kipparille ja matruusille, jotka olivat niin kurjassa tilassa, ett'ei heitä voinut moittia, vaikka jättivätkin aluksensa vieraiden varaan.

Astuimme alukseen kello 9 aamupäivällä. Mutta kun tahdoin odottaa nähdäkseni, millaiseksi ilma oikeastaan muuttuisi, niin annoimme aluksen olla ankkurissa aina kello yhteentoista, jolloin kettinki katkesi.

Siinä se meni! sanoi Sören, joka oli miehistä näppärin. Nyt täytyy meidän nostaa purjeet ja luovia!

Asetimme purjeet pieniksi ja pysyttelimme puolille päivin maan rannassa. Keitimme kahvit ja teimme pari voileipää mieheen. Ja se oli ensimmäinen ja viimeinen ateriamme siinä aluksessa.

Kovin kiihtyy! sanoi Jens Taneren, joka oli nuorin ja oli alkanut käydä kipeäksi kovassa meren käynnissä. Skagerakin laineet eivät ole leikkikaluja. Mutta teki poika siitä huolimatta tehtävänsä niinkuin me muutkin.

Otimme kolme reiviä sisään isosta purjeesta ja yhden kokkapurjeesta.

Pienet ovat purjeet, mutta me saamme ottaa ne pienemmiksikin vielä, sen saatte nähdä.

Pysyttelimme oman maan puolella välttääksemme tulemasta liika lähelle Ruotsin rannikkoa. Tuli sieltä sakeita vihureja, taivas oli nokimusta, ja aallot kohosivat niin korkeina ja jyrkkinä, ett'ei kohta ollut kuivaa riepua päällämme, vaikka meillä olikin öljylakit.

Vielä se siltaankin äityy! sanoin minä.

Ja äityihän se.

Iltapäivällä puhalsi jo hirmumyrsky ja kokkapurjeen puhalsi pois. Käärimme ison purjeen niin, että saimme siitä kolmikulman.

Irroitimme halkasijan tehdäksemme siitä kokkapurjeen. Saimmekin sitä vähän matkaa puomia myöten venheesen päin kiskotuksi, mutta nyt oli jo tullut pimeä ja meitä pelotti, että se, joka työskenteli kokassa, huuhtoutuisi mereen. Olimme kaikki enemmän veden alla kuin sen päällä. Teimme parastamme ja Sören ja Hans pureutuivat kuin kissat kiinni kokkapuoleen venhettä. Saimme halkasijan vedetyksi puolimastoon, mutta tuskin oli tuuli siihen tarttunut, kun se pamahtaen lensi tiehensä.

Siinä meni sekin! sanoi Sören.

Nyt olimme ilman kokkapurjetta ja niinkuin tiedätte on purjehtiminen yhdellä purjeella ylen tukalaa. Oli pilkkosen pimeä; näimme vaan lakkapäiden välkähtelevän, kun ne karkasivat niskaamme niinkuin Simson filistealaisten niskaan. Ajauduimme jälelle päin ja minun täytyi ohjata länttä kohden, ett'emme joutuisi Ruotsin rannikolle, sillä pahempaa kuin sen edustalla kiikkuminen ei olisi ollut toista.

Oli niinkuin sanoin pimeä kuin säkissä. Oli pitkä yö edessä; hirmumyrsky oli, ja meillä oli vaan palanen kokkapurjetta pienessä aluksessamme, jossa oli jo niin paljon vettä, että täytyi ruveta pumppuamaan. Hyökylaine toisensa perästä karkasi niskaamme; kokka rutisi ja natisi tuolla pimeässä ja pian olivat aallot raastaneet irti kaiken, mikä oli irti saatavissa tuulen puolella. En ole koskaan semmoisessa aallokossa purjehtinut. Sain suunnan merkkiä Skagenin majakasta, joka oli kaakossa meistä, ja laskin, että olimme noin viisi peninkulmaa maista. Hans ja Sören istuivat vuoroin perässä ja pieksivät käsiään yhteen, sillaikaa kuin Jens Taneren loikoi kajuutassa, sillä poikaparka oli nyt kokonaan meritaudin kourissa. Silloin tulee hyökyaalto poikkiteloin perästä päin.

Peräsin alas! karjasee Sören. Ja minä kampeankin peräsimen alas, mutta aalto kuohui jo niskassani. Se löi kajuutan katon pois niinkuin olisi hatun päästä lyönyt ja me kuulimme, miten vesi virtasi kajuuttaan.

Jens kimposi ylös kuin tulppa pullon suusta. Hän oli kokonaan unohtanut tautinsa ja huusi, että venhe uppoo.

Ei se nyt kuitenkaan vielä sillä kertaa uponnut. Saimme pelastetuksi kajuutan katon, joka oli lentänyt alapuolelle tuulen ja panimme sen paikoilleen. Ja sitten pumppuihin käsiksi!

Ei se nyt ole niinkään hullua se pumppuaminen, kun tinka tulee. Se lämmittää sormia ja pitää mieltä vireessä.

Noin puolen yön aikana näimme purjelaivan, joka tuli takaapäin suoraan selkäämme. Puhalsimme torveen, mutta emme saaneet vastausta. Ne laskivat niin liki meitä alapuolelta tuulen, että voimme erottaa laivan ja mastot ja nähdä, että se oli kuunari. Niin, se oli niin lähellä meitä, että oli aivan taivaan ihme, ett'ei se ajanut päällemme.

Kun se humahti ohitsemme pimeässä ja myrskyn raivotessa, ajattelimme me jokainen istuessamme tuossa pienessä huonossa venheessämme samaa asiata: sitä näet, että olisi ollut meille helpoin asia maailmassa hypätä laivaan. Tiesimme kyllä jokainen, ett'ei meillä olisi isoa iloa odotettavanamme siinä, missä olimme; mutta tiesimme toisekseen, että alus oli uskottu huostaamme ja että olimme antaneet sanamme sen pelastaaksemme. Merimies ei saa luopua sanastaan eikä aluksestaan niin kauvan kuin suinkin voi pitää kiinni kummastakin.

Tartuimme taas pumppuihin ja olimme saaneet sen melkein tyhjäksi, kun minä annoin peräsimen varren Hans Lauritsenille ja itse Sörenin kanssa menin kannen alle sytyttämään piippuani ja jos mahdollista etsiäkseni jotain muutakin lämmittävää virvoketta. Jens makasi taas siellä alhaalla venheen pohjalla ja taisteli meritautinsa kanssa.

Mennessämme kannen alle sanoi Hans perästä:

Olisi hauska tietää, paljoko kello on. Yö on pitkä ja musta; on niinkuin ei se siitä enää koskaan valkeneisi.

Se oli viimeinen sana, minkä häneltä kuulimme.

Kun nyt tulimme alas kannen alle, seisoin minä lattialla, jalat hajallaan ja iskin tupakkaa piippuuni. Jens makasi penkillä ja Sören istui hänen vieressään ja raapi tulta tikkuun; muistelen hänen sanoneen, että se tikku oli viimeinen.

Kuinkas jaksat, pikku Jens? kysyin minä ja ojentausin tikkua ottamaan.

En muista, mitä hän vastasi. Sen vaan muistan, ett'en saanut piippuani sillä kertaa sytytetyksi. Juuri kuin tikku alkoi palaa ja me voimme nähdä toistemme kasvot, kuulimme ylhäältä kannelta hyökyaallon kohinan.

Jos se sen kestää, niin kestää useampiakin! sanoin minä; sillä en ole ikänäni kuullut hyökyaallon sillä tavalla ärjyvän.

Samassa sammui tulitikku ja me kaaduimme nurin niskoin pimeään ja veteen pää alaspäin ja tallukat ylös.

Sören sai ensiksi sanan suustaan: Venhe on kumollaan; nyt olemme elävältä haudatut!

Kun taas selvisimme seisomaan, ulottui vesi meitä rintaan. Kysyin, missä Jens on, mutta hän ei vastannut.

Kumarruin alas ja haparoin vedessä, ja sain selville, että hän oli kouristautunut kiinni kajuutan kaappiin.

Olimme nyt kukin hetken aikaa tuossa asemassa, mikä lukien pätkän isämeidän rukousta, mikä virkkaen jotain kotiväestään, ja minä puolestani olin sen lisäksi vielä sitä mieltä, että nyt tässä ei auta muu kuin hukkuminen.

Mutta Sören Kappelborgin mieleen johtui, että kajuutan lattiassa pitäisi olla luukku, niinkuin on tavallista tällaisissa aluksissa. Hän tunnusteli nyt käsillään ja löysikin kellarin luukun, joka ennen oli ollut jalkaimme alla, mutta nyt oli päittemme päällä.

Kun vaan nyt löytäisin jotain asetta, jolla sen auki murran! sanoi hän.

Tu'in häntä ja hän sukelti veteen ja löysikin sieltä viimein laudanpalasen, johon oli nauloja lyöty. Sillä sai hän luukun auki ja nyt tuntui meistä olo jo heti paremmalta.

Otimme ensin huostaamme Jensin, joka oli kouristautunut kaappiin kiinni ja oli milloin sen päällä milloin alla ja oli aina vähällä hukkua. Kuulimme hänen pulikoivan vedessä ja kun suolainen vesi aina vähän loistaa, niin näimme hänestä silloin tällöin vilahduksen. Sören käski häntä heittämään kätensä irti ja nousemaan pystyyn, vaan kun se ei auttanut ja hän pöperryksissään yhä vaan kiikkui kaapissa kiinni, niin löi Sören häntä pari kertaa oikein aikatavalla käsiin ja jalkoihin, sanoen, että jo oli siinä kylläksi, kun Hans tuolta kannelta oli mereen uponnut, vieläkö sinäkin tässä laittaut hukkumaan kuin sika tynnyriin. Sillä tavoin sai hän Jensin jaloilleen ja nyt kiipesin minä Sörenin avulla luukun läpi ja koetin laittautua olemaan niin mukavasti kuin mahdollista laivan kellariholvissa.

Ei se muuten liioin mukavata ollut. Mahduin parahiksi köölin alla olemaan, kun painoin pääni polvien väliin ja vedin jalat koukkuun. Ruumiin täytyi taittua linkkuveitseksi eikä toisilla ollut niinkään hyvä olla.

Sören kömpi jälessäni. Hän pisti päänsä ja yläruumiin kahden perimmäisen kaaren väliin; toinen jalka oli hänellä koukussa kupeellaan, toinen riippui kajuutassa. Ei ollut sekään mukavaa; mutta pahinta kaikesta oli, että pää täytyi pitää kajuutan lattiata vasten, jonka sisäpuoli oli täynnä lautain läpi tulleita nauloja, niin että se oli kuin pellavahäklä. Hänen täytyi siis joka hetki pitää käsivarsi päänsä alla kuin tyynynä, joka otti vastaan pistot joka kerta kuin kumollaan oleva alus tyrskähti aallokossa. Niin tuumaili siinä mies, että oli hän ennen mukavamminkin maannut.

Jens Taneren ei päässyt edes niin ylös kuin me muut. Hänen täytyi koko ajan seista vedessä kainaloitaan myöten; pään ja kädet oli hän saanut luukusta sisään. Sen sijaan saattoi hän liikutella jalkojaan ja potkia, kun tuli liika kylmä. Jalkainsa alla oli hänellä kajuutan rauta-uuni, joka oli kaatunut aluksen kaatuessa ja vierähtänyt juuri kellarin luukun alle ihan niinkuin me itse olisimme sen siihen asettaneet. Meritautia ei hän nyt enää juuri tuntenut, ei ainakaan siitä sen enempää puhunut.

Emme me muutkaan juuri pitkiä puheita pitäneet.

Aluksi virkkoi Sören jonkun sanan enemmän kurillaan kuin tarpeen vuoksi.

Täällä haisee perhanasti! sanoi hän.

Ja oikeassa hän olikin. Kellari oli täynnä likaa ja semmoista, jota ei nimeltään mainita. Olisimme varmaankin tukehtuneet, vaikkakin oli tuota joskus ennenkin haistettu; mutta kun aluksen hylky keikkui niin kovasti, saimme joka tyrskäyksessä puhdasta ilmaa sisään. Välistä, kun peräpuoli upposi veden alle, tuli oikein hyvästi tuoretta ilmaa sisään. Joka kerta kuin peräpuoli taas painui alas, pusertui ilma niin kovasti allamme, että se melkein kantoi meitä, ja kun perä taas kohosi, imeytyi ilma pois niinkuin uunin piipussa, niin että oli oikein vaikea hengittää.

Sillä tavoin istuimme koko yön, kunnes rupesimme arvailemaan, että mahtoi olla tiistai päivä.

Kuinka jaksat, Jens? kysyin minä.

Tuossahan menee! vastasi hän.

Mitä mietit, pikku Jens? kysyin taas.

Ajattelen setääni siellä kotona, vanhaa Ole Gaihedeä. Hänen oli aina tapana maata talvella porsaan kanssa samassa sängyssä, että elukalla olisi hyvä olla. Tekisi mieleni olemaan porsaan siassa!

Ei olisi pahitteeksi olo parempi, sanoin minä. Mutta voisi meillä olla pahempikin. Olemmehan ainakin elossa.

Olemme vielä, vastasi Sören.

Mitäs sinä ajattelet, Sören? kysyin minä.

Ajattelen sitä, kuinka olisi ihanata, jos saisi kengät jalastaan. Jalassa eivät ne minua nyt isosti hyödytä. Olisivat parempaan tarpeesen kädessä pääni alla; naulat ovat tuiki terävät!

Autoin häntä vetämään kenkiä jaloista. Oli siinä tekemistä, mutta viimeinkin saimme ne pois ja pannuksi hänen alleen.

Kas, se auttoi! sanoi hän.

Elä millään muotoa nuku, Ole! sanoi hän hetken kuluttua. Painat niin kovasti selkääni, että on vaikea hengittää. Tässä on terävä lauta rintani alla, minä makaan kuin veitsen terällä.

Ymmärsin hyvin kyllä, ett'ei hänen ollut hyvä olla. Olin vanhin meistä kolmesta. Olen kohta viidenkymmenen ja unteluus alkaa sillä iällä lähestyä. Mutta kun Sören oli varoittanut minua, tein parastani pitääkseni silmäni auki.

Lie siinä taas kulunut puolikymmentä tuntia ja laskujen mukaan lienee iltapäivä ollut käsissä. Kysyn silloin Söreniltä:

Onko sinulla nälkä, Sören?

Ei ole, sanoi hän.

Entä jano?

Ei, sanoi hän. Mutta kernaasti tekisin tarpeeni!

Ann' mennä vaan! sanoin minä. On täällä ollut ihmisiä ennen kuin me tänne tulimme.