Part 5
Silloin tällöin tarjosi aliupseeri minulle ryypyn ja vähän lihaa; mutta sitten saattoi kulua kahdeksankin päivää, ett'ei hänelläkään mitään ollut, ja mitä ryyppyyn tulee, johon _hän_ turvautui — niin olen minä, vaikka itse sen sanon, aina ollut kohtuullinen. Se näet kestää kauvimmin — ja täytyyhän ajatella virkaansa ja lapsiaan. Paljon työtä ei siellä ollut. Minulla oli kyllin aikaa ajatella tulevaisuuttani. Metsästelin hiukan ja kalastelin; ja sillätavoin elelin minä, niinkuin olen nähnyt villien ihmisten tekevän — paitse ett'en minä syönyt aliupseereja, syystä ett'ei heitä olisi voinut maistaa eikä haistaa.
Eräänä päivänä oli minulla tiukka olla. Olin saanut kirjeen eukolta, että miehistöni siellä kaupungissa oli lisääntymässä. Olemmehan kaikki ihmisiä eikähän siihen asiaan ole mitään sanottavaa. Vihkiessämme puhui meille pappi velvollisuuksistamme siinä suhteessa; ja eukko ja minä rakastimme toisiamme, niinkuin jo sanoin. Mutta harmillista se sentään oli.
Istuin vanhan vallin laidalla ja katselin vettä pitkin ja jos minulla ei olisi ollut niin nälkä, olisi se ollut hyvin kaunista. Nyt harmitti minua vaan, ett'ei kaikki tuo vesi ollut olutta ja nuo kivenmukulat rukiisia leipiä. Olisi tehnyt mieleni purra niitä, mutta minä säälin hampaitani ja olin purematta.
Tuli siinä siten kaljaasi purjehtien, jonka arvelin olevan Svendborgista kotoisin, ja ankkuroipi aivan eteeni. En tiedä mistä syystä, mutta minä menen venheelleni, joka meillä on rannassa, ja soudan laivaan. Olihan siitä ainakin jotain hupia. Tulen kannelle ja kysyn kipparia; hän oli kajuutassaan peräkannella. Menen sinne ja sanon hyvän päivän ja kippari — joka todellakin oli Svendborgista — sanoo kanssa hyvän päivän, ja minä istuudun ja voin sekä nähdä että haistaa, että siinä äsken oli syöty päivällistä.
No niin, tarinoimme minkä mistäkin, tuulista ja merivirroista ja sitten kysyy kippari: Saisiko olla vähän kahvia? Kiitos vaan, sanon minä, olen vasta syönyt ja juonut — oikein hyvää kalakeittoa ja voita ja leipää ja olutta päälle — mutta eihän kuppi kahvia ole koskaan pahitteeksi!
Kuulehan, kokki — sanoo kapteeni — tuoppa kaksi mukia kahvia ja sokerirasia!... Ja sitten asetti hän rommipullon pöydälle.
Saamme siitä kahvin, ja rommia sekaan, ja se maistoi niin makealle, että alkoi tehdä lisää mieli. Mutta minä olen olevinani, niinkuin en olisi mitään vailla ja me juttelemme minkä mistäkin, tuulista ja merivirroista; ja sitten tulee kokki vielä kerran sattumalta sisään ja ottaa jotain kirstusta, jonka päällä me istumme. Ja minä katsahdan kirstuun ja näen, että se on täynnä kauniita, suuria laivakorppuja.
Mitä siellä on? kysyn minä ja osoitan sormellani.
Missä? sanoo kippari ja käy katsomaan.
Ka, nehän ovat korppuja! sanon minä.
Hi, hi! sanoo svendenborgilainen ja ottaa yhden. Voitteko murtaa sen?
Ja minä murran — noin vaan piloillani — korpun polveani vasten ja pistän palan toisensa perästä suuhuni ja naurahtelen kipparia vasten naamaa.
On niin helkkunan kauvan siitä kuin minulla on ollut tämmöistä tavaraa hampaissani, sanon minä. Kun on ollut niin kauvan maissa, niin ne nuo mukulakivet maistavat!
Ja minä nauran ja kippari nauraa ja me kilistämme kahvin kanssa, ja minä otan — noin vaan piloillani — vielä yhden korpun ja pistän sen takataskuuni.
Kippari katsoo minuun ja kysyy jotenkin ihmeissään:
Mitä te sillä teette? — Nähkääs, sanon minä, minulla on pieniä papanoita siellä kotona, jotka eivät tahdo saada hampaitaan esille. Nyt on siellä vanha mummo, joka on sanonut, ett'ei ole mitään muuta keinoa niin hyvää kuin antaa laivakorppuja järsittäväksi, kun ikeniä kutkuttaa. Vaan tuolla maissa ei meillä ole tämmöisiä. Sentähden minä — teidän luvallanne?
Ottakaa pois vaan! Tuopa pitää muistaa sanoa eukolle kotiin tultua, sillä on niitä meilläkin ikeniä, joita kutkuttaa! — Ja niin antoi kippari minulle kantamuksen laivakorppuja.
Menin maihin ja elin kuin — helppo on arvata miten. Ja joka kerta kun mursin korpun, ajattelin minä lapsia tuolla kaupungissa. Olihan se vähän petoskauppaa — mutta kas, kun rehellisesti ja puhtaasti antaa perheelle koko palkkansa...
Niin saaneehan pistää korput omaan suuhunsa! sanoin minä.
Intian saali.
Oletteko kuullut siitä saalista — siitä Intian saalista?
En, en ole kuullut.
Niinpä saatatte kuulla nyt. Tulimme sotalaivallamme lämpimistä maista — St. Croix’ista. Ja aina sen pitää sattua niin, että tulemme näille merille kylmän aikana joko varhain keväällä tai myöhään syksyllä. Tällä kertaa oli nyt kylmä kevät, kun purjehdimme Englannin kanavaan eikä ilma lämminnyt Pohjan merelläkään. Miehillä oli nuha ja yskä, ne rykivät ja sylkivät. Oli sitten etumastossa mies, jolla mahtoi olla tavallista enemmän vettä suussa, sillä hänen sylkensä putoo kannelle, missä eräs vanhemmista aliupseereista seisoo, ja hänen nimensä oli Bunke.
Hän huutaa heti ylös: Pidä suusi kiinni, sen sika — kun töllistelet! Ja samassa putoo mies mastosta ja suistuu suin päin mereen.
Bunke karjuu: 'Mies mereen!' ja kun hän ehkä luuli olevansa syypää siihen, kiskasee hän puolisaappaat jalastaan ja heitäkse miestä pelastamaan.
Laiva kulki hyvää vauhtia ja korkealla kuohui meri eikä mies — enemmän kuin muutkaan kalastajat — osannut uida; mutta siitä huolimatta pelasti Bunke hänet, ja kun laiva on noussut tuulta vasten ja venhe laskettu veteen, niin saamme heidät molemmat sen suuremmitta vaikeuksitta laivaan takaisin ja mies saa nuhteita ja Bunken nimi kirjoitetaan muistiin; ja kun päällikkö sitten myöhemmin tulee kannelle, niin kutsuu hän Bunken luokseen ja sanoo hänelle pari kaunista sanaa, jommoisia kiireessä voi sanoa semmoisista asioista, — ja sitten luovimme Pohjanmeren yli eikä kukaan ajattele enää koko asiaa.
Mutta kun olemme päässeet Skageniin ja sää on vähän parantunut, vaikka tuuli onkin vastainen, niin kutsuu päällikkö Bunken luokseen ja sanoo aikovansa ehdottaa hänet pelastusmitalin saajaksi.
Ymmärrän, herra kapteeni, sanoo aliupseeri ja nostaa kätensä lakin liepeesen.
Mutta olen minä ajatellut — sanoo päällikkö, että matka on kestänyt kauvan ja että kotona Krokodiilikadulla on rahasta vähyys!
Ymmärrän, herra kapteeni! sanoo Bunke.
Onhan se kauniin näköinen tuollainen mitali punasessa nauhassaan, kun Fredriksbergillä kävellään, mutta onhan hyvä omatuntokin jo tarpeeksi kaunis koristus ja sentähden kysyn minä sinulta, tahdotko ennemmin kuusitoista taalaria hopearahassa? — sanoo päällikkö.
Ymmärrän, herra kapteeni! sanoo Bunke, vaan saanko miettiä asiata huomisen?
Voit antaa minulle vastauksen, kun olemme tulleet satamaan — Bunke!
Ja sen sanottuaan meni päällikkö kannen alle. No, kuulen sitten illemmalla, että Bunke puhelee vanhan ystävänsä tykkimiehen kanssa tästä asiasta.
Tykkimies sanoo:
Minun mielestäni sinun pitäisi ottaa mitali. Eihän se lantti ole itsessään juuri minkään arvoinen, mutta se punanen nauhanpätkä — näetkös — se on se, joka pistää niiden maamoukkain silmiin, niin että saattavat nähdä, kun aliupseeri tulee nutun rinta kaukaa paistaen, että siinä on mies, joka ei ainoastaan kulje kuninkaan vaatteissa ja saa haukkua ihmisiä, vaan joka myöskin uskaltaa panna housunsa likoon, kun sattuu eteen nahjus, joka ei itse kykene itseään auttamaan.
Siihen vastaa aliupseeri:
Ymmärtävästi puhuttu. Mutta minä luulen kuitenkin, että ukko on oikeassa. Raha on rahaa. Tämä on ollut vähän pitkänlainen matka ja — eihän sitä ole tarvis salata — minä olen siroittanut kaikki mynttini maihin niille mustille neekerinaisille, jotka vaatteemme pesivät, ja niille muille mustille tyttärille, joiden kanssa karkelolta pidimme. Ollaanhan heikkoja ihmisiä!
Heikkoja ollaan, jumala paratkoon! sanoo tykkimies.
Ja sitten sanoo taas toinen:
Kun nyt tulen kotiin Krokodiilikadulle, niin on eukko siellä odottamassa, ja eihän siinä ensi alussa muuta kuin suudellaan ja taputellaan, mutta sitten tulee eukko järkiinsä ja kysyy: Bunke, on kai sinulla se Intian saali, jonka lupasit? Ja siinä seison minä eikä siinä auta mitali eikä se punanen nauha, — kun ei eukko kuitenkaan saata niitä kantaa.
Olet oikeassa! sanoo tykkimies. Aivan samalla tavalla käy, kun minä tulen kotiini Elefanttikadulle. Sielläkin on eukko, joka kysyy: Mitä tuomisia olet tuonut? — Se ero on vaan, että hän kysyy heti paikalla. Sillä hän ei ole niin rakasteleva luonnoltaan!
_Minun_ eukkoni on — sanoo toinen. Hän on niin rakasteleva, ett'en saata vannoa, ett'eikö hänellä olisi ollut ystävää meidän merillä ollessamme. Sillä se nyt on naisten luonteen mukaista, että he _siinä_ kohden ovat samanlaisia kuin me miehetkin. Eikä siitä kannata puhua, kun on merimies ja kun on vuosikausia matkoilla.
Eipä, jumaliste, kannatakaan! sanoo tykkimies ja raapii korvallistaan.
Mutta jos en minä nyt ole tuonut mitään kelvollista kotiin — sanoo aliupseeri — ja jos sijaiseni on ollut anteliaampi kuin minä, niin voisi tapahtua, että eukko ei enää voi haihduttaa häntä mielestään, ja sitä olisi vaikea ajatella merellä kulkiessa!
Olisipa tietenkin! sanoo tykkimies; ja sitten menivät he kukin toimiinsa.
Kun olimme ankkuroineet satamaan, niin menee Bunke päällikön luo ja sanoo miettineensä asiata ja olevansa aivan samaa mieltä kuin päällikkökin.
Otatko siis rahat? kysyy päällikkö.
Otan, herra kapteeni!
Ja päällikkö lukee hänelle kuusitoista riksiä kouraan ja puristaa kiinni toisen silmänsä — niinkuin tekee aina, kun on hyvällä tuulella — ja kysyy:
Mihinkä aiot ne käyttää — Bunke?
Kapteenin luvalla — sanoo Bunke — aion ostaa eukolleni Intian saalin!
Ja päällikkö nauramaan ja hänen viereisensä mieskin nauramaan; ja molemmat kysyvät he:
Mistä hiidestä sinä saat sen Intian saalin?
Mutta Bunke teki vaan kunniaa eikä mitään vastannut.
Ja sitten meidät päästettiin pois.
Kun sitten seuraavana päivänä kävelen Suurta Regnekatua pitkin eikä ole minulla muuta tekemistä kuin katsella kauppapuoteja, niin keksii silmäni eräästä ikkunasta vaaleansinisen keltaripsuisen saalin, jonka keskellä on suuri punanen tulipaani; ja tulin minä kohta ajatelleeksi Intiaa ja neekerinaisia, kun ne ovat sunnuntaisin kävelemässä.
Ja Svaertekadulla tulevat vastaani aliupseeri Bunke ja tykkimies, vaikk'eivät näe minua, kun pälyvät kaikille tahoille, niinkuin olisivat karkureita etsimässä.
Annan heidän kulkea omaa tietään ja minä kuljen omaani, ja tulee sitten suuri rukouspäivä, ja minä olen juuri eronnut muutamista ystävistäni ja harhailen Fredriksbergillä — niin näen minä samalla kertaa Bunken ja hänen ystävänsä tykkimiehen, ja heidän edellään kulkevat heidän eukkonsa.
Se oli päivän selvä asia. Toinen heistä, se lihavampi, hymyili kuin aurinko joka kerta kuin kääntyi taakseen ja heilutteli pyrstöään niinkuin hanhi, joka vastikään on peseytynyt. Hänellä oli se vaaleansininen keltaripsuinen saali ja se suuri punanen tulipaani paistoi aivan keskeltä lanteita — ja minulle johtui mieleeni tuollainen hollantilainen kauppalaiva, jonka perään on maalattu suuri, heleä kukka.
Toinen eukoista oli laiha ja pysyttelihe jäykkänä kuin mastopuu. Hän oli äkeissään; sen voi helposti nähdä. Mutta hänellä olikin vaan tavallinen saloppi, joka ei koskaan ollut St. Croix'ssa ollut.
Laittausin aliupseerien viereen käymään niin lähelle kuin tungoksessa pääsin ja kuulin Bunken sanovan ystävälleen:
Se paistaa niinkuin pitää — hä? Oli se aikamoinen keino tämä, jolla petin eukkoa. Mutta kun ei hän saa mitään tietää — ja kun _minä_ tiedän, että rahat ovat rehellisesti ansaitut — ja että minä olen tehnyt velvollisuuteni — ja vähällä olin hukkua — niin, eikö totta — mitä...?
Tietysti! vastasi tykkimies.
Mutta luulen minä, että hän kumminkin oli vähän harmissaan eukkonsa puolesta.
Tuuli kiihtyy.
Kaksi poikaa näkyi seisovan ja jotain hommaavan aallonmurtajan pohjoisessa maan puoleisessa päässä. He pistivät pajunoksan, jonka päässä oli lihapalanen, kivien väliin hiekkarannalla. Sitten oli siellä jotain, joka liikkui; ensin oli se kuin harmaan ruskeata liekoa, mutta sitten pisti sieltä kolme jalkaa ulos toiselta puolen ja kolme toiselta ja sitten marssi se lihan kimppuun.
Se tarttui kuin pienillä pihdeillä lihaan, pajunoksa tutisi vähän ja vedettiin ylös.
Se oli krapu.
Katso, se on oikea krapu. Sen myymme me krouvarille!
Pajunoksa laskettiin taas pohjaan, nostettiin taas ylös ja niin tehtiin pari kertaa.
Mutta kirkas vesi sameni samenemistaan eikä pohjaa voinut enää oikein erottaa.
Toinen pojista katsahti taivaalle.
Semmoisia suuria pilviä!
Tuuli kiihtyy!
He koettelivat vielä pari kertaa, mutta onnistumatta.
Mennään kotiin!
He tekivät lähtöä saaliineen.
Katso! ne aikovat lähteä ulos kansipurrella!
Mistä tuulee?
Lännestä. Tuolla tulee Björn eväiden kanssa!
Kyllä ne lähtevät!
Björnillä on nahkapusero päällään.
Mene syrjään! Muuten sysää se meidät veteen. Sillä on kiire!
He juoksivat syrjään ja heittivät siihen krapunsa toistaiseksi.
Björn Sivertsen tuli kiireesti kulkien toisessa kainalossa eväsvakka, toisessa öljyvaatteet. Hänen korvapartansa oli hiukan harmentunut, mutta yhtä navakka oli hän vieläkin liikkeissään, kun kiirettä piti.
Hänen perässään tuli vaivaloisesti pehmeässä hiekassa paarustaen pieni, laiha mies, joka oli puettu kahvinruskeaan takkiin, viheriäisiin housuihin ja korkeaan, mustaan hattuun, jonka hän oli sitonut kiinni valkealla nauhalla leuvan alle. Hänellä oli sinisen punaseen ja neljällä solmulla kiinni sidottuun esiliinaan kääritty mytty kädessään.
* * * * *
Björn ei hiljentänyt vauhtiaan, vaikka hänen tiensä nyt kulki aallonmurtajan suurien kivien yli, jotka lonkkuivat hänen jalkainsa alla.
Vasta puolivälissä kääntyi hän jälelleen katsomaan.
Hoi, räätäli, ota koivet mukaasi. Ja varo lyömästä nenääsi kiviin, sillä ne lyövät takaisin! S Kyllä minä tu-tulen! huusi pieni mies, joka vähä väliä muutteli myttyään kädestä toiseen, ja kiipeili kiveltä kivelle uskaltamatta katsoa Björnin jälkeen siinä pelossa, että menettäisi tasapainonsa ja luiskahtaisi.
Kyllä minä tu- tu- voi saakeli, tuonne nyt meni myttyni!
Pienet kravustajat, jotka olivat tätä tapausta odottaneet, käärivät lahkeensa, porkkasivat veteen ja pelastivat räätälin mytyn, joka oli joutunut tuuliajolle.
Kiitoksia paljon! sanoi tuo pieni hyväntahtoinen mies, joka oli noussut ylös ja vuoron piteli lakistaan kiinni, jota tuulen puuskat retuuttivat, vuoron hieroi reisiluutaan.
Kiitoksia paljon! Nämä ovatkin hyvin pahoja kiviä nämä kivet!
Ei ole täällä parempiakaan! vakuutti toinen pienistä kravustajista.
Ennen olivat ne vieläkin pahempia! vahvisti toinen. Talvella kaatui tässä Morten Svendsenin poika, kun meni venheesensä turskan koukkujen kanssa, ja taittoi molemmat isovarpaansa reikiin!
Molemmat varpaansa? kysyi räätäli säikähtäen.
Ihan molemmat! vakuutti poika hyvin tosissaan.
Pääsinhän sitten Jumalan kiitos vähällä! Odottakaa, saatte pari vesirinkilää!
Ja räätäli alkoi aukoa esiliinan solmuja. Mutta mytty oli läpi märkä eikä ole niinkään helppo aukoa märkiä solmuja.
Eikö voisi saada nurkasta jotakuta tulemaan? ehdotti toinen pojista.
Tuleeko siitä tulosta mitään? huusi Björn aallonmurtajan päästä.
Hän huusi vielä jotain muutakin. Mutta tuuli oli maalta päin ja oli yhä kiihtynyt niin, ett'ei sanoja eroittanut.
Räätäli lähti mennä hoippuroimaan.
Minä muistan teitä, kun tulen takaisin! sanoi hän ja jatkoi vaivaloista matkaansa.
Kiitos lahjastanne! huusivat pojat jälkeen. Ja onnea matkalle!
Räätäli hoippuroi aallonmurtajan äärimmäiseen huippuun, jossa Björnin katettu venhe oli kiinnitetty sen itäiseen päähän ja nousi ja laski mainingissa, joka tuli aavalta mereltä. Venheessä oli kaksihaarainen lippu maston huipussa — se oli kuninkaallinen postivenhe — ja haarat seisovat suorina ilmassa, niinkuin olisivat olleet maalatusta läkkipellistä.
Tuuli ei antanut niille hetkeksikään rauhaa laskeutumaan.
Tuulella oli kiiru ja kiiru oli Björnilläkin.
Ilma oli sinisen harmaa alhaalla taivaan rannassa; sitten tuli mustempi pilviryhmä, sitten valkeita paikkoja ja harmaata keskitaivaalla.
Tuuli puhalsi maalta päin eikä ollut aaltoja; ainoastaan maininki tuntui; veden väri oli viheriä karien sisällä, sitten muuttui se likaisen sinipunervaksi, edempänä oli se harmaata ja tummanjuovikasta ja kauvimpana oli se aivan mustaa, täynnä valkeita pilkkuja. Ne muutamat venheet, jotka olivat ulkona, olivat pienentäneet purjeitaan enemmän tai vähemmän kantavuutensa ja lastinsa laadun mukaan. Matkan pituuden vuoksi näytti siltä kuin ne olisivat liukuneet aivan rauhallisesti rauhallista pintaa pitkin.
Räätäli pysähtyi ja katseli vettä pitkin.
No, Jumalan kiitos, eihän tuo näytä aivan pahalta!
Siitä huolimatta täytyi hänen joka hetki tarttua hattuunsa.
Sillä tuulen puuskat olivat voimakkaat täällä ulkona.
Tuleeko _tuo_ hattu mukaan? kysyi Björn, joka oli hypännyt kannelle ja järjesteli nuoria.
Mukaanhan sen olisi tarkoitus tulla! vakuutti räätäli.
Sama minulle on! Tömähdä nyt venheesen, räätäli, mutta ojenna minulle ensin myttysi! Mitä hittoja, sehän on märkä!
Onhan se vähän kastunut. Tässä on majakkamestarin häähousut ja liivit; mutta minä toivon niiden kuivavan, ennenkun tulemme perille; samoinkuin vesirinkiläinkin!
Kai ne kuivavat, vastasi Björn, jos eivät kastu vielä enemmän. Se näkyy kiihtyvän!
Kuka? kysyi räätäli ja katseli ympärilleen. Tuleeko tänne vielä muita? Minä en näe ketään!
Mitä sanot? murisi karhu ja pani kätensä torvelle korvan eteen. _Tuuli kiihtyy!_ sanoin minä. Mutta kunhan ei vaan kampea pohjoisempaan, niin ei ole hätää. Ja sentähden täytyy meidän joutua. Onko rossi selvillä, Niels?
Niels ei vastannut; hän oli niinkuin ei olisi kuullut, mutta Björn ei siitä välittänyt. Veli oli ollut "kummallinen" viime aikoina. Hänen vaimonsa oli kuollut äskettäin. Mutta venheessä kuulee kyllä kaiken, mitä tapahtuu ja sanotaan. Ja Björn luotti veljeensä niinkuin itseensä.
Heitä irti sitten! huusi hän. Vedä yläpuomin nuoraa ja pane kiinni! Anna kokkapurjeen olla, kunnes olemme peräyneet. Kas niin! nosta nyt kokkapurje, pian! muuten nousemme tuuleen. Emme saa kadottaa kynnen vertaakaan; matka tulee muutenkin pitkä, ell'en erehdy. Onko kokkapurje kiinni? Hyvä! Anna sen olla kiinni tuulen puolella, kunnes olemme kääntyneet. Kas niin! ann' mennä! Nosta yläpuomi! Räätäli, auta sinäkin, vaan elä litistä peukaloasi, tuuli on navakka!
Se oli tuo yksi Björnin tunnetuita temppuja hänen pyrkiessään sillasta väljälle vedelle karien välitse. Sitä katselivat maista sekä nuo pienet kravun pyytäjät että suuremmat turskan pyytäjät ja yksimielisesti tunnustettiin se hyväksi.
Hän heitätti rossin irti juuri oikeaan aikaan, kun venhe oli asettunut varmaan kulmaan siltaa vasten. Sitten antoi hän venheen peräytyä, kunnes oli vettä juuri riittävästi peräsimen alla. Sitten nostatti hän ylös puolen isoa purjetta, niin että yläpuomi eli kaheli riippui alas, ja kohta kun vene sen voimasta oli alkanut liukua eteenpäin, antoi hän nostaa etupurjeen ja kiinnittää sen tuulen puolelle, jolla hän esti venheen nousemasta tuulta vasten. Itse hoiti hän peräsintä ja piti aina valmiina yhden suurista airoista voidakseen tarpeen tullessa sen avulla määrätä venheen liikkeet; sitten nostatti hän ylös koko isopurjeen, päästi kokkapurjeen menemään toiselle puolelle ja sillä tavoin mennä suhahti hän laiturin pään ohi melkein sitä hipaisten ja asetti kokan niin paljon pohjoista kohden kuin mahdollista.
Se oli temppu, johon tarvittiin täsmällisyyttä ja nopeutta venheen miehistön puolelta. Miehistönä oli veli Niels yksin — räätäliä ei otettu lukuun.
Mutta tänään oli pieni ryppy Björnin otsassa. Tuo tavanmukainen täsmällisyys ei ollut tällä kertaa tarpeeksi suuri.
Saisit liikkua vähän ravakammin, Niels! huusi hän. Sitä vaille, ett'emme töytänneet pollariin; ja sitten olisivat nauraneet meille tuolla maissa — venheestä puhumattakaan! Se olisi tuskin kestänyt sitä iskua!
Niels ei vastannut. Hän seisoi kokassa ja askaroi jotain halkaisijan kanssa. Näytti siltä kuin olisi hän laittautunut sitä nostamaan.
Anna sen halkasijan olla! huusi Björn. Meillä on liiaksi purjetta. Kohota vähän isoa purjetta; meillä on liiaksi tuulta. Mutta liiku vähän nopeammin!
Hyvin rakennettu, vakava merivenhe kiisi ohitse äärimmäisien karien, jossa meri jo vaahtona kuohui. Halkasijan puomi oli jo kerran nenänsä kastellut ja räätäli oli laskenut luisua edestakaisin kantta pitkin, kunnes hän viimeinkin kädet selän takana ja jalat harrallaan pääsi puristaumaan kiinni tuulen puoleisiin mastotouveihin, jossa hän nyt seisoi ja näkyi ikävöivän jotakin.
Niels totteli vastenmielisesti. Hän nosti purjeen yläpuomin nokkaa ja sai sen siten vakavammaksi. Sitten meni hän takaisin kokkaan ja alkoi taas askaroida halkasijan kanssa.
Björn seurasi hänen liikkeitään yhä kasvavalla jännityksellä.
Suuri karhu ei ollut enää nuori. Aika ja ankara työ olivat purreet merkkinsä häneen; mutta jättiläisvoimat olivat vielä tallella. Oli siinä muutakin kuin voimaa. Aikain kuluessa oli hän tottunut mainiosti komentamaan. Hänen vähäkuuloisuutensa oli lisääntymässä, mutta se vaikutti, että hänen vielä suuremmassa määrin täytyi luottaa itseensä kaikissa tilaisuuksissa. Sillä tavoin oli hän suuren hyväntahtoisuutensa ohessa käynyt vähän liika käskeväksi, joka välistä suututti veljeä. Se kävi ilmi sekä hänen äänestään että käytöksestään. Ääni oli aina yhtä oktaavia ylempänä tai alempana kuin olisi tarvinnut; eihän hän voinut itse kuulla puhettaan.
Vaan siitä huolimatta purjehtivat veljekset hyvässä sovussa postivenheellään.
Mutta viime aikoina oli Niels, niinkuin sanottu, käynyt vähän kummalliseksi syystä, että hänen vaimonsa äsken oli kuollut.
Kaikki vaikutti voimakkaasti veljeen, suru niinkuin ilokin, ja Björn oli jo viime retkellä huomannut muutamia säännöttömyyksiä annettujen käskyjen täytäntöön panossa, samalla kun Niels tinki lisäilemään purjeita kovassakin tuulessa. Mitä veli oli vastannut, kun hän nuhteli häntä siitä, sitä ei Björn voinut kuulla niin pitkän matkan päästä, mutta hän pudisteli pörröistä päätään ja päätti mielessään pitää miestä silmällä toisella kertaa.
Ja nyt oli toinen kerta ja nyt olivat he taas purjehtimassa ja tuuli kiihtyi.
Kuta enemmän tuuli kiihtyi ja kuta kalpeammaksi räätäli kävi, sitä enemmän synkkenivät Nielsin kasvot ja sitä suuremmaksi kasvoi hänen halunsa saada halkasija nostetuksi.
Silloin tällöin hän naurahti ja näytti valkosia hampaitaan räätälille, kun venhe oikein kallistui ja vesi huuhteli kannen yli.
Räätäli katseli häntä hätäytyneen näköisenä, vääntäen likomärkää takkiaan.
Luuletteko, että se siitä paranee?
Ei se mitään. Me lisäämme purjeita!
Ta- tarkoitatteko to- todellakin, että voimme lisätä pu- purjeita? kysyi tuo pieni mies.
Saadaanhan nähdä! huusi Niels ja alkoi taas askaroida halkasijan kanssa.
Ota sisään halkasijan puomi! komensi Björn. Ei se meitä nyt hyödytä.
Saa olla, missä on! vastasi Niels.
Björn ei kuullut vastausta ja odotti tyynesti käskynsä täyttämistä.
Se painaa kovasti peräsintä! sanoi hän räätälille, joka näkyi yhä enemmän alkavan ikävöidä jotakin.
Vai — niin! sanoi pieni mies kohteliaasti koettaen käsittää, mitä perämies oli tarkoittanut.
Samassa lensi hänen hattunsa mereen.
Voi! huusi hatun omistaja.
Björn viittasi hänelle, että tulisi peremmäksi katsomaan, ja siitä näkivät he molemmat, mitenkä korkea hattu kellui aalloilla kuin vesilintu, kunnes vaahdoksi murtuva laine kaasi sen ja upotti samassa.
Siitä ei ole merellä sen suurempaa hyötyä kuin räätälistä helvetissä! virkkoi Björn ja tarjosi pienelle miehelle pullostaan.
Räätäli joi ja tunsi jo voivansa paremmin.
Mutta silloin kallistui venhe aivan tuhottomasti ja vettä pursusi sisään tuulen alla olevan laidan ylitse. Halkasija oli vedetty mastoon.
Riivaako sinua piru? huusi Björn vähän hämmästyksissään ja painoi peräsimen tuulta vasten. Niels!
Niels ilmaantui maston takaa.
Laske alas halkasija! Kuuletko?
Saa olla, missä on!
Alas! sanon minä; ja meidän täytyy pienentää purjeita, sanon minä. Johan meillä kohta on myrsky.
Ann' puhaltaa niin helvetisti kuin tahtoo!
Mitä sanot?
Minä sanon, että minä en piru vieköön välitä mistään, ja jos sinä pelkäät purjehtia, niin anna minun itseni tulla perään! karjui Niels.