Part 4
Jens töllisteli ympärilleen. Viina oli melkein kokonaan haihtunut peitottaessa. Hölmistyksissään, pahasti piestynä, läpimärkänä ja polttavista kivuista huolimatta vilusta väristen tunsi hän kenties ensi kerran elämässään, mikä nöyryytys on miehelle saada ruumiillista kuritusta naiselta vieraiden ihmisten läsnä ollessa.
Kaikellaisia monimutkaisia ajatuksia kipenöitsi ilmoille noista ennen niin unteloista, raukeista silmistä. Hän katseli toisesta toiseen. Ne nauroivat ja vetäytyivät kujeillen takaisin ikäänkuin olisivat häntä pelänneet. Hän ymmärsi ivan; hän kumartui maahan, tarttui pulloa kaulaan, ja raivoten kivuista ja nöyryytyksestä, ja uskaltamatta käydä _ihmisten_ kimppuun, musersi hän pullon koiran otsaa vasten, kun tämä häntäänsä heilutellen häntä lähestyi.
Koira lyykähti kokoon, ojensi jalkansa, potki vähän eikä sitten enää liikahtanut.
Se olisi saanut olla tekemättä! virkkoi Björn.
Jens tuijotti koiraansa. Sitten parkasi hän pahasti ja iski nyrkit silmiinsä.
Voi minua kurjaa, voi minua kurjaa!
Kaikki vetäytyivät äänettöminä syrjään ja jättivät hänet yöpaita yllään istumaan penkille murhatun ystävänsä viereen.
He kuulivat kauvas hänen itkunsa.
Antaa hänen olla! sanoi Björn. Ei haitanne, jos vähän saa miettiä. Siitä on kauvan, kun hän on sitä tehnyt!
Hetken kuluttua nähtiin Martin Soittoniekka, jonka ohikulkevat olivat herättäneet, astuvan ulos ovestaan tyynenä ja rauhallisena kantaen käsissään muutamia kestikievarin isännältä saatuja vaatekappaleita.
Aamuauringon kellertävässä valossa puki hän ne Jens Svendsenin päälle. Ja sitten kantoivat he koiran Soittoniekan luo.
Seuraavana päivänä levisi se huhu kylässä, että Martin Soittoniekka ja Jens Svendsen olivat lähteneet yhdessä merelle kalaan. Ei kukaan tahtonut uskoa tarua todeksi, mutta tosi se oli.
Yhtä totta oli sekin, että Jens seuraavana päivänä lähti yksin kalaan. Filosoofi pysyi periaatteelleen uskollisena, mutta Jens oli saanut uusia periaatteita; ja _niille_ pysyi hän uskollisena.
Jens kalasteli eikä turhia puhunut. Soittoniekka pysyi maissa miettien ja tuumiskellen. He olivat molemmat yhdessä perustaneet "raittiusseuran." Se oli ainoa niillä tienoin.
Meren hylky.
Juuri niin — onko teillä tupakkaa? — juuri niin kuin sanon, niin se tapahtui. Kuka hän oli, oliko saksalainen vai englantilainen, vai oliko ehkä hollantilainen, sitä en voi sanoa; sillä puhua ei hän osannut, ei ainakaan mikäli minä tiedän.
— Tupa oli tavallisuuden mukaan väkeä täynnä, jotka kaikki olivat äänessä yht'aikaa.
Mutta kun Ole Yvesen alotti, niin lakkasivat muut, ja joku kysyi:
Mitä se oli, Ole?
Olisit kuunnellut, niin nyt tietäisit. Mutta onko sinulla tupakkaa kukkarossasi?
Saas tästä!
Ole sai kukkaron ja täytti piippunsa. Sitten alkoi hän alusta.
Puhuin siitä meren hylystä. Siitä on, näetkö, monta vuotta jo kulunut, ainakin kolmekymmentä, ja siihen aikaan oli meren pohja turskia täynnä. Nyt saattaa vetää kaksi, kolmesataa syltää eikä saa päätäkään. Mutta silloin oli meren pohja turskia täynnä. Olin kalassa Jens Spiltin ja Hans Nedenernin kanssa, sen, joka sitten hukkui Ameriikan matkalla. Jens ja minä seisoimme perässä ja vedimme siimaa venheesen ja Hans istui keskellä venettä airoissa. Olimme jo saaneet useita kymmeniä turskia, kun siima yht'äkkiä tarttuu kiinni eikä nouse.
Ka, vedä, vedä! sanon minä.
Se on raskas, sanoi Jens. Mitä se mahtanee olla?
Vedä vaan, sanon minä, niin saat tietää.
Hän vetää ja minä laittelen vasua, johon koukut pannaan, sillä minä luulin, että sieltä nyt nousee hyvin suuri turska.
Semmoinen turilas! sanoo Jens, joka oli totellut ja vetänyt.
Käännän päätäni ja katson veteen.
Ensin nousee sieltä käsi, sitten rinta ja vähän parrakasta leukaa. Mutta sitten pullahtavat rinta ja parta piiloon, sillä toinen koukku oli tarttunut vähän alemma housun kaulukseen ja sitten kolahtaa kengän korko venheen laitaan.
Minne se nyt hävisi? huutaa Jens, joka oli hellittänyt nuoraa.
Minä käskin taas vetämään. Ja sitten nousee se toisen kerran pitkänä ja kankeana ja seisoo melkein pystyssä.
Päästä menemään! huusi Hans.
Päästänkö? kysyi Jens.
Tarkastelen ruumista ja tarkastelen venhettä ja sanon sitten:
Onhan tuo kuitenkin ihminen!
No, me vedämme siis nuorasta ja saamme hänet keikautetuksi laidan päälle. Kauheasti siitä vettä lähti ja oli sitä vähän vaikea pidellä, kun oli selästään veltto, niinkuin kuollut kala; mutta me saimme istutetuksi hänet venheesen, selkä kokkaa vasten ja kasvot maihin päin.
Ja siinä hän istui.
Aurinko oli jo laskemaisillaan ja paistoi häntä suoraan silmiin. Ja kun me lapoimme siimaa ja silloin tällöin päästimme turskan koukusta irti, täytyi meidän vähä väliä kääntyä kokkaan päin ja katsahtaa häneen.
Hans, joka souti keskellä venettä, luuli aina tuon tuostakin niskaansa kutkuttavan. Hän muuttelehti levottomana tuhdollaan ja pälyi olkapäänsä yli kokkaan päin.
Mitä siinä pälyt, Hans? kysyin minä.
Hans ei vastannut mitään, mutta alkoi viheltää.
Kalastaja ei vihellä venheessään! sanoin.
Hetken kuluttua sanoo Jens:
Minusta näyttää, että hän tuijottaa meihin!
Loruja! sanon minä. Mitenkä voisi kuollut tuijottaa?
— Hetken kuluttua sanoi Jens taas samaa ja Hans kävi levottomaksi tuhdollaan. Ja juuri kuin me olimme lappaneet sisään koko siiman, niin hellittää Hans airot ja kumartuu ja tempaa suuren ristikalan (meritähden) venheen pohjalta, ja kääntyy ja paiskaa sen hukkunutta vasten otsikkoa, niin että puolet kasvoistakin siihen peittyvät.
Sitä ei olisi sinun pitänyt tehdä, Hans! sanon minä.
Se on paljon mahdollista, vastaa hän. Mutta mikä pakko teidän oli ottaa se venheesen. Joka kerta kuin olen häntä olkain yli katsellut, niin on hän tuijottanut minua silmiin eikä se ole ollenkaan hauskaa, varsinkin kun se niskaan tuijottaa! — No niin; auringon laskun aikana tulemme maihin ja siellä on paljon väkeä rannalla ja he huutavat meille: mikä outo toveri teillä on siellä venheessänne?
Emme vastanneet mitään, ennenkun kokka on tarttunut rantaan.
Silloin hyppäsimme maihin ja aloimme vetää venhettä; ja useat muut auttoivat meitä; sillä aina ollaan avuliaita, kun ei ole satamaa eikä tuulen suojaa.
Kun nyt olimme saaneet venheen kuiville, niin sanon minä niille, jotka seisovat ympärillämme: Nyt voitte itse tulla katsomaan, mikä meillä on venheessämme!
Kaikki tulevat tietysti katsomaan. Ja silloin kysyy vanha Niels Skaffer:
Onko sillä kelloa eli muuta semmoista?
Sitä emme ole tulleet ajatelleeksi! sanon minä. Ja minä aion ruveta avaamaan sen takkia; mutta silloin varoittaa minua luotsivanhin, ett'ei pidä siihen koskea; ensin pitää lähettää noutamaan poliisia ja ainakin täytyy kysyä tullikontrollööriltä.
Luulin tuommoista tavaraa tullittomaksi! sanoo Hans ja kohottaa vähän ruumista kauluksesta.
Kaikki nauramaan, ja kun pilantekijä aina yltyy toisten naurusta, niin alkoi Hans tehdä kaikellaisia kujeita ruumiin kanssa.
Tuo ei ole mieleeni, sanon minä, ja vielä sitä saatat tulla katumaan.
Hans heitti ruumiin rauhaan ja sitten tuli tullikontrollööri, päristellen niinkuin hevonen, ja virkatakki kiireessä vinoon napitettuna. Hän oli aina hyvin miestä mielestään, kun oli jotain tekeillä; sillä harvoin oli hänellä tilaisuutta nokkaansa mihinkään pistää.
Mitäs tavaroita teillä nyt on venheessänne? huusi hän jo kaukaa.
Katsokaa itse, herra konterlööri! vastasin minä.
Nyt oli Jens heittänyt tervavaatteen ruumiin yli silloin kuin luotsi sanoi, ettei siihen saa koskea. Kontrollööri tulee venheen luo ja pärskyy kuin valaskala ja aivastelee ja niistelee nenäänsä punasella liinallaan, joka aina riippui hänen univormunsa perän takana.
No, miehet! sanoo hän ja muuttuu varsin ystävälliseksi; mitäs makeita teillä on tänä päivänä venheessänne?
Ei meillä juuri mitään makeita ole, herra konterlööri! sanon minä.
Eipä sillä väliä, mitä on, sanoo hän; kunhan vaan kuningas saa omansa ja laki täytetään, niin eihän siinä ole mitään luvatonta!
Eikähän siinä ollutkaan. Ja sitten nostaa kontrollööri tervavaatetta! ja siinä seisoo hän tervavaate kädessään ja katselee vierasta venheessä.
Vieras ei hiisku halaistua sanaa. Olihan sillä laillinen syy siihen. Eikä kontrollöörikään virka mitään; on vaan aika tavalla ihmeissään.
Hyi saakeli! sehän haisee! Ja sitten heitti kontrollööri tervavaatteen takaisin hänen päälleen.
Ei se nyt ollut kohteliaasti tehty minun mielestäni, sillä olihan se kuitenkin ihminen, vaikka oli kuollut.
Sitten määräsi kontrollööri, että ruumista oli vartioitava ja lähetettävä noutamaan poliisia eli vallesmannia eli herrassyötinkiä eli kirjuria, — piru tiesi ketä, mutta joku noista herroista oli tuotava maapitäjästä katsomaan, oliko mies oikein kuollut ja kaikki muuten reilassa, tai eikö se tuonut koleeraa muassaan, tai oliko sillä rakkauden kirjeitä tai arvopapereita taskussaan, niin että olisi voinut saada selville, kuka se oli. Ja varottakoon häneen sillä välin koskemasta! sanoo kontrollööri, ja kaikkea tätä ajatellessaan ja puhuessaan innostui hän niin, että aivan unohti pahoitteleimastaan siitä, ett'ei meillä ollut mitään muita "makeita" kotiin tuotavana.
Teidän pitää seista vahdissa! sanoi hän; ja niin saimme me kaksi muskettia ja yhden sapelin tuppineen, sillä kontrollööri oli vanha aliupseeri eikä hänestä ollut mahdollista pitää vahtia ilman aseita.
Me rupesimme siis vahtiin ja vähitellen, sitä mukaa kuin ilta kului, katosi väki rannasta. Melkein samaan aikaan noin kello puoli välissä kymmenen tuli kontrollööri ennen maata menoaan tarkastamaan, oliko kaikki tarpeellisessa kunnossa. Minä kun olin vanhin, seisoin sapelin kanssa, ja noilla muilla, Jensillä ja Hansilla, oli musketit; ja minä annoin heidän tehdä kunniaa, kun kontrollööri purjehti näkyviin ja se oli hänestä mieleen.
Hyvä on! sanoi hän ja kohotti kätensä kypärään. Sana on lähetetty ja huomenna aamupäivästä ovat viranomaiset täällä; ja katsokaa nyt, että käyttäydytte kauniisti ettekä nuku! Jumalan haltuun!
Saanko lähettää Hansin kapakkaan noutamaan jotain pulloon pantavaa? kysyin minä.
Pulloon pantavaa? Vahdissa? Oletko hullu! huusi hän.
Ka no, ka no! sanoin minä siivosti. Annetaan sitten olla; mutta tällainen syysyö on pitkä ja kylmä!
Kun seistään vahdissa, ei palele! sanoi hän. Ja sitten hän poistui.
Tuskin oli hän mennyt, kun Jens ja Hans panivat pyssynsä venheesen ruumiin viereen, ja Hans otti pullon ja teki lähtöä.
Minne matka? kysyin minä ja pistin sapelin eteen.
Pistä tikkusi tuppeen! sanoi Hans. Minä menen tietysti pulloa täyttämään.
Hän meni kuin menikin ja kun tuli takaisin, jaoimme me vahtiajan kolmeen yhtä suureen osaan niin, että kahdella aina oli levon lomaa, sill’aikaa kuin kolmas kulki sapelin kanssa. Minulla oli ensi vuoro ja nuo molemmat muut pistäytyivät hiekkasärkän kupeesen ja vetivät palasen purjetta korvilleen. Olisi tietysti ollut mukavinta paneutua venheesen ison purjeen alle. Mutta siihen ei heillä näkynyt olevan oikein halua tuon vieraan toverin vuoksi.
Kuu oli noussut ja valaisi rantaa ja venhettä ja sen yli levitettyä vaatetta, jonka alla ruumis oli. Kävelin edestakaisin rannalla sapeli kainalossa ja nyrkit taskussa. Katselin merta ja pilviä nähdäkseni, mistä tuuli huomenna puhaltaisi, katselin venhettä ja sen yli levitettyä vaatetta, ja häntä, joka alla makasi, ja kuljin siinä noin mietteissäni ajatellen tämän elämän tukaluuksia varsinkin merimiehelle, joka ei koskaan ole varma lopusta, silloin kun alkaa alusta; ja kuta enemmän minä sitä ajattelin, sitä raskaammalta alkoi vartiana olo tuntua ja minä kiittelin mielessäni Hansia, joka oli pitänyt huolta pullosta, sillä nythän minä saisin pienen sydämmen lämmittäjän.
Menen siitä Hansin luo ja otan pullon hänen päällystakkinsa taskusta. Keikautan kulahduksen kurkkuuni ja aion taas panna pullon takaisin, kun Hans avaa silmänsä ja sanoo:
Ota vaan eläkä ujostele!
Luulin sinun nukkuvan, Hans, sanoin minä. Yö on kylmä. Millainen on maataksesi?
Huono on, vastaa hän. Se on kaikki tuon saakelin hukkuneen syy. Mikset antanut hänen mennä, niinkuin pyysin.
Herra Jumala, mutta pitäähän ihmisellä olla ihmisen tunteet!
Kun hänestä olisi meille edes jotain hyötyä! vastasi Hans. Ja sitten nousi hän istumaan ja me katselimme hetken aikaa toisiamme silmiin.
Arvaatko, mitä minä tässä maatessani olen miettinyt? sanoi Hans.
Kukaties, jos ehkä arvaankin. Vaan arvaatko sinä, Hans, mitä minä olen miettinyt?
Et vaan liene hänen saappaitaan? kysyi hän ja nousi kokonaan ylös ja alkoi lyödä käsiään yhteen.
Menimme venheesen ja Hans kohotti vähän tervapeitettä ruumiin jalkain kohdalta.
Sillä on uudet, hyvät saappaat! sanoo Hans.
Ann' olla! sanon minä.
Uskallan vannoa, ett'ei kukaan ole huomannut, oliko hänellä saappaita eli ei! sanoo Hans.
Loittonin vähän katsomaan, nukkuiko Jens, ja kun nyt tulin takaisin venheelle ja katselin saappaita, jotka kiiluivat kuutamossa kuin vasta kiilloitetut, niin en voi kieltää, että ne näyttivät minusta oikein hyviltä saappailta.
Ei, tämä ei kelpaa! Hän on kuitenkin ihminen, vaikka onkin kuollut; ja hänen tavaransa ovat hänen omansa, ja jos otamme ne, niin me varastamme!
_Hänkö_ ihminen! huusi Hans. Ihminen on se, joka elää niinkuin sinä ja minä. Kun on kuollut, niin on tyhjää — tomua ja tuhkaa, niinkuin pappi sanoo. Ja tyhjällä ei voi olla mitään!
Tuumin tuota hiukan, mutta en voinut päästä selville.
Näetkös nyt! sanoi Hans. Jos ottaisimme hänen kellonsa tai paperinsa, niin olisi se varkautta. Sillä ne semmoiset kalut pitää jättää nuuskijoille, jotka huomenna tulevat. Mutta meren hylky pitää haudata niine vaatteineen, jotka sillä oli päällä löydettäessä. _Sen_ minä tiedän; ja miksi antaisimme me käärmeiden kaluta tuommoisia uusia hyviä saappaita, sitä en minä ymmärrä!
Kynsin korvallistani ja sitten minä kysyin:
Kuka ne sitten saisi nuo saappaat, sinä vai minä? Kahden pannahan niistä ei juuri ole.
Hans katsoi minuun.
Voimmehan heittää arpaa!
Hän kumartui maahan ja otti kiven kouraansa ja vei kädet selän taa ja kysyi:
Oikeako vai vasen?
Ei, minä en saata! sanoin minä ja vetäysin pois.
Mutta minä saatan! sanoi hän.
Anna minulle pullosi, Hans!
Otin hyvän kulauksen, ja sitten menimme me taas venheelle ja kävimme häneen käsiksi. Hans otti pois tervavaatteen ja minä tartuin toiseen jalkaan.
Luuletko niiden lähtevän? kuiskasin minä.
Mitä hittoja te siellä hommaatte? kysyi Jens takanamme.
Hypähdimme kumpikin puolellemme ja käännyimme päin. Se oli Jens, joka oli herännyt ja istui.
Ei käy päinsä! kuiskasin minä. Jens on niin hatara kuin uusi korvo; se ei voi koskaan pitää mitään takanaan!
Katselemme vaan merenhylkyä! sanoin minä Jensille.
Onko se vironnut henkiin? kysyi hän.
Ei minun tietääkseni!
Sittenhän saatamme taas nukkua! sanoi hän ja laskeutui toiselle kylelleen.
Katselin Hansia. Hän oli säikähtänyt yhtä paljon kuin minäkin. Hän poistui ja panihe Jensin viereen mitään virkkamatta. Ja kun minä nyt asettelin tervavaatetta takaisin ruumiin päälle, niin paistoi kuu häntä suoraan silmiin, niinkuin aurinko oli päivällä paistanut, ja aivan oli niin kuin olisi hän katsonut minuun ja sanonut: sinä sen ruumisrosvo!
Minun tuli oikein paha ollakseni. Sillä en minä ollut koskaan elämässäni aikonut anastaa mitään toiselta ihmiseltä enkä ole sitä jälkeenpäinkään tehnyt. Mutta tämähän oli eri asia. Sillä kun oikein ajattelin, niin eihän hän tarvinnut saappaitaan mihinkään.
Mutta oli miten oli, minä kumarruin häntä kohden ja sanoin:
Anteeksi, toveri, eläkä muistele sitä, mitä äsken ajattelin! Pidä sinä vaan saappaasi ja hyvää yötä nyt! Jos turskan saalis on hyvä tänä vuonna, niin jää siitä ehkä siksi tähdettä, että saan uudet saappaat tarvitsematta varastaa vanhoja kuolleelta toverilta!
Ja sitten panin minä tervavaatteen hänen päälleen ja — en tiedä, mutta siltä se vaan tuntui, — minusta tuntui siltä kuin hän nyt lepäisi rauhallisemmin, kun sai pitää omansa. Me tahdomme kukin kernaasti pitää omamme!
Kun vahtivuoroni oli lopussa, menin minä herättämään Jensiä.
Entä saappaat? kysyi hän.
Minkä Jumala on yhteen sovittanut, sitä ei pidä ihminen erottaman, sanoin minä. Ja minä luulen, että se sattui, sillä _sinä_ yönä ei kadonnut mitään saappaita, ja aamulla tuli väkeä rantaan ja sitten oli se myöhäistä.
Kontrollööri tuli myöskin ja me jätimme hänelle aseemme, joiden kanssa oikein komeasti äkseerasimme auringon valossa.
Onko mitään tapahtunut vahdissa? kysyi hän.
Ei minkähän näköistä! vastasin minä kaikkien meidän kolmen puolesta.
Mutta Hans ja minä katsahdimme toisiimme ja painoimme kielen poskea vasten ja siristimme toista silmää, ja sitten aivastin minä ja Hans sanoi: terveydeksi!
- Puolen päivän aikaan tulivat herrat vaunulla ajaen. Niitä oli nimismies ja kirjuri ja pari muuta herraa. Heistä voi nähdä, että olivat syöneet hyvän aamiaisen; s.o. nimismies ja herrat — kirjuri ei.
He tulivat luoksemme rantaan ja nimismies osoitti meitä sormellaan ja sanoi, että me olimme kalastajia. Toinen herroista pisti sormensa liivin taskuun ja minä jo luulin, että se antaa meille markan, mutta sen sijaan kaivoi hän sieltä kellonlasin, jonka pisti silmäänsä ja tuijotti meihin ja ilmoitti toiselle herralle, että me olimme kalastajia.
Sitten alkaa nimismies kysellä ja tutkia ja koko ajan selittää hän kaikki noille kahdelle herralle, jotka varmaankin olivat hänen vieraitaan, hyvin korkeita vieraita. Luulin ensin heitä ulkomaalaisiksi, koska heille piti kaikki noin selittää; mutta kun he puhuivat tanskankieltä, tätä samaa mitä me muutkin, niin päättelin minä, etteivät he olleet koskaan ennen elämässään kalastajia nähneet.
Kerroin heille koko jutun, missä ja miten olimme hänet löytäneet. Ja sitten oli hän tutkittava.
Tätä kutsuvat nämä täällä "merenhylyksi", selitti nimismies; ja sitten kirjoitti toinen herroista jotakin kirjaan, niin että minä luulen, että sillä lienee ollut huono muisti.
Käänsimme nurin kaikki hänen taskunsa; mutta emme löytäneet muuta kuin nahkakukkaron, joka oli hauras ja märkä, että käsiin hajosi. Annoin sen sisällön nimismiehelle, joka oli vetänyt hansikkaat käsiinsä, ja hänen kirjurinsa kirjoitti ylös.
Siinä oli saksalainen pankin seteli, jonka nimismies arvosteli seitsemäksi tanskan taaleriksi. Sitten oli siellä palanen englanninkielellä kirjoitettua kirjettä, jossa ei nimismiehen ymmärtäen ollut mitään ajatusta, ja sitten oli muutamia uusia hollantilaisia kuparirahoja.
Se ei ollut paljon! sanoi nimismies ja eikähän mies siinä ollut ihan vaarassakaan. Sitten puheli hän jotain kontrollöörin kanssa, hautaamisesta taisivat puhua; ja sitten nousivat vaunuihinsa ja ajoivat tiehensä.
Iltapäivällä haudattiin hukkunut vähän matkaa länteen päin kylästä. Meitä oli koko joukko kalastajia siinä saapuvilla. Pappi heitti kolme lapiollista multaa hänen päälleen ja kaikki me paljastimme päämme ja katsoimme eteemme maahan emmekä mitään nähneet. Ja kun seisoin siinä noin, niin tulin ajatelleeksi, että olipa oikein onni, että hän oli saanut viedä saappaansa mennessään, vaikk'ei hän nyt olisi tarpeen vuoksi tarvinnutkaan.
Sitten meni pappi; mutta me jäimme seisomaan ja kaikki ajattelimme me sitä samaa, että oli oikeastaan hyvin surullista, ett'ei tuollainen haaksirikkoon joutunut merimies parka saisi kuulla muutamia helliä sanoja haudallaan. Ja Jens, joka seisoi vierelläni alkoi katsella ympärilleen ja kohennella housujensa kaulusta, ja kun minä ymmärsin, mikä häntä vaivasi, niin nykäsin minä häntä kylkeen ja sanoin: tartu peräsimeen!
Silloin astui hän askeleen eteenpäin ja hattu kourassa puhui hän näinikään:
Kuulkaahan, toverit! Saattaahan olla, että tämä ei käy, mutta käyköön tai ei, minä sanon, mitä mielessäni kytee. Minusta on vaan niin kuin hänen, joka tässä nyt lepää, pitäisi saada jäähyväissana niiltä, jotka ovat hänet satamaan hinanneet, sekä niiltä, jotka ovat nähneet hänen viimeisen sijansa. Talonpoika tallustelee kaiken ikänsä ja katselee sitä sänkyä, jossa henkensä kerran heittää. Kalastaja ja merimies ei voi koskaan tietää, missä hän viimeiseen lepoonsa laskee. Ei kukaan tiedä, mistä _hän_ on tullut, joka nyt on tähän ajautunut, mutta sentähden on meidän muistettava häntä toverillisella mielellä; ehkäpä myöskin puuristillä eli takeetilla, johon voimme rahat rovoistamme koota. Ja jos minä tai Hans tai Ole tai Pehr tai kuka hyvänsä meistä joudumme vaaraan ja ajaudumme vieraille rannoille, niin toivomme, että kalastajat ja merimiehet tekevät meidän kanssamme samoin kuin me nyt teemme hänen kanssaan — vaikkemme tunne häntä emmekä tiedä, kuka hän on, eikä kukaan meitä siitä osaa kiittää. Mutta niin olkoon tapana kalastajain kesken. Ja sentähden: Jumala olkoon hänen kanssaan!
Amen! sanoi luotsivanhin ja me kaikki muutkin.
Niin hänet haudattiin. Ja Jensin kävi aina hyvin; mutta seuraavana vuonnahan se Hans hukkui Ameriikan matkallaan, jonne oli lähtenyt matruusina. Ja minä sain semmoisen kovan säilöstäjän, joka on minua siitä päivin vaivannut. Mutta usein olen minä ajatellut hukkunutta ja hänen saappaitaan.
Laivakorput.
Painakaa puuta! sanoi hän minulle. Ja minä katselin tuolia istuakseni. Mutta en löytänyt. Ne harvat tuolit, joita oli olemassa, olivat lasten hallussa, joita oli neljä tai viisi kiheräpäistä poikaa. Ne leikkivät nyt parhaallaan englantilaista panssarilaivastoa.
Tulliapulainen tarttui suurimpaan laivaan, puhdisti sen kannen pumpulinenäliinalla ja työnsi eteeni uudistamalla pyyntönsä. Minä istuuduin.
Ei näy olevan noista puutetta! Minä tarkoitin lapsia.
Hän hymähti hänelle veitikkamaisella tavalla. Hänellä oli tuo tuollainen katoamattoman hyväntuulen lahja, joka oli puoleksi synnynnäistä huolettomuutta, puoleksi saavutettua elämän viisautta, ja jonka epätoivoisina hetkinä tahtoisi antaa koko kansalleen. Sen avulla voidaan elää hyvin raskaina aikoma; ja jos hyvät ajat taas tulevat, niin se iloisuus ei muutu uhkamielisyydeksi. Suuri osa keskisäädyn ihmisistä elää sen turvin — elivätpä sitten maalla tai merellä.
Hänen kasvonsa olivat käännetyt minua kohti ja minä näin, että nenässä oli arpi kiinalaisen merirosvon veitsen jäleltä. Leuka oli tukeva, harmeneva poskiparta tuuhea, otsa leveä ja kova. Ne olivat merimiehen kasvot, jotka eivät vielä olleet kovettuneet virkamiehen kasvoiksi. Niiden pääpiirteet olivat veitikkamainen piirre suun ympärillä ja silmien hyväntahtoinen mielevyys.
"Näitä on nyt kuusi sen pienen tytön kanssa, joka tuli perästäpäin. Saahan ne välistä nähdä puutetta ja saahan niiden edestä itsekin puutetta nähdä — vaan ei niistä kuitenkaan tahtoisi yhtäkään kadottaa, jos kuka kysyisi. Harald, elä kiusaa Petteriä! anna hänelle kauniisti korppu käteen...!"
Sen jälkeen kertoi tulliapulainen tarinansa korpuista.
— Voi sitä elää hyvinkin vähästä, kun täytyy. Mutta joskus saattaa se käydä _liian_ vähäksi. Mitä arvelette siitä, kun alkupalkakseen saa kaksisataa riksiä ja sillä pitää elättää itsensä, vaimonsa ja kaksi lasta —?
Alkupalkaksi...?
Niin; se alku kesti vähän liian kauvan — kauvemmin kuin nuo kaksisataa riksiä. Olin nainut — näettekös. — Meillä oli pieni poika, perintöruhtinas, joka oli tullut vähän liika aikaisin maailmaan. Sitten tuli toinen sitä nopeammin, jos kirkonkirjoihin katsotaan. Äiti ja minä rakastimme toisiamme ja rakastimme lapsiamme ja anoppimuori teki samoin — järjestyksen vuoksi. Mutta elää meidän täytyi. Minä olin kuninkaallinen luovija-apulainen S-havnissa, ja eukko ja anoppimuori olivat lasten kanssa kaupungissa erään talon kolmannessa kerroksessa Reverensgaden varrella. Ne saivat joka äyrin palkastani ja _minä_ imin kynsiäni. Sehän oli niinkuin pitikin —
Te olitte siis erillänne perheestänne...?
Tietysti. S-havnissa olisimme kaikki kuolleet nälkään. Sillä sotamiehiä oli siellä vaan muuan likainen aliupseeri, joka ei koskaan muuttanut kaulahuivia — ja tohveleita ei siellä käytetty. Tuumiskelen siinä itsekseni: tämä ei ole ollenkaan hauskaa! Vaan eihän sitä aina voi pitää hauskaakaan. Vaatteet alkoivat riippua päälläni niinkuin purjeet tyynessä; ja jos en olisi nuoruudestani tottunut siihen huonoon ruokaan, jota vanhoissa, huonoissa laivoissa tarjotaan, niin en nytkään olisi voinut elää paljaasta ilmasta.